Thursday, 27 June 2019

Voi mikä kesäkuu

Lähdimme lomalle Suomeen heti koulun päätyttyä toukokuun lopulla. Kesäloma Suomessa alkoi huonoilla uutisilla Sudanista ja mittavalla vesivahingolla Suomen kotitalossamme. Tilanne Sudanissa kiristyi kesäkuun alussa niin, että minut ja lapset on nyt käytännössä jälleen evakuoitu Sudanista. Mieheni toisaalta joutui lähtemään kesken lomansa takaisin töihin Khartumiin, hän kun on toimistollaan niitä jotka pysyttelevät maassa silloinkin kun muut lähtevät. Lapset ja minä emme toisaalta nyt pääse palaamaan kotiin ennen kuin evakuointipäätös puretaan. 

Ei ole sanoja sille mitä Sudanin tilanteesta ajattelen. Tai oikeastaan sanoja on liikaakin. Mitään tyhjentävää en joka tapauksessa osaa sanoa ja kaikki sen vähempi tuntuu turhanpäiväiseltä ja lattealta. Omalta osaltamme toivomme parasta mutta yritämme toisaalta olla valmiina kaikkeen. Tässä vaiheessa ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa vireille varasuunnitelma sen varalle, ettemme lapset ja minä pääsekään palaamaan syksyllä suunnitellusti Sudaniin. 

Hoitelen asioita vähän kerrallaan eteenpäin ja yritän samalla järjestää vesivahingon korjaustöitä alkuun. Ja onhan tässä ehtinyt muutaman viikon varrella tapahtua jo kaikenlaista muutakin. Yksitoistavuotiaalle esikoiselle puhkesi yhtäkkiä pari viikkoa sitten vesirokko ja minä taas löysin eilen jalastani en vain yhden vaan jopa kaksi punkkia, tiukasti kiinnittyneinä. Toinen punkeista oli sen verran kookas, että oli tainnut olla kiinni jo vähän pitemmänkin aikaa. En ymmärrä miten en ollut sitä aikaisemmin huomannut. Minulla on onneksi rokotus puutiaisaivokuumetta vastaan, mutta borrelioosin vuoksi täytyy pistokohtaa ja oloa nyt kuitenkin varalta vähän seurailla. 

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Ennen kuin mies lähti kesken loman takaisin Sudaniin ehdimme kuitenkin käydä nelisin vanhempien lasten kanssa melontakurssilla. Kesän aluksi vanhempi tytär oli myös tanssipäiväleirillä. Ihailen tyttöäni joka rohkeni mennä kurssille ihan itsekseen ja jaksoi pitkät kurssipäivät harjoitella tiiviisti tanssia ja samaan aikaan myös suomen kieltä! Viime viikolla kävin lasten kanssa itsekseni Tukholman-risteilyllä. Meidän oli ollut tarkoitus saattaa lasten isä laivalla Tukholmaan ja sitä kautta takaisin töihin, mutta siinä vaiheessa hän oli jo joutunut palaamaan toista reittiä Sudaniin. Olen tyytyväinen ja vähän ylpeäkin siitä, että lähdin kuitenkin yksin lasten kanssa laivalle ja Junibackeniin. Reissu sujui lopulta ihan hienosti nelisinkin. 

Hetkessä elämistä on nyt opeteltava oikein vaikeamman kautta kun kesä on heittänyt suunnitelmat selälleen ja syksyn tilanteesta ei ole varmuutta. 

Auringonlasku jossakin Suomen ja Ruotsin välillä.

Tuesday, 28 May 2019

Onnea ja rohkeutta vastoinkäymisiin

Olo oli tämän viimeisen puolikkaan kouluviikon alussa kevyt. Oikeastaan läpi koko tämän toukokuun olen pysähtynyt useamman kerran suorastaan ihmettelemään omaa hyvää oloani. Olenko unohtanut huolehtia jostakin, kyllä kai jokin sentään on vialla, miten ihmeessä kaikki tuntuu olevan hyvin? 

On kuukauden ajalle osunut toki huonompiakin hetkiä. Kolmen lapsen äitinä tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunteita ja syyllisyyttäkin siitä sun tästä. Sosiaaliset kuviot ovat myös tuoneet omia satunnaisia pilviään taivaalle. Mutta pääasiassa kuukausi on kuitenkin sujunut hyvin. 

