keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämä voittaa

Olen vieläkin vähän tolaltani miehen sairastumisen vuoksi vaikka nyt on jo kahden täkäläisen lääkärin ja moninaisten laboratoriokokeiden toimesta todettu, että hän on toipumassa hyvää vauhtia. 

Olen moneen kertaan käynyt läpi sairauspäivien tapahtumia ja tunnelmia useamman ystävän, tuttavan ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Mieheni kanssa olemme vihdoin rohjenneet vertailla kokemuksia ja tuntemuksia niitten päivien osalta kun hän oli kovasti sairaana sairaalassa ja minä lasten kanssa Venetsiassa. 

Oikein synkällä hetkellä kanaalien kaupungissa minä ihmettelin minne ihmeessä menen jos mies ei selviäkään. Me olemme Sudanissa mieheni työn vuoksi, enkä olisi yhtään itsenäisempi täällä vaikka kävisin itsekin töissä: meidän kotimme on miehen toimiston nimissä, ja lasten koulukuviot niin ikään miehen työn varassa. Jos miehelle tapahtuisi jotakin meidän elämässämme muuttuisi kertaheitolla ihan kaikki. Se on aika pysäyttävä ajatus.

Suurimmat huolet ja murheet on nyt kuitenkin kai tältä erää pian puhuttu ja käsitelty pois mielestä ja elämä alkaa voittaa. En ole enää koko ajan huolissani miehestä ja hänen voinnistaan. Uskallan vähän kerrallaan taas luottaa tulevaisuuteen. Tällä viikolla minusta on pitkästä aikaa alkanut tuntua omalta itseltäni. Eilen jaksoin ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen keskittyä itseeni siinä määrin, että laitoin vähän meikkiä. 

Pitkä viikonloppu antaa lisää aikaa rauhoittua. Islamilainen uusi vuosi julistettiin eilen iltapäivällä torstaiksi ja sen myötä niin miehellä kuin lapsillakin on huominen päivä vapaata, ja sen päälle tavalliset viikonloppupäivät perjantai ja lauantai. Kolmepäiväinen viikonloppu tulee tarpeeseen. Ehdimme vapaapäivien aikana nähdä pitkästä aikaa ystäviä mutta viettää riittävästi aikaa myös kotona omalla porukalla. Odotan viikonloppua innolla, ja tulevaa täyttä viikkoakin vaihteeksi ihan hyvillä mielin. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulun ja kodin (epä)tasapaino

Omasta lapsuudestani en muista, että koulu olisi tullut näin paljon kotiin. Minun lapsuudessani koulussa käytiin oppimassa, kotona tehtiin jonkun verran läksyjä ja luettiiin aika ajoin kokeisiin, mutta sen enempää ei koulu juuri tuntunut tai näkynyt kotona. Täällä tilanne on aika erilainen. 

Ärsyynnyin vähän kun kuulin, että yksi pojan opettajista oli antanut ohjeen siitä kuinka paljon lapsilla on lupa käyttää koulun iPadejä kotona. Läksyt ovat asia erikseen, mutta muuten lasten ruutuaika kotona on mielestäni täysin meidän vanhempien päätettävissä, eikä siihen ole opettajilla sanomista. Sivumennen sanoen opettaja antaisi pojan käyttää iPadiä kotona enemmän kuin mitä itse pidän sopivana.

Yhdeksänvuotiaan esikoisen läksyt veivät keskiviikkona iltapäivästä puolitoista-kaksi tuntia, osa siitä iPadin ääressä. Poika tutki sinä aikana muun muassa erilaisten kertotaulujen pienimpiä yhteisiä jaettavia. Seitsenvuotias keskimmäinen suoriutui kotitehtävistään tällä kertaa melko nopeasti, noin kolmessa vartissa. Seitsenvuotias harjoitteli keskiviikkoisissa läksyissään oikeinkirjoitusta ja kolminumeroisten lukujen yhteenlaskua allekkain. Läksyjä on sekä seitsenvuotiaalla että yhdeksänvuotiaalla joka arki-ilta torstaita lukuunottamatta. Viikonlopuksi ei siis sentään onneksi läksyjä tule.

