torstai 8. joulukuuta 2016

Esikoulun pihalla

Aikaisemmin tällä viikolla odottelin koululla esikoisen ja nuorimmaisen kanssa vanhempaa tytärtä tennistunniltaan. Kulutimme aikaa esikoulun pihalla. Lasten koulun kampuksella on useampi piha, ja lisäksi muun muassa suuri urheilukenttä, tenniskenttiä ja lasten ja aikuisten uima-altaat.
Näiden pienten pöytien ääressä vanhempi tytär syö päivittäin lounaan jonka pakkaan hänelle kouluun mukaan - täkäläisittäin aterian nimi on "fatour" mikä tarkoittaa itse asiassa aamiaista ja syödään puoli yhdentoista-yhdentoista paikkeilla.
Keinumassa. Kuvassa näkyy myös liukumäki joka laskee alas esikoulun pihalle eka- ja tokaluokkalaisten kerroksesta. 
Hymy kameralle kesken leikkien.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Omannäköistä joulunodotusta

En erityisesti pidä joulusta enkä yleensäkään sellaisista juhlapäivistä joiden viettoon kuuluu paljon normeja ja odotuksia. Minulle sopiikin oikein hyvin viettää joulunalusaika täällä Khartumissa missä saamme pitkälti itse valita miltä joulu meidän mielestämme näyttää ja tuntuu. Lasten koululla näkyy esikoulun puolella seisovan pieni joulukuusi ja lähempänä lomaa joulupukki tulee koululle jakamaan nuorimmille koululaisille lahjoja, mutta muuten saamme täällä itse säännöstellä joulunodotuksen määrää oman perheemme osalta.

Olen toistaiseksi nostanut esiin vain pari joulukoristetta: pienen guatemalalaisen jouluseimen ja japanilaisen joulupuun. Kovin paljon sen enempää joulukoristeita meillä ei kyllä olekaan; kodin koristeleminen sesonkien mukaan ei kuulu meidän tapoihimme. Minulla on tapaa soittaa musiikkia ruuanlaiton taustalla ja muutamana iltana olen omaksi ilokseni soitellut joululauluja ja Sankta Luciaa. Lapsilla on tänäkin vuonna Lego-adventtikalenterit joita he avaavat muutaman päivän etuajassa, että ehtisivät avata kaikki luukut ennen kuin lähdemme joululomalle. Muilta osin arki jatkuu entisellään, ja hyvä niin. 

Olen vuosien varrella vähän hämmästykseni huomannut, että aika monen niin sanotun jouluihmisen on vaikeaa hyväksyä sitä, että joulua voi juhlia monin eri tavoin, tai suorastaan ei ollenkaan. Oli aika hurjaa lukea reaktioita tiedelehti Lancetissa äskettäin julkaistuun esseeseen jossa psykologi ja sosiologi kehottivat vanhempia olemaan valehtelematta lapsilleen joulupukista. Ajatus tuntui herättävän joissakuissa suoranaista raivoa. Minun on vaikea ymmärtää miksi. Jos itse tuntee vahvaa tarvetta kertoa lapsilleen tarinaa joulupukista niin mitä sillä lopulta on väliä mitä muut siitä ajattelevat? 

En ole itse koskaan halunnut uskotella lapsillemme, että joulupukki olisi todellinen. Täällä se on helppoa kun joulupukki ei juurikaan tule edes puheeksi, mutta pidin toisaalta omasta linjastani kiinni myös esimerkiksi Belizessä missä se ei ollut ollenkaan yhtä yksinkertaistaOlen tottunut olemaan outo lintu, eikä minua haittaa se jos kaikki eivät jaa minun ajatuksiani - kunhan minua ja arvojani kunnioitetaan yhtä lailla kuin mitä itse kunnioitan muiden oikeutta elää omannäköistään elämää. 

Olen täällä maailmalla useinkin aika yksin mitä tulee lastenkasvatukseen ja elämään ihan ylipäätään. Yhtäältä painavat esimerkiksi kansainvälisen koulun mielestäni turhan ankara akateemisuus ja korkeat odotukset, toisaalta muun muassa täkäläisen todellisuuden lastenhoitajakulttuuri joka tuntuu minulle vieraalta ja vastenmieliseltäkin. En halua olla sellainen ihminen tai äiti mikä minun missäkin odotetaan olevan, vaan haluan elää omannäköistäni elämää ja olla mahdollisimman rehellisesti oma itseni suhteessa lapsiini siinä kuin kaikkiin muihinkin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Se on ajoittain aikamoista tasapainottelua omien ja ympäristön arvojen välillä.

