keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuka voittaa ja mitä sillä on väliä?

Olen aiemminkin todennut, etten ole lainkaan kilpailuhenkinen. En välitä siitä voitanko lauta- tai korttipelin enkä seuraa saati harrasta kilpaurheilua. Juoksen omaa juoksuani ja yritän kannustaa myös lapsiani mahdollisimman paljon kisailemaan ihan vain itsensä kanssa. 

Mielenkiinnolla seurailen sivusta sitä mistä kaikista asioista voi halutessaan näemmä kehittää kilpailun: ainakin raskausajan liikunnasta ja ruokatottumuksista, synnytyksestä, lasten ruokinnasta alkaen imetyksestä siihen kenen lapsi syö vihanneksia tai eksoottisia ruokia parhaimmalla ruokahalulla. Kilpailla voi myös omilla tai lasten harrastuksilla taikka koulumenestyksellä, kuin myös sillä kuinka paljon tai oikeastaan vähän aikaa kunkin lapsi viettää ruudun ääressä. Työmarkkinoilla voidaan kilpailla siitä kuka on missäkin asemassa ja kenellä on paras palkka, kuka on nopeiten edennyt urallaan mihinkin pisteeseen.

On minusta mielenkiintoista ja toisinaan suorastaan huvittavaa tästä sivustakatsojan roolistani huomioida mitä kaikkea voidaankaan pitää saavutuksena tai jonkinlaisena menestyksen merkkinä. Toisinaan saan osakseni kehuja siksi, että lapseni koulun kahviossa valitsee innoissaan syötäväksi mangoa kuppikakkujen sijaan. Kehut huvittavat minua koska kysymys ei ole mistään erityisestä kasvatusihmeestä tai lapseni hyvistä ruokatottumuksista vaan ihan vain siitä, että mango on gluteenitonta. Lapseni joutuu terveyssyistä olemaan gluteenittomalla ruokavaliolla eikä siksi osaa edes unelmoida kahvion kuppikakuista. 

Ulkomailla asumisessakin tuntuu toisille olevan omat kilpailun paikkansa. Kilpaillaan muun muassa siitä missä kaikkialla on asuttu - mitä haastavampi paikka sen parempi, näin olen ollut ymmärtävinäni - mutta ehkä ihan ennen kaikkea kuitenkin siitä millä tapaa minnekin on asetuttu. Joidenkin arvioiden mukaan ulkomaalainen on todella lunastanut paikkansa maailmalla vasta sitten kun ystäväpiiri koostuu pitkälti paikallisista. Hyvällä ulkomaalaisella on vähintäänkin enemmistö paikallisia ystäviä koska ilman paikallisia ystäviä ei vierasta ympäristöä voi tämän näkökulman mukaan koskaan todella ymmärtää. Näihin uskomuksiin tuntuu usein liittyvän myös se mielenkiintoinen yksityiskohta, että kehitysmaissa jostain syystä rikkaat paikalliset eivät samalla tapaa avaa ikkunoita kotimaahansa kuin köyhemmät kansanmiehensä ja -naisensa. On siis erityisen tärkeää tutustua juuri niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin. Muuten elää siinä määrin kuplassa ettei melkein voi edes sanoa asuvansa maassa.

Toisille sopeutuminen uuteen on selvästi myös jonkinlainen näytön paikka. Uusi asuinympäristö halutaan ottaa mahdollisimman sukkelasti haltuun ja mitä pikimmin ympärille pyritään kokoamaan näennäisen tiivis ystäväpiiri. Vain muutaman kuukauden sisään vaikuttaa siltä kuin oltaisiin aina oltu siellä minne ollaan juuri saavuttu. 

Minä olen suurinpiirtein yhtä kiinnostunut näistä ulkomaalaisten kilpailuista kuin olen kilpailemaan parhaan vanhemman roolista - eli en ollenkaan. En erityisesti yritä keräillä paikallisia ystäviä enkä kokemuksia. En välitä siitä näenkö jokaisen keskeisen nähtävyyden ja ehdinkö kokea jokaisen autenttisen paikallisen kokemuksen. Annan suosiolla itselleni aikaa tunnustella uutta ympäristöä enkä kiirehdi ystävyyssuhteita. En ajattele olevani tässä suhteessa millään tapaa parempi tai huonompi ulkomaalainen tai ihminen; yritän vain toimia niin kuin itselleni parhaaksi näen. Jollekin toiselle saattaa olla erityisen tärkeää, että kotona näyttää alusta asti siltä kuin oltaisiin aina asuttu siinä yhdessä ja samassa paikassa. Omalta osaltani tiedän vanhastaan, että asettuminen kestää minulta lopulta parisen vuotta. Sen verran aikaa mieleni käsittelee vanhaa ja ottaa vastaan uutta, enkä sitä prosessia pysty kiirehtimään vaikka tekisin mitä, joten muuttolaatikot voivat kyllä rauhassa odottaa purkamista jonkun hetken.

Kaikenlainen kilpailu elämän eri osa-alueilla vaikuttaa minusta erikoiselta ja turhanpäiväiseltäkin siksi, että me lähdemme kaikki liikkeelle omilta lähtöviivoiltamme sieltä sun täältä. Lastenkasvatus, eteneminen työelämässä, asettuminen uuteen maahan ovat lopulta kaikki melkoisen yksilöllisiä kokemuksia eikä niitä siksi minusta voi verrata ihmisestä toiseen. Esimerkiksi tänne Sudaniin on arvatenkin vaikeampi asettua jos ei ole aikaisemmin koskaan kokenut toistuvia sähkökatkoja tai muita täkäläisen elämän erikoisuuksia. Toisaalta kaikki ne jotka tietävät alunperinkin tulevansa tänne vaikkapa kolmeksi vuodeksi ja palaavansa täältä takaisin johonkin länsimaahan saattavat hyvinkin pärjätä oikein mainiosti haasteista huolimatta ihan vain siksi, että osaavat nähdä kokemuksen omanlaisenaan rajatunpituisena seikkailuna. 

