Sunday, 10 November 2019

Sivuni ystäväkirjaan

Kiitokset Muusalle tästä hauskasta haasteesta. Ystäväkirjojen sivujen täyttäminen oli lapsena mieluista hommaa ja edelleen minusta on mukavaa vastata kaikenlaisiin kyselyihin ja samalla mietiskellä sitä mitä olen mieltä siitä sun tästä. 


Bloginimeni tarina 

Aikoinaan Belizessä edustin mieheni rinnalla säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisissa tilaisuuksissa. Toisaalta olin ennen kaikkea pienten lasten kotiäiti ja entisten kulkukoirien emäntä. Minua tämä ristiriita huvitti. Halusin blogin kautta yrittää osaltani vähän purkaa niitä mielikuvia joita tähän meidän elämäntapaamme usein yhdistetään.

Yksi blogin varhaisista otsikkokuvista, näkymä Belizen kotikadultamme auringon laskiessa.

Perusjuttuja

Siviilisäätyni: Olen ollut naimisissa vähän yli kolmetoista vuotta mainion italialaisen mieheni kanssa. Tapasimme viitisentoista vuotta sitten yhteisten ystävien häissä ja koomista kyllä ensimmäinen keskustelumme käsitteli sitä kuinka minä en tuntenut oikein tulevani juttuun italialaisten miesten kanssa. 

Asumismuotoni: Asun tällä hetkellä vuokralla omakotitalossa Sudanin pääkaupungin Khartumin keskustan tuntumassa. Talomme on valtava, reippaasti yli 1000 m2, suuri kuin pieni juna-asema. Paikalliseen tapaan meillä on erikseen edustuskerros jossa viihdytetään vieraita ja kotikerros jonne pääsevät käymään vain harvat ja valitut. Edustuskerroksemme on melko harvaan kalustettu ja siellä onkin lapsilla tilaa muun muassa ajaa pyörillään. Pihamme ei pyöräilyyn oikein sovellu koska piha on kahdessa tasossa ja ulkona on joka tapauksessa suuren osan vuodesta kovin kuuma. Onneksi on siis suuri alakerta! Olemme asuneet tässä talossa nyt jo yli viisi vuotta. Ensi syksynä on edessä muutto uusille kulmille joiden tarkkaa sijaintia en vielä tiedä. 

Ammattini: Tällä hetkellä olen kotiäiti ja kiertolaisperheen äiti. 

Työpaikka: Kotiäidin työpaikka on kotona, mutta lisäksi myös tarvittaessa koululla, tallilla, milloin missäkin. 

Kiinalainen horoskooppini: Lohikäärme. Mitähän se minusta kertoo? En usko horoskooppeihin, kiinalaisiin sen enempää kuin muihinkaan, mutta ihmeesti ne joskus kuitenkin tuntuvat osuvan oikeaan. 

Harrastukset: Blogia olen kirjoittanut nyt kahdeksan vuotta mutta en oikein osaa ajatella tätä harrastukseksi. Olen kirjoittanut kaikenlaista ihan pienestä asti ja niin kirjoittaminen kuin lukeminenkin ovat ennemminkin erottamaton osa minua kuin harrastus. Silloin kun se on mahdollista kävelen mielelläni paljonkin, mutta sekään ei lopulta ole niinkään harrastus kuin ennemminkin tapa liikkua paikasta toiseen. Jokin aika sitten kävin pitkästä aikaa ratsastamassa muutaman ratsastustunnin verran mutta viime aikoina lonkkakipu on pitänyt minut poissa hevosen selästä. Ehkä minulla ei ole lainkaan harrastuksia?

Belmopanin kotikatumme korkeat palmut päivänvalossa.

Syvällistä

Periaatteet: Minulla on paljonkin periaatteita, mahdollisesti liikaakin! Mutta keskeisimmät ovat ehkä nämä: Tee muille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Kunnioita muita ihmisiä ja erilaisia valintoja ja elämäntapoja silloinkin kun et niitä omista lähtökohdistasi pysty ymmärtämään. Ole armollinen itsellesi ja muille.

Maailmankatsomukseni: Uskon kaikkien oikeuteen uskoa mitä haluavat ja oikeana pitävät. Uskon, että olemme kukin uskomme tai uskonnottomuutemme suhteen omalta osaltamme oikeassa ja erilaiset maailmankatsomukset voivat minusta siksi hyvin olla kaikki olemassa rinta rinnan ilman minkäänlaisia ristiriitoja. 

Pohdin: Pohdin paljon koko ajan kaikenlaista. Tämä on samaan aikaan varmaankin parhaimpia ja huonoimpia puolia minussa.

Vihaan: En tiedä vihaanko ainakaan pysyvästi ketään tai mitään. Suutun ja raivostunkin toisinaan ja aika herkästikin mutta tunnelmat tulevat ja menevät menojaan enkä niissä tarkoituksella viipyile.

Halveksin: Halveksin niitä jotka halveksivat muita, jos nyt ylipäätään ketään halveksin.

Pyrin: Pyrin olemaan mahdollisimman hyvä ihminen. 

Rakastan: Kaikkein eniten rakastan omia ihmisiäni ja eläimiäni. Mutta myös esimerkiksi hyvää kahvia, vastaleikatun ruohon tuoksua, kissanpentuja ja koiranpentuja, kirjakauppoja, ja mitähän lie kaikkea muuta.

Haaveilen eniten: En ole oikein haaveilija- tai unelmoijatyyppiä. Jos jotakin haluan tai toivon pyrin menemään sitä kohti. Jos tavoite ei ole saavutettavissa muutan suuntaa ja pyrin sen sijaan kohti jotakin muuta. Olen siinä käsittämättömän onnellisessa asemassa, että minun on aika usein mahdollista toteuttaa toiveitani.

Tarvitsen: En taida lopulta tarvita kovinkaan paljoa, pärjään aika vähällä! 