Emme ole erityisen taikauskoisia mutta ei onnea tuovista kissoista haittaakaan varmaankaan ole.


Parin päivän päästä alkaa loma. Olisipa ollutkin aikamoista lähteä tämän levottoman kevään jälkeen rauhallisin mielin lomalle! Mutta tänään alkoikin sitten parahiksi maassa kahden päivän suurlakko. Vielä ei ole selvää kuinka laaja lakosta muodostuu. Lasten koulun bussinkuljettajat ovat joka tapauksessa tänään lakossa joten vein autonkuljettajan kyydillä lapset aamulla kouluun. Tiet eivät olleet ainakaan huomiota herättävän hiljaiset: liikennettä oli minusta ihan tavallisen ramadanin ajan aamun verran. Päivän mittaan selvinnee kuinka suuresta lakosta on kysymys. Toistaiseksi on epäselvää esimerkiksi onko lentokenttä auki normaalisti. Aamulla kun ajoimme koululta takaisin näimme kahden lennon nousevan kentältä, mutta äskettäin kuulin huhun, että lähtöselvityksessä olisi varsin hiljaista. 

Eilen illalla olisin halunnut viedä Poppy-koiravanhuksen eläinlääkärille näytille, ihan vain varan vuoksi ennen lomaa. Ramadanin aikaan eläinlääkäriasema on kuitenkin auki vasta iftarin - paastonajan ilta-aterian - jälkeen. Samoihin aikoihin oli eiliselle suunnitteilla mielenosoituksia eläinlääkäriaseman tuntumaan eli sinnepäin ei ollutkaan viisasta lähteä. Tämä päivä ja huominen ovat sitten taas lakkopäiviä ja eläinlääkärireissu jääkin nyt nähtävästi kokonaan tekemättä. Onneksi eläinlääkäri tekee myös kotikäyntejä viikonloppuisin ja autonkuljettajamme joka hoitaa lemmikkejämme poissa ollessamme osaa kyllä hyvin seurailla niiden vointia ja päätellä onko eläinlääkärin käynnille tarvetta. 

Jostakin luin, että virtahevot symboloivat rohkeutta ja rauhallisuutta vastoinkäymisissä. Tämä kokoelma sohvapöydällämme joka kuvaa perhettämme sopii sitten paremmin kuin hyvin meitä inspiroimaan!


Kun eilen iltapäivällä oivalsin, ettei eläinlääkärireissu onnistuisikaan ja että koulubussit eivät kulkisi ja viimeiset koulupäivät kuluisivat minulta kulkiessa edestakaisin koululle oli hyvä kevyt mieleni hetkessä tiessään. Arvaamattomuutta ja uusia käänteitä jaksaa tietyn määrän mutta jossain vaiheessa voimat loppuvat. Hetken ärsytti kaikki mutta siinä vaiheessa kun mies tuli töistä kotiin mukanaan muutama työkaverinsa olin onneksi sentään alkanut löytää tilanteesta jo vähän huumoriakin. Yhdessä porukalla sitä löytyi vähän enemmänkin. 

Illalla nukkumaan mennessä yöpöydälläni oli gekko, kuin mitä kaunein koriste-esine. Se säikähti salamaa kun otin siitä kuvan ja luikahti yöpöydän taakse. Aion pitää sitä kuitenkin hyvän onnen merkkinä. Tulkoon mitä tuleman pitää. Mehän olemme jo tottuneet joustamaan ja tekemään lennossa uusia suunnitelmia.

Kaunis kuin koru!

Sunday, 26 May 2019

Toukokuun tunnelmia kuvina

Kesän valo on kova ja ankara mutta sitä pääsee onneksi sisälle pakoon.

Tähän aikaan vuodesta tuuli leikkii hiekalla pihassa.
Pihapuumme on ehtinyt kasvamaan varsin suureksi viiden vuoden aikana.
Ensimmäistä kertaa olen osannut vähän nauttiakin toukokuisen auringon poltteesta.

Näin vihreää ja kukikasta voi olla ihan aavikon laidalla.

Harmaakuonoinen vanha rouva Poppy on melko hyvässä voinnissa.

Tähän aikaan vuodesta huomioni kiinnittävät niin tuulen leikit kuin myös valon ja varjon temput.