Omaan asettumiseeni ja olemiseeni eri maissa vaikuttaa toisaalta osaltaan vahvasti muun muassa se, että miehen työ kuljettaa meitä kehitysmaasta toiseen. Emme ole väliaikaisella komennuksella vaan pysyvästi kiertämässä maailmaa. Jamaika oli meille aikoinaan jonkinlainen seikkailu kun taas Belizestä muotoutui vuosien kuluessa koti. Sudan ei toisaalta ole minulle oikein kumpaakaan: kolmen lapsen ja kolmen koiran ja kissan kanssa minusta ei ole samalla tapaa seikkailemaan kuin kaksin miehen kanssa Jamaikalla, eikä jokaisesta paikasta maailmassa löydy sellaisia ominaisuuksia jotka minulle tekevät kodin. Tännekin olen kuitenkin asettunut ja rakentanut perheelleni toimivan elämän. Sitä pidän suurena saavutuksena ja voittona omassa hiljaisessa kisassani itseni kanssa. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Vetäytymistä

Alkuun uudessa maassa minusta tuntuu usein siltä, etten meinaisi jaksaa lähteä ihmisten ilmoille. Tekisi mieli yrittää saada ensin oma mieli ja koti järjestykseen ja vasta sitten alkaa todenteolla tutustua ihmisiin ja ottaa vastaan uuden ympäristön vaikutteita ja tapoja. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan tavallisesti ole: on mentävä ja tehtävä ja nähtävä ja tutustuttava, luotava suhteita ulkomaailmaan aika lailla heti kun on astunut lentokoneesta uuden maan kamaralle. Ihan vain jo lastenkin vuoksi.

Nyt kun olen alkanut mielessäni vähitellen tehdä lähtöä Khartumista huomaan itsessäni samanlaista halua vetäytyä pitkälti omiin oloihini kuin mitä alkuaikoina. En tunne entisenkään vertaa tarvetta jutustella niitä näitä puolituttujen kanssa enkä oikein jaksaisi tutustua enää uusiin ihmisiin. Viime viikonloppuna olimme juhlissa missä oli osin tutumpaa ja osin vieraampaa porukkaa. Vanhojen tuttujen kanssa oli mukava vaihtaa ajatuksia mutta tuntemattomampien suuntaan en jaksanut venyä tervehdyksiä enempää. Mielenkiintoista ja tavallaan rauhoittavaakin oli huomata se, että tunne näytti olevan molemminpuolinen. 

Elämä Khartumissa on sen verran kuluttavaa, että kukin täällä keskittyy pitkälti omiin asioihinsa ja elämänpiiriinsä. Minulla on täällä muutama sellainen läheisempi ystävä jonka kanssa olisi mukava viettää enemmänkin aikaa, ja oman perheen seuraan en koskaan kyllästy. Toisaalta tuntuu kovin työläältä poistua tämän oman piirini ulkopuolelle tässä vaiheessa kun en enää pyri niinkään rakentamaan elämäämme täällä kuin hiljakseen purkamaan sitä. 

Khartumin ulkomaalaisyhteisön suljetut piirit oli yksi asia mikä minua harmitti ja masensi kun muutimme tänne. En ole koskaan elämässäni ollut niin yksinäinen kuin alkuaikoina Khartumissa. Yritin ottaa kontaktia mutta en saanut juuri vastakaikua tai tunsin itseni ajoittain suorastaan ei-tervetulleeksi. Haastavien olosuhteiden toivoisi tuovan ihmisiä lähemmäs toisiaan, mutta käytännössä haasteet vievät siinä määrin voimat, että vain harvoja ja valittuja toisia jaksetaan todella ottaa huomioon. Moni ulkomaalainen täällä tuntuu lyövän ystäväpiirinsä lukkoon hyvinkin varhain sen jälkeen kun on saapunut maahan. Kun on löytynyt se oma porukka jonka kanssa viettää iltaa ja viikonloppuja ei ole enää tarvetta katsella ympärille ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin. 

Ymmärrän sen nykyään kyllä koska tunnistan itsessänikin samoja tunnelmia. Toisaalta koska oma alkuni täällä oli niin tavattoman ja tarpeettoman raskas olen itse yrittänyt ottaa joka vuosi mahdollisimman paljon kontaktia uusiin tulokkaisiin. Tänä syksynäkin aloitin ihan tarmokkaasti mutta melko pian oivalsin, että näissä lähdön tunnelmissani en vain jaksa entiseen tapaani suuntautua kohti uusia. Jos tuntuu, että minä valitan näistä olosuhteistamme voi vain arvata miltä kuulostavat he jotka ovat vasta saapuneet maahan. Itse en toisaalta tietysti enää itse jaksa niin päivitellä kaikkea kun menossa on jo viides vuosi näillä samoilla kulmilla. Eikä olisi toisaalta ehkä reiluakaan liikaa kaveerata tässä vaiheessa uusien kanssa: heidän on parempi luoda suhteita toisiin uudempiin tulokkaisiin joista on seuraa vuosiksi eteenpäin. Huomaan arvostavani tänä vuonna entistäkin enemmän lähipiirini ihmisiä ja eläimiä ja haluan puolestani antaa aikaani ennen kaikkea heille. 

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tipahtelevia lemmikkejä ja muita tapahtumia viikon varrelta

Tällä viikolla juhlistettiin islamilaista uutta vuotta vapaapäivällä keskellä kouluviikkoa, mutta hengähdystauosta huolimatta viikko tuntui kovin täydeltä. Koko ajan sattuu ja tapahtuu jotain sellaista pientä tai isompaa mikä sekoittaa päiväsuunnitelmat tai muuten vain kuormittaa arkea. Vesi katkesi viikon varrella lyhyesti kertaalleen ja alakerran vierasvessan lavuaari meni muutama päivä sitten rikki. Ja juuri kun pääsin sanomasta, ettei muurahaisista ole ollut kiusaa ne löysivät tällä viikolla taas tiensä meille. Oliver-kissa tipahti viikon alkupäässä taas jostakin ja linkuttaa nyt taas vähän takajalkaansa. Toisaalta Oliver on kipeästä jalastaan huolimatta tämän viikon aikana harjoitellut kärpästen metsästämistä oikein antaumuksella ja tullut siinä jo melkoisen hyväksi ja on ollut apuna myös muurahaisten jahtaamisessa. 

Muurahaisten jono keittokirjojen yllä keittiössä.
Poppy-koira puolestaan haukkui torstaina Pongon kanssa pihalla roska-autoa ja tippui siinä tohottaessaan yhdeltä pihatasolta toiselle noin puolentoista metrin matkan. Onneksi ei käynyt kovin huonosti, mutta niin minä kuin koirakin säikähdimme kuitenkin aika lailla. Poppy alkaa olla melkoisen vanha, sen kuono on lähes täysin harmaantunut ja se on selkeästi entisestään hidastunut. Poppysta on vanhemmiten tullut jos mahdollista entistäkin omapäisempi mutta toisaalta myös aikaisempaakin lempeämpi ja hellyydenkipeämpi. Arvaan, että erityisesti iltaisin ja öisin sitä kolottaa vähän sieltä täältä koska se ei enää niin täysin rauhoitu viereen hoidettavaksi kuin nuorempana. Enää Poppy vain silloin tällöin hurisee onnellisena kun sitä silittää. 

