sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kesälomakuulumisia Suomesta

Varjossa leikkipuistossa lasten seurana.
Helsinki Pride näkyi pääkaupungin katukuvassa kesäkuussa.
Itse Pridekulkue ilahdutti mutta toi myös kyynelet silmiini - siitä lisää myöhemmin.
Onko mitään parempaa?
Isoisä on tänä kesänä opettanut isommat lapsenlapset vuolemaan puuta.
Vanhempi tytär koristeli oman paperiveitsensä näin kauniisti.
Helsingin sanomien osuva mainostaulu.
Osallistuimme lasten ja heidän isoäitinsä kanssa Helsinki Calling -mielenosoitukseen.
Kuljimme ensimmäisten joukossa Tuomiokirkolle. Tässä istutaan jo varjossa lepuuttamassa jalkoja.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Etäältä näkee lähelle

Sudanissa en tavallisesti tunne olevani erityisen etäällä Euroopasta. Matka Sudanista Suomeen ei ole kohtuuttoman pitkä ja kun aikakin on tähän aikaan vuodesta molemmissa maissa sama ei välimatka kahden todellisuuden välillä tunnu Sudanista katsoen niin kauhean pitkältä. 

Khartumin elämämme etäisyys Euroopasta näkyy ja kuuluu kuitenkin perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien ilmeissa ja reaktioissa kun kertaamme kuluneiden kuukausien tapahtumia. Sudanissa ollessamme emme voi vapaasti kertoa kuulumisiamme tai puhua maan tilanteesta sen enempää puhelimitse kuin sähköpostinkaan välityksellä sillä molempia seurataan. Vasta kasvokkain täällä toisaalla voimme siis kertoa läheisillekin laajemmin ja yksityiskohtaisemmin kuluneista kuukausista. 

Samat rajoitukset heijastuvat tietysti myös blogiin. Belizenvuosina totuin kirjoittamaan blogia varsin vapaasti. Sudanissa samaan ei valitettavasti ole mahdollisuutta. Elämästämme Khartumissa voin kirjoittaa vain varsin rajastusti ja tarkkaan harkituin sanoin. Ne muutamat kerrat kun tänä keväänä viittasin blogissa Sudanin polttoainepulaan puolitosissani mietin sulkevatkohan paikalliset viranomaiset blogini. Polttoainepulaa kun ei nimittäin virallisesti ole ollenkaan olemassa. Samasta syystä paljon elämästämme ja ympäristön havainnoinnista Khartumissa rajautuu kokonaan blogin ulkopuolelle. Monista asioista en rohkene tai tunne voivani kirjoittaa ollenkaan. 

Kävimme pari päivää sitten Alpeilla Monte Bianco -vuorella. Maisemat olivat henkeäsalpaavat.


Jo vuosia yksi motoistani on ollut “kaikkeen tottuu”. On suorastaan huolestuttavaa kuinka totta se onkaan! Paljon siitä mikä paikan päällä Khartumissa tuntuu lähes normaalilta ja arkipäiväiseltä kuulostaa omiinkin korviini kummalta ja kamalaltakin kun siitä puhuu täällä ihan toisenlaisessa ympäristössä. Ja toisaalta kaikkea tapahtunutta ei voi sanoin kuvata silloinkaan kun ei tarvitse huolehtia sananvapauden rajoituksista, eivätkä kaikki kokemukset ja tuntemukset välity eteenpäin vaikka niitä miten sanoittaa. 

Mitä enemmän kerromme Euroopaassa elämästämme Khartumissa sen etäämpänä se tuntuu olevan, kaukana toisaalla, ihan toinen maailma. Samalla meistä itsestämmekin tulee vähän kummajaisia erikoislaatuisine kokemuksinemme. Jos meidät on Khartumissa tuomittu elämään melko pitkälti omassa kuplassamme ulkopuolisina ulkomaalaisina niin myös synnyinmaissamme kosketuspintojen puute saa olon välillä tuntumaan melkoisen ulkopuoliselta.

