Wednesday, 20 May 2020

Kärsimättömyyttä ja turhautumista

Ensimmäiset pari kuukautta koronakaranteenia sujui ihmeen leppoisasti. Nyt kun rajoituksia on alettu helpottaa huomaan yhtäkkiä olevani hieman entistä ärtyneempi ja turhautuneempi, kärsimätönkin. Kuinka asennoitua tähän yhä uuteen normaaliin, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten asiat pitemmän päälle järjestyvät? Pysähtyneiden viikkojen aikana elimme hiljakseen päivästä toiseen mutta nyt tuntuu siltä kuin pitäisi osata taas lähteä liikkeelle ja tarttua toimeen. Mutta miten ja minne? Khartumin lentokenttä on kiinni vielä ainakin tämän kuun loppuun, lasten etäkoulu jatkuu loppukouluvuoden, puolison etätyöt jatkuvat nekin toistaiseksi, meidän muuttomme ajankohta on täysin auki emmekä edelleenkään tiedä edes sitä missä vaiheessa saamme lemmikkimme taas luoksemme. 

Liikkuminen ihmisten ilmoilla näissä uusissa olosuhteissa tuntuu minusta ainakin toistaiseksi ennen kaikkea hieman työläältä. Turvavälit ja käsidesit eivät erityisesti kutsu minua vaan mieluummin möllöttelen edelleenkin täällä omissa oloissamme. Toisaalta olen alkanut hiljakseen ikävöidä ravintoloita ja kahviloita ja kirjakaupoissa haahuilua. En kuitenkaan niin paljon, että haluaisin etenkään lasten kanssa lähteä kaupungille oleskelemaan. En oikein ymmärrä sitä miten näennäisen huolettomina monet kuuluvat olevan palaamassa tavalliseen arkeen. Riski sairastumiseen on käsittääkseni edelleen ihan yhtä lailla todellinen kuin maalis- tai huhtikuussakin. Tilanne on vielä kaikin puolin kesken eikä tulevaisuuden suunnista ja tartuntaluvuista ole kai kellään minkäänlaista varmuutta. Ei siis sillä ettenkö minäkin olisi noin ajatuksen tasolla monessa mielessä jo valmis palaamaan arkeen. En vain osaa luottaa siihen, että sen aika olisi vielä nyt. Eikä meidän elämämme toki voikaan toistaiseksi palata missään määrin normaaliksi mikä varmasti osaltaan selittää lievän ärsyyntymisen tähän tämänhetkiseen tilanteeseen.

Kirsikkapuumme alkaa hiljakseen puhjeta kukkaan.

Etäkoulua on meillä käyty nyt niin pitkään, että on varsin selvää mitkä osa-alueet toimivat ja mitkä eivät niinkään. Kaikki uutuudenviehätys on nyt viimeistäänkin karissut pois ja olen useampana päivänä taas muistanut kuinka huonosti sovellun opettajan tehtäviin. Ensi viikko on lapsilla koulusta lomaa ramadanin päättymisen vuoksi ja pieni tauko tulee taatusti tarpeeseen. Lomapäivät vaativat toisaalta eri tavalla suunnittelua kuin koulupäivät jolloin päiväjärjestys on ainakin aamupäivän osalta selvä. Odotettavissa ei olekaan siinä mielessä mikään lepoloma vaan ennemminkin varmaankin tavallista enemmän tohellusta.

Meidän piti mennä tällä lomalla tutustumaan Kirgisiaan, nähdä lasten tuleva koulu ja etsiä itsellemme kotitalo. Nyt kun lomaviikko on ihan kulman takana harmittaa peruuntunut loma vähän aikaisempaa enemmän. Ei siksi, että kaipaisin maisemanvaihdosta vaan ihan siksi, että muutto olisi todennäköisesti sujunut huomattavasti mukavammin jos olisimme saaneet käydä uudessa asuinmaassa tutustumiskäynnillä etukäteen. Mutta kenenpä suunnitelmat eivät olisi koronan myötä muuttuneet? Sellaista mille ei mitään voi ei kannata kovin murehtia. 

Eilinen auringonlasku koristeli takapihallamme osan puista ihmeellisen kauniilla valolla. On jotenkin käsittämätöntä, että tämä kuva on puoli kymmenen vaiheilta illalla.


Ja on näissäkin päivissä paljon hyvääkin. Keväinen sää joka hetkessä vaihtelee sateesta aurinkoon. Pitkät valoisat illat jotka hämmentävät meitä jotka olemme kauan eläneet lähellä päiväntasaajaa. Tänään koin onnistumisen iloa kun opin viikonpäivät koreaksi. Niin kuin aina, kaikkein parasta on tämä perhe jonka kanssa saan kohdata nämäkin haasteet. Kun muutama päivä sitten harmittelin sitä, ettemme voi tavalliseen tapaan käydä kävelyllä ihmisten ilmoilla ja pysähtyä matkan varrella rennosti kahvilaan oleilemaan vanhempi tytär huomautti, että onneksi toiveeni on kuitenkin ennen pitkää saavutettavissa. Ja niinhän se on, ettei tämäkään vaihe jatku ikuisesti. Juuri nyt on vain jotenkin osattava tarttua taas tähän hetkeen ja yrittää keskittyä kaikkeen siihen mikä tällä hetkellä toimii, tuntuu hyvältä tai ilahduttaa. 

Monday, 11 May 2020

Tilaisuus pysähtyä


Tämä koronakevät tuli meidän perheellemme hieman hankalaan saumaan. Olemme hiljakseen valmistautumassa muuttoon uuteen maahan ja edessä on siis taas yksi meidän perhe-elämämme suurista myllerryksistä. Toisaalta kuluneet vuodet kaukomailla ja erityisesti mullistava viime kevät ja kesä ovat olleet hyvä pohja tälle koettelemukselle. Olemme sinut epävarmuuden kanssa, joustamme ja venymme tarpeen mukaan varsin nopeasti uuteen, emme jää jumittamaan siihen mikä on vaikeaa vaan yritämme katsoa kohti valoa, pyrimme keskittymään olennaiseen ja hyvään. Jopa perheen pienin, kuusivuotias, totesi ykskantaan muutama ilta sitten, että täytyy osata hakea tilanteista niiden hyvät puolet ja keskittyä niihin. 