Pelkään: Eniten pelkään, että läheisilleni tapahtuu jotakin. Syksyllä selvisi, että pelkään muun muassa myös magneettikuvauslaitteita ja muitakin suljettuja paikkoja, niin ikään myös korkeita paikkoja ja esimerkiksi hiihtohissejä. 

Kaipaan: Kaipaan kroonisesti perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä eri puolilla maailmaa. Kaipaan aina Belizeen, toisinaan myös yliopistoaikojen Englantiin tai johonkin muuhun aikaisempaan hyvään elämänvaiheeseen.

Murehdin: Tällä hetkellä murehdin paljonkin muuttoon liittyviä asioita. Vaikka muutto on vielä aika kaukana herään toisinaan öisinkin murehtimaan muuttoa. Miten kaikki järjestyy? Jaksaako Poppy-vanhus vielä uuteen maahan? Miten lapset kestävät eron läheisistä ystävistään? Kuinka kauan kestää uudessa maassa löytää oma paikkamme?

Kerään: Tarkoituksella en taida kerätä mitään. Belizessä aloimme vähän vahingossa ja puolihuomaamattamme kerätä vyötiäiskoriste-esineitä. Sudanissa asuessa olemme puolestaan keränneet koristevirtahepoja mutta kokoelma on nyt täysi kun virtahepoja on yksi jokaista ihmisperheenjäsentä kohti. 

Suuret palmut ovat lempikasvejani.

Lempi-

Värini: Lila. Tai ehkä sininen. Ja toisaalta myös syvänpunainen. En ole oikein hyvä valitsemaan vain yhtä suosikkia!

Vuodenaika: Suomalainen syksy. Olen syntynyt syksyllä ja jokin suomalaisen syksyn valossa on edelleen parasta mitä tiedän. 

Eläin: Minusta ei ole lempieläintä valitsemaan, olen niin monien eläinten ystävä. En tiedä olenko vielä kohdannut sellaista eläintä mistä en pitäisi. Pojan koulukirjassa näin eilen maasian kuvan ja kylläpä ne ovatkin suloisia tyyppejä! Mutta niin ovat monet muutkin eläimet.

Kirja: Lempikirja on ehkä vielä vaikeampi kysymys kuin lempieläin! Minulla on monia lempikirjoja. Pidän esimerkiksi Margaret Atwoodin varhaisesta tuotannosta. Uspenskyn Fedja-setä, kissa ja koira on myös yksi ikisuosikkini. 

Elokuva: Lempielokuviakin minulla on monia. Muutama päivä sitten kun internet ihmeellisesti hetken toimi melko moitteettomasti katsoin Netflixistä eteläkorealaisen elokuvan Tune in for Love ja se on ehkä nyt uusin suosikkini. 

Musiikkilaji: Onkohan minulla suosikkimusiikkilajia? Pidän esimerkiksi amerikkalaisesta Jennifer Warnesista, italialaisesta Fabrizio di Andrésta ja irlantilaisesta Mary Blackistä. Toisaalta myös musikaalimusiikista. Yksi lempilevyistäni vuodesta toiseen on Famous Blue Raincoat, jolla Jennifer Warnes laulaa Leonard Cohenin lauluja. Sitä kuuntelen juuri nyt tätä kirjoittaessanikin.

Numero: Numerot ovat minulle vain numeroita eikä niillä ole sen kummempia merkityksiä. Mutta sanotaan nyt vaikka kolme.

Asia minussa: Lojaalisuus ja luotettavuus. Olen omiani kohtaan hyvin lojaali, mutta siksi myös varsin valikoiva siinä kenet lähelleni päästän, ja jos luottamukseni kerran ratkaisevalla tavalla menettää sitä voi olla vaikeaa tai ehkä suorastaan mahdotonta saada ainakaan kokonaan takaisin. 

Ruoka: Sushi.

Juoma: San Pellegrino -kuplavesi. 

Lomakohde: Japani ja Australia. 

Tuoksu: Vastaleikatun ruohon tuoksu.

Kasvi: Korkeat palmut ovat suosikkejani.

Säätila: Trooppinen sade. 

Tapa viettää vapaailta: Mieluiten vietän vapaailtaa kotona perheen kesken kaikessa rauhassa tai sitten kivassa ystäväporukassa yhdessä koko perheen kera.

Onneksi suuria palmuja löytyy myös täältä Sudanista. Tämä komea palmu seisoo esikoisen koulukaverin pihassa.

Kysymyksiä

Pidätkö tytöistä vai pojista? Ihmiset ovat minulle ihmisiä, joistakin pidän ja toisista en sitten niinkään. 

Onko sinulla salaisuuksia? Minulla ei varmaankaan ole juurikaan sellaisia salaisuuksia mitä kukaan ei tietäisi mutta sellaisia asioita on kyllä joita en kaikille kerro.

Onko sinulla valkolakkia? Minulla on valkolakki vuosimallia 1995. Tosin en tarkkaan tiedä missä se juuri nyt on, kai jossain laatikossa kotitalossamme Suomessa. En muista sitä koskaan käyttäneeni sitten lakkiaisten. Hyvin harvoin jos koskaan olen ollut Suomessa vappuna enkä tiedä välittäisinkö laittaa kellastunutta hattua päähäni vaikka tilaisuus olisikin.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys? Ensimmäinen ja viimeinen lävistykseni ovat reiät korvissa joskus vähän yli kymmenvuotiaana. Tosin ne on muistaakseni pitänyt laittaa kahdesti kun ensimmäiset reiät menivät umpeen. 

Mitä tilaat baarissa? Milloinkohan olen viimeksi ollut baarissa? Tai niin, kesällä kävimme Helsingissä Tornin baarissa. Siellä join gin tonicin. 

Poltatko tupakkaa? En.

Omistatko eläimiä? Meillä on kolme koiraa ja kissa mutta en ajattele omistavani niitä. Ennemminkin ne ehkä omistavat minut! 

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? Minulla on onneksi montakin läheistä rakasta ystävää eri puolilla maailmaa.

Mitä muuttaisit itsessäsi? Oppisin mielelläni vähän vähemmän ärhäkäksi.