Läheisten kanssa löytyy kyllä onneksi aina yhteinen kieli etäisyydestä ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta. Ja vanhasta tottumuksesta osaamme asettua tuttuihin olosuhteisiin niin Suomessa kuin Italiassakin. Puhelimet ja kannettavat tietokoneet löytävät vanhasta muistista tutut wifiyhteydet ja niinikään me itse uskallamme vanhasta muistista luottaa toimivien nettiyhteyksien varaan, ruokakauppojen laajaan tarjontaan, sähköön ja puhtaaseen hanaveteen vaikka ne eivät kuulukaan elämäämme Khartumissa. En ole kyllä enää ihan varma tuntuuko minusta normaalimmalta, että hanavettä voi tai ei voi juoda, että internet toimii vai takkuilee. 

Huipulla riitti lunta. Lämpötila ihan Monte Blancon huipun tuntumassa oli pari celsiusastetta.


Aikoinaan Jamaikalla opin hurjasti joustavuutta ja kärsivällisyyttä joita kumpaakin kehitin edelleen myös Belizessä, mutta aikaisemmin molempia riitti kuitenkin ennen kaikkea vain sikäläiseen ympäristöön ja elämäntapaan; lomilla Suomessa ihmettelin edelleen entiseen tapaan miksi bussi on minuutin myöhässä tai ärsyynnyin kun kaupasta ei löytynytkään hakemaani. 

Sudan on ollut minulle kova koulu mutta oppi kantaa hedelmää: olen ilokseni huomannut, että olen nykyään paljon rauhallisempi ja parempi kestämään pienempiä ja suurempia vastoinkäymisiä missä sitten olenkin. Ennen kaikkea olen oppinut aikaisempaa paremmin hyväksymään asiat sellaisenaan. Sähkökatko Sudanissa katkaisee ilmastoinnin ja tuulettimet mutta sähkökatkosta hermostuminen tekee olon vain entistäkin kuumemmaksi joten on parasta pysyä rauhallisena ja pitää pää kylmänä. Enää en turhaan viitsi ärsyyntyä vastoinkäymisistä myöskään näissä helpommissa olosuhteissa. Moni asia kyllä vaivaa ja mietityttää mutta ei kuitenkaan saa minua tolaltani. Se perspektiivi minkä olen Sudanissa kuluneiden vuosien aikana omaksunut on tehnyt elämästä kaikin puolin kevyempää ja levollisempaa, silloinkin ja oikeastaan etenkin silloin kun kaikki ei suju odotusten mukaan.

Monte Biancon huippu oli osin pilvien peitossa mutta vaikuttava yhtä kaikki.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Lomalla

Olemme olleet lomalla nyt pari viikkoa. Tänään nuorimmainen kysyi ensimmäisen kerran koska palataan Sudaniin koirien ja kissan luokse. Ensimmäiset lomapäivät pyörivät ajatukset arjessa, mutta vähitellen ollaan saatu kukin kiinni lomatunnelmasta. 

Lomalla saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. Ellei esikoinen satu herättämään siksi, että haluaa kahdeksalta aamulla matikkaharjoitusohjelman salasanan tai ei löydä päivävaatteitaan mistään.

Italiassa on kaunista nähtävää katsoi sitten minne hyvänsä.
Lomalla Italiassa syödään ja juodaan hyvin, paitsi silloin kun vatsavirus kaataa melkein koko perheen. Yhtäkkiä ei tee mieli pastaa, ei pizzaa, ei edes vitello tonnatoa, piemontelaista herkkualkuruokaa mikä tavallisesti maistuu meistä kaikille. Kun olin itse selvinnyt pahimmasta olisi mieleni tehnyt ennen kaikkea aasialaista ruokaa. 

Lomalla paistaa aina aurinko. Tosin Torinossa ensimmäisen lomaviikon ajan satoi miltei joka päivä. Mutta meillehän se sopii. Sateen ripse ei meitä haittaa vaan päinvastoin ihastuttaa. Lapset suorastaan toivovat, että sataisi enemmän ja päästäisiin käyttämään sateenvarjoja, harvinaista huvia aavikonasukeille. Muutama päivä sitten satoi rakeita ja se oli kokemus sekin, niin kuin myös valtava ukkoskuuro jonka aikana vettä satoi hetken sellaisella voimalla, että pisarat kimmosivat ylöspäin asvaltista.