Tämä pysähtynyt aika on antanut meille tilaisuuden pysähtyä ja ladata akkuja. Vaikka meillä on ikävä kotiin Khartumiin, ja erityisen kova ikävä lemmikkejämme siellä, olemme kuitenkin kiitollisia siitä, että jäimme jumiin juuri Suomeen. Kuluneiden viikkojen aikana olemme voineet pitkästä aikaa oikein kunnolla hengähtää.

Monelle korona on tarkoittanut elämänpiirin kaventumista ja elämän hiljenemistä, liikkumisen vähenemistä ja herkuttelun lisääntymistä. Meille tällä kummalla tilanteella on toisaalta ollut oikeastaan ihan vastakkainen vaikutus. Khartumissa elämämme on kuluneet vuodet pyörinyt lopulta aika pienellä alueella: koti, koulu, toimisto, tallit, ystävien kodit, muutama ruokakauppa ja siinäpä se. Olemme Khartumissa kulkeneet lähes kaikkialle autolla ja villiä luontoa emme kohtaa lähes missään. Nyt vietämme toisaalta aikaa keskellä suomalaista maaseutua, metsää ja peltoja. Käytämme autoa lähinnä vain ruokakauppareissuun keskimäärin kerran viikossa. Lähes joka päivä kävelemme metsässä tai metsätiellä tai merenrannassa. Elämän keskus on toki tälläkin hetkellä hyvin vahvasti koti, mutta omin jaloin kuljemme täällä kuitenkin kauemmaksi kuin juuri koskaan Khartumissa. Ulkoilma täällä meren äärellä on puhdasta ja raikasta. Tuntuu, että on ihan eri tavalla tilaa hengittää.

Ainakin kolmena arkipäivänä viikossa pidämme lasten kanssa ohjatun liikuntatunnin. Olemme vuoroin seuranneet niin ekaluokkalaisen, viidesluokkalaisen kuin seitsenluokkalaisen liikuntatuntia netin kautta. Puoliso ja esikoinen käyvät useamman kerran viikossa juoksulenkillä. Lapsemme liikkuvat tällä hetkellä varmaankin hieman tavallista vähemmän mutta meidän vanhempien kohdalla muutos tavalliseen on aika tuntuva, ja siis hyvään suuntaan. Päivittäisten kävelylenkkien ja liikuntatuntien toistuvien lihasharjoitusten ja hyppelyiden jälkeen tunnen itseni vahvemmaksi ja terveemmäksi kuin pitkään aikaan! 

Olemme viime vuosina Sudanissa pakosta tottuneet aika rajalliseen valikoimaan ruokaa. Meille ovatkin nyt siksi herkkuja ihan vain vaikkapa avokadot ja marjat ja jopa porkkanat. Herkuttelemme myös muun muassa kalaruuilla ja ylipäänsä kauppojen laajasta valikoimasta löytyy meille paljon ihanaa ja kuitenkin terveellistä syötävää. Varsinaiset herkut eivät siksi kutsu meitä niin kovin.

Sähköt katkeavat täällä maalla joskus harvoin mutta on lohduttavaa tietää, etteivät satunnaiset sähkökatkot kestä kauaa. Vielä ehkä sähköäkin huimempaa on meille kaikille se, että internet toimii niin moitteettomasti. Etäkoulu sujuu lapsilta yhteyksien puolesta aivan mainiosti. Monesti mietimme minkälaista olisi yrittää tehdä koulutöitä Khartumissa missä sekä sähkön että internetin kanssa oli jo normaalioloissa vaikeuksia. Aivan upeaa on täällä Suomessa sekin, että hanoista saa halutessaan sekä kylmää että kuumaa vettä ja hanavettä voi jopa juoda!

Toimivan internetin myötä pystymme helposti tekemään töitä ja kouluhommia, pitämään yhteyksiä ystäviin lähempänä ja kauempana ja myös täyttämään hiljaisia hetkiä. Katselemme Netflixiä yhdessä ja erikseen ja YouTuben kautta olemme useampi viikonloppu peräjälkeen yhdessä katsoneet Andrew Lloyd Webberin musikaaleja. Minä olen huvikseni aloittanut opiskelemaan etänä koreaa. Kaikenlainen etäopiskelu oli Sudanissa hankalaa kehnon internetyhteyden vuoksi ja jäikin siksi viime vuosina varsin vähiin. 



Tässä pysähtyneessä ajassakin sattuu ja tapahtuu hiljakseen. On tullut kevät, puut ovat alkaneet vihertää ja kirsikkapuummekin melkein kukkia. Lapset ovat kasvaneet, olemme juhlineet jo yksiä syntymäpäiviä ja toiset ovat pian edessä, hampaita lähtee irti ja uusia kasvaa tilalle. On ollut mielenkiintoista seurata läheltä minkälaisia oppijoita lapsemme ovat; olemme nähneet miten tarmokkaita he ovat parhaimmillaan uuden edessä ja toisaalta oppineet myös paremmin ymmärtämään sitä minkälaiset opit saavat heidät hermostumaan, mitkä väsymään. En uskonut mahdolliseksi, että voisimme perheenä enää tästä lähentyä toisiamme, mutta tämä tiivis aika yhdessä on tehnyt meille hyvää. 

Minulle itsellenikin nämä viikot ovat tehneet oikeastaan vain hyvää. Olin vielä alkuvuodesta aika uupunut. En ollut saanut kunnollista tilaisuutta purkaa edellisen kevään ja kesän haastavia vaiheita mielestä ja vuodenvaihteessa kouluyhteisömme kohtasi suuri suru joka osaltaan kuormitti mieltä lisää. Tuleva muutto ilahdutti kovasti mutta toisaalta huolehdin siitä kuinka jaksaisin kohdata kaiken uuden kun niin monet vanhat asiat painoivat raskaina mielessä. Olin noin yleensä ottaen kyllä ihan hyvillä mielin mutta väsynyt ja selkeästi tavallista herkempi. Sitten päädyimme yhtäkkiä koronan myötä tänne talollemme maalle, elämään hiljakseen päivästä toiseen. Näiden pysähtyneiden viikkojen aikana mieleni on kuin huomaamatta purkanut vanhoja huolia ja murheita. Olen liikkunut paljon ja levännyt paljon. Tunnen olevani jälleen oma itseni ja ihan eri tavalla valmis tulevaan kuin muutama kuukausi sitten. 