Polttoaineen saatavuuden suhteen on tilanne ainakin täällä Khartumissa toistaiseksi selkeästi parempi kuin keväällä. Olemme tänä syksynä onnistuneet tankkaamaan auton bensa-asemalla joka kerta ilman pitkää jonotusta. Autossamme on kuitenkin viime viikot ollut kaikenlaista pientä ja isompaa häikkää, kaikki nähtävästi seurausta epäpuhtaasta dieselistä. Autoa on käyty näyttämässä jo useammalla autonkorjaamolla mutta toistaiseksi mitään vioista ei ole saatu korjattua. Varaosat kuuluvat maksavan käsittämättömiä summia ja ihan vain jo alustavasta työstä haluttaisiin laskuttaa melkoisen paljon, joten etsimme edelleen ratkaisua auton ongelmiin. Korjaamoihin ei täällä voi luottaa varauksetta vaan ennemminkin suhtaudumme lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti vika- ja kustannusarvioihin. Toivon, että auto jaksaisi kulkea siihen asti kun saamme sen korjattua. Olisi kurjaa päätyä tienvarteen neljänkymmenen asteen helteessä.

Mangokausi on lopuillaan ja mangojen hinnat taivaissa. Greippejä näkyy sentään löytyvän eivätkä niiden hinnat ainakaan vielä huimaa päätä, ja suureksi ilokseni löysin torstaina kaupasta ihan kohtuullisen maistuvia avokadoja. Sen enempää hedelmissä kuin vihanneksissakaan ei ole erityisen paljon valinnanvaraa. Kurkkuja ostan lähes aina, melko usein myös kesäkurpitsaa. Lisäksi tarjolla on tavallisesti perunoita, sipulia, munakoisoa ja erilaisia yrttejä, usein myös tomaatteja. Omenoita on myös edelleen kumman sitkeästi tarjolla vaikka niiden tuonti maahan on käsittääkseni periaatteessa kielletty. Itse en ole omenoita täällä enää ostanut noin vuoteen koska ne ovat kovin kalliita eivätkä erityisen hyvälaatuisia. Appelsiineja näkyi olevan myynnissä kadunvarren kojussa torstaina ja jokunen vesimeloni myös. Banaaneja on myös aina tarjolla ja niitten hinnat ovat toistaiseksi pysyneet minusta kohtuullisina.

Hedelmäkori näyttää vähän surkealta vähine hedelmineen.
Jääkaapissa on lisäksi greippejä.
Lihaa olen päätynyt tänä syksynä ostamaan enää vain noin kerran viikossa. Liha maksaa melkoisen paljon enemmän kuin ennen eikä valikoimakaan ole viime aikoina ollut kummoinen. Oikein hyvillä mielin käytämme vähemmän lihaa nyt kun meillä on kotona muita hyviä raaka-aineita mistä rakentaa aterioita, mutta saapa nähdä sitten kun ruokakaapit taas tyhjenevät. 

Viikonloppu on tiiviin arkiviikon päälle kulunut vähän turhan nopeasti. Tänään pitäisi lounaan jälkeen vielä ehtiä koulun altaalle uimaan ja sitten onkin taas jo edessä eväiden pakkaaminen huomista koulupäivää varten ja muut arkiviikon rutiinit. Leipäkone hurraa parhaillaan ja uunissa paistuu puolestaan banaanileipä. Lapset leikkivät kolmisin, mies lueskelee jotakin, kissa ja koirat makailevat kukin tahoillansa pitkin lattioita. Talossa on leppoisaa ja rauhallista mutta oma oloni on vähän levoton. Kulunut viikko oli kiireinen eikä ensi viikko kalenterin perusteella vaikuta rauhallisemmalta. Alkavasta viikosta on useampi aamu varattu kouluasioihin: Suomen lippua kantamaan koulun lippujuhlaan valittiin kuin valittiinkin nuorimmaisemme, ja vanhemman tyttären luokalla on lisäksi toisena arkiaamuna ensi viikolla aamunavausvuoro missä pojankin luokka on mukana esiintymässä. Alkavan viikon aikana täytyy myös yrittää hoitaa autoasioita, korjauttaa rikkinäinen lavuaari, ja toimittaa varmaankin ainakin koiravanhus eläinlääkärin tarkastettavaksi, ehkä myös kissa jos se aina vain varoo jalkaansa. Yhdelle arkiaamulle on sovittuna tapaaminen ystävien kanssa ja onneksi myös lasten harrastustoiminnan yhteydessä tulee tavattua mukavia ihmisiä. Johonkin saumaan pitäisi ensi viikolle kuitenkin vielä järjestää myös muutama rauhallinen tunti ihan vain omiin juttuihin. Saapa nähdä miten se onnistuu. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Viikon varrelta

Viime sunnuntaina mieheni piti lähteä työmatkalle eteläiseen Sudaniin. Ei siis Etelä-Sudaniin joka on vuodesta 2011 ollut oma itsenäinen valtionsa vaan Sudanin valtion eteläpuolelle, Blue Nile -osavaltioon, Siniselle Niilille. Osa miehen matkakumppaneista ei kuitenkaan sunnuntaiaamuun mennessä ollut saanut matkustuslupaa. (Ulkomaalaiset eivät saa matkustaa osavaltiosta toiseen ilman paikallisten viranomaisten lupaa. Jokaista pitempää reissua varten täytyy hakea matkustuslupa jota ei välttämättä aina myönnetä tai se myönnetään vasta niin myöhään, että matka joudutaan viime hetkellä perumaan.) Matkakumppanien matkustuslupia odotellessa miehen lähtö siirtyi maanantaiaamuun. Ja sitten tiistaiaamuun. Tiistaina kymmenen vaiheilla aamulla retkue pääsi vihdoin matkaan. Perille he saapuivat samana iltana yhdentoista vaiheilla. Sudan on valtava maa.

Tiistaista torstaihin minä siis pyöritin arkea itsekseni. Tiistaina hyvinkin itsekseni, sillä aamun odottelin kotiapulaista mutta hän ei koskaan saapunut. Maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ukostanut ja satanut rankasti. Arvasin, etteivät bussit kulkeneet normaalisti tulvivilla teillä eikä kotiapulainen siksi päässyt aamuksi töihin. 