Lasten koulun kampuksellakin voi käydä ihastelemassa palmuja.

Kerro jotakin siitä kun…

Olit 10-vuotta nykyistä nuorempi: Kymmenen vuotta sitten asuin Kingstonissa Jamaikalla. Esikoisemme oli puolitoistavuotias ja odotin toista lastamme. Poppy-koira ei ollut vielä vuottakaan. Valmistelimme muuttoa Jamaikalta Belizeen. Järjestyksessä toinen suomalainen au pairimme oli saapunut avuksemme aikaisemmin syksyllä ja päätynyt melkein heti vakavasti sairaana paikalliseen yksityiseen sairaalaan. Stressipisteet olivat korkealla mutta toisaalta elämä oli kyllä aika ihanaakin.

Viimeksi koit romanttisen hetken: Sain eilen mieheltäni Zaventemin lentokentältä Brysselistä WhatsApp-viestin jossa oli sellaista humoristista arjen romantiikkaa mitä arvostan. 

Viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Nuorimmaisemme mielestä minä olen ihan äärimmäisen hauska. Kiitollisen yleisön edessä tulee vitsailtua päivittäin!

Joku kehuu sinua taitavaksi: Ilahdun kehuista, arvostan sitä jos joku huomioi minua myönteisesti.

Teet itsellesi lounasta: Teen itselleni lounasta joka päivä. Viime aikoina lounaani on usein ollut mysliä, mustikkajauhetta, pähkinöitä ja maustamatonta jugurttia. Joskus syön lounaaksi myös edellisen päivän illalliselta jäänyttä ruokaa, tai sitten kananmunaa ja juustoa riisikakun päällä. Joka tapauksessa mieluusti jotakin nopeaa sillä illalliseksi joudun tavallisesti tekemään ruokaa pitemmällä kaavalla.

Sinulla viimeksi oli kotoisa olo: Tunnen oloni kotoisaksi päivittäin kotona ja aika usein myös muuallakin. Välttelen mahdollisimman paljon sellaisia paikkoja ja tilanteita joissa en tunne oloani kotoisaksi.

Lausut kehuja: Yritän kehua muita mahdollisimman paljon, mutta ajatuksella ja vilpittömästi, aina silloin kun kehumisen aihetta nousee mieleen. 

Viimeksi luit jotakin syvällistä: Mikähän lasketaan syvälliseksi? Luen paljon laidasta laitaan, syvällisempää ja kevyempää.

Linkitä biisi, joka on koskettanut sinua viimeksi: Beatlesien Here Comes the Sun ilahduttaa aina ja muistutti äskettäin taas kerran siitä, että ennen pitkää aurinko paistaa pitkän talvenkin jälkeen.


Lähetän ystäväkirjahaasteen eteenpäin Elinalle Shanghaihin ja S:lle Teksasiin.

Friday, 8 November 2019

Sellainen viikko

Imurimme meni jokunen viikko sitten rikki ja sen myötä pienet kuoriaiset alkoivat ottaa taloa valtaansa. Luulen, että kuoriaiset tulivat meille viime keväänä turkmenistanilaisten mattojen mukana ja pysyivät jotenkin hallinnassa siksi, että tavallisesti meillä imuroidaan muutaman kerran viikossa. Imurointi on kuulemma aika tehokas ase tämäntyyppisiä tuholaisia vastaan. Olen tuloksetta yrittänyt etsiä rikkinäiselle imurille korjaajaa mutta viime viikonloppuna tulin vihdoin siihen tulokseen, ettei auta kuin hankkia uusi imuri. Kuoriaistilanne oli saatava hallintaan ja kyllä meillä muutenkin imuria tarvitaan. 

Siinä vaiheessa kun mittani oli kuoriaisia täynnä mentiin tämän viikon ensimmäisessä arkiaamussa ja nuorimmainen oli kotona flunssassa. Tyttö oli kyllä onneksi sen verran hyvässä vedossa, että voi ihan hyvin lähteä kanssani lyhyesti imuriostoksille. Ennen kuin saatoimme lähteä mihinkään täytyi auto kuitenkin saada kotiin korjaamolta. Auton toinen takaovi oli mennyt edellisenä päivänä lukkoon eikä enää auennut ollenkaan. Autonkuljettaja vei auton heti sunnuntaiaamusta tutulle korjaamolle missä ovea ei saatu auki. Toiselta korjaamolta piti kuulemma löytyä joku joka on erikoistunut tällaisiin ongelmiin mutta lopulta apu löytyi vasta Land Roverin varaosakaupan tuntumasta. Onneksi löytyi! 

Paikallisessa kodinkonekaupassa oli kolme imurivaihtoehtoa joista valitsin sen joka ei tarvitse lainkaan pusseja, turkkilaisen imurin joka tuntuu kaikin puolin toimivalta näin muutaman päivän perusteella. Halvalla ei päästy mutta jospa tämä imuri jaksaisi nyt toimia ja ennen kaikkea saisi kuoriaiset päiviltä. 

Oikeastaan sunnuntaipäivää ei ollut tarkoitus pyhittää sen enempää imuriostoksille kuin auton oven korjaamisellekaan. Tarvitsimme itse asiassa kipeästi putkimiestä selvittämään mikä ihme oli vikana makuuhuoneemme suihkussa kun suihkun viemäri ei edelleenkään kunnolla vetänyt siitä huolimatta, että yksi putkimies oli sitä käynyt jo kertaalleen useampi viikko sitten katsomassa ja korjaamassa. Keittiön viemäri oli sekin tukossa ja haisi pahalta ja kaksi vesisäiliötämme oli saatava puhdistettua. Hanavesisäiliöiden pohjalle kertyy täällä hiekkaa siitäkin huolimatta, että meillä on käytössä suodattamia joiden tarkoitus on erotella hiekka pois vedestä. Hiekkaa on kuitenkin täällä kaikkialla niin paljon, etteivät sille minkäänlaiset suodattimet täysin pärjää. 

