lauantai 14. tammikuuta 2017

Nelikymppiseltä kaksikymppiselle

Jos kolmenkympin loppupäässä tunsin itseni vähän vanhaksi ja kuluneeksi, tällä uudella kymmenellä minusta tuntuukin yhtäkkiä melkein nuorekkaalta. Tästä uudesta perspektiivistäni katselen elämää taaksepäin ja harmittelen, että nuorempana hätäilin ja huolehdin niin monista asioista. Jos saisin tilaisuuden kohdata parikymppisen itseni minulla olisi paljonkin sanottavaa.

Aloittaisin ehkä kehuilla: “Hyvä, että seuraat sydäntäsi ja uskallat ottaa ja lähteä jos jonnekin. Kun nyt parikymppisenä elät riittävän suurella liekillä et myöhemmin tunne tarvetta hötkyillä mihinkään, olet valmis antamaan aikaasi perheelle ja elämään hiljakseen hetkessä. Sinä parikymppinen tunnet juuri nyt ehkä itsesi ennemminkin ujoksi ja hermostuneeksi kuin rohkeaksi ja reippaaksi, mutta usko pois, vaatii rohkeutta etsiä onneaan maailman ääristä.”

Parikymppinen minä ei ehkä kehuista huolimatta haluaisi kuunnella elämänohjeitani mutta seuraavia asioita haluaisin joka tapauksessa hänelle korostaa:

“Kaikki kyllä järjestyy. Kun vihdoin rohkenet päättää, ettet jaksa etkä aio enää sietää yhdenkään päättämättömän nuoren miehen soutamista ja huopaamista ihmissuhteiden aalloilla, osuu kohdalle juuri oikea tyyppi. Eikä ajoitus ole ollenkaan sattumaa.

Älä kuitenkaan odota tai edellytä, että kukaan yksi ihminen olisi sinulle kaikkea. Tarvitset puolison lisäksi elämääsi myös lukuisia muita ihmisiä. Miehesi voi olla miten mainio hyvänsä, kansi sinun vakallesi, mutta on silti asioita joiden kohdalla ajatusmaailmanne eivät kohtaa. Älä takerru eroavaisuuksiin vaan iloitse yhtäläisyyksistä, niin suhteessa mieheesi kuin muihinkin ihmisiin. Ja nauti siitä, että sinulla on elämässäsi monia hyviä ihmisiä joista jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa. 

Sinua varoitetaan opiskeluaikoina aukoista CV:ssä niin kuin ne saattaisivat pahimmassa tapauksessa imaista sinut kadotukseen. Älä ole huolissasi, mitään kamalaa ei sinulle tule CV:n aukossa tapahtumaan. Päinvastoin, CV:n aukoissa tapahtuu usein oikein hyviä asioita: Syntyy lapsia ja heitä pidetään lähellä kunnes he ovat valmiita lähestymään maailmaa itsenäisemmin. Tehdään ajatustyötä ja suunnitellaan tulevaa. Elämä on niin paljon enemmän kuin CV. Ja oli miten oli, CV:n aukosta on ihan tavallista ja täysin mahdollista ennen pitkää kaivautua takaisin työelämään tai vaikkapa uudelleenkouluttautumaan kun aika on kypsä. 

Älä huolehdi tulevaisuudesta muutenkaan. Tulet saamaan elämässä kaiken mitä toivot ja paljon sellaista hyvää mistä et osaa vielä edes unelmoida. Surua ja murhettakin on totta kai edessä, mutta älä pelkää: sinä kyllä pärjäät.” 

*****

Nyt kun vielä saisin itseni ymmärtämään, että tämänhetkiset huoleni ovat todennäköisesti ihan yhtä turhia kuin ne jotka painoivat mieltäni kaksikymppisenä! Osaan kyllä elää hetkessä, nauttia tästä elämäntilanteesta ja arvostaa kaikkia hyvää elämässäni; en ole enää vuosiin välittänyt aukoista CV:ssä; olen oppinut välttelemään sellaisia ihmisiä joille nuorempana turhaan annoin aikaa. Mutta haluaisin vielä oppia elämään aidosti huoletta. Koska voi oikein hyvin olla, ettei taivas tipu päähäni seuraavan kahdenkymmenenkään vuoden aikana!

