perjantai 9. marraskuuta 2018

Viikon kohokohtia

Sunnuntaina, viikon ensimmäisenä arkipäivänä, mies lähti aamulla tavalliseen tapaan toimistolle, sieltä iltapäivällä lentokentälle ja viikoksi työmatkalle Addis Abebaan, Etiopiaan. Odotamme häntä takaisin huomenna lauantaina. Viikko on kulunut onneksi melko mukavasti ja nopeastikin. Nyt kun tytöillä ei ainakaan toistaiseksi ole balettia vanhemman tyttären kouluviikko on keventynyt parilla tunnilla eikä minun tarvitse käydä hakemassa nuorempaa tytärtä balettitunniltaan kerran viikossa. Useampana päivänä viikossa lapset kulkevat siis kaikki kolme koulubussilla kouluun ja takaisin mikä vapauttaa minulle arkeen vähän lisää aikaa. Omat hyvät puolensa siis tässäkin muutoksessa vaikka balettitunteja on kyllä jo ikäväkin ja balettiopettajaa myös. 

Maanantaina vääntäydyin aamulla koululle vaikken meinannut millään jaksaa. Onneksi menin. Sudanilainen kirjailija Jamal Mahjoub, joka kirjoittaa myös nimellä Parker Bilal, tuli koululle esittelemään uuden kirjansa, A Line in the River: Khartoum, City of Memory. Kirja on yhdistelmä elämäkertaa, historiaa ja matkakuvausta. 

On mainiota kun kesken on kaksi hyvää kirjaa!
Khartumista kertovat kirjat ovat Sudanin vuosien aikana olleet minulle tärkeä yhdysside kaupunkiin. Minun on vaikea saada Khartumista kunnollista otetta, kaupunki on täynnä vastakohtia ja ristiriitoja, ja oma elämäni täällä on sekin tasapainottelua hyvin erilaisten ulottuvuuksien välimailla. On ollut rauhoittavaa ja silmiäavaavaa löytää sudanilaisen Leila Aboulelan kirjoista palasia siitä Khartumista missä itsekin asun ja sitä kautta ymmärtää, että mielikuvani kaupungista pohjaavat tunnistettavaan todellisuuteen. Jamal Mahjoubin kirja vaikuttaa samalla tapaa ravisuttavalta ja lohduttavalta.

Meiltä ulkomaalaisilta kysytään varsinkin alkuun usein “kuinka viihdyt täällä, mitä pidät Khartumista”. Ensimmäisinä vuosina olin kohtelias ja ehkä osin myös aidon innostunut, ja vastasin jotakin myönteistä mutta ympäripyöreää. Nykyään minusta tuntuu melkein mahdottomalta vastata siihen mitä tästä kaupungista ajattelen. Vuodet ovat tehneet suhteestani Khartumiin yhä vain monimutkaisemman. Tunsinkin jonkinlaista helpotusta ja rauhaa kun kuulin kuinka monisyisesti Mahjoub synnyinkaupunkiaan kuvaili. Tuntui kuin olisin hänen sanojensa myötä saanut jonkinlaisen oikeutuksen ja luvan omalle monimutkaiselle suhteelleni tähän asuinkaupunkiini. Kaupunkia kohtaan voi todellakin tuntea yhtä aikaa lämpöä ja turhautumista, kiintymystä ja raivoa. Pärjätä voi sellaisessakin paikassa missä kaikki ei toimi niin kuin toivoisi, ja toisaalta missään ei tarvitse haluta elää koko ikäänsä vaikka jollain tapaa juuri nyt viihtyisikin.

Tietysti suhteeni tähän kaupunkiin ja maahan on hyvin erilainen kun heidän jotka ovat täältä alkujaan kotoisin. Mutta ylipäänsä jotakin rauhoittavaa ja toisaalta riemastuttavaa on siinä, että antaa itselleen luvan tuntea koko kirjon tunteita ja tiedostaa sen, että oma identeetti kaikkinensa koostuu useammista ja osin myös keskenään ristiriitaisista elementeistä. 

En halunnut häiritä ratsastustuntia joten nappasin tiistaina kuvan ratsukosta matkan päästä aidan takaa. Kymmenvuotiaasta esikoisesta on kehittymässä hyvä ratsastaja.


Tiistai-iltapäivä kului koululla ja koulun tallilla, pääosin mukavissa merkeissä. Joinakin päivinä koululla vellominen väsyttää, mutta toisinaan vähän yllättäen suorastaan virkistää. Vanhemman tyttären ratsastustunti sujui mallikkaasti; pojalla oli sen sijaan omalla tunnillaan vähän vaikeuksia saada ratsuaan tottelemaan. Olen itsekin aikoinaan ratsastanut samalla hieman haastavalla hevosella ja taistellut sen kanssa toisinaan melkoisesti. Oli siltä pohjalta vaikuttavaa nähdä kuinka kymmenvuotias pysyi rauhallisena eikä antanut periksi vaan ratsasti levottomalla ratsullaan kunnialla ratsastustunnin loppuun asti. 

Keskiviikkona vein aamulla autonkuljettajan kanssa auton taas vaihteeksi korjaamolle. Auton keskuslukituksessa on jotakin häikkää. Varaosaa ei tietysti löydy paikan päältä vaan se täytyy toimittaa tänne jostakin muualta. Onneksi auton saa lukkoon muutenkin eli mitään varsinaista kiirettä ei osalla ole. Syyrialaisella autokorjaamolla odotellessani nousi mieleeni jos jonkinlaisia ajatuksia maahanmuutosta, sodasta, pakolaisista, yhtäläisyyden ja erilaisuuden tunteista. Tunsin taas kerran kummallista kiitollisuutta tästä ympäristöstä joka herättää lähes päivittäin valtavasti erilaisia ajatuksia ja tunnelmia.

Automme korjaamon edustalla odottamassa diagnoosia. Jostain syystä täkäläiset autokorjaamot kiehtovat minua.


Rajallisissa ruoka-aineissakin on toisinaan omat huvinsa. Keskiviikko-iltana valmistin maistuvan risoton jonka raaka-aineiksi päätyi paikallisen kurpitsan lisäksi juustoa jonka miehen tuttu äskettäin toi meille Orshista, Darfurista. Suurin osa resepteistä jää täällä tekemättä koska raaka-aineita ei yksinkertaisesti löydy. Risottoa tehdessäni minua huvittikin ajatus siitä, että jakaisin netissä risotto-reseptin jonka yhtenä raaka-aineena on darfurilainen juusto.