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut tiskata ihan itsekseni. Oliver Twist auttaa erittäin mielellään tiskien esipesussa ja tarkistaa aika ajoin myös pesuveden tilan polkaisemalla vettä tassullaan.


Ukonilma oli niin raju, että heräsin itsekin siihen tiistaina aamuyöllä. Kuuntelin ainakin tunnin verran ukkosen jyrinää ja Pongo-koiran ahdistunutta läähätystä. Pongo pelkää ukkosta ihan hirveästi. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä minut puolestaan herätti unesta vanhempi tytär ja seuraavina kahtena yönä nuorempi tytär ja hyttyset. Molemmat tytöt ovat olleet vähän flunssaisia ja nukkuneet siksi huonosti. 

Perjantaina olin katkonaisten öiden jäljiltä niin väsyksissä, että ajatus pätki. Odotin kärsimättömästi miestä kotiin reissultansa, että pääsisin vähän lepäämään. Myöhään perjantai-iltapäivällä mies lopulta saapuikin, mutta kovasti kipeänä, 39 asteen kuumeessa. Kyse taisi lopulta olla pahasta nestehukasta. Mies ja muutama muukin oli saanut jostakin mahataudin niin kuin käy hyvinkin usein reissuilla maan sisällä. Perjantaipyhänä suurin osa matkanvarren kaupoista oli kiinni eivätkä matkalaiset siksi voineet ostaa oikein mistään vettä. Loppuviikonloppu kului mieheltä pitkälti sairastellessa. Onneksi kuume sentään laski jo perjantaiyönä kun mies sai taas nestetasapainosta kiinni. Hetken ehdin olla kovin huolissani. Mieleen palasivat tapahtumat ja tunnelmat vuoden takaa. Silloinkin mies oli ollut reissussa juurikin Blue Nile -osavaltiossa kun sairastui vakavasti.

Viime yö sujui onneksi jo kaikin puolin vähän rauhallisemmin ja vähitellen alamme taas palata tavalliseen arkeen. Meillähän alkaa arki täällä sunnuntaista. Mies lähti aamulla tavalliseen tapaan töihin ja isommat lapset koulubussilla kouluun. Nuhainen nuorimmainen jäi täksi päiväksi kotiin lepäämään. 

Kun taivaalta tulee vuoronperään vettä ja hiekkaa tai yhtä aikaa molempia on piha tähän aikaan vuodesta turhan usein tämännäköinen. 


Hyttyset eivät ole kiusanneet enää viikonloppuna niin kovin sittemmin kun suoritin perjantaina yläkerrassa hyttysmyrkytyksen. Myrkytyksille taitaa kuitenkin olla tarvetta tulevinakin päivinä. Viimeviikkoisten sateitten jäljiltä on pitkin kaupunkia valtavia lätäköitä joita kutsumme hyttystenkasvatuskeskuksiksi. Kestää aikansa, että lätäköt kuivuvat pois, etenkin jos muutaman päivän välein satelee aina lisää. Khartumissa ei onneksi malariariski ole kovin suuri mutta hyttysistä on silti kiusaa etenkin öisin kun ne häiritsevät unta. Perinteisen hyttysverkon alla en osaa itse pysyvästi nukkua ja nyt meillä onkin hakusessa koko perheelle telttamaiset hyttysverkot sänkyjen päälle. Hankaluus niissäkin on kuitenkin se, että koirat pyrkivät aika ajoin lastemme sänkyyn nukkumaan ja lapset puolestaan meidän sänkyymme. Siinä hyttysverkko on vain tiellä ja pahimmillaan verkon alle päätyy lapsen taikka koiran mukana myös kokoelma hyttysiä. 

Tänä syksynä meitä ovat hyttysten lisäksi kiusanneet epätavallisen paljon myös kärpäset. Niitä tuntuu olevan tavallista enemmän. Koirat ja kissa pyydystävät kärpäsiä minkä ehtivät mutta silti niitä tuntuu riittävän keittiön joka pinnalle. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olemme toistaiseksi tänä syksynä säästyneet muurahaisilta. 

Nyt on nuorimmainenkin herännyt, paljon paremmassa voinnissa. Putkimieskin on ehtinyt jo käydä korjaamassa vuotavan hanan yhdessä alakerran kylpyhuoneista ja palaa pian korjaamaan rikkinäisen vessanpöntön. Tämän aamun tehtäviin kuuluu myös tyhjän keittiökaasutonkan ja vesitonkkien vaihto täysiin. Juomaveden hinta on entisestäänkin taas noussut, keittiökaasusta en vielä tiedä. 

Näin taas uusi viikko lähtee käyntiin.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Mistä haluan kirjoittaa

Muistan kun pohdin aikoinaan blogin aloittamista. Istuin Belmopanissa kantakuppilassani Formosassa muistivihko pöydällä ja mainitsin tutulle tarjoilijalle, että minulla oli suunnitteilla blogi. Tarjoilija kannusti ja siitä se sitten lähti. 

Oli marraskuu 2011. Olimme silloin asuneet Belizessä jo melkein kaksi vuotta. Muutimme Belizestä toukokuussa 2014. Kirjoitin blogia Belmopanista siis lopulta yhteensä vain noin kaksi ja puoli vuotta. Alkuun äärimmäisen innokkaasti, myöhemmin vähän maltillisemmin. Juttua riitti kodista, koirista, kylältä ja reissuilta maan sisällä ja ulkopuolella, myöhemmin myös lasten koulutaipaleelta. Viimeiset kuukaudet ajatukseni pyörivät vahvasti tulevan muuton ympärillä. En koskaan ehtinyt kyllästyä kirjoittamaan Belizestä koska kirjoitin blogia lopulta sieltä melko lyhyen ajan ja sinä aikana elämä muuttui melko paljonkin: meille syntyi kolmas lapsi ja perheeseemme liittyi myös Skippy-koira, ja vanhemmat lapset aloittivat molemmat koulun. Oli paljon mistä kertoa ja kirjoittaa. 