Nuorimmainen toi toisaalta eilen torstaina koulusta viikonlopuksi kotiin luokan nallekarhun. Kolmevuotiasta täytyy viikonlopun aikana auttaa piirtämään kuva nallen vierailusta meidän luonamme. Ihan suloinen ajatus, mutta tässä väsyneessä tilassani tuntuu tällä hetkellä kuitenkin minusta lähinnä vain ylimääräiseltä koulutehtävältä. 

Olen tällä viikolla lasten jokapäiväisten läksyjen seuraamisen ja koululounasvalmistelujen lisäksi käyttänyt toistaiseksi jo useamman tunnin kouluasioihin. Ystäväni ilmoitti minut jokunen viikko sitten nuorimmaisen luokan vanhempien edustajaksi. Alkuviikosta istuin puolisentoista tuntia kokouksessa muiden luokkatasojen vanhempien edustajien kanssa. Sittemmin olen pistänyt pystyyn whatsapp-ryhmän nuorimmaisen luokkakaverien vanhemmille - sinänsä ihan pikkujuttu mutta vie kyllä aika lailla aikaa kirjata puhelimen muistiin kaikkien vanhempien whatsapp-numerot - ja ollut useampaan kertaan sähköpostitse yhteydessä niin luokan opettajaan kuin vanhempiinkin.

Mielelläni olen etenkin uusien tulokkaiden tukena koululla ja vanhempien edustaminen on siinä mielessä ihan mukavaa ja luontaista hommaa. Mutta kun olen aamupäivän pyöritellyt mielessäni koulujuttuja vanhempien edustajan näkökulmasta, ja iltapäivästä suuri osa on kulunut lasten läksyjen parissa, tuntuu minusta vahvasti siltä, että koulu vie liikaa aikaa meidän arjestamme, etenkin lasten arki-iltapäivistä. 

Elämässä on niin paljon muutakin! Ainakin pienten lasten kohdalla koulun pitäisi minusta olla perhe-elämää pienemmässä roolissa. Siitä on kuitenkin vaikea pitää näissä oloissa kiinni, ei vähiten siksi, että niin harva täällä näkee mitään huonoa siinä, että koulu näin vahvasti hallitsee lasten elämää ihan pienestä asti.

Eilen illalla alkoi meillä onneksi viikonloppu. Tosin viikonlopustakin osa tulee kulumaan koululla: lauantai-iltapäivällä olemme menossa koululle juhlistamaan uuden kouluvuoden alkua koko koulun yhteisellä picnicillä. Ja ensi viikon arkiaamuista on koulu varannut toistaiseksi jo kaksi. Keskiviikkona koululla on lippujuhla jossa meidän keskimmäinen edustaa Suomea, ja torstaina on viides- ja kuudesluokkalaisten vanhemmat kutsuttu keskustelemaan lastemme internetin käytöstä turvallisuusnäkökulmasta. Toivoisin, että meno tästä syksyn mittaan rauhoittuisi mutta vanhasta muistista tiedän, että lokakuussa koululla on vielä syyskuutakin enemmän tapahtumia joihin vanhempien odotetaan osallistuvan. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Raskas loma

Tällä maalla on kyky painaa ihminen polvilleen. Juuri kun sain sanottua, että elämä Khartumissa tuntuu kaikin puolin omalta, sain muistutuksen siitä kuinka hukassa voinkaan täällä olla. 

Khartumissa ei malarian riski ole kovin suuri, mutta etenkin eteläpuolella maata malaria on todellinen ongelma. Kovien kuumeiden kanssa on oltava valppaana myös Khartumissa. Kun miehelle nousi pari viikkoa sitten kova kuume hän menikin kaikkien sääntöjen mukaisesti heti laboratorioon ottamaan malariakokeen. Täällä voi onneksi kätevästi laboratoriossa käydä ihan omasta aloitteesta, ilman lääkärin lähetettä. Mies oli käynyt pari viikkoa aikaisemmin malaria-alueella työmatkalla joten huoleen oli syytä.

Malariakoe näytti negatiivista, mutta kuume nousi seuraavana päivänä vieläkin korkeammaksi, laski yhtäkkiä taas alas, veti miehen heikkoon kuntoon ja säikäytti hänet itsensäkin siinä määrin, että ihan omasta aloitteestaan mies lähti iltapäivällä autonkuljettajan kyydillä sairaalan ensiapuun. Ensiavussa ei ollut paikalla kuin opiskelijahoitaja, joka otti miehen verenpaineen ja mittasi kuumeen, ja totesi sitten, että ilman lääkäriä ei voida mitään kokeita saati diagnoosia tehdä. Lääkäri oli ehkä tulossa illalla. Oli uhrijuhlan aatto ja sairaala oli ensiapua lukuunottamatta kaikkinensa kiinni. 