Aukinainen viemäriluukku talomme sivustalla ja sitä hiekkaa mikä täällä peittää kaikkia pintoja ellei niitä
ihan yhtenään puhdisteta.
Vesisäiliöiden puhdistusta olin siirtänyt ja siirtänyt koska se vie hyvän aikaa ja katolla olevan säiliön puhdistaminen edellyttää sitä, että meidän täytyy pärjätä ainakin jonkin aikaa ilman juoksevaa vettä. Työn ajaksi täytyy myös koirat sulkea pois putkimiesten tieltä ja on itse oltava menossa mukana toimittamassa sitä sun tätä työmiehille. Olen ollut pitkään flunssainen ja sen myötä niin väsynyt, että ajatus työmiehistä pihalla ja katolla vesisäiliötä puhdistamassa oli tuntunut jotenkin ihan ylivoimaiselta. Jos olisin tiennyt, että auton ovi menee rikki ja kuoriaiset lisääntyvät näin sukkelaan ilman imuria olisin kyllä taatusti hoitanut putkiasiat kuntoon jo aiemmin! Ei pitäisi jättää huomiselle sellaista minkä voi hoitaa jo tänään, tässä se taas nähtiin. Onneksi auton oven korjaamisen ja imuriostosten jälkeen putkimies ehti kuin ehtikin vielä sunnuntai-iltapäivällä paikalle ja sai putkityöt hyvään alkuun.

Koko arkiviikko meni lopulta sekä putkitöissä että auton ovien korjaamisessa ja putkitöitä riittää vielä ensi viikollekin. Paljastui, että kylpyhuoneemme suihkun viemäriaukosta kasvoi yhdellä parvekkeistamme pieni puu jonka juuri on tukkinut viemäriputken. Puu on saatu nyt poistettua mutta juurta ei saanut pois putkesta ensimmäinen eikä toinenkaan putkimies jonka paikalle kutsuimme. Keittiön viemäri vaati sekin putkimieheltä kaksi käyntiä kun ensimmäisellä kerralla hajuhaitta ei poistunutkaan. Kaksi vesitankkiamme puhdistettiin nekin lopulta kahtena eri päivänä. 

Auton takaovi saatiin auki heti sunnuntaina mutta torstaihin asti kesti saada keskuslukitus jälleen toimimaan myös takaovissa. Ja toisen yläkerran suihkun viemäriä tukkii edelleen puun juuri joka toivon mukaan hiljakseen tässä kuolee ja kuivuu ja saadaan kiskottua putkesta ensi viikolla ulos. Tämän viikon ajaksi olen siirtynyt käyttämään lasten kylpyhuonetta mikä ei ole ollut yhtään hullumpaa sillä heidän suihkunsa on itse asiassa monta kertaa meidän suihkuamme tehokkaampi. 

Talomme yhdellä parvekkeella kasvoi viemäriluukusta näillä paikoin puu jonka juuri on kokonaisuudessaan viemäriputken sisällä. Näin sotkuista työtä oli ongelman selvittäminen. Ja ensi viikolla työt jatkuvat.

Puoliso on vaihteeksi työmatkalla. Viime viikolla Darfurissa, tällä viikolla Brysselissä. Hän palaa myöhään lauantaina ja onkin sitten Khartumissa useamman viikon peräkkäin. Se tuntuu tässä vaiheessa lähes hämmentävältä ajatukselta koska hän on ollut niin paljon tässä syksyn mittaan poissa. Työreissuja on tälle syksylle osunut tavallista enemmän siksi, että viime keväänä ja kesänä ei täällä maassa voinut vapaasti liikkua moneen kuukauteen levottomuuksien vuoksi. Tänä syksynä mieheni on saanut taas kaivaa luotiliivin ja -kypärän kaapista ja on päässyt jälleen myös niin sanotulle kentälle. Se on kaikin puolin hyvä asia, mutta on tietysti venyttänyt meitä täällä kotona vähän tavallista enemmän. Minun on pitänyt yrittää muutaman kerran olla samaan aikaan kahdessa paikassa ja lapset ovat saaneet useampia tilaisuuksia olla oikein kunnolla avuksi erilaisissa arjen puuhissa. Oikein hyvin olemme pärjänneet mutta vähän kyllä nyt väsyttää! Onneksi kohdalle osui sopivasti pitkä viikonloppu profeetan syntymäpäivän kunniaksi. Lepäämistä pitää vissiinkin kyllä vielä vähän harjoitella koska tänään, pitkän viikonlopun ensimmäisenä aamuna, heräsin tietysti jo kello 5.36. Jospa toisena viikonloppupäivänä osaisin nukkua vähän pitempään. 

Sunday, 3 November 2019

Tulevia muistoja

Katselen nykyään autossa aikaisempaa tarkemmin silmin maisemia: tienvarsia joita roskat koristavat, kauppojen haalistuneita julkisivuja joiden värit hiekka ja tuuli ovat himmentäneet, ihmisiä, autoja, aaseja. Kaikki näyttää tänä syksynä vähän erilaiselta kuin tähän asti, läpikotaisin tutulta mutta jollakin tapaa samaan aikaan kuitenkin kuin uudelta. Miten en ole koskaan ennen huomannut Mashtal-tien varrella porttia jonka edustalla on kokoelma kukkaruukkuja? Portin edusta näyttää siltä, että se on joskus aikaa sitten ollut hyvinkin edustava. Se herättää miettimään sitä kuka portin takana mahtaa asua ja miten heidän elämänsä onkaan vuosien ja vuosikymmenten aikana muuttunut.

Auringonlaskut ovat viime viikkoina näyttäneet minusta erityisen kauniilta. Osin on kyse saasteista jotka tänä syksynä peittävät kaupungin aikaisempaa laajemmin, ne värittävät taivaan tavallista kirkkaammin värein. Mutta osin en ole tainnut vain ennen useinkaan huomata kuinka komeita auringonlaskut täällä toisinaan ovatkaan. 