Aloitin blogin koska halusin harjoittaa suomen kieltäni. Halusin myös kuvata elämääni maailmalla ja osaltani auttaa kirkastamaan kuvaa siitä minkälaista on arki kiertolaispuolisona, expat-kotiäitinä - ei pelkästään cocktailkutsuja ja uima-altaita, vaikka kyllä toisinaan sitäkin. Halusin alusta asti ensisijaisesti kertoa tavallisesta elämästä erilaisessa ympäristössä ja sillä linjalla olen pysytellyt läpi vuosien ja maasta toiseen. Minua kiinnostaa tavallinen arki ja sen herättämät ajatukset ja niistä myös pääasiassa ja kaikkein mieluiten kirjoitan.

Taivas pimeni eilen puolenpäivän paikkeilla näin komean uhkaavasti. Hetken oli epäselvää onko taivaalta satamassa hiekkaa vai vettä.


Itselleni yksi blogin antoisimmista ajoista ajoittuu muuttoomme Sudaniin. Tunsin itseni uudessa maassa alkuun varsin yksinäiseksi ja avauduin tunnelmistani blogissa melko avoimesti. Sain valtavasti voimaa ja tukea niin muilta ulkosuomalaisilta kuin kotimaastakin sekä keskusteluista omassa blogissa että muiden ulkosuomalaisten blogeissa. Ensimmäinen vuosi täällä oli vaikea mutta olisi taatusti ollut kaikin puolin vaikeampi ilman blogia ja blogiyhteisöä.

Ensimmäisen vuoden mittaan tunnelmani vähitellen tasaantuivat ja toisena vuonna katselin uutta asuinympäristöä vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Kolmantena ja neljäntenä vuonna olin jo niin kotonani kuin tulen täällä koskaan olemaankaan.

Nyt kirjoitan Khartumista viidettä vuotta. Vaikka paljon on muuttunut vuodet seuraavat kuitenkin monessa mielessä tosiaan melkoisen samanlaisina. Lasten koulun lippujuhlaan olen tässä kuussa menossa jo viidettä kertaa. Osaan jo kokemuksesta odottaa, että lippujuhlassa suurimmat aplodit saa Sudanin lippu. Rehtori pitää ylvään mutta humoristisen puheen siitä kuinka upeaa on kansainvälisyys. Lippujuhlan jälkeen on tarjolla kuppikakkuja joita koristavat eri maiden liput. Toistaiseksi ainut yllätys lippujuhlan tiimoilta on se kuka lapsistamme mahtaa tänä vuonna päätyä kantamaan juhlassa Suomen lippua. Ensimmäiset vuodet tehtävään päätyi esikoinen apunaan yläluokkalaisia, viime vuonna vanhempi tytär koulun suomalaisen opettajan kanssa. Olisikohan tänä vuonna nuorimmaisemme vuoro? 

Auringonlaskut ovat olleet viime päivinä aivan harvinaisen upeita. Taivas sinertää ja lepakot kisailevat hämärtyvässä illassa.


Vaikka kaikki täällä on jo kaukaa tuttua oma oloni on tänä syksynä kuitenkin erilainen kuin koskaan aikaisemmin. Katselen tätä ympäristöä uudenlaisesta näkökulmasta. Vaikken tiedä milloin olemme lähdössä käyn kuitenkin mielessäni vähitellen läpi lähdön tunnelmia. Puhdistan lasten koulupuvuista tahroja melkoisella vimmalla; en haluaisi ostaa enää kovin montaa uutta koulupaitaa koska niitä ei enää loputtomiin tulla käyttämään. Viime syksynä olin innolla mukana ottamassa koululla vastaan uusia lapsia ja vanhempia, tunsin itseni osaksi kouluyhteisöä ja halusin ottaa osaltani vastuuta yhteisön ilmapiiristä. Tänä vuonna tunnen toisaalta halua keskittyä koulun piirissä lähinnä vain omiin lapsiini. Tulla koululle ja osallistua tohinaan silloin kun se on lapsilleni tärkeää ja keskeistä, ei muutoin. En ole toistaiseksi myöskään kutsunut kokoon kaveriporukkaa niin kuin minulla on ollut syksyn alussa tapana. Yksittäisiä ystäviä olen kyllä ehtinyt onneksi jo tavata. Alkaa tarkentua se kenen kanssa tulemme todennäköisesti olemaan yhteydessä myös muuton jälkeen ja tässä vaiheessa tekee mieli panostaa erityisesti niihin ystävyyssuhteisiin joiden uskon jatkuvan myös Sudanin ulkopuolella. 

Tunnistan nämä tunnelmani omana vaiheenaan kiertolaisen elämän kiertokulussa. En kyllä ehdi mitenkään liiaksi asti toistaiseksi viipyillä lähdön ajatuksissa. Joka päivä täällä sattuu ja tapahtuu. Eilen sattui ja tapahtui sen verran, että minusta tuntui illalla kuin olisin yhden päivän mittaan elänyt ainakin viikon verran! Mutta eilisen tapahtumat ovat kaikki pitkälti tuttuja juttuja tässä vaiheessa kun niitä on elänyt ja niistä kirjoittanut jo neljän vuoden ajan: kuumuus, hiekkamyrsky, ukkonen ja tulvivat tiet, koirat ja kissa, lasten koulukuviot ja harrastukset, venyminen koulun kahviossa muiden vanhempien kanssa, mies työmatkalla malaria-alueella. Tavallinen, kaoottinen, ihan hyvä päivä Khartumissa.

Mietiskelin muutama päivä sitten ääneen mistä kirjoittaa kun tuntuu, että olen sanonut kaiken jo moneen kertaa. Ihmettelin pojalleni kuka mahtaa jaksaa lukea viidettä vuotta mietteitä ja kuulumisia näiltä samoilta kulmilta. Viisas poikani kehotti minua kirjoittamaan siitä mistä milloinkin itse haluan kirjoittaa ja olemaan välittämättä muusta. Se oli valtavan hyvä ohje ja sitä pidän jatkossakin mielessäni ohjenauhanani. Tänään halusin kirjoittaa tästä kaikesta. 

tiistai 4. syyskuuta 2018

Milloin on paras hetki laittaa elämä uusiksi?

Keväällä olimme sitä mieltä, että jatkamme Khartumissa vielä kaksi vuotta. Kahden vuoden päästä tulisi täyteen se kuusi vuotta mihin mielessämme sitouduimme kun tänne tulimme. Aika harva ulkomaalainen työntekijä perheineen pysyttelee Khartumissa näin pitkään. Tavallisesti täällä asutaan kaksi-kolme vuotta. Meilläkin olisi itse asiassa ollut mahdollisuus siirtyä muille maille jo vuosi sitten mutta vielä keväällä emme kuitenkaan tunteneet olevamme valmiita lähtemään kuin vasta ajan päästä.