Uhkaava taivas yhdistettynä Palazzo Carignanon komeaan takaseinään teki minuun eilen vaikutuksen.


Lomalla on aikaa ja tilaisuus lukea. Jo siksikin, että wifiyhteys anoppilassa ei yllä makuuhuoneeseemme asti. Kirjan verran luin viikonloppuna sängyssä mahataudin kourissa naisista jotka ovat muuttaneet asumaan muille maille. Matkalla Suomesta Italiaan olin ehtinyt sitä ennen lukea kokoelman erinomaisia fiktionaalisia tarinoita Yhdysvaltain Keskilännestä. Nyt on kesken kirja italialaisesta lapsuudesta joka ei kyllä ole oikein vielä vienyt minua mennessään. Miehellä on kuten tavallista kesken kolmisen kirjaa. Esikoinen lukee Hobittia, keskimmäinen kirjaa tytöstä jonka äiti on keiju. Nuorimmainen lukisi hänkin mielellään ihan itse mutta tyytyy vielä toistaiseksi kuuntelemaan. Iltalukemisena luen lapsille ääneen Ronja ryövärintytärtä. Englanniksi, sillä mainio suomenkielinen käännös osoittautui heille liian vaikeaksi seurata. 

Minulle on kielitaidon kehittämistäkin tärkeämpää saada jakaa lasten kanssa omat suosikkikirjani, lastenklassikot kuten Ronja. Ronjan englanninkielinen käännös ei kyllä vedä vertoja suomenkieliselle. Jonkun oikein hyvän kohdan olenkin vanhasta muistista kertonut lapsille suomeksikin. Miksvai hää sillai tekkee? muun muassa muistui mieleen lukiessa. Itse tarina tulee joka tapauksessa nyt heillekin tutuksi ja myöhemmin kielitaidon karttuessa he voivat palata halutessaan lukemaan kirjan vielä suomeksikin. 

Kauniita katuja riittää loputtomiin.



Lomalla vietetään aikaa perheen ja ystävien kanssa. Olemme tosin olleet niin väsyneitä ja voipuneita, että yhtäkään ystävää emme ole Italiassa toistaiseksi vielä nähneet. Tänään mennään kuitenkin miehen siskon luokse syömään. Kaikin puolin ihanaa, sillä sisko on mahtava tyyppi ja tekee myös erinomaisen hyvää ruokaa. Sairaudet on toivon mukaan nyt tältä erää sairastettu. Tänään on taivas sininen ja lähes pilvetön ja säätiedotus lupaa hyvää myös tuleville päiville. Suunnitteilla on ystävien näkemisen lisäksi vielä ainakin päiväreissu Alpeille, Mont Blancille.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Hapuilua kohti lomatunnelmaa

Lasten koulu päättyi tältä kouluvuodelta pari päivää sitten, mutta vielä en ole oikein saanut kiinni lomatunnelmasta. Raskaan kouluvuoden ja kiireisen viimeisen kouluviikon jälkeen tuntuu vaikealta hiljentää tahtia. Kuluneiden kuukausien ja viikkojen aikana ei ole ollut aikaa eikä voimia käsitellä kaikkea tapahtunutta ja nyt mielessä pyöriikin yhdellä kertaa paljon kaikenlaista: miehen syyskuinen malaria, ystävän miehen kuolema marraskuussa, polttoainepula ja muut kevään mittaan muuttuneet olosuhteet. Kaikki tämän vuoden uudet tulokkaat ja tänä kesänä lähtöä tekevät tuttavat ja ystävät sekoittavat myös osaltaan mieltäni. Ja ihan vain viime päivien aikanakin mielen ja sydämen päälle on kerääntynyt taas kaikenlaista.