Torstaina lapsilla oli aamulla musiikkiaamunavaus koululla. Kukin luokka esiesikoululaisista aina kuudesluokkalaisiin asti oli valmistanut aamunavaukseen musiikkiesityksen. Autonkuljettaja ja minä noukimme aamulla koululle mennessämme mukaan ystäväni joka oli hänkin menossa samaan aamunavaukseen. Oli mukava kulkea koululle yhdessä. Aamunavausta ennen juttelin koululla muutamien mukavien tuttavien kanssa. Olipa paikalla sattumalta eräs vanha tuttukin joka oli käymässä pitkästä aikaa Sudanissa. Koululta ajelimme ystävän kanssa autonkuljettajan kyydillä vielä yhdessä ruokaostoksille. Kaupan hyllyt olivat melko tyhjillään mutta ilokseni löysin kuitenkin mangoja ja oli ylipäänsä mukava olla vaihteeksi ostoksilla ystävän kanssa tavallisen yksinäisen ihmettelyn sijaan.

Torstai, viikon viimeinen arkipäivä, olisi saattanut hyvinkin olla yhtä kohokohtaa jos ei olisi pitänyt palata iltapäivällä taas koululle. Oli ihan mukavaa jutella torstai-iltapäivällä koulun kahvilassa niitä näitä tuttujen äitien kanssa mutta jokin jutustelussa jäi kuitenkin vaivaamaan. Olen viime aikoina ollut ihan erityisen turhautunut siihen, että ihmiset arvostelevat toisia omien kokemustensa pohjalta sen sijaan, että pysähtyisivät rauhassa kuuntelemaan toisenlaisia näkemyksiä. Olen väsynyt puolustamaan omia mielipiteitäni mutta väsynyt myös siihen, että minut herkästi käsitetään väärin jos pysyttelen hiljaa. 

Iltapäivän latistavin hetki oli kuitenkin se kun koulun tallin portilla vartija kyseli mairea hymy huulillaan tulemmeko ehkäpä joka torstai tallille. Useampi viikko sitten kun odottelimme tallin portilla vuoroamme kirjoittautua sisään huomasin, että edessämme olevassa autossa oli hyvä ystäväni. Vilkutin ystävälleni ja lähetin hänelle lentopusun. Vartija jostain syystä käsitti, että suudelma oli tarkoitettu hänelle ja on siitä asti vinkannut silmää aina kun olemme tallilla hänen vuorollaan. Autonkuljettaja vastasi vartijalle eilen iltapäivällä jotakin sopivan epämääräistä mutta minun teki kuitenkin mieleni työntää pääni aavikkohiekkaan. Nolostus kääntyi kuitenkin onneksi melko nopeasti iloksi kun sain tallilta lyhyesti yhteyden mieheeni Addisissa ja hän osasi piristää minua juuri oikein sanoin. 

Kaunis talvisää!
Sää on tällä viikolla muuttunut selkeästi talvisemmaksi. Valo ei ole niin ankara kuin vielä jokunen viikko sitten ja aamuisin ja iltaisin ilmassa on kirpeyttä. Päivisin lämpötilat nousevat kyllä edelleen reippaasti yli kolmenkymmenen asteen ja öisinkin mennään edelleen jossakin parinkymmenen vaiheilla, mutta sää on kuitenkin kaikin puolin miellyttävä, välillä suorastaan täydellisen ihana.

Olen tällä viikolla huomannut todeksi taas kerran sen miten kaikkeen todellakin tottuu. Diesel vaikuttaisi olevan jälleen lopussa bensa-asemilta, leipomoiden eteen on kertynyt jonoja ja paikallisesta rahastakin tuntuu olevan taas pulaa. Huomaan, etteivät ajatukseni kuitenkaan pyöri juurikaan näissä haasteissa vaan ihan tavallisissa arjen asioissa. Myös ystävien ja tuttavien kanssa puhutaan ihan muusta; muiden maiden uutisista, lasten koulusta ja harrastuksista, lomasuunnitelmista, ruuasta. Pyrkimys kohti tavallisen arjen ylläpitämistä vaikuttaisi olevan varsin vahva. Arjen rutiinit ovat suorastaan helpotus, niihin voi paeta kaikkea sitä mikä ympärillä hämmentää ja huolettaa, ja toisaalta pienempikin miellyttävä poikkeus rutiineihin piristää ja antaa voimaa.

Tytöt tänä aamuna ovella ihmettelemässä kaunista ja vilakkaa talviaamua. Asteita taisi tässä vaiheessa aamua olla parisenkymmentä.

torstai 1. marraskuuta 2018

Alavireistä hulinaa

Pienemmät ja suuremmat ärsykkeet ja kaikenlaiset kohtaamiset eivät ehdi jäsentyä ja järjestyä mielessä kun niitä on joka päivä liikaa. Viidettä vuotta näissä olosuhteissa mielessä hurisee käsittelemättömiä asioita jo monen vuoden takaa. Minusta tuntuu, että jos kohdalle osuisi edes yksi tasaisen tavallinen viikko saisin osan ärsykkeistä käsiteltyä pois mielestä. Mutta joka viikko ja oikeastaan lähes joka päivä tapahtuu jotakin sellaista jota pitäisi saada rauhassa pureskella vähän pitempään. Ei vain koskaan tunnu olevan aikaa vaan kaiken aikaa on nieltävä paljon pureskelematta ja tartuttava kiinni taas seuraavaan ja seuraavaan hetkeen.

Tällä viikolla lapset ovat suunnitelleet teemaviikon asuja, riemastuneet omista hyvistä ideoistaan, muuttaneet mieltään, huolehtineet ja surreetkin, ja väsyneet vuorotellen kerta kaikkiaan koko hommaan. Minä olen yrittänyt olla avuksi mutta moneen kertaan viikon varrella olen itsekin väsähtänyt ja turhautunut prosessiin joka ei tunnu minusta millään tavalla kasvattavan koulun yhteishenkeä vaan vain aiheuttavan lisähommaa kotiin. Teemaviikko on tuonut meillä kotona pinnalle tärkeitä asioita kuten ikävää ja yksinäisyyttä, kannustanut miettimään kuinka opetella nauramaan itselleen, kuinka heittäytyä, kuinka olla hyvä ystävä. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja niitä olisi hyvä pohtia yhdessä lasten kanssa enemmänkin, mutta aika tuntuu aina loppuvan kesken: koulubussi odottaa, tai nukkumaanmenoaika on käsillä.