Kun palasimme syksyllä lomalta Khartumin arkeen huomasin kadehtivani ystäviäni jotka olivat parhaillaan tekemässä lähtöä, kuin myös niitä ystäviä ja tuttavia joita muutto taatusti odottaa vuoden päässä. Vähän samanlaisissa tunnelmissa oli miehenikin ja lapsetkin ovat alkaneet miettiä meidän seuraavaa muuttoamme viime aikoina enemmänkin. Siltä pohjalta aloimme pohdiskella sitä mahdollisuutta, että siirtyisimme toisaalle sittenkin jo vähän aikaisemmin. 

Emme halua, että lapset joutuvat aloittamaan uudessa koulussa kesken kouluvuoden; se on yksi tärkeimmistä tekijöistä jotka muuton ajankohtaa meillä määrittävät. Hetken leikittelimme ajatuksella eteläisen pallonpuoliskon maista missä uusi kouluvuosi alkaa tammikuusta. Pikainen lähtö tuntui monessa mielessä herkulliselta mahdollisuudelta ja kun kohdalle osui avoin paikka maassa joka kuulosti hyvältä meidän kaikkien korviin vaikutti siltä, että aikamme oli koittanut.

Kuvat tältä aamulta. Viime yönä heräsin
ukkosmyrskyyn ja vielä nyt aamullakin
on sateista ja varsin kylmää.
Innostus vaihtui kuitenkin melko nopeasti epävarmuuteen kun oivalsin, että jos lähtisimme jo vuodenvaihteessa koko tämä syksy menisi oikeastaan lähdön tunnelmissa. Lemmikkien muuttoa ja lasten koulupaikkoja pitäisi alkaa valmistelemaan hyvissä ajoin. Täkäläisten ystävien, tuttavien, työkavereiden ja koulun kanssa oltaisiin yhtäkkiä loppuviivalla. Ei olisi enää juurikaan mahdollisuutta heittäytyä arjen varaan kun aika kuluisi tulevaisuutta suunnitellessa ja järjestellessä. 

Välillä tuntuu, että elämämme täällä on yhtä sähellystä, mutta tosi asiassa arkemme on tässä kuluneiden vuosien aikana kuitenkin toki asettunut omiin melko toimiviin uomiinsa. Meillä on täällä kiva koti ja piha, mukavia ystäviä, lapsilla hyvä koulu, miehellä mielekäs työ ja - ei ollenkaan vähäisimpänä - koirille ja kissalle erinomainen hoitaja lomien ajaksi. Oli uusi maa sitten miten mainio tai mielenkiintoinen hyvänsä kestää kuukausia ellei suorastaan vuosia saada elämä uudessa maassa siinä määrin järjestykseen kuin mitä se meillä täällä tässä neljän vuoden rajapyykin vaiheilla on. 

Samaan saumaan näiden pohdiskelujen kanssa osui vanhempainilta koululla. Lapsia ei saanut viedä mukana vanhempainiltaan joten mies jäi kotiin lasten kanssa ja minä menin autonkuljettajan kyydillä koululle.

Parvekkeille ja pihalle laskeutunut hiekkapöly on sekoittunut sadeveteen ja kaikkialla onkin nyt enemmän tai vähemmän mutaista.


Syksyn vanhempainillat ovat aina yhtä hankalia siitä, että kaikissa luokissa tavataan opettajia samaan aikaan. Meidän joilla on useampi lapsi eri luokkatasoilla täytyy jotenkin venyä yhtä aikaa moneen suuntaan. Yritin parhaani. Kävin ensin esikoululaisen ja sitten kuudesluokkalaisen luokassa kuulemassa suunnitelmia tulevan kouluvuoden varalle. Esikouluopettajan puheissa minua ilahdutti ja rauhoitti se, että opettaja vaikutti hyvin tietoiselta siitä, että oppilaansa ovat vielä kovin pieniä ja toisaalta kukin oma yksilönsä. Kuudesluokkalaisen luokassa oli sielläkin minusta hyvä tunnelma. Selvisi, että pojalla on tänä vuonna edessään niin suuren esitelmän valmisteleminen kuin myös muun muassa telttaretki Niilin varrelle. Riemua vanhemmissa herätti se, että tänä vuonna kaikki kuudesluokkalaisten läksyt tehdään paperilla iPadin sijaan. Ruutuaikaa on huomattavasti helpompi hallita ja rajoittaa kun ruudun ääressä ei tarvitse viettää aikaa koulutöiden merkeissä.

Neljäsluokkalaisen luokkaan ehdin lopulta vasta kun tapaaminen opettajan kanssa oli oikeastaan jo varsinaisesti loppunut. Pysähdyin hetkeksi vaihtamaan opettajan kanssa muutaman sanan kahden kesken. Olin itse asiassa tavannut neljäsluokkalaisemme opettajan jo kerran aiemmin kun kävin hänen kanssaan juttelemassa tyttäremme keliakiasta, mutta nyt minulla oli tilaisuus keskustella hänen kanssaan hetki ihan vain opetukseen liittyvistä asioista. Olin kuulemastani niin iloinen, että valehtelematta melkein itkin. Neljäsluokkalaisellamme on ollut tänä vuonna paljon onnea: hänen uudella opettajallaan on valtavasti näkemystä ja perspektiiviä ja lisäksi vielä tietoa niistä haasteista mitä monikielisillä lapsilla saattaa olla koulukielen omaksumisessa. Opettaja tuntuu ymmärtävän juuri mitä kahdeksanvuotiaamme tarvitsee. Se oli mahtava kuulla.

Kotimatkalla koululta illan pimeydessä minusta tuntui vahvasti siltä, että lasten kannalta olisi tärkeä saada käydä koulua täällä vielä ainakin tämä koko kouluvuosi. Haluan, että kuudesluokkalainen saa käydä ala-asteen loppuun tutussa ympäristössä, että neljäsluokkalainen saa mahdollisimman paljon irti mahtavasta uudesta opettajastaan ja että esikoululaisemme saa valmistautua tämän vuoden kaikessa rauhassa siihen, että ensi vuonna hänkin on ihan oikea koululainen. 

Samaan lopputulokseen tuli miehenikin kun juttelimme muuton aikataulusta uudelleen vanhempainillan jälkeen. Ajatus paikasta eteläisellä pallonpuoliskolla kiehtoo kovastikin, mutta tuntuu kuitenkin oikealta ratkaisulta olla sitä nyt juuri tavoittelematta. 