Viimeisen koulupäivän aattona viime keskiviikkona ystäväni tuli teelle. Ystävä perheineen on kesällä muuttamassa toiseen Afrikan maahan. Joimme teetä ja vaihdoimme kuulumisia, oli mukavaa. Ystäväni lähtiessä nuorimmainen pyysi minua käväisemään yläkertaan. Unohdin hetkeksi lautasellisen keksejä keittiön pöydälle, siitä Pongo-koira ne hotkaisi, lautasen tyhjäksi. Hätäännyin kun tajusin mitä oli tapahtunut. Lautasella oli nimittäin ollut useampi suklaakeksi ja suklaa on koirille myrkyllistä. Oli keskiviikkoiltapäivä, eläinlääkärin vastaanotto aukeaisi vasta myöhään illalla kun Ramadanin ilta-ateria olisi syöty. Ei auttanut kuin odotella ja katsoa mitä tuleman pitää. Onneksi lopulta ei tapahtunut yhtään mitään, Pongo ei ollut saanut syödäkseen liiaksi asti myrkyllistä suklaata. Ehdin kuitenkin olla sydän kurkussa hyvän aikaa.

Yhdeltätoista aamupäivällä viimeisenä koulupäivänä pakkauduimme koulun jumppasaliin jokakeväisiin palkintojuhliin, esikoinen ja vanhempi tytär luokkiensa kanssa, minä tuttujen vanhempien kera. Nuorimmaisen luokkaa ei sentään onneksi juhliin tuotu, he eivät varmastikaan olisi jaksaneet istua tilaisuudessa hiljaa ja rauhassa. Mies taas ei työkiireiltään päässyt mukaan. Juhlatilaisuudessa ovat paikalla kaikki koululaiset ekaluokkalaisista lukiolaisiin. Palkintoja jaetaan kuitenkin vain harvoille ja valituille, parille-kolmelle koululaiselle joka luokkatasolta viidesluokkalaisista ylöspäin. Palkittuja kehutaan runsassanaisesti, yleisön tehtävä on taputtaa ja hurrata. Omasta näkökulmastani tilaisuus on aika eriskummallinen ja voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä koululaisista jotka vuodesta toiseen ovat tilaisuuden yleisönä, jotka joka vuosi yrittävät hekin parhaansa ja pärjäävätkin hienosti, mutta vuosi toisensa jälkeen jäävät kuitenkin ilman erityishuomiota ja julkisia kehuja.

Palkintojuhlista menin hakemaan lapsia luokistaan. Itketti hyvästellä esikoisen ja nuorimmaisen opettajat jotka molemmat ovat muuttamassa pois, toinen Yhdysvaltoihin ja toinen toisaalle Afrikkaan. Liikutuin siitäkin kun selvisi, että vanhemman tyttären luokkatasolta on tytön parhaan ystävän ja toisen hyvän kaverin lisäksi lähdössä yllättäen pois kolme muutakin lasta. Paras ystävä muuttaa Argentiinaan, hyvä kaveri kai Koreaan. Muut siirtyvät onneksi sentään vain toisiin kouluihin täällä Khartumissa, mutta yhtä kaikki eivät kuitenkaan ole enää syksyllä jakamassa yhteistä luokkahuonetta.

Koululta menin yhden ystäväperheen kanssa toisen ystäväperheen luo juhlistamaan yhdessä koulun päättymistä. Oli hyvä viettää aikaa yhdessä ja jakaa ajatuksia, mutta olin ehkä kuitenkin vähän liian väsynyt seuraelämään. 

Ensimmäisenä lomapäivänä perjantaina olo oli tyhjä. Päällimmäisenä mielessä pyörivät kouluasiat ja tunnelmat kuluneen kouluvuoden ajalta eikä lomatunnelmasta ollut tietoakaan. Kun en osannut rauhoittua siivosin sen sijaan tarmokkaasti ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Se auttoi vähän selvittämään päätä. Toisaalta siinä siivoillessa ehdin mietiskellä kaikenlaista. Esimerkiksi sitä kuinka neljässäkään vuodessa minulla ei ole täällä Khartumissa oikein omaa yhteisöä. Ihana perhe ja yksittäisiä mainioita ystäviä minulla kyllä on mutta ei kuitenkaan oikein sellaista omaa porukkaa. Tunnen edelleen itseni täällä aika usein yksinäiseksi. Belizessä ympärilleni oli neljässä vuodessa ehtinyt muotoutua tiivis yhteisö, tänne sellaista ei taida kehittyä koskaan.