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Onnistunut loma

Pari päivää ennen joulua lähdimme odotetulle lomalle Suomeen. Vietimme joulunpyhät vanhempieni luona ja ehdimme myös käväistä kaveriperheen luona jutustelemassa ja leikkimässä tapaninpäivän illan verran. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen lähdimme vanhempieni luota kohti omaa kotiamme. Ajomatkalla aurinko paistoi tummien pilvien lomasta. Radiosta soivat kotimaiset iskelmät ja auton ikkunan ohi vilahtelivat tutut maisemat: peltoa, metsää, Kirkkonummen Prisma.



Omassa kodissamme oli kaikki entisellään. Kotipesässämme on vuodesta toiseen juuri niin kotoisaa ja hyvä olla kuin mitä toivoimme kun talon hankimme. Talo ja sen ympäristö tuntuvat olevan parhaimmillaan jokaiseen vuodenaikaan, myös sellaiseen lumettomaan talviaikaan mitä joulu ja välipäivät tänä vuonna etelässä olivat. Pimeys ja hiljaisuus antoivat rauhan nukkua pitkään. Hitaina aamupäivinä oli aikaa useammalle kupille kahvia ja pitkät pimeät iltapäivät kutsuivat lepäämään. Ulkona kylmä nipisti sopivasti poskia ja lasten uudet kevyet toppatakit olivat lauhalle säälle juuri passelit. 


Jokunen päivä ennen paluuta Suomesta Sudaniin heräsimme lumiseen maisemaan ja kiristyvään pakkaseen. Viimeiset lomapäivät olivatkin todellisia pakkaspäiviä. Pahimmillaan tuuli teki kylmästä hyvinkin ankaraa. Lapset saivat leikkiä lumessa sen verran kuin kylmältä tarkenivat ja pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään pulkkamäkeenkin. 

Etukäteen suomalaisen talven pimeys vähän hirvitti minua, mutta sainkin lomapäivien myötä mainion muistutuksen siitä minkälaista pimeä Etelä-Suomen leveysasteilla oikein onkaan: kuinka aamuhämärä alkaa jo ennen varsinaista auringonnousua, kuinka pitkään päivä etelässä lopulta pimenee päivästä yöksi, ja kuinka pimeä ei aina lopulta ole niinkään synkänmustaa vaan usein ennemminkin pehmeänsinistä. Minä joka olin huolehtinut siitä, että pimeys saattaisi pahimmillaan jopa suorastaan masentaa minut joka olen tottunut päivittäiseen auringonpaisteeseen, huomasinkin saavani vähäisestä valosta ja pimeästä hyvinkin paljon: ihailin miten valo ja pimeys päivän ja yön mittaan vaihtelivat ja nautin täysin sydämin aurinkoisista talvipäivistä joita meille onneksemme osui kohdalle useampi.



Loma talvisessa Suomessa toi minut pitkästä aikaa kaikin puolin jotenkin erityisen lähelle omaa suomalaisuuttani. Oivalsin pimeyden keskellä, että tapahtui politiikassa mitä tapahtui metsä ja merenranta, talvien pimeys ja niiden vastapainona kesien yöttömät yöt, pysyvät vuodesta toiseen. Tiedän Suomesta sellaisia asioita jotka tietää vain sellainen joka on viettänyt siellä monta kevättä, kesää, syksyä ja talvea. Tunnen Suomen valon ja valottomuuden. Tiedän, että aurinkoisia talvipäiviä ei osu kohdalle liiaksi asti. Tiedän millaisella säällä maa on arvaamattoman liukas, tunnen loskan ja lumen eri olomuodot, senkin tiedän milloin tienvarresta saattaa löytää metsämansikan, milloin mustikat kypsyvät, miten liikkua sellaisessa maastossa missä viihtyvät myös käärmeet. 



Loma loppui taas kerran liian aikaisin. Hyvin varhain sunnuntaiaamuna palasimme Khartumiin. Kun laskeuduimme Khartumin lentokentälle yhden maissa yöllä lämpötila oli täällä +26 celsiusastetta. Koko ensimmäisen päivän ihmettelin valoa ja lämpöä ja tätä meidän eriskummallista elämäämme. Olin loman jäljiltä täynnä energiaa ja purin heti kaikki kuusi matkalaukkua ja siivosin joulukoristeet pois. Tunsin saavani hyvin otteen täkäläisestä todellisuudesta, mutta sitten heti ensimmäisen leppoisan päivän jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset: emme saaneet internettiä päälle, vesimittarimme meni rikki ja yritykset hoitaa asioita sujuivat tutun takkuisesti. Tähän päivään asti kesti saada wifi kotona taas toimimaan ja siinä prosessissa olen menettänyt malttini useamman kerran. Rento ja onnistunut loma tuntuu etäiseltä muistolta. Nyt yritän vain suoriutua tämän viikon viimeisestä arkipäivästä torstaista suosiolla ja toivon huomattavasti parempaa tulevaa viikkoa. 