Ikkunakalterien välistä näkyy naapurusto. Tätä näkymää tulee vielä ikävä, piikkilankoineen kaikkineen.

Friday, 24 May 2019

Kuluvaa ja tulevaa

Enää alle viikko jäljellä tätä kouluvuotta. Jokaisen kouluvuoden alussa tuntuu, että vuotta on edessä ikuisuus, mutta ihmeen nopeasti kuukaudet lopulta kuluvat ja onkin taas kesä.

Ensi syksynä 11-vuotias esikoinen siirtyy yläasteelle. Vanhempi tytär täyttää kesän aikana yhdeksän ja menee syksyllä hänkin jo viidennelle luokalle. Viisivuotias nuorimmainen siirtyy puolestaan syksyllä esikoulusta ensimmäiselle luokalle. Kuluvalla viikolla kaikki kolme kävivät tutustumassa uusiin luokkatasoihinsa. Tytöt vierailivat tunnin verran tulevissa luokkahuoneissaan ja tuleva yläkoululainen puolestaan vietti koko päivän yläasteella. 

Kaikkia vähän jännittää tuleva, myös minua, vaikka pääasiassa odotammekin ensi vuotta ihan hyvillä mielin. (Kunhan tilanne maassa vain nyt pysyisi rauhallisena.) Ensi syksynä kaikki kolme lasta pääsevät koulusta samaan aikaan. Saan arkipäiviin puolitoista tuntia lisää aikaa eikä minun enää koskaan tarvitse hengailla koululla nuorimmaisen kanssa odottelemassa vanhempien lasten koulupäivän päättymistä! En meinaa uskoa todeksi, että ne ajat ovat nyt kerta kaikkiaan ohi. En ole haikea vaan ihan vain helpottunut.

Mutta toistaiseksi meneillään on vielä tämä kouluvuosi, viimeiset päivät kuudetta luokkaa, neljättä luokkaa ja esikoulua. Viimeiset kuuden aamut tänä keväänä, viimeiset kerrat tämän kouluvuoden puolella portilla odottelemassa lapsia koulubussilta. 

*****

Olen tällä viikolla lueskellut kouluista ja sairaaloista, hanavedestä jolla ei voi edes pestä hampaita, turvallisuushaasteista, julkisesta liikenteestä, liikenteestä ylipäätään, malariasta ja denguesta, pakollisista rokotuksista, maanjäristyksistä, harrastusmahdollisuuksista, nähtävyyksistä ja kaikenlaisista muista yksityiskohdista jotka yhdessä muodostavat kaupunkeja ja maita. On taas se aika kiertolaiselämää kun meillä mietitään vakavasti minne seuraavaksi ja punnitaan erilaisia vaihtoehtoja. 

Mitään lopullista tai varmaa listaa vapaista paikoista meillä ei vielä ole, arvailujen ja epävirallisten tietojen varassa mennään siis toistaiseksi. Tältäkin huteralta pohjalta on kuitenkin ihan hyvä päästä taas pitkästä aikaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja rajata pois tai lisätä maita mahdollisten tulevien asuinmaiden listalle. Tällä hetkellä listamme käsittää useampia mantereita, erinäisiä kieliä ja kulttuureita, tutumpia ja vieraampia paikkoja, sellaisia maita joissa olemme käyneet ja muutaman sellaisenkin maan jonka olemassaolosta tuskin tiesinkään. Aika pitkälti ihan vain mielikuvien ja hajanaisten tietojen pohjalta tehdään tässä vaiheessa alustavia päätelmiä siitä minne suuntaan ehkä haluaisimme siirtyä seuraavaksi.

Tärkeältä tuntuu löytää paikka jossa meillä kaikilla olisi hyvä olla. Lapsille mahdollisimman hyvä koulu, koirille edes pieni piha, niistä lähdetään. Turvallisuuskysymykset ovat meillä aina tärkeysjärjestyksessä korkealla - tosin käsityksemme turvallisuudesta on vuosien varrella muuttunut. Vertaamme erilaisia kaupunkeja esimerkiksi Jamaikan Kingstoniin missä asuimme vähän yli kolme vuotta. Turvattomuuskin on usein aika suhteellista eikä välttämättä kaikkialla läheltä kosketa hyväosaisten kuplaa. Näiden viime kuukausien kokemusten jälkeen en ehkä enää suhtaudu ihan samalla tapaa myöskään poliittiseen epävakauteen; en enää pelkää yhtä paljon sitä mitä epävakaudesta saattaa seurata.