Olemme todella onnekkaita, että tämä aika on meille osoittautunut lopulta ennen kaikkea levolliseksi ja hyväksi ajaksi. Lähipiiriämme ei korona ole kaikeksi onneksi koskettanut eikä tämä kummallinen tilanne ole ainakaan toistaiseksi vaikuttanut myöskään meidän toimeentuloomme. Suurin murhe on meille henkilökohtaisesti tällä hetkellä se, että joudumme olemaan erossa rakkaista lemmikeistämme. Mutta koirilla ja kissalla on erinomainen hoitaja ja ne voivat kaikki hyvin ja se auttaa kestämään eron. Ennen pitkää olemme taas kaikki yhdessä. Lasten koulu ei enää tänä lukuvuonna aukea vaan etäkoulu jatkuu lukukauden loppuun, kesäkuun puoliväliin asti. Ennen kouluvuoden päättymistä meillä on vielä edessä viikonpituinen loma ramadanin päätteeksi. Elämme nyt päivästä ja viikosta toiseen kaikessa rauhassa tätä elämänvaihetta, valmiina tarttumaan kiinni seuraavasta vaiheesta kun sen aika jossain vaiheessa koittaa.

Monday, 30 March 2020

Sopeutumista uuteen arkeen

Tulimme Suomeen lomalle ja jäimme tänne jumiin kun lasten koulu ensin suljettiin ja pian sen jälkeen Sudanin rajat. Aika sukkelaan onneksi onnistuimme muuttamaan suunnitelmia ja asettumaan aloillemme viettämään näitä pitkiä viikkoja. Mikä onni, että meillä on Suomessa oma kotitalo! Sitä olemme puoliso ja minä toisillemme toistaneet nyt moneen kertaan näiden kuluneiden päivien aikana. 

Viikko sitten sunnuntaina alkoi lasten kotikoulu ja puolison etätyö. Teknisiä vaikeuksia oli ensimmäisinä päivinä puolin ja toisin. Kesti myös aikansa, että ymmärsin kuinka lasten erilaiset etäopetusohjelmat toimivat. Lapset käyvät samaa koulua mutta heidän kunkin etäopetus on toistaiseksi järjestetty eri internetsivuston kautta. Ihan hyviä sivustoja kaikki mutta minulle ennestään tuntemattomia. Onneksi vanhemmille lapsille ennestään koulusta tuttuja eikä heillä olekaan ollut järjestelmissä yhtä paljon oppimista kuin minulla. 

Viime viikolla pyrimme aloittamaan koulupäivän niihin aikoihin kuin se tavallisestikin alkaa, eli kahdeksan vaiheilla. Nyt kun Suomessa vaihdettiin kesäaikaan meillä on koulun kanssa tunnin verran aikaeroa; viime viikko oltiin vielä samassa ajassa. Tunnin aikaero on oikeastaan ihan hyvä juttu. Nyt koulupäivä voikin alkaa vasta yhdeksältä eikä lapsia tarvitse samalla tapaa herätellä aamuisin vaan he saavat herätä enemmän omia aikojaan. Osa lasten opettajista on Sudanissa, osa siellä täällä muualla maailmassa, ja oppilaat samoin ovat pitkin poikin, tosin valtaosa Sudanissa. 

Rutiinit ja tietynlainen ennalta-arvattavuus ovat minulle tärkeitä. Huomaan, että erityisesti nyt kun tilanne tuntuu muuttuvan jopa tunnista toiseen rutiinit rauhoittavat. Rakentelemme uusia rutiineja vähän kerrallaan. Tässä toisen kouluviikon alkupuolella alkaa tuntua siltä, että rytmi ja toimivat työtavat alkavat vähitellen löytyä niin lapsilta kuin lapsia auttavalta äidiltäkin. Puoliso sai sitäkin sukkelammin kiinni etätöistään ja on tehnyt täysiä etätyöpäiviä jo pitempään. Onneksi toimisto on tällä erää vain oven päässä ja työnteon ohessa mies ehtii myös tyhjentämään tiskikonetta ja aika ajoin auttamaan lapsia koulutöissä, joskus pelaamaan lautapelinkin tai osallistumaan lasten liikuntatuntiin.  

Minä pidän kotikoulussa yllä päiväjärjestystä ja autan lapsia saamaan otteen uudesta tavasta opetella. Opetus ja tehtävämateriaalit tulevat lasten opettajilta ja opettajat myös tarkastavat tehtävät. Yläkoululainen yksitoistavuotias esikoinen saa tehtävämateriaalinsa samalla tapaa sähköisesti kuin koko tämän kouluvuoden ajan eli hänen ei ole oikeastaan tarvinnut opetella uusia järjestelmiä niinkään kuin uudenlaisia työtapoja. Yhdeksänvuotias viidesluokkalainen käyttää kotiopinnoissaan niinikään vanhastaan tuttua sähköistä pohjaa. Sekä seitsenluokkalaisella että viidesluokkalaisella on melkoisen paljon koulutöitä. Viime viikon alussa tuntui siltä, että materiaalia oli liiankin paljon, mutta viikon lopussa määrä tuntui sittenkin ihan sopivalta. On hyvä pysyä hieman kiireisenä ja hyvä sekin, että lasten arkipäivät täyttää mielekäs tekeminen. 

Ihailen sitä kuinka opettajat ovat nopeasti kehitelleet luovia ratkaisuja tässä vaikeassa tilanteessa ja arvostan sitä kuinka he etäältä kannustavat oppilaitaan. Meidän lastemme opettajista moni tekee töitä haastavissa olosuhteissa ja he ovat ihan yhtä lailla uuden äärellä kuin mekin; harva jos kukaan heistä on ennen opettanut peruskoululaisia etänä. Keskimmäisen opettaja pitää etäkoulua kotimaastaan Etelä-Afrikasta missä on parhaillaan meneillään kolmen viikon ehdoton ulkonaliikkumiskielto. Nuorimmaisen botswanalainen opettaja puolestaan on Sudanissa, esikoisen ranskalainen luokanvalvoja niin ikään. Sudanissa on toistaiseksi vain iltaisin ja öisin ulkonaliikkumiskielto mutta suunnitteilla sielläkin on seitsemän päivän täysulkonaliikkumiskielto. 