Samaan aikaan kun olemme yhdessä suunnitelleet teema-asuja on pitänyt toki yrittää pitää ilmassa myös kaikkia arjen tavallisia palloja. Jokaiseen viikkoon kuuluu täälläkin ruokaostoksia, vaatehuoltoa, lasten harrastuksia, laskujen maksamista. Näin kuun vaihteessa on aina käsillä myös rahanvaihto ja palkkojen maksaminen. Kaupoissa hinnat nousevat koko ajan ja paikallisen valuutan arvo huononee samaa tahtia. Pieniinkin ostoksiin kuluu nykyään melkoinen pino paikallisia puntia. Maitolitran hinta on puolessa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Joka kuukausi mietityttää pitäisikö työntekijöiden palkkoja taas nostaa ja kuinka paljon. 

Lasten ratsastustunnit sujuivat toissapäivänä oikein mallikkaasti, mutta balettitunnit ovat puolestaan olleet tämän viikon katkolla. Alkuviikosta nimittäin paljastui, että tyttöjen balettiopettaja on yllättäen poistunut maasta. Hänen lähdöstään kuuluu erilaisia huhuja. Olen lohduttanut tyttöjäni joita rakkaan opettajan lähtö surettaa ja samaan aikaan yrittänyt luovia aikuisten parissa huhujen keskellä. Asiat eivät ole ehkä niin tai näin vaan jotakin siltä väliltä. Mustavalkoisuus on elämänasenteena varmaankin helpompi kantaa mutta harmaan sävyt taitavat kuitenkin olla monessa asiassa lähempänä totuutta. Balettiopettajan lähtöä ehdin itse joka tapauksessa sulatella noin puoli päivää vaikka mietittävää olisi ollut paljon enemmänkin koska kysymyksiä on toistaiseksi enemmän kuin vastauksia.

Läheisin ystäväni täällä, mainio srilankalainen nainen, muutti perheineen pois alkusyksystä. Hänen lähtönsä oli minulle kova paikka ja ikävä kalvaa edelleenkin. Viime kuukaudet olen kuitenkin ilokseni lähentynyt toisen hyvän ystävän kanssa: venezuelalaisesta suorapuheisesta ja täyspäisestä ystävättärestäni on tullut minulle aikaisempaakin läheisempi. Eilen paljastui, että myös venezuelalainen ystäväni on perheineen muuttamassa muutaman kuukauden päästä maasta. Olen jotenkin niin turtunut näihin loputtomiin lähtöihin, etten osaa oikein edes surra. Ja mitäpä sitä vielä suremaankaan. Toistaiseksi ystävä on onneksi vielä täällä. Vanhastaan tiedän, että suru puhkeaa pintaan viimeistään sitten kun jonain päivänä alan soittaa ystävälle ja muistan, ettei hän olekaan enää täällä. 

En minä onneksi ihan yksin jää silloinkaan, mutta jokaisen tärkeän ihmisen lähtö on kuitenkin aina menetys. Sitä suurempi menetys täällä missä tärkeistä ihmisistä tulee lyhyessä ajassa korvaamattomia ja missä turvaverkkomme koostuu pitkälti juuri näistä ystävistä jotka elävät tätä samaa arkea ja tietävät minkälaista on kun keskellä yksinhuoltajaviikkoa sähköt katkeavat eikä generaattori toimikaan tai joku sairastuu ja arjen palapeli on yhtäkkiä palasina. 

Yksi miehen tämän kuukauden tulevista työmatkoista pidentyi, peruttiin ja sitten taas varmistui. Minä yritän seilata muutosten aallokossa ja parhaani mukaan suunnitella tulevista yksinhuoltajaviikoista niin toimivia kuin mahdollista. Onneksi tämän kuukauden kalenteri näyttää toistaiseksi edelliskuukautta tyhjemmältä. Yksinhuoltajana on ylimääräiset menot karsittava arjesta koska muuten jäävät helposti hoitamatta koirat ja kissa tai sitten ruokahuolto koska kaikkea ei yksi aikuinen yksin ehdi. 

Tänään edessä on odottelua koululla, odottelua tallilla, odottelua koululla ja sitten Halloween-juhlat. Kun illalla saan noidan asun pois päältäni jaksan toivottavasti hengähtää helpotuksesta, että arkiviikko on suosiolla takanapäin ja edessä on viikonlopun verran vähän levollisempaa menoa. 

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Mennyttä ja tulevaa viikkoa

Mies palasi yhtenä kappaleena työmatkaltaan. Tuliaisia ei Darfurista koskaan tule, pyykkiä vain ja väsynyt työmatkalainen. Väsymyksestä huolimatta mies otti heti upeasti kopin vastuusta kotona kun itse olin torstai-iltana yhtäkkiä kovin väsynyt. Nyt ollaan onneksi muutama päivä kaikki taas yhdessä ennen kuin miehen on aika pakata laukut seuraavaa matkaa varten.

Vanhemman tyttären telttayö koulun tallilla oli ja meni sekin. Kahdeksanvuotias oli viihtynyt paremmin kuin viime vuonna jolloin koti-ikävä vaivasi nukkumaan mennessä. Ehkä vähän liiankin hyvin koska ei ollut saanut oikein kaverien hyvässä seurassa nukahdettua ja oli kuulemma valvottanut vähän muitakin telttoja. 

Autoon piti vaihtaa viime viikolla osa jonka toimme lomalta Euroopasta mukanamme. Auto moottori levällään heijastui hauskasti peiliin autokorjaamon ovessa. Puolitoista tuntia odottelimme sopivaa korjausmiestä ja lopulta uusi osa laitettiin siinä määrin huonosti paikoilleen, että auto vuoti dieseliä pitkin poikin ja moottori melkein pysähtyi kesken matkan. Mikään ei koskaan tunnu sujuvan täällä ihan noin vain!


