Wednesday, 19 February 2020

Luopumis- ja surutyötä

Sopeutuminen uuteen maahan on oma prosessinsa ja lähteminen on sekin omansa. Tähän elämänvaiheeseen, tähän paikkaan tällaisena kuin se nyt on emme koskaan voi palata kun täältä kerran lähdemme. Jonkinlaista luopumistyötä suhteessa Khartumiin olen itse käynyt läpi jo vuosia, jollain tasolla ehkä jo siitä asti kun tänne muutimme, mutta kuluneiden kuukausien aikana joka tapauksessa ihan ajatuksella. 

Läpi viime syksyn tuntui haikealta, että menossa oli viimeinen vuosi tässä ympäristössä. Khartumista ei koskaan ole tullut samanlaista kotia kuin vaikkapa Belmopanista mutta koti kuitenkin. Olemme asuneet täällä kohta kuusi vuotta, se on pitkä aika. Nuorimmaisemme on elänyt Khartumissa lähes koko elämänsä ja keskimmäinenkin reippaasti yli puolet tähänastisesta elämästään. Esikoinen oli kuusi kun muutimme Sudaniin ja ehtii täyttää kaksitoista ennen kuin muutamme pois. Minä itse olen toistaiseksi asunut vain Suomessa pitempään kuin täällä Sudanissa.

Taivas eilen muutamia minuutteja ennen kuin aurinko virallisesti nousi.
Lähtemisessä minulle raskainta on ero läheisistä ihmisistä. Toiset täkäläisen elämämme tärkeistä ihmisistä näemme varmasti vielä uudestaan, osasta heistä on taatusti tullut meidän ihmisiämme lopuksi elämäämme, mutta arkea emme enää syksyllä kuitenkaan heidän kanssaan jaa ja se on pohjattoman surullista. Raskasta on myös kohdata toisten suru meidän lähdöstämme. Tiedän miltä tuntuu olla se joka jää. Se joka muuttaa on menossa kohti jotakin uutta kun taas se joka jää jatkaa samassa vanhassa todellisuudessa josta puuttuu jotakin tärkeää ja olennaista. 

Vuodenvaihteen jälkeen huomasin siirtyneeni luopumisprosessissa uuteen vaiheeseen. Enää ajatus Khartumin jättämisestä ei tee minua haikeaksi. Haikeuden tilalle on noussut päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen helpotus siitä, että aikamme täällä on kulkemassa kohti loppua. Havannoin silti edelleen ympäristöäni tavallista tarkemmin. Heräilen pitkästä aikaa taas rukouskutsuihin joita en ole juurikaan noteerannut moneen vuoteen ja katselen autossa ohikiitäviä maisemia entistä tarkemmin silmin. Tunnen vähän yllättäen yhtäkkiä myös hiljaista sympatiaa ja solidaarisuutta sitä minua kohtaan joka vuosia sitten saapui tähän valtavaan hiekkapölyiseen kaupunkiin. 

Taivas eilen varhain aamulla noin tunnin auringonnousun jälkeen.


Tarkastelen ympäristöäni mutta ajatuksissani olen paljon myös jo muualla, vieraassa maassa jossa en ole vielä koskaan käynyt. Odotan uutta innolla mutta toki tuleva myös huolettaa. Entä jos tunnenkin itseni Bishkekissä yhtä hirvittävän yksinäiseksi kuin alkuun täällä Khartumissa? Olen kyllä nykyään yksinäisyyden kanssa paljon paremmin sinut, mutta kuinkahan hyvin pärjään yksinäisenä ihan vieraassa paikassa? Pärjättävä joka tapauksessa on sillä uudessa ympäristössä joudun kannattelemaan taas tavallistakin enemmän myös lasten tunnelmia. Yritän siis levätä varastoon, joogata, kohdata kaikenlaiset huolet ja haja-ajatukset ja käsitellä ne rauhallisesti pois mielestä. Yritän pitää itsestäni ja jaksamisestani huolta. 

Mutta kaikkea ei voi ajatuksen voimalla hallita. Kouluyhteisöämme kosketti äskettäin suuri suru jonka kanssa opettelemme nyt elämään. Suru vyöryy hetkittäin päälle kuin hyökyaalto enkä niissä hetkissä näe eteen eikä taakse. Näiden kuluneiden viikkojen aikana suomen kielen sana surutyö on tuntunut varsin osuvalta. Kun surun jaksaa kohdata ja sen kanssa tehdä töitä, se vähän kerrallaan kaikeksi onneksi hieman kevenee. Musertavia hetkiä tulee vähän harvemmin ja ne eivät ole niin mustia kuin alkuun.

Aurinko laski eilen juuri kun ajelimme koulun talleilta kohti kotia. Valtava oranssi pallo katosi golfkentän palmujen taakse vain hetkeä ennen kuin sain otettua tämän kuvan.



Luopumisen tunnelmien ja surun lisäksi edellisvuoden tapahtumat kummittelevat niin ikään paljon mielessä ja vaativat selkeästi huomiota. Ilotulitukset saivat minut uudenvuodenaattona pahasti säpsymään ja samana iltana ystävä lempeästi mainitsi, että meillä taitaa olla aika tavalla käsiteltävää kuluneen vuoden vaiheilta. Kipeä lonkka on sekin viime kuukausien aikana osaltaan pakottanut pysähtymään ja kuulostelemaan omaa vointia. Onneksi on aikaa kohdata kivut, surut ja kaikenlaiset hyvät ja huonommat tunnelmat ja ajatukset. Tavoitteenani on se, etten kantaisi kovin paljon ylimääräistä henkistä lastia täältä mukana uuteen maahan. Saapa nähdä kuinka hyvin tässä tavoitteessani onnistun. 

Friday, 14 February 2020

Tankki ja päivä kerrallaan

Tämä talvi on ollut toistaiseksi kylmin talvemme Khartumissa ja kylmää säätä on kestänyt tavallista pitempään. Muutamana päivänä vielä tällä viikolla värjöttelimme aamulla portilla 14 asteessa odottamassa koulubussia. Keskiviikkona palelin polvipituisessa mekossa iltatilaisuudessa Japanin suurlähettilään residenssin puutarhassa ja kadehdin vähän puolison pukua. Kerrankin puvun takki ei ollut liian kuuma näihin oloihin vaan päinvastoin piti miehen sopivasti lämpimänä.  