Etäopiskelu vaatii varsinkin pienemmiltä lapsilta paljon joten olen toistaiseksi aktiivisesti auttanut lapsia ohjaamaan opiskelujaan ja järjestämään työnsä: itse työt he tekevät kyllä itsekseen. Kuusivuotiaan kotikoulun otan hieman kevyemmin, mutta hänkin tekee kaikki lähetetyt tehtävät ja lukee kirjoja enemmänkin kuin mitä olisi tarpeen. Koulun kautta meillä on käytössä parikin sähköistä kirjastoa joissa on kuusivuotiaalle paljon hyvää luettavaa, ja meillä on täällä talolla myös kirjoja omasta takaa. Koko perhe otti viime viikolla käyttöön Duolingon kieliopinto-ohjelman. Esikoinen saa siitä tukea ranskan opintoihinsa ja me muut opiskelemme kuka mitäkin kieltä, puoliso ja minä ensisijaisesti venäjää, tosin omaksi ilokseni olen tehnyt myös italian ja ruotsin opintoja koska venäjän alkeiden opettelu on niin puuduttavaa ja tuntuu hyvältä saada opiskella jotain sellaistakin mitä periaatteessa jo osaan. Nuorimmainenkin innostui: hän istuu sohvannurkassa ja opettelee täyttä häkää kiinaa!

Meillä kaikilla on kovin ikävä lemmikkejämme mutta lohduttaa tietää, että ne ovat hyvässä hoidossa kotona Khartumissa. Saimme viime viikolla kuvia koirista ja kissasta tavallisissa puuhissaan ja ainakin minua ne rauhoittivat. Koirilla on varmasti myös meitä ikävä mutta niillä on kaikki hyvin. 

Erityisesti sosiaalinen yhdeksänvuotiaamme ikävöi kouluun mutta onneksi meitä on kotonakin näinkin iso porukka, rakkaita leikkikavereita tässä ihan oman katon alla, ja olemme muutenkin tiivis seurue, ennestäänkin hyvin läheisiä mutta tässä tilanteessa entistäkin enemmän. Ylipäänsä pärjäämme mielestäni toistaiseksi melko hyvin kaikin puolin. Auttaa varmasti asiaa, että elämämme ei ole viime vuosina ollut muutenkaan kovin tasaista tai ennalta-arvattavaa. Meidän sietokykyämme ja sinnikkyyttämme on testattu ja kehitetty viime vuosien vähän ehkä liikaakin! Meidän elämäämme kuuluu myös ihan erottamattomasti se, että joudumme kerta toisensa jälkeen sopeutumaan uuteen ja outoon. Siitäkin on ehkä nyt apua. 

Välillä seinät toki tuntuvat kaatuvan päälle ja pakokauhu uhkaa ottaa vallan mutta onneksi tunne ei kestä kovin kauaa. Näiden tämänhetkisten haasteiden ja vaikeuksien keskellä on kuitenkin myös niin paljon hyvää. Luovat ratkaisut niin opettajilta kuin monilta muiltakin etätyöskentelijöiltä ilahduttavat ja inspiroivat minua. Sairaanhoitotyöntekijöiden ja esimerkiksi ruokakauppojen työntekijöiden panos kaikkialla maailmassa liikuttaa ja herättää kunnioitusta. Eräs italialainen ystävämme, sairaanhoitaja koulutukseltaan, on juuri lähtenyt toisaalta Euroopasta Italiaan töihin sairaalaan missä häntä tarvitaan. Toinen lääkäriystävä valmistautuu Englannissa siirtymään tarvittaessa sairaalatyöhön hänkin. Heidän tilanteensa antaa melkoisesti perspektiiviä meidän kotoiluumme ihanassa talossamme keskellä kaunista suomalaista maaseutua. Tänä aamuna heräsimme lumisateeseen ja iltapäivällä koulupäivän jälkeen vietimme hyvän tovin ulkona, ensin kävelyllä ja sitten omalla pihalla lumileikeissä. Lumi yllätti ja virkisti meitä jotka niin harvoin saamme siitä nauttia.  

Wednesday, 18 March 2020

Mikä viikko!

Hiekkamyrsky 

Viime viikon torstaina alkoi lasten kevätloma. Olimme lähdössä heti samana iltana Suomeen viikoksi. Laukut oli pakattu ja olimme hyvää vauhtia valmistautumassa matkaan kun huomasin, että ulkona näytti epätavallisen oranssilta. Verhojen takaa paljastui se mitä olin jo edellisenä päivänä vähän pelännyt: Khartumin oli peittänyt hiekkamyrsky. Pari aikaisempaa päivää oli ollut tavattoman kuumaa ja säätiedotus näytti seuraavalle päivälle kymmentä astetta viileämpää. Hiekkamyrskyt eivät säätiedotuksissa tavallisesti juurikaan etukäteen näy mutta jos sää päivästä toiseen muuttuu tuskaisen kuumasta huomattavasti vilakammaksi on syytä varautua hiekkamyrskyyn.



Odottelimme läpi iltapäivän ja illan hälvenisikö hiekkasumu ja miten kävisi illan lennoille. Riittäisikö näkyvyys lentoliikenteeseen? Alkuun näytti siltä, että lentomme vain myöhästyisi useammalla tunnilla, mutta lopulta varmistui, että lento oli peruttu. Kova tuuli jatkui läpi yön ja vielä seuraavana aamunakin ilma oli aika sakea. 


Koronarajoituksia

Samoihin aikoihin kun hiekkamyrsky laskeutui kaupungin ylle saimme tiedon, että lentoyhtiöt saisivat jatkossa lentää vain yhden lennon päivässä Khartumiin. Samana iltana alkoi kuulua huhuja siitä, että tiettyjen maiden kansalaiset eivät enää saisi matkustaa Sudaniin tai Sudanista. Rajoitukset koskivat muun muassa kiinalaisia, italialaisia ja japanilaisia ja ne samoin kuin lentojen rajoitukset liittyivät koronaviruksen hallintaan. Perjantaina selvisi syykin uusiin rajoituksiin: Sudanissa oli todettu ensimmäinen koronavirustapaus.

Perjantai-iltana lähdimme hyvissä ajoin kentälle. Illan lennolle oli tulossa melko paljon tuttuja. Joku jonossa osasi kertoa, että Turkish Airlines oli peruuttanut lennot useampaan Euroopan maahan eikä halunnut päästää matkustajia matkaan ellei jatkolennosta Istanbulista ollut täyttä varmuutta. Odotimme vuoroamme ja jännitimme pääsisikö italialainen puoliso matkustamaan ja miten matkanteko ylipäätään onnistuisi. Onneksi Turkish Airlinesin lentoja Helsinkiin ei oltu peruttu ja onneksi diplomaattipassimme olivat lähtöön riittävät asiakirjat eikä lentoyhtiö halunnut nähdä meidän toisia passejamme joista puolison italialaisuus olisi ilmennyt selkeämmin. 