Nelivuotias täytti vihdoin viisi. Söimme juhlapäivänä synttärikakkua ystäväperheen luona maistuvan brunssin päätteeksi. Olen oppinut tekemään jauhottoman suklaakakun johon ainakin vielä toistaiseksi löytyy ainekset ihan täältä kotikulmilta. Useamman kerran olen nyt tehnyt kakun sydämenmuotoiseen vuokaan jonka ostin keväällä Brysselistä, kuorrutukseksi nutellaa ja strösseliä. Strösselit olen tuonut Suomesta, mutta niitä riittää vielä moneen kakkuun. Suklaakakku on niin hyvää ja näyttää siinä määrin vakuuttavalta, ettei sitä uskoisi paikallisista aineksista tehdyksi kompromissiksi. 

Nuorimmaista juhlittiin kertaalleen jo Suomessa isovanhempien kanssa ja tällä viikolla yritän vielä viedä muffinsseja kouluun luokkakavereilleen. Sitten on tämä syntymäpäivä toivottavasti juhlittu! Puuhaa riittää koulun piirissä nimittäin lähipäivinä taas enemmänkin. Tällä viikolla lasten koulussa kasvatetaan yhteishenkeä teemapäivien myötä. Joka päivälle on oma teemansa. Yhteensä viisi teemaa kolmelle lapselle tarkoittaa viittätoista erilaista asua yhdelle viikolle. Minusta ei ole erityisen hauskaa valmistaa lapsille teema-asuja. En ole myöskään koskaan oikein ymmärtänyt miten pukeutuminen erilaisiin asuihin ylipäänsä vaikuttaa yhteishenkeen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin taas ollaan, jo viidettä vuotta. 

Tänään ensimmäisenä yhteishenkipäivänä lapset lähtivät kouluun työasuissa: kukin unelma-ammattinsa edustajaksi pukeutuneena. Huomenna on vuorossa urheiluasupäivä, tiistaina pitäisi pukeutua samalla tapaa kuin joku kaveri. Keskiviikkona piti pukeutua julkisuuden henkilöksi mutta jostain syystä opettajat lisäsivät toiveen, että lapset pukeutuisivat joksikin sellaiseksi kuuluisuudeksi joka on osaltaan edistänyt maailmanrauhaa. Huh sentään. Torstaina on onneksi ihan vain hulluttelupäivä jossa on kyllä toisaalta omat haasteensa siinäkin. 

Hankalin päivistä omasta näkökulmastani on kuitenkin tiistain kaksos- ja kolmospäivä jolloin pitäisi pukeutua yhteensopiviin asuihin yhden tai useamman kaverin kanssa. Tämä päivä toistuu jostain syystä vuodesta toiseen vaikka onkin minusta yhteishenkeä ajatellen äärimmäisen huono idea. Kaksospäivä korostaa tuntuvasti sitä, ettei kaikilla välttämättä ole sellaista läheistä ystävää jonka kanssa suunnitella yhdessä asua. Päivä saattaa olla hyvinkin hankala uusille tulokkaille, niille joiden hyvä ystävä on juuri muuttanut pois tai jotka ovat muuten yksinäisiä. Tiedän ettemme ole ollenkaan ainoita jotka ovat näiden tunteiden kanssa täällä kamppailleet.

Nuorimmaisen luokan vanhempainedustaja ehdotti, että koko luokka pukeutuisi tänä vuonna samalla tapaa. Se oli minusta erinomainen idea ja saisi mieluusti levitä myös vanhempien lasten luokkatasoille. Sehän juurikin yhteishenkeä kehittäisi kun jokainen luokkataso yhdessä päättäisi miten kaikki pukeutuvat ja luokkatoverit pyrkisivät päivän verran näyttämään mahdollisimman paljon toinen toisiltaan. Meillä täällä koulupuvussa on varsin paljon värivaihtoehtoja: koulupuvun paitoja on keltaisia, vihreitä, punaisia ja kahta eri sinistä ja alaosa saa sekin olla musta, tummansininen tai khaki. Eli vaikka lapset tavallisina koulupäivinä ovat kaikki koulupuvussa he eivät suinkaan ole kukin pukeutuneet täysin samalla tapaa kuin kaverinsa. 

Koirat levollisina lauantai-illalla ilmastointilaitteen tuntumassa. Ilma ehti hetkeksi jo vähän viilentyä mutta 
lämpeni sitten taas. Kärsimättömästi odotamme täällä jo talvisempaa säätä.
Mietin, että olisin ottanut näiltä tiimoilta yhteyttä kouluun, pyytänyt opettajia tarkkailemaan sitä, ettei kukaan luokassa tunne jäävänsä ilman kaveria - ei vain kaksospäivänä vaan ihan joka päivä. Olen kuitenkin vuosien varrella oppinut, että monessa asiassa on lopulta parempia koettaa toimia kotona kuin yrittää muuttaa koulun toimintatapoja. Olenkin taas kerran jutellut lasten kanssa yksinäisyydestä, siitä kuinka ketään ei pitäisi jättää leikkien ulkopuolelle, kuinka uusia tulokkaita olisi hyvä käydä suorastaan hakemassa mukaan leikkiin. Toivon, että omille lapsilleni riittäisi aina ystäviä, mutta ihan yhtä lailla toivon, että he osaisivat myös aina olla ystäviä muille. 

Yhteishenkiviikon päätteeksi torstai-iltana koululla on vielä vanhempainedustajien järjestämät Halloween-juhlat. Viiden teemapäivän päätteeksi lasten täytyy siis vielä kyhätä kokoon myös Halloween-asut ja minunkin täytynee löytää noidanhattuni jostakin. Olen nimittäin lupautunut juhliin auttamaan. Arkiviikon päälle näytän kyllä tosin varmastikin melko pelottavalta ihan ilman hattuakin! 

tiistai 23. lokakuuta 2018

Lomaa, arkea ja asennemuutosta

Lapsilla oli viime viikolla syysloma ja me kävimme pikaisesti Suomessa. Palasimme lauantaina iltapäivällä ja heti seuraavana aamuna kuudelta mies lähti Darfuriin työmatkalle. Eilisestä eteenpäin hän on ollut jossain helikopterimatkan päässä missä edes kännykkä ei toimi. Huomisiltana toivottavasti taas puhelimen ulottuvilla ja torstaina kotona. Tulevat viikot marraskuun loppupuolelle asti tulevat olemaan pitkälti samanlaisia. Tosin työmatkakohde aina vähän vaihtuu ja väliin mahtuu myös työreissu Eurooppaan.