Viikot jolkottavat eteenpäin. Uuden lukukauden uudet aikataulut tuntuvat näin helmikuun puolessavälissä jo aika tutuilta jutuilta. Jooga, tennis, ratsastus, golf, yleisurheilu, lentopallo, uinti, juoksu, kuoro, trumpetti ja kitara - siinä perheemme harrastukset tällä lukukaudella. Kolmena päivänä viikossa vietän iltapäivän koululla odottamassa lapsia eri harrastuksistaan ja viikonloppuisinkin lasten harrastuksissa kuluu useampi tunti. Muutama vuosi sitten en olisi mitenkään jaksanut tällaista aikataulua, mutta juuri nyt tämä tuntuu mielekkäältä. Haluan saada näistä viimeisistä kuukausista irti mahdollisimman paljon, antaa lapsille tilaisuuden nauttia oikein olan takaa kaikesta siitä mitä tällä kaupungilla ja etenkin koululla on meille tarjota.

Istun koulun kahviossa useamman tunnin viikossa odottelemassa lapsia harrastuksistaan.



Valtavat bensajonot hidastavat liikennettä pitkin kaupunkia ja elämme jälleen kerran täydestä tankista toiseen. Tällä viikolla autonkuljettaja jonotti noin kaksi ja puoli tuntia, että sai bensa-asemalla tankin täyteen dieseliä. Muutama päivä sitten bensiinin myyntiä rajoitettiin niin, että kerralla sitä saa ostaa vain noin 100 punnalla, mikä vastaa tällä hetkellä alle euroa. Tarkoitus oli myös rajoittaa bensan jonottamista niin, että parittomat ja parilliset rekisterinumerot olisivat jonossa vuoropäivinä. Monet seisovat kuitenkin bensajonossa tällä hetkellä jopa vuorokaudesta toiseen eikä rekisterinumerorajoituksista tainnut siksi tulla oikein mitään. Toistaiseksi meille on epäselvää koskevatko rajoitukset myös dieseliä; se paljastunee kun on jälleen aika täyttää auton tankki.

Kaksi oikeanpuolimmaisinta kaistaa kuvassa ovat itse asiassa bensajonoa jota riitti kilometrikaupalla, osin jopa kolmen kaistan leveydeltä. Lähes jokaisen kaupungin bensa-aseman kohdalla on vastaavanlainen jono ja niillä bensa-asemilla joilla kukaan ei jonota ei ole sen enempää bensaa kuin dieseliäkään.


Ikäänkuin polttoainepulassa ei olisi ollut ihan tarpeeksi haastetta automme reistailee jälleen hieman, on ollut tällä viikolla kahtena aamuna peräkkäin korjaamolla, eikä ole vieläkään ihan täysin kunnossa. Tarvitsisimme taas sellaisia varaosia joita ei täällä ole saatavissa. Eilen autoon löytyi käytetty varaosa joka onneksi tuntuu toimivan ihan mallikkaasti. Mutta kaikkia vikoja ei ole vielä korjattu. Tänä aamuna auto ei meinannut lähteä lainkaan käyntiin ja onkin menossa taas sunnuntaina korjaamolle. Elämme, kuten sanottu, tankki ja päivä kerrallaan. 

Leipureiden etujärjestö ilmoitti viime viikolla, että leipomot alkaisivat myydä leipää entistä kovempaan hintaan. Koska lähes kaikkien elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet on myös leipomoiden nostettava hintoja. Se kuulosti minusta ihan järkeenkäyvältä. Viranomaiset kuitenkin kielsivät hinnankorotukset. Jonot leipomoiden edessä ovat sittemmin entisestäänkin kasvaneet. Ruokakaupoista ja kahviloista leipää löytyy edelleen ilman jonottamista mutta monelle paikalliselle aivan liian kovaan hintaan. 

Kävimme tänä aamuna lenkillä koko perheen voimin kentällä joka on varmasti joskus aikoinaan ollut ihan komea paikka, nykyisellään kuitenkin kovin huonossa kunnossa.



Bensajonot ja leipäjonot herättävät ajatuksia ja huolta siitä mitä tuleman pitää. Mutta olemme oppineet elämään hetkessä ja olemme kiitollisia jokaisesta kohtuullisen tavallisesta päivästä. Tänä aamuna kävimme heti aamusta koko perheen voimin reippailemassa läheisellä ulkoilukentällä. Puolenpäivän vaiheilla söimme meillä kotona brunssin ystäväperheen kanssa. Esikoisen kaveri jäi meille yökylään ja nyt lapset pelaavat yläkerrassa jotakin korttipeliä. Myöhemmin illalla olen aikeissa tehdä gluteenitonta pizzaa sillä välin kun puoliso käy poikien kanssa hakemassa läheisestä Pizza Hutista pizzat heille jotka voivat syödä gluteenia. Huomenna on edessä golfia ja tennistä ja trumpetti- ja kitaraharjoitukset. Sunnuntaina alkaa taas uusi arkiviikko.

Päivä ja tankki kerrallaan kohti kesää. 

Katutaidetta ulkoilukentän reunalla.

Tuesday, 28 January 2020

Maasta toiseen - ja kolmanteen, neljänteen ja viidenteen

Kun vuosia sitten teimme lähtöä kaukomaille oli meidän alunperin määrä siirtyä Brysselistä Kabuliin, Afganistaniin. Elettiin vuotta 2006 ja tilanne maassa oli erilainen kuin tällä hetkellä. Viime hetkellä suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi ja päädyimmekin ihan toisenlaisiin olosuhteisiin Jamaikalle. Näin jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ollut huono asia: Jamaika oli varsin pehmeä lasku kaukomaaelämään. Asuimme Jamaikalla yhteensä kolmisen vuotta. Viimeisen vuoden Jamaikalla mies vietti työn puolesta Belizessä viikon lähes joka kuukausi. Kun meille ehdotettiin mahdollisuutta siirtyä kokonaan Belizeen otimme tarjouksen kiitollisina vastaan. Esikoinen oli silloin vähän yli vuoden ikäinen, odotin toista lastamme ja kahden maan välillä eläminen oli alkanut käydä raskaaksi meille kaikille. 