Huomaan tuntevani haikeutta ihan kummallisia asioita kohtaan. Muun muassa tienviitat ja arabiankieliset mainokset katujen varsilla saavat minut toisinaan herkistymään, miksi ihmeessä? Ihmeellisesti tunnen näin etukäteen ikävöiväni monia niistäkin asioista jotka tekevät elämästä Khartumissa niin hankalaa. Kaikki täällä on niin tuttua! Sähkökatkot, pölyiset tiet, koulun käytävät, kaikenlaiset pyhät ja juhlapäivät joita olemme nyt tavalla tai toisella huomioineet jo monta vuotta, hiekkamyrskyt kuin myös marraskuun vaiheilla ihanasti viilenevä sää, ystävät ja ne ihmiset joita mieluummin välttelisin - kaikki kuuluvat erottamattomasti elämäämme täällä. 



Uudessa vieraassa maassa on alkuun vastassa paljon vierasta. Kestää hetken ennen kuin oikein kunnolla hahmottaa ihan vain sen mitkä ovat ne perusruokatarpeet mitä kaupasta kantaa uuteen kotiin. Kotiin joka sekin tuntuu alkuun vieraalta ja oudolta. Koti, koulu, toimisto, kaikki ovat alussa uusia paikkoja joihin kestää aikansa tottua ja asettua. Muistan vanhastaan sen, että kun uudessa paikassa yrittää tarmolla saada otteen uudesta erilaisesta arjesta voi olla tekemistä siinä, ettei samalla kadota jotakin itsestään. Tutussa ympäristössä oman itsen äärirajat tuntuvat selviltä ja jos ne hetkeksi jonnekin kiireen tai stressin myötä katoavatkin ystävien seurassa ja tutuissa paikoissa ne piirtyvät taas nopeasti takaisin. Uudessa vieraassa paikassa ei toisaalta alkuun ole niitä tuttuja joiden seura itsessään muistuttaa siitä kuka oikein olikaan, eikä myöskään sellaisia paikkoja tai muistoja joiden kautta saada kiinni omasta itsensä perimmäisestä olemuksesta. 

Toisaalta on toki monet hyvätkin puolensa siinä, että saa taas kerran tutustua ihan uuteen paikkaan ja samalla kertaa myös tilaisuuden jälleen kerran miettiä sitä kuka oikein onkaan, minkälainen ihminen ylipäänsä ja minkälainen uuden maan uusissa olosuhteissa. 

Ajatus siirtymisestä täältä tutusta ihan vieraaseen väsyttää. Mutta toisaalta jos mietin miltä tuntuisi jos olisimme muuttamassa täältä tuttujen juttujen keskeltä johonkin toiseen yhtä tuttuun paikkaan minulle tulee jotenkin klaustrofobinen olo! Kaikesta huolimatta haluan kuitenkin nähdä mitä uutta nurkan takana odottaa, enkä meinaa malttaa odottaa, että saan taas oppia jotakin ihan uutta maailmasta ja samalla toivon mukaan myös itsestäni. Jokainen maa jättää jälkensä eikä yhdenkään maan jäljiltä ole ihan niin kuin ennen. Vaikka lähteminen jännittää olen toisaalta myös utelias sen suhteen miltä tuntuu jättää tämä kaikki taakse, miltä tuntuu sitten kun tämä Khartumin tutuksi tullut todellisuus onkin enää vain muisto. 



Ps. Elina Shanghaista haastatteli minua blogiinsa jokunen aika sitten. Elinalla on blogissaan meneillään mainio haastatteluprojekti, joka pyrkii avaamaan sitä minkälaista on lähteä maailmalle puolison työn mukana. Niiltä tiimoilta kerroin minäkin ajatuksistani ja arjestani. 

Saturday, 5 October 2019

Viikon varrelta

Kulunut viikko on ollut tavallisen täysi: koulua, harrastuksia, läksyjä, eläinlääkärikeikka, yhdet synttärijuhlat, kaveritapaamisia, auton vuosihuolto. Arki kulkee pitkälti omalla painollaan mutta joka päivälle on kuitenkin aina jotakin muistettavaa, jotain ylimääräistä, uusia huolenaiheita ja asioita laitettavaksi korvan taakse. Mieli säntäilee pitkin päivää sinne tänne ja on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Mies on ollut koko viikon työmatkalla Brysselissä joten kiirettä on ollut vähän tavallistakin enemmän. 

Kaikki sellaiset suunnitelmat mitkä eivät vaadi siirtymistä paikasta toiseen ovat tällä hetkellä erityisen tervetulleita ja herkästi tulee peruttua turhat menot kauemmaksi. Ruuhkista on tullut uusi jokapäiväinen riesa johon en ole vielä ehtinyt tottua. Ukkoskuurot ovat tehneet hiekkateistä mutavelliä ja tulvat rikkoneet asvalttia pitkin kaupunkia. Autot liikkuvat hitaasti epätasaisilla ajoväylillä joita osin peittävät suuret lätäköt. Siellä täällä osoitetaan välillä edelleen mieltä mikä aika ajoin myös hidastaa liikennettä. Tiistaina ja keskiviikkona seisoimme iltapäivällä ruuhkassa hyvän aikaa matkalla kotiin. Torstain ohjelmasta karsin kaiken muun paitsi olennaisen koska en jaksanut väenvängällä lähteä kolmatta päivää turhanpäiten ruuhkaan. 

Eläinlääkärireissua en kuitenkaan voinut välttää. Skippy-koiran mahassa on jonkinlainen haavauma jota jo kertaalleen kävin pari viikkoa sitten näyttämässä eläinlääkärille. Torstai-iltapäivän eläinlääkärireissu sujui onneksi suhteellisen nopeasti ja helposti ja haava saadaan toivottavasti uudella setillä lääkkeitä parannettua. Pari viikkoa sitten eläinlääkärin jonossa oli koirien ja yhden kissan lisäksi myös apina jota pienet pojat kuljettivat narussa joka oli sidottu apinan vyötärön ympärille. Ihmis- ja eläinkohtaloita riittää joka päivälle, lähes jokaisen kadun varrelle, ja osa niistä jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. 