Toisena lomapäivänä heräsin vähän rauhallisemmalla ja paremmalla mielellä, mutta tunteet ovat ehtineet iltapäivään mennessä heittää tänäänkin äärestä toiseen. Toivon, että kolmas lomapäivä olisi yhä taas vähän parempi päivä ja vihdoin avaisi oven lomatunnelmaan.


tiistai 29. toukokuuta 2018

Viimeistä viedään

Kouluvuoden viimeinen viikko etenee hurjaa vauhtia. Viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina kävin aamulla koululla katsomassa esikoisen luokan tiede-esityksiä, jotka kaikkinensa liittyivät erilaisiin olomuotoihin. Poika ryhmineen oli tehnyt sokeri- ja suolakristalleja, toiset ryhmät muun muassa seoksen joka muistutti laavalamppua. Viidesluokkalaiset olivat valmistautuneet hyvin esityksiinsä, heillä oli laboratoriotakit päällä ja he vastailivat hienosti vanhempien ja muiden koululaisten vaikeisiinkin kysymyksiin.

Eilen tapasin nuorimmaisen koulupäivän jälkeen ystävän läheisessä ravintolassa joka saa erikoisluvalla olla auki päivisin läpi Ramadanin. Ravintolasta kiirehdimme nuorimmainen ja minä kävellen kotiin ottamaan vastaan isompia lapsia koulubussilta. Tänään kävin maksamassa vesi- ja sähkölaskut ja vasta kotona huomasin, että sähkön hinta on kolmessa viikossa noussut yli kaksinkertaiseksi. Huomenna täytyy mennä takaisin sähköfirmaan kysymään kuinka ihmeessä se voi olla mahdollista. Huomenna on myös nuorimmaisen luokan huviaamu ja iltapäivällä pitäisi tavata ystävää joka on muuttamassa kesällä toisaalle Afrikkaan. Torstaina on vihdoin viimeinen koulupäivä ja lasten koululla päättäjäiset jonne ajattelin yrittää pitkästä aikaa mennä. Koululta lähden lasten kanssa suoraan ystäväperheen luokse juhlistamaan yhdessä kouluvuoden loppua.

Tuntuu vaikealta uskoa, että kahden päivän päästä koittaa monen viikon vapaus: ei varhaisia aamuja, ei koululounaiden pakkaamista, ei läksyjentarkistamista, ei odottelua koululla. Rauhallista aikaa lasten kanssa, perhettä, ystäviä, etäisyyttä kaikesta täkäläisestä kummallisuudesta, viileämpiä eurooppalaisia tuulia, toivottavasti sadettakin sopivassa määrin. 

Jos kouluvuosi tuntuu loppua kohti suorastaan kiihdyttäneen vauhtia Ramadan toisaalta etenee rauhallisesti. Ihmettelen kuinka ihmiset jaksavatkaan täällä kuumassa hoitaa päivittäisiä velvollisuuksiaan niin reippaasti ja hyvillä mielin kun eivät syö eivätkä juo. Liikennekään ei ole ollut ollenkaan niin kaoottista kuin etukäteen odotin. Olen itse ollut nämä kuluneet pari viikkoa jotenkin tavattoman tietoinen jokaisesta vesilasillisesta jonka juon ja jokaisesta suupalasta minkä syön. Olen aktiivisen kiitollinen kylmästä vedestä joka virkistää ja lämpimästä ruuasta mikä täyttää vatsan ja ihan vain jo mahdollisuudesta syödä ja juoda milloin haluan. 

Päiväsaikaan on viime viikot ollut tavallista hiljaisempaa mutta iltaisin kun aurinko vihdoin laskee ja on aika rikkoa paasto on kuin koko naapurusto huokaisisi helpotuksesta ja myös meillä kotona tunnelma kohoaa. Olen usein illalla pihalla koirien kanssa juuri kun aurinko laskee. Ne ovat päivän parhaita hetkiä. Lähiseudun minareeteista kaikuvat rukouskutsut ja tummeneva taivas ovat vaikuttava yhdistelmä varsinkin nyt kun kutsut ovat tavallista pidempiä ja kuuluvat normaalia kovempaa.