Muuttorekka Belizen kotimme edustalla.


Asuimme Belizessä lopulta yhteensä neljä ja puoli vuotta. Belizestä tuli meille aika nopeasti ihan oikea koti enkä olisi meinannut haluta muuttaa sieltä pois lainkaan. Mieheni jäi kuuden kuukauden vanhempainvapaalle kun kolmas lapsemme syntyi. Vietimme mieheni vanhempainvapaan kokonaisuudessaan Belizessä. Isommat lapset olivat siinä vaiheessa pieniä ihania koululaisia, vauva helppo ja suloinen. Meillä oli aikaa viettää kunnolla aikaa yhdessä ja miettiä tulevaisuutta kaikessa rauhassa ja minäkin kypsyin vihdoin ajatukseen muutosta. 

Mies haki vanhempainlomansa loppupuolella paikkoja muutamastakin eri ilmansuunnasta. Ennen pitkää Khartum ilmestyi vapaiden paikkojen listalle. Jokin siinä kolahti. Tutkimme kaupunkia, turvallisuustilannetta ja lasten mahdollista tulevaa koulua. Erityisesti koulu teki meihin vaikutuksen. Tiesimme, että jos lapset viihtyisivät saisimme arjen kyllä toimimaan. 

Haimme Khartumiin kuudeksi vuodeksi mutta miehelle tarjottiin kuitenkin lopulta vain neljää vuotta. Kun muutimme Khartumiin vuonna 2014 niin sanottujen vaikeiden maiden paikat olivat meidän kuviossamme nelivuotisia. Kuluneiden vuosien aikana säännöt pestien pituudesta ovat muuttuneet ja olemme kuin olemmekin täällä nyt kuudetta vuotta. Tämän pitemmäksi aikaa emme voisi maahan jäädä vaikka haluaisimme. Toisaalta olemmekin kyllä valmiita lähtemään. Kuusi vuotta on pitkä aika ja olemme kaikki valmiita uuteen. 

Matkatavaramme kun teimme lähtöä Belizestä. Kuvasta puuttuvat kolme koirankuljetuslaatikkoa koirineen.


Tällä kertaa päätimme ensimmäistä kertaa hakea uutta paikkaa rotaation kautta. Viime keväänä saimme alustavan listan vapaista paikoista, kesän loppupuolella virallisen listan. Haettavia paikkoja oli useampia kymmeniä eri puolilla maailmaa. Kävimme listan ensin läpi yhdessä sillä silmällä minne emme varmasti hakisi. Joitakin paikkoja emme edes harkinneet siksi, että ne eivät sopineet miehen työprofiiliin. Toiset rajautuivat pois kielitaitovaatimusten tai muiden vastaavien syiden vuoksi. Osa maista ei yksinkertaisesti kiinnostanut jompaakumpaa tai molempia meistä syystä tai toisesta.

Pariakymmentä maata harkitsimme vakavammin. Luimme niistä kustakin työnantajan kuvauksen maasta. Työnantajan kuvauksissa kerrotaan maista yleisiä tietoja ja yksityiskohtaisemmin työntekijöitä kiinnostavista asioista kuten asumisesta, kouluista, arjen haasteista ja esimerkiksi vapaa-ajanviettomahdollisuuksista. Jotkut maista valikoituivat tässä vaiheessa pois listalta siksi, että niissä ei ollut lapsillemme sopivaa koulua. Osa maista puolestaan siksi, että asuminen niissä oli rajattu kerrostaloasuntoihin tai esimerkiksi tietylle asuinalueelle. Koiriemme kanssa ei kerrostaloasuminen oikein helposti luonnistuisi ja haluamme mieluusti muutenkin voida valita hieman vapaammin missä asumme kun kyse on kuitenkin toivon mukaan jälleen monivuotisesta kodista. 

Mieheni on ollut jo niin kauan saman työnantajan leivissä, että tuntee kollegoita sieltä täältä ympäri maailman. Työmatkojen ja alueseminaarien yhteydessä hän miettii missä meidän saattaisi olla hyvä asua ja myös aktiivisesti kyselee kollegoiltaan minkälaista heidän asuinmaissaan on olla ja elää. Ylipäänsä kuljemme maailmalla aina vähän sillä mielellä miltä missäkin maassa tai kaupungissa tuntuisi asua. Hakuprosessin edellä mieheni oli myös suoraan yhteydessä muutamaan niistä paikoista jotka meitä kaikkein eniten kiinnostivat ja otti niistä suoraan ja konkreettisemmin selvää niin työn kuin myös asuinolosuhteiden osalta.

Matkatavaramme kun olin siirtymässä lasten kanssa Suomesta Sudaniin.
Mies oli tässä vaiheessa ollut maassa jo koko kesän.
Kun valitsemme asuinmaata meille keskeisiä kriteerejä ovat turvallisuus (tosin meille turvallisuus tarkoittaa varmasti vähän jotakin muuta kuin monelle muulle), lasten koulu, asuminen, ja muun muassa myös se kuinka helppoa maahan on tuoda lemmikkejä. Olemme jo vuosia sitten joutuneet karsimaan mahdollisista asuinmaista esimerkiksi monet saarivaltiot koska niihin on vaikea tuoda lemmikkejä. Kun aikoinaan muutimme Jamaikalle emme voineet ottaa kissojamme mukaan. Kissamme saivat maailman parhaan kodin minun vanhempieni luota mutta niistä eroaminen oli kuitenkin kovin raskasta. Kun otimme Poppyn Jamaikalla omaksemme minä olin tiukkana, ettemme enää koskaan muuttaisi sellaiseen maahan minne lemmikkimme eivät voisi seurata mukanamme. Siitä päätöksestä olemme sittemmin pitäneet kiinni.

Lopulta meillä oli kasassa viisi maata joihin päätimme hakea ja syksyn alussa haimme yhteen paikkaan Kaakkois-Aasiassa, yhteen Afrikassa, kahteen Itä-Euroopassa ja yhteen Keski-Aasiassa. Meidän rotaatiossamme haetaan siis samalla hakemuksella avoimista paikoista viiteen. Paikkoja ei periaatteessa voi laittaa mihinkään erityiseen järjestykseen, mutta toki saatekirjeessä on mahdollista ainakin rivien välissä esittää erityisempää kiinnostusta jotakin paikkaa tai joitakin paikkoja kohtaan. 