Autonkuljettaja vei miehen vielä toiseen sairaalaan, muttei sielläkään ollut lääkäreitä. Soittivat vielä kolmanteenkin, mutta sama juttu, ei lääkäreitä. Mies sanoi olonsa olevan oikeastaan vähän parempi ja palasi kotiin. 

Sairaalakäyntiä seurannut yö oli yksi elämäni kurjimmista. Miehen kuume nousi taas, nuorimmainen puhkesi sängyssään useamman kerran itkuun, esikoisella oli mahavaivoja ja vanhempi tytär yski kipeänkuuloisesti läpi yön. Minä en saanut juurikaan nukutuksi. Seilasin lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneemme väliä, taputtelin nuorimmaisen selkää, vedin isosiskolle peittoa päälle, ja koitin vähän väliä miehen otsasta miten pahaksi kuume oli päässyt äitymään. Tuntui epätoivoiselta, ettemme onnistuneet saamaan kuumeelle diagnoosia ja hoitoa!

Eihän sitä aikuisen ihmisen kuumeessa mitään niin ihmeellistä ole, mutta mielen taustalla painoi koko ajan kova huoli siitä, että jospa tosiaan on kyse malariasta. Täällä Sudanissa on mahdollisuus sairastua muutamaankin malariatyyppiin, mutta pääasiassa siihen kaikkein kurjimpaan, falciparum-lajin malariaan. Siitä sanotaan, että se on tavallisesti hyvin hoidettavissa kunhan hoito aloitetaan 24 tunnin sisällä oireiden alkamisesta. Perjantaina, uhrijuhlan varsinaisena juhlapäivänä, oli mies sairastanut jo pari vuorokautta. Toisaalta malariaverikoe oli keskiviikkona näyttänyt negatiivista. Ehkä kyse olikin jostain muusta?

Meillä oli perjantai-illalle liput Dubain kautta Venetsiaan. Tuntui viisaimmalta lähteä suunnitellusti reissuun sillä Khartumissa emme näillä näkymin apua olisi saaneet päiväkausiin, koko kaupunki kun oli kiinni uhrijuhlan vuoksi. Lensimme siis Dubaihin. Dubain lentokentällä hakeuduimme heti yhdelle lentokentän kolmesta lääkäriasemasta. Siellä mies tutkittiin ja hän sai tunnin verran nestehoitoa suoraan suoneen. Laboratoriota ei lentokentän lääkäriasemalla ollut joten uutta malariakoetta ei päästy tekemään, mutta lääkäri oli noin käsituntumalta sitä mieltä, ettei kyse ollut malariasta. Hän kehotti meitä jatkamaan matkaa ja hakeutumaan Venetsiassa lääkäriin jos kuume vielä jatkuisi. 

Kuumehan jatkui. Venetsiassa heitimme matkatavarat Airbnb-kämpällemme ja lähdimme taksilla kohti naapurikaupunki Mestren sairaalan ensiapua. Oli lauantai-iltapäivä ja ensiavussa ruuhkaista. Lapset ja minä odottelimme miehen kanssa ensiavussa puolisentoista tuntia. Alkoi tulla myöhä ja päädyimme siihen, että minun olisi parasta palata lasten kanssa kämpille kun oli vielä valoisaa. Mies saattaisi joutua odottelemaan ensiavussa vielä pitkään, ja voisi hyvinkin joutua lopulta jäämään sairaalaan. Pimeällä en ehkä olisi enää osannut reittiä yksin takaisin pitkin kanaalinvarsia, yli yhden jos toisenkin sillan. Löysin onneksi perille asunnolle, ja matkalla takaisin hoksasimme lapset ja minä matkan varrelta pienen ruokakaupankin. Nappasin kaupasta summanmutikassa mukaan nakkeja ja jugurttia ja muuta pientä mistä valmistaa lapsille ja itselleni illallisen. 

