torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Uusi aika

Sudanissa vaihdettiin muutama päivä sitten aikavyöhykettä. Vuonna 2000 nykyinen presidentti määräsi, että kellot siirretään tunnin myöhäisemmäksi. Nyt kellot käännettiin tunti taaksepäin. Aikavyöhykkeen vaihdossa onkin siis itse asiassa kyse siitä, että Sudan palaa alkuperäiselle maantieteelliselle aikavyöhykkeelleen. Maa on nyt jälleen samassa aikavyöhykkeessä esimerkiksi Egyptin kanssa, mutta toisaalta Etelä-Sudanin ja Sudanin välillä on yhtäkkiä tunnin aikaero. 

Yhdellä tunnilla on hyvinkin paljon merkitystä sillä aurinko nousee ja laskee näillä leveysasteilla niin nopeaan. Ennen heräilin täällä arkisin kuuden maissa, hetken ennen auringonnousua. Nyt kun herään kuudelta on kello vanhaa aikaa seitsemän ja aurinko on jo korkealla taivaalla. Toisaalta myös illat tulevat toki aikavyöhykkeen vaihdon myötä varhemmin. Kun ennen pimeä laski iltaseitsemän paikkeilla nyt onkin jo kuuden maissa aika lailla säkkipimeää. 

Tänään oli meillä ensimmäinen arkipäivä sitten aikavyöhykkeen vaihdon. Viime viikolla kun kelloja siirrettiin me olimme Suomessa lomailemassa lasten koulun syyslomalla. Ihan täysin saumattomasti emme uuteen aamuun ja aikaan tänä aamuna nousseet. Koirat herättelivät minua melkein koko ylimääräisen tunnin verran ja kotiapulainen kolisteli ulko-ovella jo puoli seitsemältä vaikka tavallisesti saapuu sunnuntaiaamuisin vasta puoli kahdeksan paikkeilla. En ole varma oliko hän ollenkaan kuullut aikavyöhykkeen vaihdosta vai olettiko vain meidän nousevan aamuun auringon kanssa vanhaan tapaan. 

Pojan ratsastustunti taitaa tästä lähin olla iltahämärässä, ja koirien iltaulkoilut täytyy miettiä uudestaan, mutta muuten uusi aika sopii minulle kyllä ihan mainiosti. Oli ihanaa saada kerrankin herätä siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt jo nousta taivaalle pimeyteen heräämisen sijaan.

Vaan saapa nähdä kuinka pitkään tätä riemua nyt kestää. Rehtorilta tuli aamupäivällä viesti, että aikavyöhykkeen vaihdon vuoksi koulu harkitsee varhaisempaa alkua koulupäivälle. Tällä hetkellä koululaisten päivä alkaa joka arkipäivä sunnuntaista torstaihin vähän vaille kahdeksan. Koska osa valtion virastoista ja muista toimistoista on päättänyt aikavyöhykkeen vaihdon myötä aloittaa työpäivän tuntia varhemmin, pohditaan koulussa nyt samaa. Minun korviini idea kuulostaa varsin huonolta. Jos koulupäivä siirretään alkamaan tuntia varhemmin seitsemältä, täytyy meidän alkaa herätä aamuisin pian viiden jälkeen, taas kerran pimeässä. En ole aamuihminen ja on vienyt aikansa, että olen hyväksynyt kello kuuden aamuherätykset. Aamuviisi menee kohdallani jo vähän liian pitkälle. Viiden herätys tarkoittaisi käytännössä myös sitä, että lapset pitäisi laittaa nukkumaan seitsemän paikkeilla, että he saisivat tarpeeksi unta. Iltarutiinit olisi siis aloitettava jo kuuden maissa, iltaruoka syötävä viiden paikkeilla. Koko elämä olisi järjestettävä tunti tunnilta uudestaan. 