Jalkapallopeli keskellä tietä ja vasemmalla etualalla merkkejä siitä, ettei roskahuolto toimi tällä hetkellä kunnolla.


Suuri osa kaupungin viemäriluukuista on varastettu ja pienempien ja suurempien kolojen ja lätäköiden lisäksi on siis varottava myös aukinaisia viemäriaukkoja keskellä ajoväyliä. Viime viikolla oli polttoaineesta pulaa ja jonot bensa-asemien edessä melkoiset. Tällä viikolla bensaa ja dieseliä on näyttänyt riittävän kaikille maksukykyisille, mutta leipäjonot ovat toisaalta entisellään. 

Suuremmissa risteyksissä nuoret pojat myyvät kilpaa nenäliinapaketteja, miehet muun muassa kummallisennäköisiä piiskoja joita näkyy myynnissä vuodesta toiseen syksyisin. Alle kouluikäiset lapset ojentavat käsiään kohti auton ikkunaa ja äidit sylivauvoineen kulkevat hekin liikennevaloissa autojen lomassa. Puolisotilaallisten joukkojen avolava-autoja on tien päällä vähemmän kuin keväällä mutta toisaalta joukoista on kuitenkin tullut siinä määrin arkipäiväinen näky, että sotilas päivätorkuilla kotikorttelimme toisella laidalla konekivääri tyynynään lähinnä huvitti minua muutama päivä sitten.

Viime päivinä olen yrittänyt vähän kerrallaan siivota sähköpostejani. Kevään ja kesän aikana sattui ja tapahtui nopeaan tahtiin paljon ja ajatukseni olivat kaiken keskellä niin sotkussa etten edes huomannut kuinka sähköpostit kasaantuivat. Vanhat postit kertovat omaa tarinaansa intensiivisistä viikoista ja kuukausista: viestit pitkin kevättä joissa vanhempia kutsuttiin kesken kaiken ja hieman hätäiseen sävyyn hakemaan lapsia koulusta koska koulubussit eivät turvallisuussyistä voineetkaan tuoda koululaisia kotiin; koulun ja toimiston turvallisuuspäivitykset; sähköpostit ennen evakkoonlähtöä ja evakkoaikana; hämmentyneet viestit pitkin kesää siitä mitä seuraavaksi ehkä tapahtuu; kouluhakemukset jotka jouduimme tekemään siltä varalta, ettemme olisikaan päässeet palaamaan tänne kotiin. Kaiken tapahtuneen käsittely tulee kestämään vielä pitkään.

Alkuviikon sateiden jälkeen tallilla tulvi. Poneja märkä niitty ei tuntunut vaivaavan.


Samaan aikaan kun mieli tekee töitä menneisyyden kanssa ovat ajatukset toisaalta myös vahvasti tulevassa. Jätän mielessäni hitaita hyvästejä tälle kaupungille josta ei koskaan ole tullut kotia mutta kovin tuttu kuitenkin. Taistelen kyyneliä vastaan niinkin hulluissa paikoissa kuin Land Roverin varaosakaupassa jossa olen käynyt vuodesta toiseen hankkimassa autoon vaihto-osia mutta jonne en enää ensi syksynä tulekaan menemään. 

On hyvä, ettei lähdön ajankohta ole meidän oman päätöksemme varassa vaan aikamme täällä on kerta kaikkiaan tulossa päätökseen. Ajatukseen lähdöstä liittyy paljon erilaisia ja ristiriitaisia tunnelmia. Helpotus sekoittuu syyllisyyteen, innostus huoleen. En usko, että tulen ikävöimään tätä kaupunkia niinkään kuin kuulumisen tunnetta - sitä, että minut tunnetaan ja minä tunnen niin ympäristön kuin ihmisetkin. Ihmisiä täältä tulee ikävä mutta tärkeistä ihmisistä ei onneksi ole pakko erota iäksi ja uskon syvempien yhteyksien jatkuvan muutonkin jälkeen. 

Tunnen tänä vuonna olevani osa yhteisöä täällä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä sen vuoksi, että lähdön lähestyessä ei ole enää painetta kuulua joukkoon enkä siksi enää yritä niin kovin. Tai ehkä sosiaalisen elämän palaset ovat vain sattumalta loksahdelleet sopivalla tavalla kohdalleen juuri nyt. Ulkomaalaisten yhteisö on tänä vuonna aikaisempaa pienempi ja ehkä siksi myös aikaisempaa tiiviimpi. Tai ehkäpä olen vain kasvanut vihdoin aikuiseksi? Olo on joka tapauksessa hyvällä tavalla itseriittoinen ja kaikesta myllerryksestä huolimatta välillä suorastaan hyrisevän onnellinen. Hyrinän lisäksi olen kyllä myös hyvin väsynyt, eikä mikään ihme. Menneisyyden purkaminen ja tulevaisuuden suunnittelu vievät paljon voimia ja niiden lisäksi on tietysti koko ajan käsillä myös tämä hetki ja arki kaikkine kiemuroineen. Olemme yhtä aikaa hyvin vahvasti täällä ja toisaalta toinen jalka jo vähän tulevassa vaikkei tulevaisuuden kuvioista vielä varmaa tietoa olekaan. Se on samaan aikaan kutkuttavaa ja uuvuttavaa, vanhastaan tuttua ja toisaalta joka kerta silti ihan yhtä jännittävää. 

Juuri nyt talo on täynnä iloisia ääniä, kaikilla kolmella lapsella on ystävä kylässä. Minä yritän ottaa vähän omaa aikaa ja hiljakseen valmistautua tulevaan viikkoon joka on taas asteen verran kiireisempi, ja toisaalta myös syyslomaan joka odottaa jo ihan kulman takana. 

Saturday, 21 September 2019

Tallilla taas

Nuorinkin lapsi on nyt aloittanut varsinaiset ratsastustunnit joten ennen tallipäivää on enemmänkin
vaatteita ja tarvikkeita etsittävänä.