Keittelin juuri nakkeja kun mies soitti, että häneltä oli vihdoin otettu malariakokeet ja muita testejä. Ulkona puhkesi raju ukonilma. Laitoin lapsille ja itselleni sängyn yhteen asuntomme makuuhuoneista koska halusin kaikki kolme lähelleni yöksi. Olin juuri saanut lapset sänkyyn kun mies taas soitti. Oli kuin olikin kyse falciparum-malariasta. Hoito aloitettaisiin vielä samana iltana.  

Oli helpotus saada tietää mikä miestä vaivaa, ja rauhoittavaa tietää, että hän oli nyt hyvässä hoidossa. Suuri huoli painoi silti mieltä koska mies oli ehtinyt olla sairaana neljä kokonaista päivää ennen hoidon aloittamista. 

Seuraavat pari päivää vietin lasten kanssa Venetsiassa sillä välin kun mies sairasti sairaalassa Mestressä. Kertaalleen kävimme miestä sairaalassa katsomassa, mutta tarttuvien tautien osastolle ei lapsilla ollut menemistä joten miehen täytyi jaksaa tulla meitä tapaamaan osaston ulkopuolelle. Se vei sairaalta paljon voimia. 

Lapset ja minä kuljeskelimme kanaalinvarsia muutaman tunnin päivässä, löysimme ravintolan josta sai hyvää gluteenitonta pizzaa ja paremman ruokakaupan josta löytyi vähän kaikenlaista. Ihmeellisen hyvin kantoivat lasten jalat, myös kolmevuotiaan, ja minä itse olin hämmentävän seesteinen ja rauhallinen. Huoli kirkasti mielen ja ahdistus piti pystyssä. 

Maanantai-iltana mies kertoi varovaisen helpottuneena, että oli ollut kuumeeton koko päivän. Hänen ruokahalunsakin oli vähitellen palannut ja hän oli saanut nukutuksikin vähän. Tiistaina varmistui, että malaria oli voitettu. Muutaman päivän ehti mies toipua Airbnb-asunnollamme ennen kuin oli aika lähteä takaisin kohti Sudania. Onneksi olimme sattumalta varanneet paluun bisnes-luokkaan, joten matka kohti kotia sujui melko mukavasti. 

Toisaalta täällä kotona tuntuu kaikki minusta nyt vähän ylivoimaiselta. Kun miehen vointi oli selkeästi kohentunut minun stressini purkautui kuumeena ja kovana kurkkukipuna. Kuume laski onneksi parin päivän jälkeen mutta edelleen olen ihan tolkuttoman väsynyt, niin kuin tietysti on myös malariatoipilaskin. Nuorimmainen on nukkunut viimeiset yöt ihan hirvittävän huonosti joten muutaman viikon aikana kehittyneet univelkani yhä vain kasvavat yöstä toiseen.

Jokaiselle päivälle olisi tekemistä paljon enemmän kuin mihin minulla riittää aika saati voimat. Koulun odotukset tuntuvat tässä väsyneessä tilassani ihan kohtuuttomilta. Koulusta muistutettiin taas eilen siitä kuinka tärkeää on huolehtia lasten asianmukaisista koulupuvuista - juuri parahiksi kun tänä aamuna en mistään löytänyt vanhemman tyttären urheilupaitaa ja kun esikoinen puolestaan lähti kouluun kokoa liian pieni paita päällään. 

Vanhemman tyttären läksyt vievät tällä hetkellä jokaisesta arki-illasta tunnin verran. Tästä päivästä eteenpäin saa kuulemma esikoinen myös enemmänkin kotitehtäviä, ja minun pitäisi muistaa kannustaa molempia tekemään lisäharjoituksia netissä. 

Emme onnistuneet tuomaan lomalta juuri mitään gluteenittomia eineksiä arkea auttamaan, joten kasaan pitkälle iltaan tyttöjen seuraavan päivän terveellisiä lounaita, samalla kun yritän valmistaa illallista ja auttaa vanhempaa tytärtä läksyissään. Tämän viikon alussa ruokakauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään kun läpi uhrijuhlaviikon ne olivat pysyneet kiinni, joten ruuanlaitto on viime päivät ollut aikamoista improvisoimista.