Koululla kohtasin lukuisia muita ulkomaalaisia jotka hekin vastustivat koulupäivän varhaistamista. Toisaalta rivien välistä olen ymmärtänyt, että monet paikalliset ovat varhaisempien aamujen kannalla. Laitoin rehtorille postia ja esitin oman toivomukseni, että koulupäivän annettaisi jäädä ennalleen. Nähtäväksi jää kuinka tässä lopulta käy. Ainakin huomenaamulla saan kuitenkin vielä nukkua aamun valkenemiseen asti. Jospa koiratkin olisivat jo tästä aamusta viisastuneet ja odottelisivat kellon soittoon asti ennen kuin tulevat minua herättelemään.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kauneutta etsimässä: Haukka

Khartumin taivaalta ei kauneutta tarvitse kauaa hakea: näitä haukkoja näen tähän aikaan vuodesta pihapiirissä aina kun ulkona liikun. Nyt kun ilma on alkanut täällä mukavasti viilentyä voisin istua ulkona tuntikaupalla ihan vain haukkojen liitoa ihailemassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Khartumin kauneutta etsimässä: Aurinko

Khartum ei ole kaunis kaupunki. Viime viikkoina silmiini on kuitenkin sattumalta osunut paljon aivan äärimmäisen kauniita kuvia Khartumista: sopivista kuvakulmista otettuja otoksia joista on leikattu tai suorastaan käsitelty pois roskakasat ja kaikki muu ruma. Minua retusoidut kuvat ärsyttävät epärehellisyydessään. Mutta ne ovat inspiroineet minua etsimään Khartumista todellista kauneutta, sellaista mikä näyttää kaupungin sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. 

Aurinko on täällä vahvasti läsnä aika lailla joka päivä aamusta iltaan asti. Täkäläinen päivänpaiste on kova ja armoton, mutta auringonnousun ja -laskun aikaan kaupunki kylpee pehmeämmässä valossa. En tiedä onko kaikkein taiteen sääntöjen mukaan luvallista ottaa auringosta suoraan kuvia - Khartumin aurinko häikäisee valokuvissakin - mutta kauneuden etsimisen nimessä en kuitenkaan ole voinut vastustaa kiusausta. Käytössäni on vain puhelimen kamera eli kuvat ovat mitä ovat, mutta toivon mukaan antavat edes vähän kuvaa siitä kuinka kaunista voi hetkittäin olla rumassakin kaupungissa. 

Auringonnousu Burrin kaupunginosassa.

Auringonlasku Madanikadulla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäiset päivät ilman kauppasanktioita

Viime perjantaiaamuna alkoi kiertää huhuja, että Yhdysvaltain kauppasanktiot poistettaisiin jo ennen seuraavan viikon määräaikaa. Lauantaiaamuna varmistui, että Yhdysvallat oli tosiaan poistanut Sudanin kauppapakotteet. Vietimme viikonlopun kotipiirissä enkä ollenkaan tiedä näkyikö tai kuuluiko sudanilaisten ilo ja helpotus kaupungilla. 

Viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina kävin ruokakaupassa, jossa teen monesti ostokseni arabiankielisten rukousten soidessa taustalla. Sunnuntaina kaupassa soi kuitenkin yllättäen rukousten sijaan englanninkielinen musiikki. Ensin Kaunotar ja hirviö -elokuvan teemalaulu Beauty and the Beast, sitten A whole new world Aladdin-elokuvasta ja sen jälkeen Whitney Houstonin I will always love you. En tiedä oliko musiikkivalikoima ihan vain sattumaa, mutta sopi jotenkin siihen keventyneeseen tunnelmaan mikä pakotteiden poistamista on seurannut. Minua hymyilytti.

Olen iloinen sudanilaisten puolesta mutta toisaalta paikallisten korkeat odotukset vähän kyllä myös hirvittävät. Yhdysvaltain kauppapakotteita on vuosien varrella syytetty yhdestä jos toisestakin epäkohdasta Sudanissa ja odotukset tuntuvat olevan korkealla, että elämä muuttuu sanktioiden purkamisen myötä täällä nyt ratkaisevalla tavalla. Toisaalta moni tuntuisi kyllä ilahtuvan jo ihan vain siitä, että McDonalds, Burger King ja Kentucky Fried Chicken löytäisivät mahdollisimman pian tiensä Sudaniin. Käytännössä toistaiseksi ei oikein mistään vielä huomaa, että kauppapakotteet on purettu. Elämä jatkuu entisellään ja nähtäväksi jää minkälaisia muutoksia päätös lopulta tuo tullessaan. 