Kun kontti vihdoin saapui Belizestä Sudaniin lapset purkivat riemuissaan lelujaan laatikoista. Kontti teki matkaa muistaakseni viitisen kuukautta.
Meillä kävi niin onnekkaasti, että tämän vuoden avoimien paikkojen lista oli kaikin puolin aika mahtava. Olisimme olleet valmiita muuttamaan mihin tahansa niistä viidestä maasta mihin haimme, ja myös useampaan maahan minkä lopulta jätimme haun ulkopuolelle. Kaikista listan maista Kirgisia nousi kuitenkin viime kesän aikana meidän ykkösvaihtoehdoksemme. Osin maakuvauksen tietojen pohjalta, osin sen mielikuvan pohjalta minkä kollegat maassa ovat meille antaneet. Osin on kyse ihan vain tunteesta. Ylipäänsä elämässä yritän tehdä päätöksiä ja valintoja niin järjen kuin tunteenkin pohjalta, niin tälläkin saralla. Mieheni on ollut jo pitkään kiinnostunut Keski-Aasiasta mutta minun kiinnostukseni alueeseen heräsi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun läheiset ystävämme muuttivat Turkmenistaniin. Kävimme heitä viime keväänä tapaamassa ja Turkmenistan yllätti minut hyvällä tavalla, toki myös kummallisuudellaan. Ymmärsin joka tapauksessa Turkmenistanissa, että omat mielikuvani Keski-Aasiasta eivät vastaa todellisuutta, ja innostuin alueesta minäkin.

Yksi niistä asioista jotka minulle tekevät kodin on tämä guatemalalainen tilkkutäkki. Muutaman kuukauden päästä se ja kaikki muut tavaramme pakataan jälleen kerran konttiin matkalle kohti uutta kotia.
Toukokuussa olemme toivon mukaan menossa ensivisiitille uuteen kotimaahamme, ja loppukesästä onkin sitten muuton aika. Aikaa tuntuu olevan yhtä aikaa ruhtinaallisesti ja kovin vähän, ihan näkökulmasta ja päivästä riippuen. Tämä on melko kummallista aikaa sillä mieli on yhtä aikaa siellä ja täällä. Allekirjoitan samana päivänä lupalappuja lapsen kouluretkelle täällä ja toisaalta laitan postia lasten tulevaan kouluun siellä. Yksi lapsista unohtaa koulu-iPadinsä kotiin ja minä huokaan helpotuksesta, että tulevassa asuinmaassa ei koulu kuulu antavan lapsille vastaavia laitteita unohdettavaksi. Pesen koulupukupyykkiä ja riemuitsen siitä, että ensi syksynä ei tarvitse enää miettiä erikseen koulupukuja. Hytisen kylmästä Khartumin talvessa ja toisaalta odotan kovin innolla Bishkekin vuodenaikoja. 

En tiedä onko rotaatioprosessi aina ja kaikille näin sujuva, mutta omalla kohdallamme kaikki on toistaiseksi sujunut paremmin kuin hyvin. On huimaa ja helpottavaa tietää näin pitkälle etukäteen missä ensi syksynä asumme. Jamaikalle muutimme muistaakseni muutaman kuukauden varoitusajalla, Jamaikalta Belizeen samoin. Muutto Sudaniin tapahtui vieläkin tiukemmalla aikataululla ja oli osin ehkä siksikin vähän aikaisempia muuttoja haastavampi. Joka tapauksessa nyt tuntuu oikein hyvältä. On riittävästi muttei toisaalta liikaa aikaa valmistautua tulevaan.

Monday, 13 January 2020

Täysiä viikkoja

Viimeisten viikkojen aikana on tullut elettyä taas vähän tavallistakin enemmän.

Joulukuun alussa, kolmisen viikkoa ennen joululomaa, automme meni rikki. Kyydit järjestyivät useamman viikon ajan vähän miten milloinkin. Onnistuin jotenkin hoitamaan kaikki juoksevat asiat ja pääsinpä käymään kaverin kyydillä pitkästä aikaa joogassakin missä oli oikein mukavaa vaikka tunsinkin itseni aika höntiksi kun en ihan pysynyt kaikissa vaiheissa mukana. Koitin vahingossa toisessa yhteydessä meditaatiojoogaakin, mutta se ei kyllä ollut oikein minun juttuni. Kipeään lonkkaan sattui istua pitkään samassa asennossa, enkä oikeastaan tunne kaipaavani ohjausta saati seuraa siihen, että vaivun omiin ajatuksiini ja antaudun ajatuksenvirran ja hetken vietäväksi. Mutta tulipa koitettua ja nyt tiedän välttää joogaa täydenkuun aikaan sillä silloin näemmä meditoidaan.

Ilman autoa olin tavallista enemmän kotona. Nautin joulukuun vilpoisemmasta säästä ja puuhailin pihalla.
Sain otettua kuvan perhosesta joka lähestyi ihmeköynnöstämme.
Joulukuun puolivälin vaiheilla varmistui uusi kotimaamme. Samoihin aikoihin ilmeni, että paikallinen ystävä joutuisi keisarinleikkaukseen sillä vauva ei ollut kääntynyt pää alaspäin. Mieli täynnä uusia tuulia, keskimmäinen flunssaisena kotona, minä kuljin milloin milläkin kyydillä auttamassa ystävän paremman sairaalan piiriin ja kävinpä siinä yhteydessä elämäni ensimmäisen kerran luovuttamassa vertakin. Ystävän keisarinleikkaukseen tarvittiin varalle kaksi pussia verta ja niitä varten täytyi synnyttäjän läheisten käydä vastaavasti luovuttamassa kaksi pussia verta kaupungin veripankkiin. Ihan hyvä järjestelmä, joka edes jossain määrin takaa sen, että kaupungissa on tarjolla riittävästi erilaisten veriryhmien verta. Vähän kyllä jännitti kun en ollut verta koskaan ennen luovuttanut. Nuorempana en tullut luovuttaneeksi verta ja matkustelun ja kaukomailla asumisen jälkeen vereni ei Euroopassa ole enää aikoihin kelvannut. Ystävän puoliso ei hänkään ollut ennen luovuttanut verta. Tsemppasimme toinen toistamme ja pärjäsimme molemmat ihan hienosti.