Ihmettelen missä vaiheessa päivää saisimme hetken verran ihan vain nauttia toistemme seurasta sen sijaan, että kiirehdimme läksyjen ääreltä ruokapöytään, ruokapöydästä pesulle, ja pesulta iltasadun kautta sänkyyn? Juuri nyt tuntuisi ensisijaisen tärkeältä saada viettää rauhallista aikaa perheen kesken kiitollisina siitä, että olemme todellakin kaikki edelleen tässä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tässä ja nyt

Asumme Khartumissa nyt neljättä vuotta. Asiat jotka täällä alkuun ärsyttivät ovat nykyään niin arkipäiväisiä, että tuskin huomaan niitä. Elämä täällä tuntuu kyllä edelleenkin melko työläältä, mutta toisaalta ajattelen, että tietynlainen työläys kuuluu elämässä asiaan. Tuntuu hyvältä joutua vähän venymään. On oikein päätyä kasvokkain vaikeittenkin asioitten kanssa.

Asettuminen tänne vei vuoden-pari. Kolmantena vuonna aloin olla Khartumissa enenevässä määrin kuin kotonani, ja samalla koko ajan enemmän oma itseni. Nyt neljäntenä vuonna olemme siinä määrin asettuneet tänne, että elämä on nykyään meille yhtä vahvasti tässä ja nyt kuin mitä uskoisin sen olevan silloin kun on aina asuttu yhdessä ja samassa paikassa. 

Toki meillä on kaikilla aina jossain mielen perukoilla muistot entisistä kotipaikoista niin kuin myös tieto siitä, että ennen pitkää lähdemme vielä täältäkin jonnekin muualle. Nyt juuri muutot tuntuvat kuitenkin kaukaisilta asioilta, ne ovat mennyttä ja tulevaa, eivät nykyhetkeä. Tällä hetkellä me kuulumme tänne - kotitaloomme, kouluun, toimistolle, ihmisillemme ja elämänpiirillemme täällä. Onneksi meillä on muuttojen välillä tilaisuus elää näitä melko pitkiä suvantovaiheita. 

Juuria en yritä kasvattaa sen enempää tähän maaperään kuin minnekään muuallekaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt ajatusta ihmisen juurista, en ymmärrä miksi ihmisen pitäisi asua yhdessä ja samassa paikassa ollakseen kunnolla kiinni elämässä. Minua kiinnostaa juurtumista enemmän sellainen sisäinen kasvu ja kehitys jota ei ole sidottu mihinkään paikkaan vaan ihan vain meihin itseemme, kaikki se mitä me itse kukin kannamme mukana itsessämme minne menemmekin. Jokaisesta entisestä asuinmaastani minä kuljetan mukanani jos minkälaisia oppeja, muistoja ja asioita. Näiden Sudanin vuosien aikana oma näkökulmani ja suhteeni maailmaan on muuttunut ihan ratkaisevasti. Olen utelias näkemään mitä kaikkea vielä opin itsestäni ja tästä ympäristöstä, mitä seuraavasta tulevasta kotimaasta. 

Puutarhamme komeat pensaat kasvattavat juuria. Me ihmiset olemme ihan vain jalat maassa.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Arkista haparointia

Olen ollut kotona lasten kanssa nyt yli yhdeksän vuotta. Ensimmäistä kertaa vuosiin tänä syksynä ei kotona arkiaamuisin muutamaan tuntiin olekaan yhtään lasta. Ajatuksena aamu yksin kotona tuntui ruhtinaallisen pitkältä ja ajattelin ehtiväni vaikka mitä, mutta käytännön tasolla huomaan, että ainakin toistaiseksi aamun tunnit kuluvat hetkessä ja omaa aikaa ei ole ollenkaan niin paljon kuin kuvittelin.

Koulua on käyty nyt kohta kaksi viikkoa. Olen vähän kerrallaan yrittänyt sovitella arjen palasia yhteen, mutta päiviin ei vielä toistaiseksi ole oikein löytynyt rytmiä. 

Varhaisen aamun aikataulussa ei juuri ole pelivaraa. Nousen kuudelta, vien koirat pihalle ja annan niille ruokaa. Herätän lapset, hoputan heitä pukemaan päälleen, laitan aamupalaa. Lapset lähtevät aamulla pian seitsemän jälkeen koulubussilla kouluun, mies samalla portinavauksella töihin. 