Tallille täytyy kantaa vaatteiden lisäksi mukana saappaat, evästä ja kaikenlaista muutakin sälää.

Ratsut odottamassa ratsastustuntia.

Osa poneista oli vapaalla.

Tallilla on kaksi uutta varsaa joita ihailimme kaukaa ja läheltä iltapäivän mittaan moneen otteeseen. Taustalla kentällä on nuorimmainen ensimmäisellä ratsastustunnillaan joka oli sattumalta ja kaikeksi onneksi yksityistunti.

Vanhempi tytär sai omalla tunnillaan ratsastaa toisella tallin uusista poneista.

Varsat ja emät nauttivat ruohokenttäruokailusta. Niiden takana esikoinen on menossa omalle ratsastustunnilleen. Hän puolestaan ratsasti toisella tallin uusista poneista.

Talli on meidän pakopaikkamme. Huomenna menen sinne pitkästä aikaa omalle ratsastustunnilleni. Jännittää!

Tuesday, 17 September 2019

Italiaa

Toissaviikonlopun vietimme ystävien häissä Rooman lähellä Viterbossa. Tytöillämme oli häissä rooli kukkaistyttöinä: he kannattelivat morsiamen huntua. Italialaisissa häissä ruualla on suuri merkitys ja morsiamen keliakian vuoksi tarjolla oli onneksi hyvää ja turvallista syötävää meille kaikille. Ennen häitä meillä oli jonkun verran aikaa tutustua Viterboon. Kävimme paavien palatsissa ja katedraalissa ja kierroksella tunneleissa kaupungin alla. Viterbon vanhassa kaupungissa historia etruskeista eteenpäin tuntui lähes käsin kosketeltavalta.  

Paavien palatsin hienot yksityiskohdat ihastuttivat.


Häiden jälkeen pysähdyimme vielä vähän yli vuorokauden verran Roomassa ja vietimme aikaa mieheni parhaan lapsuudenystävän ja perheensä kanssa. Aika lailla tasan kaksi vuotta sitten mieheni päätyi lomalla Italiassa vakavasti sairaana sikäläiseen sairaalaan. Kyseinen ystävä oli silloin yksi tärkeistä tukijoistamme, valmiina tulemaan paikalle heti tarvittaessa. Emme olleet nähneet ystävää ja perhettään muutamaan vuoteen ja jälleennäkeminen oli sanalla sanoen suloinen. Meidän lapsemme löysivät ystävän lapsen kanssa jälleen leikin kautta yhteisen kielen siitä huolimatta, että meidän lapsemme eivät itse asiassa puhu italiaa juuri ollenkaan vaikka sitä melko hyvin ymmärtävätkin. 

Ehdimme Roomassa leikkiä vähän turistiakin. Matkalla Piazza del Popololta Vatikaaniin osuimme vahingossa nationalistien mielenosoituksen liepeille. Oli jotenkin todella masentavaa nähdä ihan tavallisia mukavannäköisiä italialaisia kantamassa Italian lippuja ja uhoamassa ulkomaalaisille paremmuuttaan. Ilman lippuja en olisi osannut heitä epäillä sellaisiksi ihmisiksi joiden seuraa haluan kaikin tavoin vältellä. Mietin mitä he mahtavat ajatella meidän ihanista puoliksi-italialaisista lapsistamme, mitä minusta joka en ole italialainen lainkaan. Voi hyvin olla, että me olemme heidän mielestään “hyviä ulkomaalaisia” niin kuin tollo kahvilanpitäjä Torinossa kerran meitä kuvaili. Oli miten oli heidän maailmankuvansa on minulle vastenmielinen. Surkeaa, että nationalisteja oli Rooman keskustassa liikkeellä niinkin monta, tosin vain muutamia satoja kuitenkin. 

Vatikaani herätti sekin paljon ajatuksia ja olen iloinen, että sinne vihdoin päädyimme. Emme jaksaneet jonottaa Pietarinkirkkoon mutta istuimme hetken portailla sen tuntumassa ja tarkkailimme ihmisiä - ja puluja. Kävelyretkellämme Vatikaanista Trastevereen osui sattumalta kohdalle myös Villa Lante, Suomen Rooman-instituutti, upea talo komeassa ympäristössä. 

Pietarinkirkolla.


Pyrähdys Italiassa teki hyvää. Tänä kesänä tapahtui jonkinlainen käänne siinä miten italian kieltä omaksun ja ymmärrän ja olen vihdoin alkanut rohjeta varovasti puhuakin vähän enemmän. Nautin ihan eri tavalla vierailuista Italiaan nyt kun minulla on kieleen aikaisempaa vahvempi ote. Joululomalle meillä on kaikin puolin mainio suunnitelma vireillä, olemme aikeissa kohdata jouluna Italiassa ystävämme jotka tällä hetkellä asuvat Keski-Aasiassa. Viime joululomalla he esittelivät meille toista kotimaataan Japania ja nyt on meidän vuoromme esitellä puolestaan Italiaa. Maltan tuskin odottaa.  

Italia tulee meitä vähän lähemmäksi myös täällä Khartumissa muutaman päivän päästä. Koululla vietetään nimittäin tällä viikolla taas kerran lippujuhlaa missä ovat esillä kaikki koulun kymmenet kansalaisuudet ja esikoisemme kantaa tilaisuudessa Italian lippua. On minusta jotenkin vähän hassua, että juuri tämä lapsemme joka on ehkä kaikkein suomalaisin kolmesta lapsestamme on valittu edustamaan Italiaa! Mutta toisaalta on oikein mukavaa, että puoliksisuomalaisen ystäväperheemme poika saa vuorostaan tilaisuuden kantaa Suomen lippua - meidän lapsillamme on ollut se tehtävä nyt jo viisi vuotta yhteen menoon ja oli jo aikakin, että myös toisen perheen lapset saavat tuoda esille suomalaisuuttaan. Muita suomalaisia ei koululla olekaan eikä tietoni mukaan tällä hetkellä itse asiassa koko kaupungissa. 