Toivottavasti sää tästä iltapäivää kohti kirkastuu sillä olen suuntaamassa lasten kanssa tallille. Vasemmalla tallikassi ja oikealla Skippy pitämässä vahtia, etten varmasti lähde yläkerrasta koirien huomaamatta.


Kun katson koiriamme ja kissaa olen helpottunut, ettei niitä tarvitse ihan pian sulkea kuljetuskoppeihinsa muuttoa varten. Lasten kohdalla olen iloinen siitä, että he saavat nyt tarttua tämän kouluvuoden haasteisiin toden teolla kiinni. Olen kyllä myös oikein otettu siitä kuinka viisaasti ja rauhallisesti kaikki kolme lasta suhtautuivat siihen mahdollisuuteen, että lähtisimmekin täältä vähän ennen aikojamme. Kävimme lasten kanssa mahdollisesta muutosta keskustelun heti siinä vaiheessa kun vaihtoehto alkoi elää vakavampana meidän vanhempien mielessä. Vaikka lapsemme eivät lopullisia päätöksiä muuttojen kohdemaista tai ajankohdista teekään - se on meidän vanhempien tehtävä - pidän kuitenkin hyvin tärkeänä sitä, että lapset ovat prosessissa mukana alusta asti. Kenellekään perheen ulkopuoliselle emme puhu mahdollisesta muutosta ennen kuin asiaa on ensin käsitelty lasten kanssa. En halua, että kukaan muu on koskaan lastemme elämän käänteistä paremmin selvillä kuin he itse. 

Vaikka arki täällä väsyttää olen kuitenkin oikein tyytyväinen, että se nyt vielä jonkun aikaa jatkuu sellaisenaan. Koska muutot ne vasta väsyttäviä ja stressaavia ovatkin! Ennen pitkää siirrymme kyllä täältä toisaalle, ehkä ensi kesänä, tai ehkäpä vasta suunnitellun kahden vuoden päästä. Mutta oli miten oli juuri nyt ei ole aika laittaa koko elämää uusiksi. Se on hyvä se.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Miten aina voi väsyttää?

Lomilla olen virkeä ja elinvoimainen mutta täällä Khartumissa muutamassa päivässä tahtini hidastuu. Väsyttää eikä ajatus eivätkä raajat kulje ollenkaan niin ketterästi kuin muualla. Suhtaudun väsymykseeni armollisesti. Olisi oikeastaan ihme jos oloni ei olisi täällä vähän hidas ja tahmea:

Herään joka aamu reippaasti ennen kuutta. Kello on soimassa kuudelta, mutta aurinko nousee jo puolisen tuntia aikaisemmin ja auringon kanssa nousevat myös koirat. Ensin ne alkavat liikehtiä ja sitten tulevat ihan lähelle kuono minun nenääni vasten katsomaan olisinko jo valmis nousemaan. Makaan sängyssä siihen asti, että kello soi koska haluan yrittää opettaa koirille, että minua on turha yrittää saada ylös ennen kuutta. Viesti ei ole edelleenkään mennyt täysin perille.

Vartin verran ulkoilen koirien kanssa ja ruokin ne sillä välin kun mies hoitaa puolestaan kissan aamutoimet. Viisitoista yli kuudelta täytyy alkaa hätyyttää lapsia hereille, koska koulubussi saapuu portillemme pian seitsemän jälkeen. Kovin pitkään en voisi siis aamulla nukkua ilman koiriakaan. 

Sisäinen kelloni on säädetty suosimaan myöhäisiä iltoja ja aamu-unia. Menisin mieluiten nukkumaan iltaisin joskus yhdentoista-kahdentoista vaiheilla ja heräisin yhdeksän maissa. Koulu ja koirat eivät kuitenkaan välitä sisäisestä kellostani joten herään joka aamu noin kolme tuntia ennen aikojani. Menen kyllä varhaisten aamujen vuoksi iltaisin nukkumaan jo noin kymmeneltä ja saan siis sinänsä ihan riittävästi unta, mutta omaa sisäistä rytmiä vastaan toimiminen viikosta toiseen väsyttää.

Vastaleikattu nurmikko ilahduttaa väsynyttäkin.
Kovin tiukassa tuntuu elävän mielikuva siitä kuinka helppoa on expat- ja erityisesti diplomaattielämä vaikeammissakin maissa. On ennakkoluuloissa toki totuuden siemen siinä mielessä, että helpommalla diplomaattikunta täällä Sudanissa pääsee kuin monet muut ulkomaalaiset, ja toisaalta lähes kaikkien ulkomaalaisten tilanne täällä on huomattavasti helpompi kuin valtaosan paikallisista. Mutta ihan yksinkertaista tai huoletonta ei täällä taida silti olla oikein kenenkään elämä. 

Kun asuu etäällä sukulaisista eikä turvaverkkoa ole on järjestettävä apua arkeen jollain muulla tapaa kuin tukeutumalla läheisiin. Työntekijöistä on paljon apua mutta mitenkään yksinkertaista ei kuitenkaan mielestäni ole turvautua arjessa vieraiden ihmisten varaan. Työntekijöiden mukana tulee myös oma vastuunsa, varsinkin tällaisissa olosuhteissa missä kokonaiset perheet tai jopa suvut saattavat olla yhden työntekijän toimeentulon varassa. 

Minulla on pitkin viikkoa arjessa apunani autonkuljettaja joka toimii myös kääntäjänäni. Täällä on melko tavallista turvautua autonkuljettajan apuun eikä autonkuljettaja ainakaan meillä olekaan mikään statussymboli; ilman häntä en yksinkertaisesti pääsisi täällä juurikaan liikkeelle sillä minun ajotaitoni ei riitä ajamaan autoa näissä oloissa. En istu autossa takapenkillä juhlallisesti kuljetettavana vaan edessä yhdessä autonkuljettajan kanssa ja autoreissut kuluvat niitä näitä jutellen. Oma hommani täällä on arjen pyörittäminen ja autonkuljettaja on siinä tehtävässä luotettu ja arvostettu työtoverini. 

Puutarhuri käy meillä kerran viikossa aamupäivällä hoitamassa puutarhaa ja kotiapulainen muutamana päivänä viikossa siivoamassa. Olen hyvin kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse yksin hoitaa pihaamme tai kotimme yli tuhatta neliötä, mutta on myös omalla tavallaan väsyttävää jakaa oma tila vieraiden ihmisten kanssa muutamankin tunnin verran viikossa. Osaan rentoutua kunnolla kotona vain silloin kun olen yksin tai ihan vain omalla porukalla. Koiramme eivät myöskään oikein pidä kotiapulaisestamme ja suhtautuvat myös puutarhuriin varsin ärhäkkäästi joten koiria täytyy pitää erillään molemmista ja siinä on oma tekemisensä. 