Verenluovutus sujui itse asiassa lopulta kaiken muun ohessa oikeastaan lähes huomaamatta sillä ystävän synnytys painoi mielessä päällimmäisenä. Leikkaus on näissä oloissa aina riski, paremmassakin sairaalassa. Kaikki meni kuitenkin onneksi oikein hyvin ja vauva syntyi vihdoin sen päivän aamuna jonka iltana me lähdimme lomalle. Päivä oli sattumalta myös täkäläisten mielenosoitusten alkamisen vuosipäivä: vuosi sitten joulukuun 19. päivä alkoivat maassa mielenosoitukset jotka lopulta johtivat myöhemmin viime keväänä vallanvaihtoon. Kansalaiset juhlistivat vuosipäivää marssimalla keskeiselle aukiolle. Me ehdimme lentokentälle juuri parahiksi ennen kuin tiet menivät marssijoista ihan tukkoon. 

Rooman joulukoristelut ihastuttivat.
Perillä Italiassa meitä odotti mainio seurue: läheinen japanilaisamerikkalainen ystäväperhe jonka kanssa vietimme vuosi sitten joulun Japanissa ja viime kevätloman heidän tämänhetkisessä asuinmaassaan Keski-Aasiassa. Ystäviemme lisäksi matkaseurueeseemme kuului osan ajasta myös ystävien amerikkalainen ystävä tyttärineen. Vietimme ensin yhdessä viikon Roomassa, sitten noin viikon puolisoni kotikaupungissa Torinossa ja lopulta vielä pari päivää Veronassa. Kuljimme junilla maansisäiset matkat, tosin vähän koomisesti eri vaunuissa, sillä ystävämme olivat varanneet meitä tyyriimmät paikat.

Jouluaaton vietimme Roomassa. Päädyimme vähän mutkan kautta ja viime hetkellä syömään herkullisen jouluaterian pikkuruisessa ravintolassa joka oli erikoistunut raakaan kalaan sen eri muodoissa. Uutta vuotta juhlistimme puolestaan Torinossa puolisoni lapsuudenkodissa. Appivanhemmat olivat toisaalla tapaamassa muita lapsenlapsia ja meillä oli siksi asunto koko viikon omassa käytössämme. Seurueemme miehet kävivät aamulla ostoksilla Eatalyssä (lähiruokaan erikoistuneessa valtavassa ruokakaupassa joka on levinnyt sinne tänne maailmalle mutta on alkujaan Torinosta) hankkimassa erilaisia salaatti- ja alkuruokatarpeita ja toki myös proseccoa. Tuorepastan ostimme mieheni lapsuudenkodin läheltä pienestä puodista jossa on tarjolla niin tavallista kuin gluteenitontakin tuorepastaa. Appivanhemmat olivat hankkineet meille yllätykseksi gluteenittoman panettone-joulukakun ja sitä söimme jälkiruuaksi kun ikkunoiden ulkopuolella ilotulitukset ilmoittivat vuoden vaihtuneen.

Teki oikein hyvää viettää useampi viikko rakkaitten ystävien kanssa, jakaa ajatuksia ja kokemuksia, miettiä mennyttä ja tulevaa. Ystävämme ymmärtävät tätä meidän elämäämme koska elävät sitä itsekin, muutosta toiseen. 

Jouluvaloja oli Rooman Trasteveressä lähes joka kadulla.
Heti vuoden ensimmäisenä päivänä saimme suruviestin koululta ja vain pari päivää myöhemmin jätimme Veronassa rakkaille ystäville hyvästit. Heidän oli aika palata takaisin asuinmaahansa ja arkeen. Meillä oli siinä vaiheessa lomaa jäljellä vielä noin viikon verran. 

Viimeiset päivät Italiassa olin aika turta ja toisaalta myös hieman ärtynyt, se kuulunee surussa asiaan. Tapasimme viimeisten päivien aikana muutamia italialaisia ystäviämme ja huomasin taas kerran kuinka vaikeaa monen onkaan ymmärtää meidän elämäämme. Yksi ystävä ihmetteli kuinka ihmeessä saan aikani kulumaan kun en käy töissä ja toinen alkoi kertoa kuinka hänen mielestään tuleva asuinmaamme on ihan kamala paikka. Ensimmäiseen ihmettelyyn yritin jotenkin vastata, selittää taas kerran arkeani. Mutta en tiedä, ehkä tätä elämää on elettävä itse, että oikein ymmärtää kuinka minulla ei suinkaan ole vaikeuksia täyttää päiviäni vaan päinvastoin arjessa ei tunnu olevan riittävästi tunteja kaikkeen siihen mikä tekemistä vaatii. 

Toista kauhistelijaa kuuntelin hetken ja sitten suutuin ja puhuin suuni puhtaaksi. Osaisinpa esittää asiani vähän maltillisemmin! Mutta mikä ihme saa ihmisen haukkumaan toisen tulevaa kotimaata? Miksi haluaisimme kuulla yksityiskohtaisesti epäonnistuneesta lomamatkasta maahan josta on tarkoitus tulla useammaksi vuodeksi kotimme? Jos ystävä kertoo olevansa menossa naimisiin, harva alkaa suoralta kädeltä haukkua tulevaa puolisoa. Miksi sitten puhua pahaa toisen tulevasta kodista? Etenkin kun näkee kuinka innoissamme me olemme, kuinka täynnä iloa ja toivoa. Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan on ihmeen toimiva tapa lähestyä muita ihmisiä. Eikä se lopulta ole kovin vaikeaa, ei vaadi mitään erityisiä opintoja tai asumista muilla mailla, ei mitään muuta kuin vain pyrkimyksen asettua toisen ihmisen asemaan. Ei ole kaunista suuttua, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että sanoin mitä sanoin. 