Tuntuu vanhastaan tutulta ja jotenkin suorastaan arkipäiväiseltä tehdä kepeitä muistiinpanoja erilaisista kaupungeista ja maista sillä silmällä miltä niissä ehkä tuntuisi asua. Eikä paranekaan liikaa pysähtyä miettimään minkälaisen päätöksen äärellä ollaan vaan keskittyä pääasiassa konkreettiseen. Tuntuu yhtä aikaa ylelliseltä ja ihan päättömältä, huolestuttavalta mutta toisaalta myös hauskalta pyöritellä kynän päässä perheemme seuravaa asuinmaata. Kyse on melkoisesta elämänvaiheesta. Esikoisen olisi periaatteessa määrä ehtiä seuraavassa asuinmaassamme täysi-ikäiseksi. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran näillä näkymin suunnittelemme muuttoa keskimmäinen olisi jo lukiossa ja nuorimmainenkin jo melkein teini. 

Takuita ei tietysti ole siitä, että päädymme sinne minne haluamme. Siksikin on tärkeä yrittää kuroa kasaan lista maita jonka kaikki vaihtoehdot tuntuvat tavalla tai toisella hyviltä ja omilta. Varsin erilaisia vaihtoehtoja on toistaiseksi listallamme, kovin erinäköisiä ja -tuntuisia mahdollisia elämänsuuntia. Lopulta on kuitenkin luotettava sen tiedon varaan, että hyvää elämää voi elää monin eri tavoin, monessa eri paikassa, ja on annettava elämän kuljettaa. 

Tuesday, 21 May 2019

Kotina kiertolaisuus

Meidän italialaissuomalainen perheemme muuttaa maasta toiseen muutaman vuoden välein mieheni työn mukana. Kiertolaiselämää on näissä puitteissa takana kohta kaksitoista vuotta ja toistaiseksi olemme asuneet perheenä kolmessa maassa.

Samanlaista kiertolaiselämää elävät maailmalla monet muutkin kehitystyöntekijöistä lähetystyöntekijöihin ja kansainvälisten yhtiöiden työntekijöistä diplomaatteihin. Elämänpiiriimme täällä Khartumissa kuuluu monia kaltaisiamme perheitä joissa vanhemmat ovat kukin eri maista, kotona puhutaan useampaa kieltä, takana on erinäinen kokoelma asuinmaita ja edessä toinen mokoma. Ja vaikka täällä Khartumin ulkomaalaispiireissä eivät kotiäidit tai -isät olekaan erityisen tavallisia, kotivanhemmuus on toisaalta kiertolaiselämässä ylipäänsä melko normaalia. Tässä ympäristössä minä ja monikulttuurinen perheeni olemme suorastaan tylsän tavallisia.

Parhaimmillaan kiertolaiselämä yhdistää niin, että ystävistä tulee lähes perheenjäseniä.

Minä kutsun meitä kiertolaisiksi koska mielestäni se parhaiten kuvaa tätä meidän todellisuuttamme. Kiertolaisuus sanana vihjaa mielestäni niin hyvistä kuin huonoistakin puolista tässä meidän liikkuvaisessa elämässämme. Ulkomailla asumista ja maailmalla liikkumista hehkutetaan minusta usein liikaakin ja haluan itse osaltani yrittää tuoda jonkinlaista tasapainoa mielikuviin siitä minkälaista on asua kaukomailla ja miltä tuntuu rakentaa koko elämä muutaman vuoden välein uuteen vieraaseen ympäristöön. Pähkinänkuoressa: arki on arkea kaikkialla ja muutot ovat vaikeita vaikka niihin olisi ehtinyt kehittyä omat rutiininsa.

Kiertolaiselämässä on omat itsestäänselvyytensä, tapansa ja tottumuksensa. Yhtäläisyydet yhdistävät meitä muihin kaltaisiimme ja toisaalta osaltaan erottavat niistä jotka elävät toisenlaista elämää. Monet tämän oman elämäni lainalaisuudet ovat itselleni nykyisellään niin tuttuja ja itsestäänselviä, etten välttämättä aina edes huomaa kuinka vahvasti ne liittyvät juuri tähän meidän elämäntapaamme. Siirtyminen maasta toiseen tasaisin väliajoin määrittää joka tapauksessa vahvasti meidän elämäämme ja kutakin meistä perheenjäsenistä yksilöinä.