Sunday, 15 September 2019

Taas kerran kilpailuhenkisyydestä

Kevään ja kesän tapahtumat ja tunnelmat purkautuvat hiljakseen mielen perukoilta. Hetkittäin huomaan kesken kaiken, että olen suorastaan täydellisen onnellinen. Esimerkiksi eräänä iltapäivänä kun istuin ulko-ovella, lämmin tuuli liikutti hiljakseen puiden lehtiä, linnut lauloivat pensaissa ja koirat tohelsivat pihalla. Sitten kärpäset pakottivat niin koirat kuin minutkin sisälle ja hetki oli ohi. Toisaalta myös jonkinlainen selittämätön suru nousee aika ajoin pintaan varoittamatta. Kuuntelen keittiössä musiikkia kun laitan ruokaa ja laulun sanat kirvoittavat yhtäkkiä kyynelet silmiin. 

Uuden kouluvuoden alku on sekin ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Yhtäältä olimme kaikki hyvin valmiita palaamaan arkeen niin lapset kuin me vanhemmatkin mutta toisaalta oli minusta myös omalla tavallaan hieman surullistakin, että pitkä kesäloma päättyi. Teki hyvää saada viettää kesällä rauhassa aikaa lasten kanssa ja tuntui vähän vaikealta taas kerran lähettää heidät koulun arvioitavaksi ja arvosteltavaksi. Kansainvälinen koulumaailma ei juuri pyri peittämään sitä, että oppilaita verrataan toisiinsa, arvioidaan ja arvostellaan yhtenään pitkin vuotta monin eri tavoin. Silloin kun kaikki sujuu hyvin ei arvioinneilla ole niin merkitystä, mutta kaikenlainen testaaminen ja vertailu korostuu silloin jos lapsi ei tunne pärjäävänsä koulun odotusten mukaisesti. 

Pienimmät koululaiset syövät koululla lounaansa ulkona katoksen alla.


Kilpailuhenkisyys myös heijastuu jollain tapaa kaikkeen tekemiseen koululla: lähes kaikkeen tuntuu liittyvän jonkinlaista kilpailua, leikkimielisempää tai vakavampaa. Kilpailu saattaa toisille olla mukava kannustin oppimiseen mutta kaikille se ei toisaalta sovi. Soisin, että koululla pyrittäisiin lähestymään oppimista useammista eri kulmista eikä yksinomaan kilpailun ja kirittämisen kautta. Olen ennenkin ihmetellyt sitä mitä käy niille lapsille jotka eivät kertakaikkiaan koskaan voita yhtäkään kisaa koulussa missä menestymistä korostetaan yli kaiken. Onko tarkoitus, että jotkut lapset oppivat näkemään oman paikkansa olevan yleisössä taputtamassa voitokkaammille ikätovereilleen? 

En halua yrittää suojella lapsiamme vastoinkäymisiltä koska vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta haluaisin toisaalta heidän ja kaikkien lasten saavan kokea vastoinkäymisten lisäksi riittävästi myös onnistumisen hetkiä. Ennen kaikkea toivon, että lapsemme saisivat viettää aikaansa sellaisten ihmisten seurassa jotka arvostavat heidän hyviä puoliaan ja suhtautuvat lämmöllä tai ainakin ymmärryksellä heidän huonompiin puoliinsa. Opettajilla on valtava valta siinä miten pienet koululaiset näkevät itsensä ja kuinka he kasvattavat uskoa itseensä oppijoina. Olen nähnyt kuinka musertavaa voi olla se jos lapsesta tuntuu, ettei opettaja ymmärrä tai kaikilla tavoin oikein hyväksy häntä. Toisaalta olen useamman kerran saanut onneksi todistaa sitäkin kuinka kannustava ja reilu opettaja saa lapsen tuntemaan itsensä tähdeksi juuri sellaisena kuin on. 

Koulun tiloissa ei ole moittimista, koululta löytyy koriskentän ja tenniskenttien lisäksi myös muun muassa uima-allas ja jalkapallokenttä, hevostalleista puhumattakaan.


Toivon lapsillemme tälle vuodelle hyviä kokemuksia ja viisaita opettajia. Toistaiseksi kouluvuosi tuntuisi alkaneen ihan hyvin. Vain muutamaa päivää ennen kuin koulun oli määrä alkaa saimme tiedon, että YK päästääkin työntekijöiden perheenjäsenet takaisin maahan. Se oli suuri helpotus niin perheille itselleen kuin myös meille muille täällä ja varmasti myös koululle. Kymmenet lapset pääsivätkin aloittamaan koulun tutuissa kuvioissa. Koululla on silti selkeästi tavallista hiljaisempaa koska osa YK-perheistä oli ehtinyt jo järjestää elämänsä muualle eivätkä kaikki muutkaan lopulta palanneet pitkän kesäloman jälkeen takaisin Khartumiin. Hiljaisempi ei kuitenkaan välttämättä ole ollenkaan huono juttu. Kun oppilaita on vähän vähemmän opettajille jää hieman enemmän aikaa keskittyä heistä jokaiseen, ystävyyssuhteet ehkä tiivistyvät ja useampi koululainen mahtuu toivomiinsa harrastuksiin. 

Ratsastustunnit ja nuorimmaisen ylimääräinen uimatunti on meillä jo lyöty lukkoon ja tänä iltana varmistuvat syksyn muut harrastukset. Koulun iltapäiväharrastustoimintaan varataan paikat netin kautta ja se on aina aikamoista kisaa sekin. Osa harrastusryhmistä täyttyy muutamassa minuutissa ja jos tietokoneessa tai nettiyhteydessä on h-hetkellä jotakin vikaa saattavat paikat ryhmissä mennä nopeammille. Toisaalta silloin lapsille jää enemmän aikaa puuhailla kotona omiaan mikä ei sekään olisi yhtään hullumpi vaihtoehto!