Mutta eipä siitäkään mitään tulisi jos jokaisessa uudessa maassa muutaman vuoden välein kyseenalaistamatta omaksuisin uuden ympäröivän todellisuuden arvoineen ja tapoineen. Eikä mitään tulisi toisaalta siitäkään jos yrittäisin elää täysin suomalaista arkea italialaisen miehen ja monikulttuuristen lasten kanssa Afrikassa! Elän aika vahvasti vaistojeni varassa, mutta toisaalta olen tässä vuosien varrella hyvinkin paljon joutunut ihan pakostakin miettimään sitä miten haluan lasteni kasvavan, miten haluan itse elää, kuka olen, mikä minulle on tärkeää. Omannäköinen joulunodotus on siinä vain yksi elementti. 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Vielä yksi sairauspäivä

Khartumissa alkoi eilen kolmen päivän yleislakko. Monet paikalliset lakkoilevat siksi, että bensiinin ja dieselin hinnat äskettäin nousivat 30 prosenttia. Bensiinin ja dieselin korkeammat hinnat ovat vaikuttaneet muihinkin tuotteisiin ja muun muassa lääkkeet ovat viime aikoina kallistuneet tuntuvasti. 

Meillä arkiviikko alkoi eilen kuitenkin ihan normaalisti lakosta huolimatta. Kävin ruokaostoksilla ja koulun jälkeen viemässä vanhemman tyttären ratsastustunnilleen. Ruokakauppa oli tavalliseen tapaan auki mutta asiakkaita oli ehkä vähän tavallista vähemmän. Kadut olivat sunnuntai-iltapäivällä normaalia hiljaisemmat mutta eivät täysin tyhjät. Aika monet kaupat näyttivät olevan kiinni mutta eivät suinkaan kaikki.

Tänään minulla ei ole mitään pakollisia menoja, joten pidän vielä yhden sairauspäivän. Mies lähtee viikon lopulla taas viikoksi työmatkalle ja silloin tarvitsen kaikki liikenevät voimat, joten on parasta levätä nyt kun siihen on tilaisuus. Enkä kyllä erityisesti muutenkaan halua lähteä liikenteeseen lakkoilevaan kaupunkiin. Ensimmäinen lakkopäivä oli rauhallinen, ja me olemme esimerkiksi lähettäneet koululaiset kouluun ihan normaalisti, mutta minusta tuntuu silti paremmalta välttää turhia reissuja. 

Ja mikä tässä on ollessa. Pienimmäinen on rakentanut ihanannäköisen leikin yläkerran olohuoneen lattialle, koirat nukkuvat tahoillaan ja minä makoilen sairasviikolta tutuksi tulleessa sohvannurkassa. Meillä on talossa riittävästi ruokaa ja juomaa, eikä ole mitään sellaista asiaa mikä välttämättä vaatisi huomiotani juuri tänään.




perjantai 25. marraskuuta 2016

Sairasviikko

Olen ollut kotona flunssassa viikon eikä loppua ihan vielä näy. Sairas taisin olla jo parisen viikkoa sitten mutten halunnut antaa flunssalle periksi. Se oli selvästikin huono ratkaisu ja sen pitempään taitaa nyt kestää tokeneminen. 

Flunssa veti alkuun hyvin voimattomaksi, enkä meinannut jaksaa edes seistä. Viikko onkin ollut aikamoista tasapainottelua kun melkein kaikki tavalliset arkiset hommani ovat jääneet miehen hoidettavaksi töittensä ohella. Hän on kesken työpäivänsä hakenut lapsia koulusta niinä päivinä joille koululaisille ei ole bussikyytiä varattuna, vienyt lapsia harrastuksiin, laittanut ruokaa, ja mitä kaikkea muuta. Apuna viikon aikana ovat olleet myös ihana ystäväni joka vahti koululaisia kotonaan koulun jälkeen yhden iltapäivän ja mainio autonkuljettajamme joka on hoitanut kaikki muut juoksevat asiat. 

Aitiopaikaltani sohvannurkasta olen saanut seurailla sairasviikon aikana muun muassa tällaista menoa.


Olen yrittänyt levätä, mutta kunnollinen lepo on ollut mahdollista vain puuskissa. Kolmevuotias kuopus on ollut täällä tietysti koko ajan seuranani ja on kaivannut viihdytystä ja toki myös esimerkiksi ruokkimista päivän mittaan. Ja koirat ovat olleet täpinässä. Mitä enemmän sää viilenee, sitä enemmän niillä on energiaa. Sairasviikkoni aikana on vuodenaika täällä alkanut hiljakseen vaihtua kohti talvea. Edelleenkin päivisin mennään reippaasti yli 30 celsiusasteen ja öisin on liian kuuma nukkua ilman ilmastointia, mutta sää on silti selkeästi viilentynyt. Koirat on tehnyt levottomaksi sekin, että pihallamme on viime päivinä seikkaillut soma pieni kissa, joka minun on täytynyt käydä pari kertaa hätyyttämässä turvaan koirien ulottuvilta.

Nyt kun ei ole niin kuuma eikä aurinko ei paista niin armottomasti kuin kesällä, koirat makailevat mielellään pihalla auringossa.