Työmatkasta ajatuksena tulee minulle mieleen lentokone ja hotellihuone; väsymyskin mutta sen taltuttamiseksi toisaalta mukava hotellisänky ja oma rauha. Täällä meilläpäin työmatkat ovat kuitenkin usein jotain vähän muuta. YK:n lentokone ja hotellihuone jossa ei toivon mukaan ole kovin paljon ötököitä. Vuosi sitten mies toi työmatkalta tuliaisina malarian, ja melkein jokaiselta reissulta täältä maan sisältä hän on tuonut tullessaan jonkun vähän vähäisemmän sairauden. Vähän aina mielen pohjalla jännittää kun mies on matkalla täällä maan sisällä - sairaudet, helikopterit ja muut. 

Suomessa oli viime viikolla upea ruska ja hieno sää. Oli onni, että saimme käydä siellä lyhyesti kyläilemässä.


Muuten miehen työmatkat eivät ole hirveän suuri haaste, tai siltä tuntuu nyt ainakin vielä tässä vaiheessa. Voi olla, että tunnelmat ovat erilaiset sitten kun tämä useamman viikon lähes yhtäjaksoinen yksinhuoltajuus päättyy! Pärjään kuitenkin tavallisesti ihan hyvin täällä itsekseni lasten ja koirien ja kissan kanssa, tähänhän on jo totuttu. Olen yhtäältä enemmän arjen hallinnassa kun ei ole ketään kenelle vastuusta voisi tarpeen tullen nakata osan, ja toisaalta muistan antaa itselleni myös herkemmin lepotaukoja ja armoa, etten liikaa väsyisi. 

Toistaiseksi tämä ensimmäinen arkiviikko loman jälkeen on joka tapauksessa sujunut mallikkaasti. Minulla on loman jälkeen riittänyt virtaa siinä määrin, että arjen askareet ovat hoituneet ilman sen kummempia ponnistuksia. Lapset ovat käyneet koulua suhteellisen hyvillä mielin ja lemmikitkin ovat vaihteeksi kaikki ihan hyvässä voinnissa. Kymmenvuotias esikoinen on ollut kovasti avuksi minulle tällä viikolla: hoitanut kissaa, auttanut siskoa matematiikanläksyissä ja kehunut äitiä vähän joka käänteessä. Kahdeksanvuotias telttailee luokkansa kanssa yön yli tällä viikolla koulun tallilla mikä jännittää vähän niin itse tyttöä kuin äitiäkin. Ja nelivuotiaasta nuorimmaisesta tulee puolestaan tällä viikolla vihdoin viisivuotias. Vähän tavallisesta poikkeava viikko siis mutta suhteellisen rauhallinen onneksi kuitenkin.

Ruskainen Suomi oli upea mutta sudanilainen syysaurinko ja vihreä puutarha miellyttävät kyllä myös silmää.



Ennen lomaa olin niin puhkiväsynyt, etten sitä oikein itse ymmärtänytkään. Loma oli kovin lyhyt ja varsin kiireinen, mutta virkisti kuitenkin. Palasin takaisin selkeästi vähemmän kireänä ja enemmän omana itsenäni. Tosin huomaan, että edelleen asenteessani on tuunaamista. Olen vuosien varrella täällä nolostunut ja tullut sen verran monta kertaa huijatuksi, että olen nykyään sen suhteen täällä koko ajan vähän turhankin valppaana. Väsyttää odottaa koko ajan jotakin ikävää joten tällä viikolla olen yrittänyt kohdata maailman sillä asenteella, että kaikki haluavat minun parastani. Sehän ei suinkaan ole totta, mutta laajamittainen epäluuloisuus ei sekään ole oikeutettua, ja mieluummin uskoisin kuitenkin ihmisistä hyvää kuin pahaa. Jos joku sitten nolaa tai huijaa kuitenkin niin sehän on heidän häpeänsä, ei minun. 

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Hiirten ja mielenrauhan metsästystä

Hiiriä oli ikävä kyllä kuitenkin enemmän kuin yksi. Kolme on toistaiseksi saatu kiinni, yksi kolmena yönä peräjälkeen. Tänä aamuna loukuista ei löytynyt ketään mutta ihan vielä en kuitenkaan ole vakuuttunut, että olemme jälleen hiiretön talo. Toivottavasti pian ollaan siinä pisteessä! Ei ole ollenkaan kiva ajatus, että kotona kulkee pieniä kutsumattomia vieraita. Tosin hyväkin puolensa hiirissä: viikonloppuna tuli siivottua alakerta kerta kaikkiaan tarkasti. Valtava koiranruokakokoelma piti järjestää uudelleen paremmin puulavojen päälle kun oivalsimme, että hiiret olivat majailleet muun muassa koiranruokasäkkivuoren takana. Varastotilan hyllykkö tuli myös käytyä läpi jokaista hyllyä myöten kun alin hylly paljastui sekin hiirten pysähdyspaikaksi. 

Melko paljon jouti siivotessa tavaraa suoraan pois. Varastohyllyyn oli vuosien varrella jäänyt rikkinäistä tavaraa, tyhjiä laatikoita ja jostain syystä myös esimerkiksi vanha hajonnut lakana. Eilen aamulla kun vein pahvilaatikollisen roskia ulos huomasin, että roskia oli kertynyt jo aika lailla. Hankimme viime keväänä roskalaatikon kun kyllästyimme paikalliseen tapaan jättää roskat suoraan kadunvarteen missä kulkukissat ja -koirat ja myös ohikulkevat ihmiset käyvät niitä ronkkimassa. Roskalaatikkomme oli jo torstaina ihan täynnä ja nyt sen ympärillä on lisäksi kokoelma pahvilaatikoita ja roskapusseja. Meillä ei siis näy käyneen roska-auto useampaan päivään. Täytyy alkaa tutkia mikä roska-autoa pidättelee. Maksamme roskakuljetuksista täkäläisittäin melkoisen summan joka kuukausi mutta säännöllisen epäsäännöllisesti on palvelun kanssa kuitenkin jotakin häikkää. 