Vihdoin matkaan

Lentoselvityksen ja passintarkastuksen jälkeen istahdimme hetkeksi odotussaliin mutta melko pian meidät ohjattiin läpi ensimmäisten metallinpaljastimien. Toisessakaan odotustilassa emme ehtineet istua kovin kauaa ennen kuin oli jo aika jonottaa toiseen turvatarkastukseen. 

Viimeisestä odotushuoneesta meidät kutsuttiin melko nopeasti bussiin kohti lentokonetta. Ajoimme bussilla lentokoneelle asti mutta sen sijaan, että bussin ovet olisivat auenneet bussi kääntyikin takaisin ja matkustajia pyydettiin siirtymään takaisin odotustiloihin. Jälkeenpäin selvisi, että lentokoneen henkilökunta oli edellyttänyt siivoojia tekemään koneessa tehostetumman siivouksen lentoyhtiön uusien tiukempien ohjeiden mukaan. 

Itse lennot ja odottelu Istanbulin kentällä sujuivat ihan mallikkaasti. Koska meidän alkuperäinen lentomme oli peruttu ei perheen ruokarajoitteisille ollut koneessa tilattuja erikoisruokia. Olin onneksi osannut siihen valmistautua: olin perjantaiaamuna leiponut meille gluteenittomia sämpylöitä matkaevääksi. Istanbulin kentältä ostimme lisäksi kahvit ja banaanin.

Lauantaina puolenpäivän vaiheilla saavuimme vihdoin Suomeen. Melko moni maa oli siinä vaiheessa sulkenut tai sulkemassa rajojaan. Suomi ei onneksi vielä silloin sillä jos rajat olisivat olleet kiinni ei puolisoni olisi varmaankaan päässyt maahan. Minne hän olisi silloin mennyt?


Muutoksia suunnitelmiin

Olimme olleet Suomessa kai päivän verran kun saimme tiedon, että Sudanin viranomaiset olivat määränneet kaikki koulut kiinni kuukauden ajaksi. Saman päivän iltana lasten koulu lähetti viestin, että heti kevätloman jälkeen, sunnuntaina 22. maaliskuuta, alkaisi kotikoulu joka jatkuisi kuukauden eteenpäin. Koulu oli onneksi jo etukäteen valmistautunut melko hyvin. Seiskaluokkalaisella esikoisella oli kaiken varalta matkassa mukanaan kannettava koulutietokoneensa ja kaikki tehtäväkirjansa ja viidesluokkalaisella puolestaan koulu-iPad ja tehtäväkansionsa. Ekaluokkalaisen osalta odotamme opetusohjeita sähköpostitse. 



Me olemme käyneet kotikoulua ennenkin, viime keväänä kun Sudanissa oli vallankaappaus ja sen jälkeisinä viikkoina kun lapset ja minut lähetettiin Suomeen evakkoon. Tiedän siis vähän mitä odottaa ja senkin mikä meillä toimii ja mikä ei niinkään. Tunnen olevani valmis kotikouluiluun, semminkin kun tällä kertaa en ole ihan yksin vastuussa lasten koulutuksesta vaan varsinainen opetus tulee koulun puolesta ja puolisokin on täällä. Puoliso haki oikeutta tehdä etätöitä täältä Suomesta ja onneksi saikin luvan. Se että saamme tällä kertaa olla kaikki yhdessä tekee vaikeasta tilanteesta huomattavasti helpomman. 


Rajat kiinni

Muutama päivä sen jälkeen kun olimme tulleet Suomeen Sudanin valtio sulki rajansa ja lakkautti kaikki matkustajalennot maahan ja maasta ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kaikki ne ystävät ja tuttavat ja kollegat jotka ovat nyt Sudanissa ovat siis siellä näillä näkymin useamman viikon jumissa kun taas me emme täältä ulkopuolelta pääse palaamaan kotiin vaikka haluaisimme. 

Olen pahoillani kaikkien niiden puolesta joiden oli ollut määrä lähteä mutta jotka eivät päässeetkään matkaan ja huolissani siitä kuinka maassa pärjätään kaikkien tämänhetkisten haasteiden kanssa. Toistuvat sähkökatkot, ankara polttoainepula, kiristynyt tunnelma ja koronavirus ovat melkoinen yhdistelmä. Omasta puolestamme olen helpottunut, että olemme juuri nyt täällä emmekä siellä ja etenkin, että olemme täällä kaikki yhdessä. Mutta ikävöin kovasti koiriamme ja kissaa ja huolehdin kovasti siitä milloin näemme lemmikit seuraavan kerran. Lemmikimme ovat hyvässä hoidossa omassa kodissamme ja niillä on kaikki hyvin ja se lohduttaa.


Kotipesään

Meillä on kaikeksi onneksi Suomessa oma kotitalo minne voimme vetäytyä omiin oloihimme tekemään etätöitä ja etäkouluhommia. Kotitalossamme on piha joka suorastaan huutaa huomiota. Nyt onkin vihdoin aikaa laittaa sitä hiljakseen kuntoon. Talomme ympäristössä on tilaa leikkiä ja kulkea ja kuoputtaa maata omassa rauhassa. 

Vietämme tavallisestikin hyvinkin paljon aikaa oman perheen kesken eikä kotoilu yhdessä kuulosta minusta ollenkaan huonolta. Kotikoulustakaan en ole erityisen huolissani. Ennen viime kevättä ajatus kotikouluilusta suorastaan hirvitti mutta hieman epävarman alun jälkeen sain evakkoaikana hommasta lopulta sillä tavoin kiinni, että tunsin olevani siinä melkein hyvä! Tällä kertaa tilanne on monella tapaa erilainen. Kotikoulu tulee kestämään pitkään, vähintäänkin useamman viikon. Mutta toisaalta tällä kertaa saamme myös ihan eri tavalla myös tukea lasten koululta eikä minun tarvitse kehittää opetusmateriaalia itse niin kuin viime keväänä kun koulu jätti nuoremmat evakkokoululaiset aika lailla oman onnensa nojaan. 


Hetkessä elämistä

Ahdistun jos pysähdyn liikaa miettimään tätä päivää tai ensi viikkoa pidemmälle, joten yritän pitää ajatukset ensisijaisesti tässä hetkessä. Mietimme yhdessä koko perheen voimin kuinka saamme tästä ajasta mahdollisimman mukavan. Olemme ostaneet terveellisiä ja mieluisia herkkuja ja suunnittelemme parhaillaan myös ensimmäisten kotikoulupäivien ruokalistaa. Olemme hankkineet niin askartelutarvikkeita kuin myös tarvikkeita pienimuotoiseen kotikauneudenhoitoon. Hassut hoitavat kasvonaamiot saattavat ehkä pelastaa jonkun muuten lattean päivän. 