torstai 15. joulukuuta 2016

Kohti auringonlaskua

Kello viideltä talvi-iltapäivinä valo on täällä minusta parhaimmillaan. Tässä ollaan menossa Afrikkakatua koulun suunnasta kohti kotia.
Vähän lähempänä kotia, edelleen Afrikkakadulla. Oikealla edessäpäin on lentokenttä. Vasemmalla näkyy korkea keskeneräinen rakennus, valtapuolueen tuleva päämaja.
Matkalla kohti kotia ja auringonlaskua. Korkeat palmut jaksavat ilahduttaa minua aina ja kaikkialla.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Enemmän kuin tuhat sanaa

Tässä näkymässä kulminoituu minulle paljon joulukuisesta Khartumista: talvisen haalea taivas, unohdetut talon perustukset jollaisia täällä näkyy paljon, hiekkaa, roskaa, taustalla sekavasti parkkeerattuja autoja ja etäällä vasemmalla minareetti. (Kummalliset heijastukset kuvassa johtuvat siitä, että otin kuvan kiireessä auton ikkunan läpi.)

torstai 8. joulukuuta 2016

Esikoulun pihalla

Aikaisemmin tällä viikolla odottelin koululla esikoisen ja nuorimmaisen kanssa vanhempaa tytärtä tennistunniltaan. Kulutimme aikaa esikoulun pihalla. Lasten koulun kampuksella on useampi piha, ja lisäksi muun muassa suuri urheilukenttä, tenniskenttiä ja lasten ja aikuisten uima-altaat.
Näiden pienten pöytien ääressä vanhempi tytär syö päivittäin lounaan jonka pakkaan hänelle kouluun mukaan - täkäläisittäin aterian nimi on "fatour" mikä tarkoittaa itse asiassa aamiaista ja syödään puoli yhdentoista-yhdentoista paikkeilla.
Keinumassa. Kuvassa näkyy myös liukumäki joka laskee alas esikoulun pihalle eka- ja tokaluokkalaisten kerroksesta. 
Hymy kameralle kesken leikkien.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Omannäköistä joulunodotusta

En erityisesti pidä joulusta enkä yleensäkään sellaisista juhlapäivistä joiden viettoon kuuluu paljon normeja ja odotuksia. Minulle sopiikin oikein hyvin viettää joulunalusaika täällä Khartumissa missä saamme pitkälti itse valita miltä joulu meidän mielestämme näyttää ja tuntuu. Lasten koululla näkyy esikoulun puolella seisovan pieni joulukuusi ja lähempänä lomaa joulupukki tulee koululle jakamaan nuorimmille koululaisille lahjoja, mutta muuten saamme täällä itse säännöstellä joulunodotuksen määrää oman perheemme osalta.

Olen toistaiseksi nostanut esiin vain pari joulukoristetta: pienen guatemalalaisen jouluseimen ja japanilaisen joulupuun. Kovin paljon sen enempää joulukoristeita meillä ei kyllä olekaan; kodin koristeleminen sesonkien mukaan ei kuulu meidän tapoihimme. Minulla on tapaa soittaa musiikkia ruuanlaiton taustalla ja muutamana iltana olen omaksi ilokseni soitellut joululauluja ja Sankta Luciaa. Lapsilla on tänäkin vuonna Lego-adventtikalenterit joita he avaavat muutaman päivän etuajassa, että ehtisivät avata kaikki luukut ennen kuin lähdemme joululomalle. Muilta osin arki jatkuu entisellään, ja hyvä niin. 

Olen vuosien varrella vähän hämmästykseni huomannut, että aika monen niin sanotun jouluihmisen on vaikeaa hyväksyä sitä, että joulua voi juhlia monin eri tavoin, tai suorastaan ei ollenkaan. Oli aika hurjaa lukea reaktioita tiedelehti Lancetissa äskettäin julkaistuun esseeseen jossa psykologi ja sosiologi kehottivat vanhempia olemaan valehtelematta lapsilleen joulupukista. Ajatus tuntui herättävän joissakuissa suoranaista raivoa. Minun on vaikea ymmärtää miksi. Jos itse tuntee vahvaa tarvetta kertoa lapsilleen tarinaa joulupukista niin mitä sillä lopulta on väliä mitä muut siitä ajattelevat? 