Ei ehkä ihme, että hiiret vipeltävät keittiössä kun metsästäjä nukahtaa tällä tapaa kesken kaiken tiskipöydälle.

On vähän väsyttävää, ettei oikein minkään varaan voi varmasti luottaa. Kun on tottunut luottamaan palveluihin ja viranomaisiin tuntuu vaikealta viikosta toiseen pitää mielessä kaikki se mitä täällä pitäisi päivittäin seurailla. On vahdittava sähkön- ja vedenkulutusta, etteivät mittarit pääsisi vähenemään tyhjiin. Sähkö ja vesi maksetaan täällä etukäteen ja jokaisessa taloudessa mittarit näyttävät millaista vauhtia sähköä ja vettä kuluu. Minkäänlaisia sähkö- tai vesilaskuja ei ole. Ja kuinka olisikaan; täällähän ei jaeta postia lainkaan. Viime vuosina sähkön ja veden hinta on vähän kerrallaan reippaasti noussut. Samalla rahalla saa nykyään huomattavasti vähemmän sähköä ja vettä kuin mitä vielä pari vuotta sitten ja mittarit tuntuvat kuluvan tyhjiin entistä nopeammin.

Sähkö- ja vesimittarien seuraamisen lisäksi on myös tarkkailtava, että roskat varmasti viedään säännöllisesti ja varmasti kaikki. Jostain syystä roskamiehet eivät millään viitsisi viedä mennessään roskalaatikkomme pohjimmaisia roskia. On myös pidettävä silmällä vesipumppuja siltä varalta, että ne varmasti toimivat ja pumppaavat veden kaupungin johdosta ensin meidän pihapiiriimme ja sitten vielä kaduntasolta vesisäiliöön katolla. Jos vesipumpuista yksi tai toinen on epäkunnossa meiltä loppuu muutamassa päivässä hanavesi kokonaan. 

Tästä kuvasta tulee mieleeni kielen tunnit: le chat est sous la table, the cat is under the table, kissa on pöydän alla.


Lomillakin pitäisi jaksaa pitää mielessä kaikki se mitä täältä puuttuu, että tulisi tuotua tullessa kaikki sellainen mitä tuoda voi. Pidän toki listaa puuttuvista asioista, mutta lomalla yltäkylläisyydessä on välillä vaikea muistaa varmistaa, että kaikki tarvittava tulee varmasti hankittua ja mukaan paluumatkatavaroihin. Lääkkeiden hinnat ovat täällä tuntuvasti nousseet kuluneiden kuukausien aikana ja yhä useammin olen viime viikkojen aikana kuullut, että lääkkeitä ei ole ollut tarvittaessa ollenkaan saatavilla. Leivinpaperin lisäksi täytynee siis hamstrata myös tavallista enemmän peruslääkkeitä mukaan seuraavalta lomalta.

Perjantai-iltana söimme meillä kotona ystävän kanssa, mutta muuten viikonloppu kului perhepiirissä ja pitkälti hiiriasioissa. Lauantaina meillä oli tarkoitus mennä koulun altaalle uimaan, mutta allas oli ikävä kyllä viikonlopun kiinni. Hiljainen kotiviikonloppu tuli kyllä toisaalta taas ihan tarpeeseen. Viikot viilettävät eteenpäin hurjaa vauhtia ja koulujuttujen ja harrastusten lisäksi emme arkena paljon muuta ehdikään. Nautimme kaikki siitä kun ei ole kiire minnekään. Tytöt maalasivat viikonloppuna useampaan otteeseen ja poika puolestaan innostui lukemaan muutamaa isänsä suosittelemaa kirjaa. Useamman elokuvankin ehtivät lapset viikonlopun aikana katsoa, muun muassa ikisuosikin Sound of Musicin, josta itsekin pidin lapsena kovasti. Minä puolestani yritin siivoushommien ohessa löytää sen sisäisen rauhan jonka kuluneiden viikkojen aikana hukkasin jonnekin. Melkein sainkin siitä jo otteen mutta sitten se pääsi jälleen pakenemaan. No, asioiden järjestämisen kautta rauha toivottavasti taas löytyy. Tai sitten viimeistään lomalla. 

torstai 4. lokakuuta 2018

Kuulumisia viikon varrelta

Onpahan ollut taas viikko.

Bensa-asemien eteen on tällä viikolla alkanut jälleen muodostua jonoja. Aikaisemmin viikolla jonotimme autonkuljettajan kanssa dieseliä parisenkymmentä minuuttia. Minä meinasin siinä ajassa menettää malttini useamman kerran kun henkilöautot ja jopa bussit yrittivät röyhkeästi etuilla jonossa. Kun vihdoin oli meidän vuoromme tankata bensa-aseman työntekijä yritti kovistella juomarahaa varsinaisen maksun lisäksi, se oli uutta ja ikävää. Ymmärrän, että taloudellinen tilanne on vaikea. Ei ole kuitenkaan minusta asiallista sekään, että pitkän jonotuksen jälkeen työntekijä ei vaivaudu edes tervehtimään ja sitten odottaa kuitenkin ylimääräistä maksua. Tähän asti ei meillä ole ollut tapana antaa bensa-asemalla juomarahaa muuten kuin ihan silloin tällöin.

Hetkiä arjesta: koirat aamulla valmiina laukkaamaan pihalle.


Muutama ilta sitten mies näki keittiössämme hiiren juoksevan hellan takaa kaapin alle. Olin ehtinyt aikaisemmin jo vähän jätösten perusteella epäillä, että talossa oli hiiri. Tuntui kuitenkin mahdottomalta, etteivät kolme koiraa tai kissa olleet hiirtä kukaan huomanneet, joten ajattelin, että ehkä jätökset olivat jonkun vähän harvinaisemman liskon. Mutta ei. Siimahäntä livahti hellan takaa kaapin alle ja siitä eteenpäin en paljon muuta osannutkaan ajatella. Kovalta tuntui eilen illalla virittää hiirelle loukku mutta en tiennyt mitä muuta tehdä. Emme voineet keittiötä hiiren kanssa jakaakaan. 