Eilen vaihdoin Netflix-tilauksemme hieman kalliimpaan jotta meidän olisi mahdollista katsoa Netflixiä useammalla ruudulla samaan aikaan. Tähän asti kahden ruudun rajoitus on riittänyt meille ihan mainiosti, mutta luulen, että mahdollisuus vetäytyä iltaisin useampaan nurkkaan katselemaan elokuvaa tai suosikkisarjaa saattaa olla tervetullut siinä vaiheessa kun olemme viettäneet yhdessä päiväkausia ilman taukoa. 

Olen valmis hiljentymään aloilleni odottamaan mitä tuleman pitää. 

Tuesday, 10 March 2020

Maaliskuun kuulumisia

Kevät tuli kuin huomaamatta ja itse asiassa ollaan oikeastaan taas jo kesässä. Tänään näkyy menevän rikki neljänkymmentä celsiusastetta. 

Sähköt ovat poikki neljättä päivää peräkkäin. Ensimmäisenä päivänä sähkökatko kesti yhdeksän tuntia, seuraavana kahdeksan. Eilen katko alkoi kolmelta iltapäivällä ja jatkui iltakahdeksaan. Tänään sähköt katkaistiin jo aamuseitsemältä. Kyse on selvästi suunnitelluista katkoista vaikkei suunnitelmista meille koskaan kerrotakaan. 

Pidämme generaattoria päällä tavallisesti noin kolme tuntia kerrallaan, sitten kolme tai neljä tuntia poissa päältä. On säästettävä sekä itse laitetta että dieseliä, etenkin jos katkoja alkaa nyt tosiaan olla joka päivä. 

Puutarhan väriloistoa.


Automme meni rikki useampi viikko sitten. Veimme auton korjaamolle koska siinä oli pieni vika mutta sen sijaan, että auto olisi korjattu se ei enää lähtenytkään korjaamokäynnin jälkeen käyntiin. Ystävä joka ei tällä hetkellä itse ole maassa antoi meille kaikeksi onneksi autonsa lainaan. Kun haimme laina-auton ystävän työpaikan parkkipaikalta meille selvisi, että auton renkaista kaikki viisi, mukaanlukien vararengas, olivat puhki. Ostimme kaksi uutta rengasta ja korjautimme kolme muuta. Ajelemme ystävän autolla ja odottelemme tietoa siitä minkälaisia varaosia omaan autoomme tällä erää tarvitsee hankkia. 

Tällä viikolla puolisolla piti olla Italiassa koulutus. Ensin peruuntuivat lennot ja kun uudet lennot oli saatu toista reittiä varattua peruuntuikin itse koulutus. Onneksi! Koulutus olisi ollut Pisassa mikä ei vielä eilen ollut karanteenialuetta mutta tästä päivästä eteenpäin koko Italia on suljettuna. Olisi ollut aika hankalaa jos puoliso olisi joutunut pysyttelemään useamman viikon verran karanteenissa Italiassa. 

Kukat ovat kauniita niin pensaassa kuin maahan varisseinakin.
Olemme lähdössä muutaman päivän päästä kevätlomalle. Olemme kaikki selkeästi loman tarpeessa. Meillä on varattuna lääkärinaikoja (ei mitään kulkutauteihin liittyvää vaan ihan muuta) ja täytyisi päästä hankkimaan myös niitä varaosia autoon. Toivon, että matkanteko sujuu suhteellisen normaalisti. Toivottavasti pääsemme myös palaamaan suunnitellusti loman jälkeen takaisin kotiin. En haluaisi olla lemmikeistä kovin pitkään erossa ja aika maassa käy meillä muutenkin vähiin. Nämä viimeiset kuukaudet ovat tärkeitä vaikkeivät taida tulla olemaan aivan helppoja. 

Eilen aamulla saimme tiedon, että kaupungin pohjoispuolella oli ollut jonkinlainen räjähdys. Melko nopeasti selvisi, että kyse oli autopommi-iskusta joka oli kohdistunut pääministerin autokulkueeseen. Kaikeksi onneksi kukaan ei loukkaantunut. Hetken oli epäselvää lähtisikö kansa kaduille osoittamaan tukeaan pääministerille. Minä olin lähdössä hakemaan lapsia koululta ja ajattelin välttää tavallisia mielenosoituspaikkoja kun sain viestin, että koulu menisikin itse asiassa etuajassa kiinni. Lapset tulivat lopulta koulubussilla kotiin ja minä säästyin matkalta koululle. 

Kauniiden kukkien ja piikkilangan ristiriita kiehtoo minua vuodesta toiseen ja
minusta on myös hauska yrittää ottaa kuvia pimeällä.
Tänään on toivon mukaan ihan tavallinen päivä. Tosin noin puolen tunnin päästä on aika laittaa generaattori pois päältä ja sitten onkin edessä useampi kuuma tunti ennen kuin aika lähteä ruokakaupan kautta koululle. 

Monday, 2 March 2020

Viikonloppu toisessa maailmassa

Kävimme viikonloppuna toisessa maailmassa. Lähdimme matkaan perjantaina pian aamukahdeksan jälkeen. Maisemat näyttivät alkuun varsin tunnistettavilta mutta ennen pitkää tulimme kaupungin rajalle, talot harvenivat ja useamman tarkastuspisteen jälkeen olimme aavikon reunalla. 

Pysähdyimme evästauolle suuren kiviröykkiön tuntumaan. Ihmettelin ihastuneena ääneen kuinka moni pääsee käymään autiomaassa Sudanissa? Siihen nuorimmainen vastasi: sudanilaiset pääsevät käymään aavikolla ja tiedäthän äiti, että sudanilaisia on paljon. Lapsen vastaus huvitti minua ja on sinänsä toki tottakin, vaikka Sudanin sisällä matkustetaan kyllä huomattavan vähän. Moni khartumilainen ei ole käynyt missään muualla omassa maassaan eikä muualta maasta välttämättä koskaan matkusteta edes naapurikylään saati pääkaupunkiin. Me olemme käyneet dyyneillä aikaisemmin ja esikoinen on telttaillutkin aavikolla, mutta tuntuu aina jotenkin yhtä huimalta nähdä jotakin uutta tästä valtavasta maasta.

Pysähdyspaikka matkan varrella.