En ole itse koskaan halunnut uskotella lapsillemme, että joulupukki olisi todellinen. Täällä se on helppoa kun joulupukki ei juurikaan tule edes puheeksi, mutta pidin toisaalta omasta linjastani kiinni myös esimerkiksi Belizessä missä se ei ollut ollenkaan yhtä yksinkertaistaOlen tottunut olemaan outo lintu, eikä minua haittaa se jos kaikki eivät jaa minun ajatuksiani - kunhan minua ja arvojani kunnioitetaan yhtä lailla kuin mitä itse kunnioitan muiden oikeutta elää omannäköistään elämää. 

Olen täällä maailmalla useinkin aika yksin mitä tulee lastenkasvatukseen ja elämään ihan ylipäätään. Yhtäältä painavat esimerkiksi kansainvälisen koulun mielestäni turhan ankara akateemisuus ja korkeat odotukset, toisaalta muun muassa täkäläisen todellisuuden lastenhoitajakulttuuri joka tuntuu minulle vieraalta ja vastenmieliseltäkin. En halua olla sellainen ihminen tai äiti mikä minun missäkin odotetaan olevan, vaan haluan elää omannäköistäni elämää ja olla mahdollisimman rehellisesti oma itseni suhteessa lapsiini siinä kuin kaikkiin muihinkin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Se on ajoittain aikamoista tasapainottelua omien ja ympäristön arvojen välillä.

Mutta eipä siitäkään mitään tulisi jos jokaisessa uudessa maassa muutaman vuoden välein kyseenalaistamatta omaksuisin uuden ympäröivän todellisuuden arvoineen ja tapoineen. Eikä mitään tulisi toisaalta siitäkään jos yrittäisin elää täysin suomalaista arkea italialaisen miehen ja monikulttuuristen lasten kanssa Afrikassa! Elän aika vahvasti vaistojeni varassa, mutta toisaalta olen tässä vuosien varrella hyvinkin paljon joutunut ihan pakostakin miettimään sitä miten haluan lasteni kasvavan, miten haluan itse elää, kuka olen, mikä minulle on tärkeää. Omannäköinen joulunodotus on siinä vain yksi elementti. 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Vielä yksi sairauspäivä

Khartumissa alkoi eilen kolmen päivän yleislakko. Monet paikalliset lakkoilevat siksi, että bensiinin ja dieselin hinnat äskettäin nousivat 30 prosenttia. Bensiinin ja dieselin korkeammat hinnat ovat vaikuttaneet muihinkin tuotteisiin ja muun muassa lääkkeet ovat viime aikoina kallistuneet tuntuvasti. 

Meillä arkiviikko alkoi eilen kuitenkin ihan normaalisti lakosta huolimatta. Kävin ruokaostoksilla ja koulun jälkeen viemässä vanhemman tyttären ratsastustunnilleen. Ruokakauppa oli tavalliseen tapaan auki mutta asiakkaita oli ehkä vähän tavallista vähemmän. Kadut olivat sunnuntai-iltapäivällä normaalia hiljaisemmat mutta eivät täysin tyhjät. Aika monet kaupat näyttivät olevan kiinni mutta eivät suinkaan kaikki.

Tänään minulla ei ole mitään pakollisia menoja, joten pidän vielä yhden sairauspäivän. Mies lähtee viikon lopulla taas viikoksi työmatkalle ja silloin tarvitsen kaikki liikenevät voimat, joten on parasta levätä nyt kun siihen on tilaisuus. Enkä kyllä erityisesti muutenkaan halua lähteä liikenteeseen lakkoilevaan kaupunkiin. Ensimmäinen lakkopäivä oli rauhallinen, ja me olemme esimerkiksi lähettäneet koululaiset kouluun ihan normaalisti, mutta minusta tuntuu silti paremmalta välttää turhia reissuja. 

Ja mikä tässä on ollessa. Pienimmäinen on rakentanut ihanannäköisen leikin yläkerran olohuoneen lattialle, koirat nukkuvat tahoillaan ja minä makoilen sairasviikolta tutuksi tulleessa sohvannurkassa. Meillä on talossa riittävästi ruokaa ja juomaa, eikä ole mitään sellaista asiaa mikä välttämättä vaatisi huomiotani juuri tänään.