Vaikken ole saanut johdonmukaisesti levättyä, on silti ollut oikein levollista ja rentouttavaa ottaa viikon verran etäisyyttä ympäröivään maailmaan. Olen viime viikkojen ja kuukausien aikana enevässä määrin ymmärtänyt ja hyväksynyt, että tarvitsen runsaasti rauhallista aikaa omissa oloissani. Perheenjäsenten tai läheisten ystävien seura ei vie minulta energiaa vaan päinvastoin antaa voimaa, mutta puolituttujen tapaaminen ja kaikenlainen yleinen hölinä ja löpinä sen sijaan väsyttää ja vaatii vastapainokseen aikaa itsekseni tai ihan vain oman perheen kesken. Ennen kuin flunssa pakotti minut omiin oloihini minua väsytti tavata ihmisiä ja olisin halunnut jättää väliin kaikki menot ja riennot. Nyt olen viikon verran tervehtymisen ohella ladannut henkisiä akkuja. Ihan vielä en jaksaisi lähteä kohtaamaan puolituttuja ja tuntemattomia, mutta ihan vielä en toisaalta ole tervekään. Ehkä ensi viikolla.

Koiranruokaa

Tältä näyttää eteisvarastomme yksi nurkka. Kun kaupoista ei säännöllisesti löydy
koiranruokaa on sitä pakko hankkia muualta. Onneksi meillä on silloin tällöin
tilaisuus tilata ruokatavaraa muilta mailta tänne Sudaniin. Olen tehnyt koirille ruokaa
täällä paljon itse mutta se vie aika lailla aikaa ja raaka-aineita kun kyseessä on kolme
isoa koiraa. Näillä pitäisi nyt selvitä jonkun aikaa, hurraa!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tunnustus


Sain blogitunnustuksen Yksikseltä, Periaatteen naiselta, Anskulta, Helenalta ja Jenniuulta. Kiitos kaunis teille kaikille! Seuraan itse näitä viittä blogia enemmän tai vähemmän intensiivisesti ja tuntui oikein hyvältä tulla näiden bloggaajien tunnustamaksi. 

Aloitin kirjoittamaan blogia aika lailla tasan viisi vuotta sitten, kun vanhempi tyttäreni oli vähän yli vuoden vanha. Kirjoittaminen on lapsesta asti ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni mutta moneen vuoteen en ollut kirjoittanut sähköposteja kummempaa suomeksi, sillä opiskeluvuosieni kieli oli englanti. Aloitin blogin koska halusin toteuttaa itseäni kirjoittamalla, saada taas otteen suomen kielestä, ja kuvata diplomaatinrouvan moniulotteista arkea maailmalla.

Olen kirjoittanut blogia alusta asti aika lailla samalla tapaa: punnitsen sanani tarkkaan ja pyrin kertomaan totuuden. Kirjoitan ennen kaikkea omista kokemuksestani ja tunnelmistani, ja muista ihmisistä kuten miehestäni ja lapsistani pitkälti vain suhteessa itseeni. Muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen lakkasin myös viittaamasta perheenjäseniini nimillä - nimet löytyvät kyllä edelleen vanhoista teksteistä, mutta niiden käyttö tuntui turhan tuttavalliselta siinä vaiheessa kun lukijamäärä kasvoi. 

Luotan kaikessa hyvin pitkälti omiin vaistoihini, myös blogin kirjoittamisessa, ja aloittelevia bloggaajia ohjaisin tekemään saman. Ole oma itsesi, älä yritä liikaa. Kirjoita siitä mistä itse haluaisit lukea. Käy rohkeasti kommentoimassa muiden blogeja, että tulet tunnetuksi myös oman piirisi ulkopuolella. Kunnioita lukijoitasi vastaamalla kaikkiin kommentteihin, mutta älä ole liian nöyrä; avoimen ilkeitä ja aggressiivisia kommentteja ei kenenkään tarvitse sietää eivätkä ne paranna yhtäkään kommenttiosiota. 

Tämä blogitunnustus on jo kiertänyt aika lailla kaikki suosikkiblogini. Minulta se lähtee nyt kuitenkin seuraaville blogeille:






Arvostan näissä viidessä blogissa muun muassa sitä, että niissä kaikissa käydään omaleimaisesti, rehellisesti ja pelotta kohti myös huonompia tunnelmia, epävarmuuksia ja muita elämän varjopuolia, vastapainona arjen iloille ja oivalluksille.


Tunnustuksen säännöt:
  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggamisen. 
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille. 
  4. Mainitse ja linkitä blogi joka sinut nimesi.
  5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajiksi. 

torstai 17. marraskuuta 2016

Hyvä ostos

Pongo söi syyslomamme aikana koirien vanhat pedit palasiksi. En tiennyt mistä ihmeestä lähteä etsimään uusia petejä, mutta onneksi läheiseltä torilta löytyi lopulta helposti useampikin pieni myymälä joista voi ostaa tilaustyönä erikokoisia patjoja ja tyynyjä. Kävimme tekemässä tilauksen eilen aamupäivällä ja jo iltapäivällä koirien uudet sängyt olivat valmiit. Kolme tyynyä maksoi yhteensä 250 Sudanin puntaa, eli parisenkymmentä euroa. Tinkimällä hinnan olisi varmasti saanut vielä paljon alhaisemmaksi, mutta minulle tyynyt olivat jo näinkin ihan riittävän edullisia. Ja mikä parasta, koirat ovat oikein tyytyväisiä uusiin peteihinsä.