*****

Oman elämäni puolella yritän edelleen tasapainotella kodin, koulun ja omien projektieni välillä. Velvollisuudentuntoisena minusta tuntuu niin kuin minun kuuluisi ehtiä koululle kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin ja kokouksiin, mutta toisaalta huomaan, että mitä enemmän olen koululla ja ylipäänsä liikenteessä kodin ulkopuolella, sen vähemmän saan aikaiseksi ja olen levoton ja ärtynyt. 

Viikonloppuna en lähtenyt mihinkään kotipihaa pitemmälle. Mies ja poika kävivät ulkona juoksulenkillä ja brunssilla ja meillä kävi viikonlopun aikana muutamia vieraita mutta muuten olimme vain omissa oloissamme. Minä ehdin rauhassa pestä pyykkiä niin monta koneellista kuin halusin ja samalla sain kasattua ajatuksia. Levollisen viikonlopun jälkeen tuntui taas vähän helpommalta ymmärtää mihin lähteä mukaan ja mistä kieltäytyä. Siltikin vietän tälläkin viikolla koululla kaksi aamua, yhtenä aamuna vanhempien edustajien kokouksessa ja toisena tutustumassa koulun uuteen tietojenkäsittelyohjelmaan. Kun kaksi aamua viikossa kuluu koululla ei arkiviikosta jää kovin paljon aikaa mihinkään muuhun. Eikä siinä mitään. Tärkeintä juuri nyt taitaisi olla oppia tasapainottelemaan omia odotuksiani sen suhteen mitä kaikkea voin tässä elämäntilanteessa saada aikaan ja millä aikataululla. 

torstai 5. lokakuuta 2017

Viikon päästä

Viikon päästä selviää poistaako Yhdysvallat Sudanin pakotteet. Presidentti Obama aloitti omalla kaudellaan prosessin sanktioiden poistamiseksi, mutta lopullinen päätös jäi Trumpille. Päätöstä pakotteista odotettiin jo kesällä, mutta viime hetkellä Yhdysvallat ilmoitti tarvitsevansa kolme kuukautta lisäaikaa. 

Pakotteet ovat olleet voimassa jo parikymmentä vuotta ja mekin olemme eläneet niiden kanssa nyt jo kolme vuotta. Silloin tällöin niistä on ollut vuosien varrella puhetta täällä niin paikallisten kuin muiden ulkomaalaisten kanssa, mutta suuren osan ajasta sanktiot ovat olleet vain yksi täkäläisen arjen elementti, yksi elämää hankaloittava tekijä täällä. 

Nyt juuri sanktiot ovat täällä kaikilla mielen päällä ja tulevat puheeksi monta kertaa päivässä. Kuluneiden muutaman päivän aikana olen jutellut Yhdysvaltain pakotteista lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa. 

Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän mitä oikein odottaa kävi sanktiopäätöksen kanssa sitten mitä hyvänsä ja olemme siksi kai kukin vähän valppaana ja varuillamme. Yksi esimerkki odottavasta ilmapiiristä on seitsenvuotiaan luokan telttaretki, jonka olisi ollut määrä olla ensi keskiviikosta torstaihin. Tapasin liikunnanopettajan kanssa tänään. Juttelimme siitä kuinka seitsenvuotias voisi osallistua mahdollisimman paljon telttaretken ohjelmaan keliakiastaan huolimatta. Tapaaminen sujui oikein mainiosti. Pian tapaamisemme jälkeen tuli kuitenkin viesti, että sanktiopäätöksen ajankohdan vuoksi telttaretki siirretään toiseen ajankohtaan. 

Kukaan ei tunnu osaavan sanoa kuinka pakotteiden kanssa käy. Joidenkin mielestä on hyvä merkki, että Sudan poistettiin äskettäin Yhdysvaltain matkustuskieltolistalta. Toiset ovat sitä mieltä, että sanktiot ja matkustuskielto ovat kaksi erillistä asiaa. Se mistä tunnumme kuitenkin kaikki olevan täällä yksimielisiä on se, että sanktioiden poistaminen olisi muutos hyvään suuntaan.