Pimenevässä illassa on tunnelmaa.
Kuu pilkottaa pilven takaa.

torstai 24. toukokuuta 2018

Vähiin käy ennen kuin loppuu kokonaan

Ihan helpolla emme tämän kouluvuoden viimeisistä viikoista näemmä selviydy. Ramadan, polttoainepula ja toistuvat sähkökatkot tuovat kukin arkeen oman lisänsä. 

Maanantaiaamuna sähköt katkesivat pian aamukuuden jälkeen kun olimme aamupuuhissa ja palasivat vasta puolenpäivän paikkeilla. Samana iltana olin kymmenen jälkeen pesemässä hampaita kun sähköt katkesivat uudestaan. Jatkoin hampaiden pesemistä ja odottelin, että generaattori menee päälle. Sähkökatko jatkui sillä kertaa aamuyhdeksään asti asti, yhteensä yksitoista tuntia.

Kahdelta iltapäivällä tiistaina sähköt katkesivat taas. Generaattorivirralla mentiin pari tuntia kunnes sähköt alkoivat taas toimia normaalisti.

Keskiviikkona heräsimme generaattorin hurinaan. Sähköt olivat vartijan mukaan katkenneet yöllä yhden paikkeilla. Generaattori jaksoi hurista vain aamukahdeksaan, sitten se lakkasi toimimasta. Puolisen tuntia kärvisteltiin ilman sähköä kunnes sähköt palasivat. 

Tänään torstaina aamuneljältä sähköt katkesivat jälleen. Generaattori on edelleen epäkunnossa joten neljästä aamulla hikoiltiin ilman minkäänlaista sähkövirtaa yli kuusi tuntia kunnes sähköt taas pamahtivat päälle. 

On tähän viikkoon onneksi kuulunut muutakin kuin sähkökatkoja. Hankimme viime viikonloppuna lapsille puutarhaan kiipeilytelineen. Se on metallinen ja keskellä päivää niin kuuma, että kiipelijöiden täytyy pitää hansikkaita käsissään voidakseen koskea telineeseen, mutta iltapäivisin kun aurinko ei paista suoraan pihalle siinä näkyy olevan oikein mukava kiivetä ja roikkua.


Joku on onneksi kuulemma tulossa vielä tänä aamuna katsomaan generaattoria ja saa sen toivottavasti toimimaan ennen seuraavaa katkoa.

Sitten kun saadaan generaattori taas toimimaan oma kysymyksensä on se miten kauan meillä riittää dieseliä generaattorin pyörittämiseen. Emme ole onnistuneet tankkaamaan dieselautoamme bensa-asemalla nyt muutamaan viikkoon. Jonot monilla bensa-asemilla ovat viime päivien aikana lyhentyneet tai kadonneet kokonaan, mutta kyse ei ole siitä, että polttoainetta olisi taas normaalisti tarjolla vaan siitä, ettei läheskään kaikilla bensa-asemilla ole mitään mitä jonottaa. Varsinkaan dieseliä ei meinaa löytyä mistään. 

Viimeksi täytimme automme tankin ystävän dieseltynnyristä. Tynnyri on periaatteessa ystävän generaattoria varten mutta häneltä liikeni onneksi vähän dieseliä meidän autoommekin. Onneksi meillä on oma käsikäyttöinen bensapumppu generaattoria varten joten saimme suhteellisen sujuvasti täytettyä auton tankin suoraan tynnyristä. Tuntui kieltämättä vähän erikoiselta käydä täyttämässä tankki ystävän talon edustalla bensa-aseman sijaan.