Viime viikolla kun mies oli työmatkalla yksi rauhaton aamu johti siihen, ettei nuorimmainen suostunutkaan nousemaan sisarustensa kanssa bussiin. Ei auttanut kuin päästää bussi menemään vanhemmat lapset kyydissään, pukea reippaasti päivävaatteet itsellenikin päälle, hälyttää autonkuljettaja apuun ja viedä kolmevuotias itse autolla kouluun. Ehdimme juuri parahiksi, mutta toivon, ettei samaan tarvitsisi ryhtyä toiste. Yritän siis parhaani mukaan pitää aamut rauhallisina, että lapset lähtisivät kaikki suosiolla ja hyvillä mielin aamulla bussilla kouluun. Rauhallista tunnelmaa ei kuitenkaan ole aina ihan helppo saavuttaa kun aamun yhtälöön kuuluu kolme väsynyttä lasta, kolme energistä koiraa ja minuuttiaikataulu!

Nuorimmainen pääsee isosisaruksiaan aiemmin koulusta ja ilman sisaruksia en halua kolmevuotiasta vielä bussiin laittaa. Siksi haen nuorimmaisen koulusta autonkuljettajan kyydillä alkuiltapäivästä. Yritän samalla mennessä tai viimeistään kotimatkalla hoitaa juoksevia asioita kuten käydä ruokaostoksilla. Myöhemmin iltapäivällä koulubussi toimittaa isommat lapset kotiin koulusta. 

Esikoinen tekee läksynsä oma-aloitteisesti ja itsenäisesti mutta seitsenvuotias tarvitsee toistaiseksi minut vierelleen auttamaan. Eilen tytön läksyihin meni melkein kaksi tuntia. Yritin siinä samalla melko huonolla menestyksellä katsoa nuorimmaisen perään ja auttaa esikoista valmistamaan itselleen välipalaa. Kun läksyt oli vihdoin tehty täytyi minun heti alkaa tehdä iltaruokaa ja pakata tytöille lounaita seuraavaa päivää varten. Esikoinen syö nykyään koulun ruokalassa, mikä helpottaa iltarutiineja jonkun verran. Seitsenvuotiaskin saisi tänä vuonna ostaa lounaansa koulusta, mutta keliakian vuoksi se ei ole mahdollista. Sen enempää koulun ruokalassa kuin missään muuallakaan ei täällä ole tarjolla gluteenittomia vaihtoehtoja ellen valmista niitä itse. Ylipäänsä ruokakauppojen rajalliset valikoimat tuovat arkeen omat pulmansa. Lounaita olisi huomattavasti helpompi ja sukkelampi kasata päivittäin jos kaupoissa olisi paremmin saatavilla tuoreita vihanneksia ja hedelmiä tai vaikka ihan vain paremmin eineksiä. Tällaisenaan olen aika ajoin vähän pulassa sen suhteen mitä ihmettä tytöille lähettää kouluun syötäväksi.

Illallisen jälkeen täytyy lapsia alkaa aika lailla heti toimittaa nukkumaan sillä aamulla on edessä varhainen herätys. Ennen nukkumaanmenoa luen lapsille pari lukua milloin mistäkin kirjasta. Tällä hetkellä meillä on menossa mainio kanadalainen kirja, jonka nappasin vähän summanmutikassa kirjakaupasta Calgaryssä. Pyrin siihen, että kahdeksaan mennessä valot sammuvat lastenhuoneessa. Haluaisin mieluusti laittaa lapset jo vähän aiemminkin nukkumaan, että he taatusti saisivat kaikki tarpeeksi unta, mutta tämän tiiviimmäksi emme millään ole saaneet illan aikataulua järjestettyä. 

Tuntuu kaikkinensa, etten toistaiseksi ihan pysy tässä uudessa arjessa mukana. Mies hoitaa toki kyllä oman osansa, mutta hän on pitkät päivät töissä ja arjen rutiinit ovat siksi pitkälti minun varassani. Se on minusta sinänsä ihan oikein ja hyvin. Ajattelen, että onkin minun tehtäväni kotiäitinä olla kotona vetovastuussa, järjestää lasten aamuihin rauhaa ja iltapäiviin iloa. Haluan kuitenkin yrittää myös pitää kiinni siitä, että muutamat aamun tunnit yksin kotona käytän niin kuin itse haluan sen sijaan, että esimerkiksi valmistelen hyvissä ajoin lasten seuraavan päivän lounaita tai teen aamulla iltaruuan valmiiksi odottamaan. Koko päivää en jaksaisi yrittää olla tehokas, haluan järjestää päiviin rauhaa ja iloa myös itselleni. 