Vaikka muutoista onkin vuosien varrella tullut tuttuja juttuja ne ovat silti aina melkoinen koitos, varsinkin kun mukana kulkee lapsia ja lemmikkejä.


Tuttu perhe Yhdysvaltain diplomaattikuvioista ilmoitti äskettäin irtisanoutuvansa kesällä valtion palveluksesta. He väsyivät kulkemaan ja haluavat jäädä nykyiseen asuinmaahansa pysyvästi sen sijaan, että siirtyisivät seuraavaan maahan saati palaisivat Yhdysvaltoihin asumaan. Olin yllättynyt heidän päätöksestään; ei taida olla ihan tavallista vaihtaa diplomaattiuraa yksityisyrittäjyyteen. Siitäkin vähän yllätyin kun oivalsin, etten itse olisi valmis lyömään hanskoja tiskiin ja asettumaan aloilleni. Tämä elämäntapa tuntuu kaikesta huolimatta minusta omalta ja hyvältä. Vaikka koville monesti ottaakin niin me kuitenkin hallitsemme tämän kuvion: lähdöt ja saapumiset, ulkopuolisuuden tunteet ja arjen rakentamisen minne milloinkin. Tunnen itseni nykyään enemmän kiertolaiseksi kuin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi, nämä kiertolaisympyrät ovat omin vertaisryhmäni, ja oma paikkani on milloin missäkin kiertolaiselämän vaiheessa: tulossa tai menossa tai elämässä arkea jossakinpäin maailmaa.  

Thursday, 16 May 2019

Tätä viikkoa

Niin kutsuttu sit-in, istumalakko, puolustusministeriön edessä jatkuu viikosta toiseen. Alkuun huhtikuussa mielenosoittajilla oli tiesulkuja pääasiassa vain lähellä kokoontumispaikkaa, mutta viime päivinä he ovat pyrkineet sulkemaan myös useampia kaupungin keskeisistä väylistä. Tiesulut eivät ole pysäyttäneet kaupunkia mutta ovat vieneet arjen kyllä hieman sijoiltaan. Laittomat tiesulut ovat myös lisänneet jännitteitä mielenosoittajien ja armeijan välille. 

Koulubussit oli eilen peruttu niin aamulla kuin iltapäivälläkin, arvatenkin juuri tiesulkujen vuoksi. Mies teki etätöitä ja pääsi siksi viemään lapset aamulla kanssani koululle ja iltapäivällä koululta kotiin. Ihan helposti se ei kyllä onnistunut. Omassa naapurustossamme tiet olivat auki mutta heti ensimmäinen pääväylä jolle yritimme olikin suljettu: tien varrelle oli sinne tänne rakennettu tiilistä ja kaikenlaisesta romusta esteitä. Siirryimme pitkin sivuteitä seuraavalle väylälle mutta ennen pitkää sielläkin oli tie kiinni. Matkanteko oli tiesulkujen vuoksi melkoisen turhauttavaa ja kirjaimellisen mutkikasta. Ehdimme kyllä lopulta koululle ihan hyvissä ajoin pitkin sivuteitä ja matka kotiinpäin kului vähän sujuvammin kun tiesimme paremmin mitä teitä välttää. 


Lähdimme varalta hyvissä ajoin jo puolenpäivän vaiheilla takaisin koululle hakemaan lapsia. Menomatka sujui ihan hyvin mutta kotimatkalla jouduimme taas ajamaan tiesulkujen vuoksi pitkän mutkan. Onneksi kaupunki on meille siinä määrin tuttu, ettemme pahemmin eksyneet kiertoteillä. Yksi hiekkapölyinen sivukatu näyttää lopulta aika samalta kuin toinen!

Olemme tottuneet siihen, että tilanne täällä elää päivästä toiseen ja suunnitelmia ja ajoreittejä on muutettava lennossa. Aika uuvuttavaa se on silti. Kova kuumuus ei tietysti ainakaan auta asiaa. Mutta niin vain on ihan kohta taas yksi arkiviikko ohi ja jäljellä pian enää vain yhdeksän koulupäivää tätä lukuvuotta. Kaikki harrastustoiminta koululla on meidän osaltamme tältä vuodelta vihdoin ohi ja tänään koulubussitkin taas kulkevat normaalisti. 