Pihamme on kesän sateitten jäljiltä kauniin vihreä.


Melkein kaikilla ulkomaalaisilla ystävilläni ja tutuillani täällä on kokopäiväinen kotiapulainen, monilla lapsiperheillä vielä lisäksi lastenhoitaja, joillakin jopa parikin. Muutamilla tutuilla on apunaan myös kokki. Minä en kuitenkaan osaa kuvitellakaan meille kokkia tai kokopäiväistä kodin- tai lastenhoitajaa tai ylipäätään ketään jatkuvasti hyörimään rinnalla. Olen itse kotona juuri siksi, että voisin olla mahdollisimman paljon lastemme kanssa, olla läsnä ja lastemme tukena tässä vähän eriskummallisessa elämässämme. Minusta on luonnollista hoitaa lapsia ja kotia mahdollisimman pitkälti ihan oman perheen voimin enkä halua jakaa etenkään lastenkasvatusvastuuta kenenkään muun kuin lasten isän kanssa.

Sellaiset arjen askareet kuten ruokakaupassa käynti vaativat melkoisia ponnistuksia täällä missä ensimmäisestä tai kolmannestakaan kaupasta ei välttämättä löydy sitä mitä on milloinkin hakemassa. Mutta vaikka ihan tavallinen arki onkin täällä melko vaativaa haluan kuitenkin pitää itse kiinni niin monista langoista kuin vain voin ja elää myös näissä olosuhteissa mahdollisimman yksinkertaista ja tavallista elämää. Minusta pyykit ja tiskit ja muut arkiset asiat kuuluvat erottamattomasti täyteen, onnelliseen elämään. On omanlaisensa nautinto se kun olen saanut tiskit pestyä ja keittiön tasot pyyhittyä ja voin hyvillä mielin istua juomaan aamun toisen kupin kahvia. Minusta on myös tärkeää, että lapset vievät ruokailun jälkeen omat ruokailuvälineensä keittiöön ja siivoavat omat leikkinsä itse, auttavat ripustamaan pyykkejä ja laittamaan ruokaa ja vähän kerrallaan ottavat osaltaan enemmän vastuuta kodin töistä. 

Voisi luulla, että yli neljässä vuodessa elämästä täällä olisi tullut niin tuttua, että arki rullaisi omalla painollaan. Ja kyllä se pitkälti rullaakin, mutta toisaalta nämä täkäläiset olot ovat kuitenkin siinä määrin omalaatuiset ja arvaamattomat, että vielä näin viidentenäkin vuonna on kuin kulkisin päivät pitkät juoksuhiekassa. En koskaan tiedä pitääkö askel varmasti vai uppoanko polvia tai suorastaan kaulaani myöten hiekkaan. Juuri kun ajattelen oppineeni ymmärtämään jotakin keskeistä kaikki kääntyykin päälaelleen, muuttuu ratkaisevalla tavalla, tai oivallan, että oma hutera otteeni paikallisesta todellisuudesta perustuukin itse asiassa rykelmään väärinkäsityksiä. Jokainen vuosi täällä on myös samaan aikaan vuosi kauempana siitä kun viimeksi asuimme sellaisissa olosuhteissa joita todella pystyimme ymmärtämään ja joissa tunsimme olevamme kuin kotonamme.

Myös jatkuva ja armoton kuumuus väsyttää. Tänään ei ole täkäläisittäin erityisen kuuma päivä mutta lämpötila lähentelee silti neljääkymmentä celsiusastetta. Syksyn mittaan vähitellen viilenee mutta sää on täällä miellyttävä kuitenkin enimmilläänkin vain muutaman viikon ajan vuodenvaihteen paikkeilla. Koko loppuvuoden on kuuma tai ihan hirvittävän kuuma. Useampi vuosi näissä kuumissa ja hiekkapölyisissä olosuhteissa on ottanut koville: ankara kuiva kuumuus näkyy ihon ja hiusten kunnossa ja rasittaa elimistöä monin eri tavoin. On lähes mahdotonta juoda päivittäin riittävästi sillä nestettä tarvitaan litrakaupalla ihan vain aamupäivän tarpeiksi. 

Nämä pensaat näyttävät erityisen kauniilta iltahämärissä kun taivas punertaa niiden kanssa kilpaa.


Mutta ihan erityisen raskaalta ja kuluttavalta tuntuu kohdata kaikki se inhimillinen kärsimys mikä on vastassa aina kun lähden kotiportista vähänkään pitemmälle. Lähes jokaisessa tienristeyksessä on vastassa jonkinlaista lohduttomuutta. Pieniä poikia jotka likaisilla räteillään ovat pesevinään auton ikkunoita, jalattomia miehiä jotka ryömivät auton viereen pyytämään rahaa, äiti vastasyntynyt sylissään käsi ojolla kohti autonikkunaa, taaperot yksinään keskellä liikennettä. Kulkukoirat ja -kissat näyttävät sentään usein melkoisen terveiltä ja terhakoilta ja tienvarren lammaslaumoille toivon nopeaa ja mahdollisimman kivutonta kuolemaa kun sen aika koittaa, mutta nekin herättävät minussa kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia joita en ehdi käsittelemään ennen kuin ollaan jos seuraavan risteyksen elämänkohtaloiden kohdalla.  

On myös niitä asioita joista en voi vapaasti puhua tai kirjoittaa ja jotka jo siksi kuormittavat ihan erityisen paljon koska en saa niitä koskaan kunnolla käsiteltyä pois mielestä. Ne kulkevat mukana myös lomille mutta eivät muissa maisemissa masenna ja väsytä yhtä kokonaisvaltaisesti kuin täällä paikan päällä. Ei pitäisi antaa ajatusten velloa vaikeissa asioissa, mutta toisaalta tuntuu valheelliselta ja väärältä yrittää työntää suuria kysymyksiä pois mielestäkään. Kesälomalla Euroopassa oli huomattavasti helpompi keskittyä oman elämän pieniin ja suurempiin hyviin asioihin kuin täällä missä oma hyvä onneni näyttäytyy kohtuuttomalta ja ansaitsemattomalta suhteessa niin moneen.