Uskon ja toivon, että kunhan viikot tässä kuluvat saan rutiineista paremman otteen ja arki alkaa paremmin kulkea omalla painollaan. Nyt onneksi häämöttää jo viikonloppu edessäpäin ja pian myös syksyn ensimmäinen loma.

perjantai 18. elokuuta 2017

Hengästyttävän haastava koulumaailma

Oli helpompaa palata pari viikkoa sitten lomalta Khartumiin kuin tällä viikolla kouluun. Khartumista olen kuin olenkin jotenkin onnistunut löytämään oman paikkani kun taas kansainvälinen koulumaailma tuntuu yhä vain vieraalta. Lastemme koulu on oikein hyvä ja kiva, kansainvälisten koulujen mittakaavassa monessa mielessä aivan mainio, mutta koulun vaatimustaso hengästyttää minua vuodesta toiseen.

Omat kouluaikani 80-90-luvun Suomessa eivät lainkaan valmistaneet minua kansainvälisten koulujen kilpailuhenkisyyteen ja armottomaan kunnianhimoisuuteen. En muista itse seitsemän-yhdeksänvuotiaana miettineeni sitä mitä osaan ja miten hyvin, mutta täällä sitä ei valitettavasti tunnu voivan välttää. Korkeat odotukset ovat lasten koululla normi. Eräs uusi tuttavuus, nelivuotiaan äiti, totesi eilen vähän tuohtuneena, että hänen lapsensa on toisen äidinkielensä lukemisessa jäljessä. Kyseinen äiti ihan tosissaan ajattelee, että neljävuotiaana pitäisi osata jo lukea kahta kieltä. Missä vaiheessa nämä pienet ihmiset saavat vain olla kun jo niin pienestä asti pitää osata niin paljon? 

Olen yhtäkkiä oivaltanut, että vaikka en itse ollenkaan allekirjoita kansainvälisen koulumaailman korkeita odotuksia, ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuunkin nämä viimeiset vuodet. Lastemme koululla koululaisten odotetaan esimerkiksi pitävän ihan pienestä asti omista tavaroistaan huolta. Vaikka minusta onkin typerää ja kohtuutonta, että jo nelivuotiaan odotetaan osaavan katsoa tavaroidensa perään, olen kuitenkin itsekin hermostunut kun lapset ovat kadottaneet kouluun hattunsa tai unohtaneet uimakassinsa koulubussiin. Kun olen vuosien varrella täällä ärtyillyt lapsille kadonneesta hatusta tai uimakassista olen itse asiassa ollut hermostunut kouluun joka odottaa minusta pieniltä koululaisilta liikaa.

Vasta tällä viikolla olen oikein ymmärtänyt, että kireyteni täkäläisen koulun suhteen yleensä ottaen pitkälti juontaakin juurensa siitä huolesta, että kansainvälisen koulumaailman vaatimukset ovat lapsillemme liian kovat. Toistaiseksi koulu on sujunut lapsiltamme kaikin puolin hyvin, mutta minua silti koko ajan vähän huolestuttaa, että ihanat lapsemme menettävät vaativissa oloissa elämänilonsa ja uskon itseensä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan tasoittaa koulun korkeita odotuksia, antamalla lasten olla kotona lapsia, ja muistuttamalla heitä siitä, että meidän silmissämme he ovat hyviä ja ihania juuri sellaisina kuin ovat. Aika ajoin koulun vaatimukset ovat kuitenkin sokeuttaneet minutkin ja olen vastoin omaa vaistoani painostanut lapsia tekemään enemmän ja paremmin. Välillä siksi, että mielessäni on herännyt epäilys, että ehkä minä olen väärässä kun annan lasten olla lapsia. Vaikka suomalaisittain on ihan normaalia antaa pienten lasten kasvaa rauhassa ja oppia pääasiassa leikin kautta, täällä se on aika harvinainen ajatus. On välillä vaikea uskoa itseensä kun ei saa ajatuksilleen ympäriltään juurikaan vastakaikua. Minusta on esimerkiksi tärkeää, että lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu kotona lähtee lasten omasta aloitteesta, mutta silloin kun lapset ovat tuskailleet luku- ja kirjoitusläksyjen kanssa olen ajoittain miettinyt olenko tehnyt väärän valinnan kun en ole aktiivisesti opettanut lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.