On kuitenkin liian kuuma kovin päivitellä, hermoilla tai huolehtia mistään. Hetki ja päivä kerrallansa mennään kohti kouluvuoden loppua ja kesälomaa. Joka päiväksi riittää tavallista arkista puuhaa mikä pitää ajatukset melko hyvin poissa ympäröivän todellisuuden reaaliteeteista ja haasteista. Ihmeellisen rauhallisesti olen toistaiseksi suhtautunut toistuviin sähkökatkoihin ja hupenevaan dieseliin ja muihin haasteisiin. Tänä aamuna ompelin kaikessa rauhassa ajankuluksi lasten nukkekotiin käsin lakanoita kun en kuumissani sähköttömässä talossa muuta hiljaista hommaa keksinyt. 

Palmun varjossa lasten koululla istuskellessani tuli otettua vähän kuvia.


Toisaalta vaikka olenkin pysynyt varsin rauhallisella mielellä olen kyllä jo monta viikkoa herännyt reippaasti ennen herätyskelloa, usein jo pian aamuviiden jälkeen, siitäkin huolimatta, että olen aivan pohjattoman väsynyt. Kaiken tämän näennäisen rauhallisuuden alta on alkanut viime päivinä nousta esille se tietoisuus, että jossain vaiheessa stressin ja uupumuksen on purkauduttava tavalla tai toisella. Tänään jo vähän menetinkin malttini portilla lukkosepän ja vartijan kanssa. Lukkoseppä yritti koko eilisaamun korjata lukkoa ja koko tämä aamu häneltä on mennyt etsiessä uutta lukkoa koska korjaaminen ei lopulta onnistunut, ja vartija maksoi roskankuljetusmaksun siitäkin huolimatta, että roskafirma ei ole vienyt puutarhajätteitä portiltamme viikkokausiin. Minulla on kiire kauppaan ja hakemaan nuorimmaista koulusta mutta tänä aamuna ei mikään tunnu sujuvan lähellekään suunnitelmien mukaan. 

Enää viikko jäljellä tätä kouluvuotta. Viimeinen kouluviikkokin on kuitenkin täysi, edessä on esikoisen luokan tiedeaamu ja nuorimmaisen luokalla kouluvuoden toiseksiviimeisenäkin koulupäivänä vanhemmille tekemistä koululla. Vielä täytyy siis jaksaa, oli sähköä, dieseliä, mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä tai ei. 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Hyvillä mielin

Tänä aamuna taivas on syvänsininen ja kevyt tuulenvire hyväilee puunlehtiä. Luvassa on vähän vähemmän kuuma päivä, näillä näkymin lämpötila jää tänään alle 45 celsiusasteen. Viikonloppu häämöttää edessäpäin, lomakin enää vain muutaman viikon päässä. 

Taivaan syvä sinisyys ei täysin välity kuviin. Tämä kuva kertoo tarkkasilmäisille toisaalta isän ja tyttären sulkapalloharrastuksesta. Meksikolainen koristeellinen possukukkaruukku ja naapurin pieni palmu näkyvät nekin kuvassa ja jaksavat aina ihastuttaa minua.


Eilen illalla varmistui, että Ramadan alkaa huomenna torstaina. Ramadanin aikana muslimit ovat kuukauden ajan syömättä ja juomatta auringonnoususta auringonlaskuun. Täällä meidän äärimmäisen kuumissa olosuhteissamme se on harvinaisen kova koitos, mutta erityisen haastavaa paastoaminen on varmasti myös esimerkiksi Suomessa missä aurinko nousee tähän aikaan vuodesta jo niin kovin varhain ja laskee toisaalta vasta myöhään. 

Ramadania juhlitaan islamilaisen kalenterin yhdeksäntenä kuukautena. Länsimaisessa kalenterissa Ramadan siirtyy joka vuosi noin kymmentä päivää aikaisemmaksi. Ensimmäiset vuotemme Sudanissa Ramadan osui aina kesäaikaan ja lapset ja minä olimme poikkeuksetta silloin toisaalla kesälomalla. Viime vuonna olimme täällä kaikki noin viikon verran ihan Ramadanin alussa. Tänä vuonna vietämme täällä Sudanissa Ramadanista yli puolet koska kouluvuotta on tässä vaiheessa jäljellä vielä puolisen kuukautta. 

Lasten koululla näkyy Ramadan-aiheisia koristeluja. Ramadan Mubarak tarkoittaa siunattua Ramadania.