Muovikassit ja muut roskat koristivat tienvartta kylien kohdalla, mutta muuten matkan varrella näkyi pääasiassa hiekkaa ja pieniä pensaita, välillä puitakin ja toisinaan kokoelmia suuria kiviä ja aika ajoin myös komeita mäkiä ja kumpuja. Siellä täällä maantien reunassa oli lehmänruhoja mutta toisaalta näimme ihmeen vähän eläviä lehmiä. Vuohia ja aaseja näkyi sen sijaan pitkin matkaa, myös paikoissa mitkä vaikuttivat siltä, ettei niissä mitenkään voisi olla elävää elämää. Kameleita tuli vastaan sitä enemmän mitä kauemmas Khartumista pääsimme. Melko kaukana kaupungista tienvarressa oli yhtäkkiä useampi suuri kirkkaanvihreä pelto joiden kastelulaitteet näyttivät yhtä moderneilta kuin Suomessa. Suurin osa pelloista joiden ohi siellä täällä ajoimme oli huomattavasti vaatimattomampia, ihmeellisen vihreitä niistäkin moni tosin keskellä hiekkaista ja rutikuivaa maastoa. 

Pysähdyimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Meihin suhtauduttiin melko neutraalisti, emme olleet selvästikään ensimmäiset ulkomaalaiset ravintolassa. Ravintolalta kesti vielä ehkä puolisen tuntia ennen kuin edessäpäin häämötti odotettu näky. Noin viiden tunnin matkanteon jälkeen, vähän yhden jälkeen iltapäivällä olimme vihdoin perillä Meroen pyramideilla. Kamelit kuljettivat lapset ja minut lyhyen matkan parkkipaikalta pyramideille, puoliso teki matkan jalan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet tavanomaista kylmempiä ja ankara auringonpaiste ja kuumuus pyramidien tuntumassa pääsivät siksi yllättämään. Pyramidien sisällä ja vieressä oli onneksi varjoisiakin paikkoja. 





Kiertelimme ja ihmettelimme aikamme pyramideja. Sitten kamelit kuljettivat meidät alueen toisille pyramideille ja sieltä takaisin autoille. Pyramidialueella ei koko aikana ollut ketään muuta kuin meidän seurueemme.

Olimme liikkeellä ystäväperheen kanssa, meitä oli matkassa yhteensä kaksi autollista. Pyramideilta autot veivät meidät majapaikkaamme, italialaisten ylläpitämään telttaleiriin. Leiri on niin lähellä pyramideja, että pyramideja voi ihailla myös leiristä. Saavuimme telttaleiriin vähän ennen neljää iltapäivällä. Hiljakseen saapuivat myös muiden telttojen asukkaat. Leiri täyttyi illan mittaan kokonaan. Sattumalta naapuriteltoissa majoittui muutama tuttu Khartumista. 






Söimme leirin ruokasalissa illalla neljän ruokalajin maittavan illallisen. Meidän onneksemme keittiössä hallittiin myös gluteeniton ruuanlaitto eli saimme kaikki hyvin syödäksemme. 

Jaoin teltan esikoisen kanssa, puoliso puolestaan tyttöjemme kanssa. Yöllä oli hiljaista mutta nukuin silti huonosti ja aamulla heräsin tapani mukaan jo vähän ennen auringonnousua. Vähän kerrallaan heräsi myös muu matkaseurue. Söimme aamiaisen ja autoihin pakattiin meille leiriltä mukaan lounaseväät. Sitten oli taas aika istua auton kyytiin. 

Meroen pyramidit taivaanrannassa auringonnousun aikaan.

Kun lähdimme aamulla leiriltä ajelimme hetken verran suoraan kohti pyramideja.


Tällä kertaa melko suuri osa matkasta kului maastossa keskellä aavikkoa. Olin kiitollinen siitä, että kuskimme tiesivät minne olivat menossa sillä yksin emme taatusti olisi löytäneet perille. 

Pysähdyimme ensin Nagan temppelialueella. Saimme jälleen nauttia alueesta täysin itseksemme. Temppelialueen lähellä paikalliset olivat aaseineen noutamassa kaivosta vettä mutta muita ihmisiä ei paikalla juuri ollut. Ihmettelimme muutamaa erityisen laihaa aasia, nuori koira katseli meitä pensaan alta hieman epäluuloisesti ja yksinäinen vuohi tuli piikkilanka-aidan ali syömään akaasian kukkia kuin ei olisi meitä huomannutkaan.



Vanhempi tytär yritti kurkottaa ja nähdä miltä temppelin sisällä näyttää.
Temppeliin ei päässyt sisälle mutta kivien yli kurkotellen saattoi sisäpuolen jotenkin nähdä.




Nagasta ajoimme Massawwaratin suurehkolle temppelialueelle mistä melko vähän on jäljellä tai restauroitu. Työ on selkeästi kesken, alueelle on esimerkiksi pystytetty informaatiotauluja jotka kuitenkin toistaiseksi ovat tyhjillään. 

Nuorimmainen on lukevinaan tyhjää informaatiotaulua Massawwaratissa.



Suuremmalta temppelialueelta ajoimme lyhyen matkaa Apedemakin leijonatemppelille mikä on suurempaa temppelikompleksia huomattavasti paremmassa kunnossa. 







Eväslounaamme söimme puiden varjossa paikallisen vesipisteen tuntumassa lähellä Massawwaratia. Lounaan jälkeen oli aika suunnata kohti kotia. Kotimatka kesti monta tuntia. Liikennettä oli selkeästi perjantaita enemmän mutta olimme kuitenkin kotona hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Khartum näytti autiomaan jälkeen tavallistakin tunkkaisemmalta ja kaoottisemmalta. Aavikon bensa-asemat olivat näyttäneet pääasiassa melko hylätyiltä mutta heti kaupungin rajalla pitkät bensajonot viitoittivat tiemme historiasta nykypäivään ja muistuttivat siitä minkälaista aikaa maassa tällä hetkellä eletään. 

Vierailu näissä upeissa kohteissa sai jälleen kerran ihmettelemään sitä kuinka turismiin ei täällä haluta tai osata panostaa. Sudanissa on arvokkaita historiallisia kohteita enemmänkin. Maahan ei kuitenkaan ole ihan helppo saada viisumia eikä maan sisällä liikkuminenkaan ole erityisen helppoa. Meidän piti hakea tätä viikonloppureissua varten lupa poistua Khartumin osavaltiosta; tarvitsemme jokaista reissua varten erillisen matkustusluvan. Turismiin ei myöskään ole täällä investoitu sen vertaa, että kaikkiin näihin tärkeisiin paikallisiin kohteisiin olisi esimerkiksi rakennettu tie. Saati että turistikohteitten tuntumaan olisi järjestetty vaikkapa vessat tai siisti paikka missä pysähtyä syömään eväät. Khartumiin tottuneena me emme ihmetelleet infrastruktuurin puutetta vaan kaikki huomiomme oli itse kohteissa mutta kuvittelisin, että turisteille jotka tulevat maahan jostakin kauempaa saattaa kulttuurishokki olla turhan tuntuva puutteellisten peruspalveluiden vuoksi. 