Haluaisin voida luvata itselleni, etten enää koskaan anna koulun vaatimusten vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni, mutta se ei taida olla kovin realistista. Jatkuvaa tasapainottelua taitaa olla edessä koko lasten kouluaika; kansainvälinen koulumaailma eroaa niin monessa niin vahvasti minun ajatuksistani lasten parhaasta. Ei auta kuin vain yrittää jatkossakin tehdä parhaani, pitää pääni kylmänä ja mieleni avoinna, ja koettaa oppia virheistäni.

tiistai 15. elokuuta 2017

Neljäs vuosi hyvin käyntiin

Koulua on käyty nyt kolme päivää. Kouluvuosi on lähtenyt erinomaisen hyvin käyntiin. Esikoinen vaikuttaa tyytyväiseltä luokkaansa ja uuteen opettajaansa, ja vanhemman tyttären luokalle osuivat lähes kaikki tytön lähimmät ystävät ja niinikään oikein hyvältä vaikuttava opettaja. Yhdeksänvuotias esikoinen on nyt viidennellä luokalla, seitsenvuotias vanhempi tyttäremme kolmannella.

Nuorimmaisen ensimmäinen kouluvuosi koulun päiväkotiluokalla on lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin osannut toivoa. Tyttösemme lähtee joka aamu kouluun hyvillä mielin ja on jo muutamassa päivässä omaksunut hurjasti uusia asioita. Olin odottanut, että kolmevuotias olisi iltapäivisin koulun jälkeen väsynyt ja kärttyinen, mutta kaikkea muuta. Hän on ollut jos mahdollista vielä hyväntuulisempi kuin tavallista. 

Ettei elämä olisi liian helppoa mies lähti tänä aamuna lukuvuoden ensimmäiselle työmatkalle perjantaihin asti. Ja onhan tässä ehtinyt olla kaikenlaista muutakin pientä haastetta. Viime viikolla jäteviemäri tulvi kadulle asti korttelimme toisessa päässä. Onneksi viemäriputkisto saatiin näemmä eilen siinä määrin kuntoon, että putket vetävät taas normaalisti. Tästä lähin muistan olla kiitollinen aina kun jätevettä ei lainehdi kotini läheisyydessä! Tätä ennen en sitä ymmärtänyt todella arvostaa.

Kuluneen viikon aikana olemme sanoneet hyvästejä vanhoille ystäville jotka tekevät lähtöä muille mailla ja tehneet samaan aikaan tuttavuutta uusien tulokkaiden kanssa. Vanhemman tyttären luokkatasolle tuli tänä vuonna ainakin viisi uutta lasta, pojankin luokkatasolle muutama, ja aika paljon näkyy muillakin luokkatasoilla olevan uusia naamoja. Koska minusta oli aikoinaan niin raskasta muuttaa tänne Khartumiin, ja koska ylipäänsä hyvin muistan kuinka orpo olo voi olla uudessa paikassa ensimmäiset viikot ja kuukaudet olen yrittänyt ottaa aktiivisesti kontaktia kaikkiin koululla kohtaamiini uusiin vanhempiin. Olen myös tutustunut muutamiin miehen kollegoiden puolisoihin jotka ovat vasta saapuneet maahan. Tuntuu hyvältä voida olla uusien apuna ja tukena ja samalla saan tilaisuuden tutustua uusiin mielenkiintoisiin mukaviin ihmisiin. 

Vaikka paluu Khartumiin onkin ollut onnistunut ja saumaton, huomaan, että hermoni ovat silti vähän kireällä ja tunteet pinnassa. Liekö hyvä vai paha, että seuraava loma odottaa jo parin viikon päässä? Uhrijuhlaviikon syyskuun alussa vietämme joka tapauksessa Venetsiassa. Nämä tulevat viikot yritän saada uusista aikatauluista ja rutiineista sillä tapaa otteen, että lomalta pääsisimme palaamaan mahdollisimman toimivaan arkeen.