Kaikki on vähän kummallista mutta samaan aikaan toisaalta ihmeellisen tavallista. Viikko on kaikesta huolimatta sujunut ihan mukavasti ja luvassa on kiva viikonloppu. Suurimman osan ajasta olen suorastaan hyvällä tuulella, mutta toisaalta pitkin päivää silloin tällöin huomaan kuinka päätä särkee ja iltaisin olemme mies ja minä molemmat ihan puhkiväsyneitä. Pari viikkoa vielä ja sitten alkaa loma. Toivon, että osaamme tämän kaiken päälle rauhoittua lomailemaan.


Sunday, 12 May 2019

Viisi vuotta Khartumissa

Ennen kuin pakka uusimpien käänteiden myötä sekosi olimme juuri tehneet päätöksen jäädä Khartumiin vielä vuodeksi. Kuudeksi vuodeksi tänne alunperin tulimmekin ja vaikka alkuun arvelin, että jaksan täällä noista kuudesta vuodesta vain parhaimmillaan kolmanneksen niin ihmeesti silti olemme täällä edelleen. Kohta tulee täyteen jo viisi vuotta. Näin kauan en ole asunut missään Suomea lukuunottamatta. Se on aika pysäyttävä ajatus. 

Vuodet täällä ovat yhtäältä kuluneet tosi nopeasti ja toisaalta ihan hirvittävän hitaasti, niin kuin ajalla on tapana. Jokainen vuosi Khartumissa on tuonut tullessaan omat haasteensa, sellaisia käänteitä mitä en olisi osannut ikinä odottaa ja paljon myös sellaista mitä en ole voinut blogissa käsitellä ollenkaan. Omassa perhepiirissämme kaikki on ollut sinänsä hyvin mutta ympärillämme on kuohunut vuosien varrella monin eri tavoin.

Viisi vuotta sitten kesällä Suomessa matkalla Belizestä Sudaniin koirat olivat kaikki vielä nuoria.


Kun saavuimme maahan esikoinen oli vasta täyttänyt kuusi, vanhempi tytär neljä ja nuorimmainen ei ollut vielä vuottakaan. Koirat olivat silloin kaikki vielä nuoria ja reippaita ja me perheen aikuisetkin selkeästi nykyistä nuorempia ja reippaampia. Mies ja minä olimme muuton aikaan molemmat vielä kolmekymppisiä, nyt jo ihan tukevasti neljänkympin puolella molemmat. Suuri osa rypyistäni ja kaikki harmaa hiuksissani ovat Sudanin perua.

Tänä vuonna nuorimmaisemme täyttää kuusi. On hullua kuinka pieni hän minusta vielä on kun vertaa siihen miten suurelta isoveljensä minusta vaikutti kuusivuotiaana tokaluokkalaisena ensimmäisenä syksynä täällä Khartumissa. Esikoislapset kai aina vaikuttavat jotenkin vanhemmilta ja kypsemmiltä kun heitä huomaamattaankin vertaa nuorempiin sisaruksiinsa. Kun taas kuopus toisaalta herkästi vaikuttaa pitempään pieneltä kun rinnalle ei ole ilmaantunut ketään pienempää.

Kuluneiden viiden vuoden aikana osa meistä on alkanut näkyvästi harmaantua, Poppy kai eniten.
Koiravanhuksemme ovat minulle ehkä selkein muistutus ajan kulumisesta ja siitä kuinka mikään ei kestä ikuisesti. Olemme niin pitkään olleet tämä porukka, että tuntuu mahdottomalta kuvitella elämää ilman näitä eläinkavereita. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että etenkin Poppy ja Pongo alkavat olla jo aika vanhoja. Jo viime kesänä varmistelin mieheltäni, että onhan minun mahdollista palata loman aikana Khartumiin jos Poppy-vanhuksen kunto yhtäkkiä romahtaa, ja samoissa mietteissä olen menossa taas kohti lähestyvää kesälomaa. Olen kiitollinen mahdollisuudesta saada lomailla tänäkin kesänä pitkästi Suomessa ja että ehdimme kesän aikana vielä Italiaankin, mutta toisaalta en haluaisi erota lemmikeistämme niin kauaksi aikaa.