Kaikenlaisia eläinkohtaloita on täällä vuosien varrella tullut vastaan, tilanteita jotka jäävät varmasti iäksi mieleen. Ensimmäisenä vuonna Sudanissa lammas teurastettiin ihan tuossa tien toisella puolen kun odottelimme lasten kanssa koulubussia. Muutama vuosi sitten haukka tipautti saaliinsa, vastasyntyneen kissanpennun, puolikuolleena jalkakäytävälle kun tulin lasten kanssa koulusta kotiin. Haukka jäi sähköpylvään päältä tarkkailemaan saalistaan enkä siksi rohjennut kissanpentua lähestyä. Pelkäsin, että lintu käy päälle jos menen liian lähelle, ja siihen pieni kissanpentuparka sitten lopulta kuoli. Kulkukissoja on kuollut pihaamme useampia. Ja nyt keittiöön hiiri. Täytynee virittää vielä toinenkin loukku, siltä varalta, että hiirellä oli enemmänkin perhettä. Mutta voi miten toivon, että tämä oli nyt tässä ja hiljalleen tämäkin muistikuva edes vähän himmenisi ja keittiö tuntuisi pian taas omalta ja tutulta ja turvalliselta. 

Juomavettä muutaman päivän tarpeiksi.


Useammasta virustautiepidemiasta kiertää täällä tällä hetkellä huhuja ja täytyy olla tarkkana kenen kanssa puhuu, sillä osa tutuista on sairauksista niin huolissaan, että heidän kanssaan puhuessaan on vaikea pitää itse pää kylmänä. Muutenkin olen ollut vähän entistäkin tarkempana siitä kenen kanssa jaan ajatuksia. Huomaan, etten enää lainkaan jaksa täkäläisen ulkomaalaisyhteisön sosiaalisia pelejä ja klikkejä. Vietän mieluummin suosiolla aikaani niiden kanssa jotka hekin ovat vähän irrallaan näistä kuvioista - tai vaikka sitten yksikseni.

Koululla oli tällä viikolla tapaaminen lasten, opettajien ja vanhempien kesken. Mies tapasi nuorimmaisen opettajan koska olin itse siinä vaiheessa hakemassa kahta vanhempaa lasta luokistaan. Yhdessä tapasimme vanhempien lasten opettajat. Ihan hyvin kuuluisi sujuvan kaikilla ja mikä tärkeintä opettajat tuntuvat kukin tuntevan lapsemme ja tietävän mikä heille kullekin on tällä hetkellä vaikeaa, mikä helppoa. Joka luokkatasolla edetään minusta vähän turhan kovaa tahtia, mutta jos lapsemme kykenevät suhteellisen helposti ja hyvillä mielin vastaamaan odotuksiin niin mikäpä siinä. 

Tällaisia harjoitellaan nelivuotiaamme luokassa. Tyttö on pysynyt hyvin opetuksen vauhdissa mukana, mutta minä ihmettelen onko todella tarpeen oppia jo nelivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan.


Eilen illalla vein Poppyn taas eläinlääkäriin. Haava on parantunut melko hyvin, mutta antibiootteja täytyy kuitenkin jatkaa vielä jonkun aikaa. Eläinlääkäri ei ollut enää niin huolissaan myhkyrästä Poppyn jalassa. Sanoi, että Poppy on niin hyvässä kunnossa, että vaikuttaa puolet ikäistään nuoremmalta. Se rauhoitti ja ilahdutti tietysti minua kovin. Tämänviikkoinen eläinlääkärireissu oli kaikin puolin edellisiä mukavampi. Toissaviikolla olin Poppysta eläinlääkärillä kovin huolissani ja viime viikolla vein puolestaan Pongon ja Skippyn yhdellä kertaa eläinlääkärin tarkistettavaksi. Viimeviikkoinen eläinlääkärikeikka kaksine potilaineen oli melkoinen sirkus enkä olisi millään pärjännyt ilman autonkuljettajan ja vanhemman tyttären apua. Olimme reissun jälkeen ihan puhkiväsyneitä kaikki, niin koirat kuin ihmisetkin. 

Arkiviikko on viittä vaille valmis. Kunhan koulupäivä ja harrastukset on tältä päivältä hoidettu alkaa täällä taas jo viikonloppu. Viikot kuluvat hurjaa vauhtia ja viikon päästä onkin taas jo loma. Vähän pitempäänkin olisin tähän saumaan jaksanut ilman taukoa, mutta ihan hyvä, että päästään vähän hengähtämään ja keräämään voimia kaikelle sille mitä tällä vuodella on vielä tarjottavana. 

Koulun pensasaitaan on leikattu somasti sydämet.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Skippyn tarina

Niihin aikoihin kun esikoinen täytti neljä, vanhempi tytär ei ollut vielä kahta eikä nuorimmaisesta ollut vielä tietoakaan, lapset ja minä aloitimme Belizessä ratsastustunnit. Alunperin vain poika ratsasti mutta myös tyttö innostui hevosista heti ja lopulta minäkin halusin nousta ratsaille. 

Ystävillämme on ravintola alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista. Ravintola on luonnonhelmassa, rakennuksessa ei ole lainkaan seiniä vaan se on joka puolelta auki ympäröivään sademetsään. Ravintolan yhteydessä oli niihin aikoihin talli ja sen edustalla kenttä jossa ratsastustunnit pidettiin. Silloin tällöin pääsimme poika ja minä ratsastamaan myös sademetsään. Se oli jotakin se. 

Ystäviemme ravintola Belizessä valmiina ottamaan vastaan asiakkaita.
Nelivuotias esikoinen ja kaksivuotias tytär tervehtimässä hevosia ravintolan tallilla.
Hevostyttö jo pienestä asti.
Ratsastustuntien jälkeen pysähdyimme poikkeuksetta ravintolaan syömään ja juttelemaan omistajapariskunnan ja muiden ruokailijoiden kanssa. Ystäviemme ravintola on Belizeä parhaimmillaan: siellä tuntui aina kuin olisimme tulleet toiseen kotiin. Meidät otettiin vastaan kuin kauankaivatut perheenjäsenet. Omistajien lisäksi myös tarjoilijoista ja monista muista asiakkaista oli ajan kanssa tullut tuttuja. Ravintoloitsijoiden suloiset koirat kulkivat ravintolan ympäristössä tai pyörivät pöytien alla; ratsastustuntien ajan niiden seurassa kulki myös ratsastuksenopettajan pieni koira.