Suosittelen silti kynnellekykeneville vierailua Sudanin aavikolla Meroessa, Nagassa ja Massawwaratissa. Ne ovat kuin toinen maailma mihin kaikilla ei ole pääsyä. 

Wednesday, 19 February 2020

Luopumis- ja surutyötä

Sopeutuminen uuteen maahan on oma prosessinsa ja lähteminen on sekin omansa. Tähän elämänvaiheeseen, tähän paikkaan tällaisena kuin se nyt on emme koskaan voi palata kun täältä kerran lähdemme. Jonkinlaista luopumistyötä suhteessa Khartumiin olen itse käynyt läpi jo vuosia, jollain tasolla ehkä jo siitä asti kun tänne muutimme, mutta kuluneiden kuukausien aikana joka tapauksessa ihan ajatuksella. 

Läpi viime syksyn tuntui haikealta, että menossa oli viimeinen vuosi tässä ympäristössä. Khartumista ei koskaan ole tullut samanlaista kotia kuin vaikkapa Belmopanista mutta koti kuitenkin. Olemme asuneet täällä kohta kuusi vuotta, se on pitkä aika. Nuorimmaisemme on elänyt Khartumissa lähes koko elämänsä ja keskimmäinenkin reippaasti yli puolet tähänastisesta elämästään. Esikoinen oli kuusi kun muutimme Sudaniin ja ehtii täyttää kaksitoista ennen kuin muutamme pois. Minä itse olen toistaiseksi asunut vain Suomessa pitempään kuin täällä Sudanissa.

Taivas eilen muutamia minuutteja ennen kuin aurinko virallisesti nousi.
Lähtemisessä minulle raskainta on ero läheisistä ihmisistä. Toiset täkäläisen elämämme tärkeistä ihmisistä näemme varmasti vielä uudestaan, osasta heistä on taatusti tullut meidän ihmisiämme lopuksi elämäämme, mutta arkea emme enää syksyllä kuitenkaan heidän kanssaan jaa ja se on pohjattoman surullista. Raskasta on myös kohdata toisten suru meidän lähdöstämme. Tiedän miltä tuntuu olla se joka jää. Se joka muuttaa on menossa kohti jotakin uutta kun taas se joka jää jatkaa samassa vanhassa todellisuudessa josta puuttuu jotakin tärkeää ja olennaista. 

Vuodenvaihteen jälkeen huomasin siirtyneeni luopumisprosessissa uuteen vaiheeseen. Enää ajatus Khartumin jättämisestä ei tee minua haikeaksi. Haikeuden tilalle on noussut päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen helpotus siitä, että aikamme täällä on kulkemassa kohti loppua. Havannoin silti edelleen ympäristöäni tavallista tarkemmin. Heräilen pitkästä aikaa taas rukouskutsuihin joita en ole juurikaan noteerannut moneen vuoteen ja katselen autossa ohikiitäviä maisemia entistä tarkemmin silmin. Tunnen vähän yllättäen yhtäkkiä myös hiljaista sympatiaa ja solidaarisuutta sitä minua kohtaan joka vuosia sitten saapui tähän valtavaan hiekkapölyiseen kaupunkiin. 

Taivas eilen varhain aamulla noin tunnin auringonnousun jälkeen.


Tarkastelen ympäristöäni mutta ajatuksissani olen paljon myös jo muualla, vieraassa maassa jossa en ole vielä koskaan käynyt. Odotan uutta innolla mutta toki tuleva myös huolettaa. Entä jos tunnenkin itseni Bishkekissä yhtä hirvittävän yksinäiseksi kuin alkuun täällä Khartumissa? Olen kyllä nykyään yksinäisyyden kanssa paljon paremmin sinut, mutta kuinkahan hyvin pärjään yksinäisenä ihan vieraassa paikassa? Pärjättävä joka tapauksessa on sillä uudessa ympäristössä joudun kannattelemaan taas tavallistakin enemmän myös lasten tunnelmia. Yritän siis levätä varastoon, joogata, kohdata kaikenlaiset huolet ja haja-ajatukset ja käsitellä ne rauhallisesti pois mielestä. Yritän pitää itsestäni ja jaksamisestani huolta. 

Mutta kaikkea ei voi ajatuksen voimalla hallita. Kouluyhteisöämme kosketti äskettäin suuri suru jonka kanssa opettelemme nyt elämään. Suru vyöryy hetkittäin päälle kuin hyökyaalto enkä niissä hetkissä näe eteen eikä taakse. Näiden kuluneiden viikkojen aikana suomen kielen sana surutyö on tuntunut varsin osuvalta. Kun surun jaksaa kohdata ja sen kanssa tehdä töitä, se vähän kerrallaan kaikeksi onneksi hieman kevenee. Musertavia hetkiä tulee vähän harvemmin ja ne eivät ole niin mustia kuin alkuun.

Aurinko laski eilen juuri kun ajelimme koulun talleilta kohti kotia. Valtava oranssi pallo katosi golfkentän palmujen taakse vain hetkeä ennen kuin sain otettua tämän kuvan.



Luopumisen tunnelmien ja surun lisäksi edellisvuoden tapahtumat kummittelevat niin ikään paljon mielessä ja vaativat selkeästi huomiota. Ilotulitukset saivat minut uudenvuodenaattona pahasti säpsymään ja samana iltana ystävä lempeästi mainitsi, että meillä taitaa olla aika tavalla käsiteltävää kuluneen vuoden vaiheilta. Kipeä lonkka on sekin viime kuukausien aikana osaltaan pakottanut pysähtymään ja kuulostelemaan omaa vointia. Onneksi on aikaa kohdata kivut, surut ja kaikenlaiset hyvät ja huonommat tunnelmat ja ajatukset. Tavoitteenani on se, etten kantaisi kovin paljon ylimääräistä henkistä lastia täältä mukana uuteen maahan. Saapa nähdä kuinka hyvin tässä tavoitteessani onnistun.