Meitä Ramadan ei kosketa suoraan mutta välillisesti toki kuitenkin. Lasten koulupäivät jatkuvat Ramadanin ajan edelleen samanpituisina kuin normaalisti - nuorimmainen käy koulua viisi tuntia päivässä ja vanhemmat lapset kuusi ja puoli tuntia päivittäin. Suurin osa koulun iltapäiväharrastuksista on kuitenkin eilisestä eteenpäin peruttu ja koulubussi ajaa iltapäivisin enää vain yhden vuoron kahden sijaan.

Koulun ruokala on Ramadanin ajan normaalisti auki niille koululaisille jotka eivät paastoa ja heidän kouluvuotensa jatkuu muutenkin periaatteessa koulun osalta ihan normaalisti. Paastoavien koululaisten tarpeet pyritään toisaalta ottamaan mahdollisimman hyvin huomioon ja he saavat jättää muun muassa loppukouluvuoden uimatunnit väliin. 

Nämä ala-asteen aukiota koristavat pienet paperilyhdyt ovat minusta oikein kauniita.
Koulun kahvio on Ramadanin ajan auki aamupuolikahdeksasta kello kahteen iltapäivällä, useamman tunnin vähemmän kuin tavallisesti. Ymmärrän kahvion muuttuvat aukioloajat oikein hyvin, mutta ne mietityttävät minua silti vähän yhtä kaikki. Istun kahviossa tavallisesti useampana päivänä viikossa odottelemassa lapsia harrastuksistaan. En mene kahvioon niinkään kahvin tai muiden tarjoilujen vuoksi enkä välttämättä aina edes osta sieltä yhtään mitään; odottelen lapsia kahviossa siksi, että siellä on mukavat tuolit ja ilmastointi. Vaikka suurin osa harrastustoiminnasta koululla onkin Ramadanin ajaksi peruttu, meidän tyttöjemme balettitunnit jatkuvat kuitenkin edelleen kuten myös esikoisen robotiikka- ja ratsastustunnit. En tiedä missä istuskelen Ramadanin aikana kuumalta suojassa tunnin verran odottelemassa lapsia harrastuksistaan jos kahviorakennus kokonaan suljetaan kahdelta ja koulurakennukset menevät tanssisalia ja robotiikkaluokkaa lukuunottamatta kiinni puoli kolmelta. Balettitunnit ja robotiikka jatkuvat puoli neljään ja ratsastustunnille pitäisi myös lähteä koululta vasta niihin aikoihin.

Nuorimmaisen luokka on tehnyt omia Ramadan-koristelujaan. Luokan ovessa lukee Ramadan Kareem mikä tarkoittaa anteliasta tai runsasta Ramadania. Sekä Ramadan Mubarak että Ramadan Kareem ovat täällä yleisiä toivotuksia Ramadanin yhteydessä.
Pitkät iltapäivät koululla mietityttävät myös autonkuljettajan vuoksi. Huolestuttaa kuinka hän jaksaa paastota tässä kuumuudessa ja odottaa meitä pitkiä iltapäiviä koululla. Voikin hyvin olla, että päädymme vielä perumaan ainakin osan tulevien parin viikon harrastuksista. Katsotaan. 

Ramadanin ajateltiin ehkäpä alkavan jo tänään, ja minä jo vähän harmittelin kaikkea sitä mikä meillä oli jäänyt tekemättä ja mikä olisi ollut hyvää hoitaa järjestykseen ennen Ramadanin alkua. Nyt kun Ramadanin alku varmistuikin huomiseksi ehdin kuin ehdinkin kutsua jääkaapinkorjaajan katsomaan pakastinkaappiamme jonka ovi irtosi muutama päivä sitten ihan yhtäkkiä ja tänä iltana saan vietyä Pongo-koiran vielä eläinlääkärillekin. Olen jostain syystä jännittänyt Ramadanin alkamista siinä määrin, että se on tullut jopa minun uniini asti, mutta nyt pyhän kuukauden aattona oloni on pitkästä aikaa kevyt ja suorastaan iloinen ja uskon, että kaikki kyllä jotenkin järjestyy.