Erään kerran kun tulimme ratsastustunnille oli ravintolassa meitä vastassa vieras harmaa koira. Se oli niin arka, että lähes ryömi maata pitkin, mutta rohkeni tulla nuuhkimaan kättäni kun oikein pyysin. Koira oli reteämpi leikeissään ratsastuksenopettajan koiran kanssa. 

Harmaa koira leikkimässä ratsastuksenopettajan koiran kanssa.
Ystävämme kertoivat, että koira oli ilmaantunut tallille ihan yllättäen. He olivat tulleet kotiin ja löytäneet sen kiinnitettynä ravintolan edustalta. Koirassa oli melkoisen paljon heidän koiriensa näköä. En ajatellut asiaa silloin sen enempää, mutta näin jälkikäteen arvaan, että heidän uroskoiransa reviiri oli melkoisen laaja ja koira oli käynyt aloittamassa pentueen sinne, toisen tänne. Vaikka ihan ravintolan lähistöllä ei ollut muuta asutusta, jonkun matkan päässä oli kuitenkin muutamia taloja. 

Ravintoloitsijaystävämme kutsuivat harmaata koiraa Skippy Jackiksi. Monta viikkoa ajattelinkin sen nimen vuoksi olevan poikakoira. Vasta siinä vaiheessa kun ystävämme iloisina kertoivat oman tyttökoiransa olevan tiineenä tuli yhtäkkiä mieleeni kysyä oliko Skippy tyttö vai poika. Kun paljastui, että se oli tyttökoira minussa heräsi huoli, että silläkin olisi kohta pentue hoidettavanaan. Ystävämme ruokkivat Skippy Jackiä omien koiriensa ohessa, mutta se oli kuitenkin silti ensisijaisesti kulkukoira, pitkälti oman onnensa nojassa. Hiljakseen oli myös paljastunut, että Skippy Jack oli lähes tai kokonaan kuuro. Kuuroutensa vuoksi se nukkui tavattoman syvästi ja oli meinannut useamman kerran jäädä tallin hevosten jalkoihin kun ei ollut kuullut niiden tuloa.

Skippy Jack.
Ehdotin miehelleni, että me veisimme Skippy Jackin eläinlääkärille steriloitavaksi ennen kuin sekin alkaisi odottaa pentuja. Se voisi toipua meillä kaikessa rauhassa ja palata sitten tallille asumaan. Niin miehelleni kuin ystävillemmekin idea sopi oikein hyvin ja heti seuraavana viikonloppuna toimme pelästyneen koiran kanssamme tallilta kotiin.

Skippy Jackiä pelotti tulla sisälle taloon koska se oli aina ollut ulkokoira. Toisia koiriamme se ei niinkään vierastanut, ja nekin suhtautuivat siihen uteliaan ystävällisesti. 

Olimme varanneet Skippy Jackille eläinlääkäriltä sterilisaatioajan. Toimenpiteestä tuli lopulta monimutkaisempi koska ikävä kyllä Skippy olikin jo tiineenä. Eläinlääkäri tiesi meidän kertomustemme pohjalta koiran ja sen pentujen taustan ja arvioi Skippy Jackin olevan vasta vuoden vanha. Pennuilla ei olisi ollut suuria mahdollisuuksia selviytyä joten armollisin teko oli abortoida ne. Onneksi niin, koska en tiedä mitä olisimme tehneet jos meillä olisikin yhtäkkiä ollut hoidossa odottava äitikoira!

Skippy Jack toipui sterilisaatiosta hyvin. Sen olisi voinut hyvin jo seuraavana viikonloppuna viedä takaisin tallille. Miestäni kuitenkin huolestutti, että Skippy Jack jäisi tallilla hevosten jalkoihin. Hänestä kolme koiraa menisi meillä siinä kuin kaksikin. Minua vähän hermostutti ajatus kolmen koiran laumasta ja muutenkin tunsin sitä samaa innostuksensekaista pakokauhua mikä aina nousee mieleeni kun otamme kotiin uuden eläimen. Mutta niin Skippy Jack kuitenkin jäi taloon. Sen nimi lyheni meillä Skippyksi ja vähän kerrallaan sen valkoiseen taittanut turkki tummeni lähes kokonaan mustaksi.

Skippy tytön kanssa piirtelemässä Belizen kodissamme.
Samaisen vanhemman tyttären kanssa Sudanin kodin edustalla.
Skippy on kolmesta koirastamme lempein ja helpoin. Se haluaa ennen kaikkea olla mieliksi ja totella, kunhan vain ymmärtää mitä me toivomme siltä. Koska kuuroa koiraa ei voi sanoin ohjata tai komentaa meidän ja Skippyn on täytynyt opetella yhteisiä viittomia. Skippy tarkkailee käsimerkkien lisäksi myös tarkasti kahden muun koiran toimia ja muita merkkejä siitä mitä ollaan tekemässä seuraavaksi. Skippy käy nukkumaan sellaisiin paikkoihin mistä pystyy varmasti havaitsemaan jos jotakin tapahtuu. Se esimerkiksi nukkuu usein aamuisin ihan oven edessä, että tietää milloin on aika paukata pihalle. Koska Skippy on kuuro se ei pelkää ukkosta tai muita kovia ääniä. Se on siksi ollut Pongolle alusta asti tärkeä terapiakaveri: Pongoa näyttää selvästi rauhoittavan se, ettei Skippy tärise ja säiky ukkosta. Poppykin on suhteellisen rauhallinen ukonilmalla ja ilotulitusten aikaan mutta reagoi kuitenkin ääniin, kun taas Skippy ei kirjaimellisti korvaansa lotkauta kovistakaan äänistä. 

On ollut äärimmäisen mielenkiintoista saada ymmärtää koiramaailmasta uusia ulottuvuuksia kuuron koiran kautta. Mutta ennen kaikkea kiltti ja hyväntahtoinen Skippy on tuonut paljon iloa ja onnea meidän kaikkien elämään.