Torino oli niin ikään upeasti jouluvaloin koristeltu. Tämä katu oli kuin kaunis uni.
Matkamme kotiin kulki Dubain kautta ja pysähdyimme paluumatkalla kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Veimme lapset ensimmäisenä päivänä pitkästä aikaa Legolandiin ja vietimme toisen päivän ostoskeskuksessa, söimme hyvin, kävimme elokuvissa ja viimeisillä ruokaostoksilla ennen paluuta. Suru-uutinen painoi meidän kaikkien mielissä mutta lapsilla oli kuitenkin mukavaa ja se lohdutti minuakin. 

Perjantaina palasimme Khartumiin ja eilen sunnuntaina oli ensimmäinen koulupäivä. Menin eilen heti aamusta koululle kriisikokoukseen jossa pohdittiin yhdessä koulun rehtorien ja kuraattorien johdolla sitä kuinka tästä eteenpäin. Kuinka parhaiten tukea koululaisia jotka ovat tapaturmaisesti menettäneet kaksi tärkeää koulukaveriaan ja kuinka muistaa ja kunnioittaa perhettä jonka kouluyhteisömme on menettänyt. Kokous pelotti minua etukäteen. Pelkäsin kai, että jos alkaisin itkeä en osaisi enää lainkaan lopettaa. Mutta ihan hyvin kaikki sujui lopulta. Itkin kyllä mutta vähän myös jopa nauroin kun huomasin, että olin kaikessa tohinassa laittanut aamulla jalkaan eri parin kengät. Kokouksen jälkeen pysähdyin ystävän kanssa kahville koulun kahvioon, vaihdoin jokusen sanan muutaman muun tutun kanssa, ja sitten menin ruokaostoksille. Miten kummallista mutta toisaalta myös lohdullista, että arki rullaa eteenpäin silloinkin kun kaikki on muuttunut.

Eilisilta ja tämä aamu kului kouluhakemuksia täyttäessä. Tarkoitus oli ihan vain lepäillä tänään näiden tapahtumarikkaiden viikkojen päälle, mutta paperityö vei lopulta koko aamun. Onneksi sentään viime yönä nukuin kunnolla pitkästä aikaa. Khartumissa on talvi ja kylmä ja kylmässä on hyvä nukkua jos vain mielessä ei ole liikaa asioita. Ensimmäisenä yönä paluumme jälkeen lämpötila laski vain kymmeneen asteeseen eikä päivälämpötilakaan tainnut ensimmäisinä päivinä korkeimmillaan olla kuin noin 25 astetta. En muista täällä koskaan ennen olleen yhtä vilakkaa! Mutta säätiedotus lupaa vähitellen lämpenevää, eli täytyy nauttia tästä säästä nyt kun sitä vielä riittää. Ihan pian valittanemme taas kuumasta. 

Monday, 6 January 2020

Kuka arvaa minne muutamme seuraavaksi?

Tuleva asuinmaamme varmistui joulukuun puolivälin vaiheilla, eräänä viikonloppuaamuna. Kilistimme yhdeksän maissa perheen kesken laseja ja juhlistimme tulevaa. Lapset olivat alkuun hieman hämmentyneitä; emme olleet ehtineet vielä odottaa varmistusta uudesta kotimaasta eikä meillä tavallisesti juhlita aamuisin. Lapsetkin kuitenkin innostuivat juhlimaan kun korostimme, että uudessa asuinmaassa voisimme ulkoilla, kävellä kadulla ja internetkin toimisi paremmin. 

Muistelen, että arvuuttelin blogissa edellisenkin muuton kohdalla uutta asuinmaata ja ajattelin tehdä samoin tälläkin kertaa. 

Mutta ensin pieni kysely liittyen muuttoihin ihan ylipäätään:

Tuttavasi on muuttamassa toiseen maahan! a) Ihmetteletkö mikä nykyisessä asuinmaassa on vialla kun ei kelpaa, b) toteatko tutun tulevan kyllä vielä maitojunalla takaisin, c) toivotatko surullisesti huokaisten enkeleitä mukaan matkaan, vai d) kysytkö miltä muutto tutusta itsestään tuntuu?

Kun kuulet ystäväsi muuttavan maahan josta et tiedä yhtään mitään onko paras a) mutu-pohjalta päivitellä maan mahdollisia vaaroja ja haasteita, b) todeta toinen suoralta pohjalta hulluksi, vai c) myöntää, että paikka on ihan vieras ja sanoa, että aiot pikimmiten ottaa siitä paremmin selvää?

Jos tuttavan tuleva asuinmaa on sinulle tuttu paikka kannattaako a) kertoa siitä alkuun kaikki tietämäsi mahdolliset huonot puolet, b) miettiä ääneen kuinka onnellinen olet, ettet itse asu kyseisessä maassa, vai c) tarjota muuttajalle sellaisia tietoja joita olisit itse aikoinaan kyseissä maassa kaivannut?

Johdattelevia kysymyksiä ehkäpä mutta todettakoon nyt kuitenkin vielä suorasanaisesti, että omasta mielestäni asiallisia vastauksia näihin kysymyksiin ovat vain viimeiset vaihtoehdot. On aina hyvä kysyä miltä suuri elämänmuutos ihmisestä itsestään tuntuu. Eikä ole mitään pahaa siinä, ettei tiedä tai tunne jokaista maailmankolkkaa. Ylipäätään meidän pitäisi minusta rohkeammin myöntää mitä emme tiedä kun kukaan ei kuitenkaan tiedä kaikkea! Ja oli kyse mistä tahansa elämänmuutoksesta on minusta hyvä pysähtyä miettimään mitä itse toivoisi muilta ihmisiltä samanlaisessa tilanteessa. Muutokset jännittävät konkareitakin eikä kukaan erityisesti halua kuulla huonoja uutisia. Kannustus ja iloinen myötäeläminen ovat toisaalta aina tervetulleita. 

Mutta niin, sitten arvuuttelemaan tulevaa asuinmaatamme. Kolme vinkkiä: Kyse on maanosasta missä emme ole vielä asuneet. Tulevassa asuinmaassamme on selkeät vuodenajat. EU-kansalaiset eivät tarvitse viisumia jos tulevat maahan turistimatkalle paria kuukautta lyhemmäksi ajaksi.

Kuka arvaa mistä maasta on kyse? Me olemme tosi innoissamme tulevasta kotimaastamme. Se oli hakuajan alusta asti meidän ykkösvaihtoehtomme ja on aivan mainiota, että sinne nyt ensi kesänä päädymme. Odotettavissa on toki paljon kiirettä, tekemistä ja stressiäkin kun yhtäältä elämme Khartumin vuosien viimeisiä kuukausia ja toisaalta valmistelemme siirtymistä ihan toisenlaisiin olosuhteisiin. 

Mielessä on juuri nyt lisäksi paljon muutakin, tällä hetkellä päällimmäisenä musertava suru-uutinen minkä saimme koululta uudenvuodenpäivänä. Olemme toistaiseksi vielä lomalla ihan toisessa ympäristössä ja arvaan, että suru on vielä tuntuvammin vastassa kun palaamme lomalta koululle missä kahdesta luokkahuoneesta puuttuu pieni ystävä. Elämä on todellakin valoa ja varjoja.

Wednesday, 11 December 2019

Rikkinäinen auto ja uusia näkökulmia

Automme meni rikki nyt jo puolisentoista viikkoa sitten. Ensimmäiset päivät varaosaa haettiin maan sisältä, sitten tunnusteltiin useamman päivän verran mahdollisuutta hankkia osa jostakin lähimaasta. Varaosan hinta tuntui nousevan päivä päivältä, viimeisin arvio oli reippaasti yli tuhat euroa. Sudanista kyseistä osaa ei tuntunut löytyvän mistään, ja kuinka varaosa olisi toisaalta saatu Saudeista tänne jäi minulle mysteeriksi. Lopulta päädyimme joka tapauksessa ostamaan osan Euroopasta huomattavasti halvemmalla. Nyt odottelemme kuinka kauan kestää varaosan saapuminen maahan kuriiripalvelun kyydissä. 

Olen rikkinäisen auton myötä saanut paljon uusia näkökulmia elämäämme täällä. Silmäni aukesivat jo heti alkuun kun Land Rover -varaosakaupan myyjä neuvoi meitä ykskantaan hankkimaan varaosan Arabiemiraateista tai brittien suurlähetystön kautta. Minä hämmennyin ja ehkä vähän kirosinkin. Meillä kun ei ole mitään tapaa tilata yhtään mitään Arabiemiraateista tänne Sudaniin. Emmekä voi myöskään noin vain vaatia brittejä hoitamaan autoamme kuntoon, eihän heillä ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Olen myös kotona katsellut elämäämme vähän uudenlaisista kulmista. Haluan yrittää kerätä kuvien
avulla muistoja talteen koska jo vanhastaan tiedän miten herkästi ja nopeasti ihan tututkin asiat
unohtuvat muuton myötä.
Ymmärsin varaosakauppiaan kommentin myötä hetkessä millä tapaa moni meidät täällä näkee: ihmisinä joille kaikki on mahdollista ja vieläpä helppoa. Tosiasiassa paikalliset olosuhteet rajoittavat kuitenkin toki meitäkin eikä meillä ole mitään erityisiä kanavia tilata auton varaosia tai yhtään mitään muutakaan noin vain sieltä täältä. Me voimme toki lähteä maasta ostamaan varaosan jostain toisaalta mutta kovin kalliiksi olisi sekin vaihtoehto tullut. 

Auto meni rikki sunnuntaina ja jo tiistaina minulla oli sellaista menoa joka ehdottomasti vaati autoa. Saimme onneksi miehen paikallisen kollegan kautta käyttöömme auton kuljettajineen. Oma automme on suuri ja korkea, seitsenpaikkainen ja turvallisen oloinen. Vara-auto on huomattavasti pienempi ja matalampi, tavallinen viisipaikkainen henkilöauto. Olen sen kyydistä katsellut kaupunkia nyt monena päivänä kirjaimellisesti ihan toisesta kulmasta, lähempänä maata. 

Esikoinen aloitti golf-tunnit ja pääsimme hetkeksi ihailemaan itsellemme melko vierasta nurkkaa Khartumista. Omanlainen uusi
näkökulmansa sekin. Lastemme koulun omistaja omistaa myös tämän upean golfkentän jonka nurmikentän henkeäsalpaava
vehreys ei ihan ulotu kuviin asti.
Jonkun kerran olen nyt myös kulkenut ystävän kyydillä sinne tai tänne ja eiliselle tallireissulle saimme lainaan ystävän auton kuljettajineen. Eilinen kuljettaja oli minulle vanhastaan tuttu ja autokin viimeviikkoista vara-autoa jämerämpi ja reissu tallille sujui kaikin puolin mallikkaasti. Matkalla kotiin tallilta kuski laittoi soimaan ruotsalaisen joulu-CD:n. Se sopi oikein hyvin omiin tunnelmiini: kaikki oli melkein tuttua mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Ihan hyvin onnistuin kyllä seuraamaan ruotsalaisten laulujen sanoja ja pientä tarinaa niiden välissä. Samalla katselin ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Nuorimmainen oli vaatinut minut viereensä auton kolmannelle riville ja ensimmäistä kertaa kai vuosiin istuin täällä vasemmalla puolella autoa; tavallisesti paikkani autossa on kuljettajan vieressä oikealla. Kaupunki näyttäytyi toiselta puolelta autoa jälleen hieman erilaisena kuin tavallista. 

Ruotsin suurlähetystön Lucia-juhlaan kuljimme muutama ilta sitten varakuskin kyydissä mutta toisella autolla kuin viime viikolla. Matka oli toisaalta niin lyhyt, etten mennessä ehtinyt lainkaan tunnelmoida erilaista kyytiä kun piti keskittyä ohjaamaan kuskia oikeaan paikkaan. Paluumatkalla lapset olivat väsyneitä ja väsynyt olin minäkin. Mieheni on ollut koko viikon vähän flunssainen eikä lopulta jaksanut lähteä Lucia-juhlaankaan joten edustin siellä lasten kanssa nelisin. Käy työstä pitää silmällä kolmea lasta ja yrittää samaan aikaan juoda siivosti glögiä pienistä mukeista ja keskustella niitä näitä tuttujen ja tuntemattomien kanssa. 

Eilen tallilla kävelin tervehtimään muutamaa ponia ja tulin samalla katselleeksi myös talleja vähän toisesta kulmasta. Tallien päällä paistoi upea kuu ja taustalla kaikui komeasti rukouskutsu.
Lucia-juhlasta pidän sen tunnelman ja lapsiystävällisyyden vuoksi mutta illan myötä muistin myös taas sen miksen jaksa tämän enempää täällä hakeutua erinäisiin tilaisuuksiin. On lopulta aika väsyttävää käydä lukemattomia kevyitä keskusteluja, hymyillä sinne ja tänne. Joukossa on toki parhaimmillaan oikeita ystäviäkin, mutta heidän luokseen ei välttämättä pääse irtoamaan sopivalla hetkellä. 

Muistin myös Lucia-juhlan myötä sen kuinka hankalaa joillekin onkaan kohdata “vain” puoliso. Ennen kuin muutamme minun täytyy keksiä jokin kierreilmaisu kuvaamaan sitä mikä oma roolini maailmalla onkaan. Ei itseni vuoksi vaan niitä ihmisparkoja ajatellen joiden on jotenkin hankala kohdata kotiäiti. Esittelin nimittäin Lucia-juhlassa itseni parillekin uudelle tuttavuudelle sanomalla olevani vain puoliso. Molemmat kiirehtivät odotetusti sanomaan, ettei puolisona oleminen ole ollenkaan vähäinen asia. Tunsin tulleeni väärinkäsitetyksi mutta itseäni kai siitä vain on syyttäminen: olisi tosiaan syytä kehittää jokin tapa esitellä itseni joka ei kuulosta siltä kuin vähättelisin omaa elämääni.

Sain Lucia-juhlan myötä pienen vilauksen siitä miltä tuntuu ensi syksynä olla taas kerran uusi. Lucia-juhlissahan tunsin toki moniakin ihmisiä eikä minun tarvinnut seisoskella yksikseni ellen erityisesti halunnut. Mutta tutustuin juhlassa muutamiin uusiin ihmisiin joiden kasvoista olin lukevinani jotain tuttua: arvuuttelua siitä mistä löytyvät tässä uudessa ympäristössä omanhenkiset ihmiset, halua saada mahdollisimman nopeasti kiinni arjesta. Minua väsytti heidän puolestaan! Toivon, että he nopeasti löytävät täältä oman paikkansa ja omat ihmisensä. Loput ovat omalla tavallaan uuvuttavia kun mieli tekee tiliä tapahtuneesta ja jättää hyvästejä, mutta kyllä alut ovat vielä monin kerroin väsyttävämpiä ja raskaampia.

Tämän kuvan otin eilen portillamme vahingossa kun yritin kiireessä laittaa puhelimen laukkuuni kun ystävä autoineen ilmaantui hakemaan minua joogatunnille. Voi miten tuttu voikaan olla askelma johon ei arjessa juuri huomiota kiinnitä!
Rikkinäisen auton myötä olen taas oivaltanut senkin kuinka paljon arvostan arjessani toistuvuutta ja arvattavuutta, sitä rentoutta mikä syntyy siitä kun elämää on rakennettu yhteen ja samaan paikkaan jo monen vuoden ajan ja lähes kaikki on tuttua. Toivon, että auton varaosa saapuu mahdollisimman pian maahan ja saamme taas oman automme käyttöön ja jälleen tukevasti kiinni omasta tutusta arjestamme täällä. Mutta parhaimmillaankin rentoa aikaa on edessä enää vain rajallinen määrä. Ensi kesänä koko täkäläinen elämämme katoaa ja tilalle tulee jotakin ihan uutta johon meillä ei alkuun ole minkäänlaista otetta. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sukeltaa sisälle uuteen, mennä ja tutustua, hymyillä niin että poskia särkee, yrittää saada kiinni uudesta niin, että vähän kerrallaan ympärille rakentuu taas kerran omalta tuntuva elämä. 

Tuesday, 26 November 2019

Tuhansia sanoja

Upea auringonlasku koulun talleilla.
Ystäväperheen lemmikkikilpikonna. Toivoisin, että nämä komeat eläimet saisivat elää vapaudessa,
mutta on ollut kiehtovaa saada tutustua niihin vähän lähemmin. Tämä kilpikonna oli vasta nuori
mutta jo aika suuri, reippaasti isompi kuin perheen kissa.
Koululla juhlittiin Halloweeniä pari viikkoa varsinaisen juhlapäivän jälkeen. Verhon takana nuorimmaisemme joka oli pukeutunut mehiläiseksi.
Koulun talli on yksi tärkeitä paikkojamme täällä. Vanhempi tytär ja ystävänsä odottavat omaa ratsastustuntiaan. Taustalla menossa nuoremman tyttären ratsastustunti. Kuusivuotiaamme ratsastaa toistaiseksi pääasiassa vielä talutuksessa mutta osan tunnista hän ohjaa itse poniaan.
Vanhempi tytär omalla tunnillaan ratsastamassa Queeniellä, ystävänsä puolestaan Farrahilla.
Lastemme tunnit ovat yksi toisensa jälkeen. Tässä esikoinen odottelemassa omaa tuntiaan. Taustalla sisko kuuntelee mitä seuraavaksi tehdään.
Tässä vaiheessa vuotta aurinko alkaa jo laskea kun esikoisen tunti alkaa. Esikoinen edustalla Safyan selässä, taaempana kaverinsa menossa vuorollaan Ruby-ponyn kanssa kohti estettä.
Tämä on minusta kaunis kuva! Paitsi että tekee mieleni sanoa pojalle "kantapäät alas!"
Koululla vietettiin viime viikolla kirjaviikkoa. Teimme yhdessä muutaman tutun äidin kanssa monikielisen esityksen kolmesta pienestä porsaasta. Yksi porsaista puhui afrikaansia, yksi japania ja yksi suomea; susi puolestaan saksaa. Jotta lapset olisivat pysyneet jutussa mukana tein sudelle ja kullekin porsaalle tällaiset maskit. 
Kenen muun eteishallissa odottaa kantokassissaan käyttöä luotiliivi ja -kypärä?
Tähän aikaan vuodesta valo on täällä parhaimmillaan. Vietin eilen pitkästä aikaa rauhallisen aamun itsekseni kotona ja ihailin valon ja varjon leikkiä.