sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sairaana kehitysmaassa

Maailmalla muhii paljon sellaisia sairauksia joiden minä luulin maailmanlaajuisesti jääneen edellisille vuosisadoille. Yksi miehen kollegoista sairastui jokin aika sitten lavantautiin, jonka olemassaoloon havahduin itse viime keväänä kun lastenlääkäri täällä epäili sitä vanhemman tytön kuumeilun syyksi ja lähetti tytön verikokeisiin joilla suljettiin pois muun muassa lavantauti sekä malaria. 

Sudanissa oli äskettäin koleraepidemia joka levittyi myös Khartumin alueelle. Virallista tietoa koleratapauksista ei mistään oikein löytynyt, mutta käytännössä epidemia näkyi muun muassa siinä, että yksi kaupungin keskeisistä vihannes- ja hedelmätoreista suljettiin. Kolera, ripulitauti, voi tappaa hyvinkin nopeasti, mutta siihen on toisaalta onneksi tehokas ja toimiva hoitokeino: nesteytys. Koleraepidemian aikaan jokainen tavallinenkin mahatauti tuntuu silti vähän turhan jännältä paikalta, siitäkin huolimatta, että meillä onkin aina lääkekaapissa nestehoitoa varten varalla lääkettä. Koleraepidemian vuoksi minusta tuli hygienian suhteen entistäkin varovaisempi ja pesen nykyään huolellisesti myös muun muassa greipit ja mangot ennen kuorimista ja syömistä. 

Äskettäin yksi nuorimmaisemme ystävistä sairastui tuhkarokkoon, mutta diagnoosi selveni vasta sen jälkeen kun pieni poika oli ehtinyt nuhaisena käydä taaperokerhomme tapaamisessa. Tuhkarokkohan oli Suomessakin vielä minun lapsuudessani 1970-luvulla ihan tavallinen lastentauti, mutta nykyään Suomessa esiintyy vain muutama tuhkarokkotapaus vuodessa. Rokotusten avulla tuhkarokko on käytännössä hävitetty Suomesta kokonaan. Täällä Sudanissa ei tuhkarokkoon toisaalta ole päässyt kehittymään samanlaista laumasuojaa kuin Suomessa, sillä läheskään kaikkia ei täällä ole rokotettu tuhkarokkoa vastaan. Tuhkarokko onkin täällä lavantaudin ja koleran tavoin edelleen melko tavallinen sairaus. 

Meidän kolmevuotias nuorimmaisemme on ehtinyt ottaa vasta yhden tuhkarokkorokotuksen, rokotusohjelman mukaisesti yksivuotiaana. Tuhkarokkoon sairastunut kaveri oli hänkin saanut ensimmäisen tuhkarokkorokotuksen, mutta yksi rokotus ei vielä anna täyttä suojaa - siksi tuhkarokkoa vastaan rokotetaan toisenkin kerran lapsuuden aikana. Meidän kolmevuotiaamme on määrä ottaa tehosterokotus tänä kesänä, ennen kuin tyttö syksyllä aloittaa koulun. 

Kun tyttösellemme nousi kova kuume noin viikko sen jälkeen kun hän oli tavannut tuhkarokkoisen kaverinsa ei auttanut kuin odottaa mitä tuleman pitää: puhkeaisiko tuhkarokkoihottuma vai oliko kuitenkin kyse vain ärhäkästä flunssasta. Minua hirvitti - ei niinkään itse rokko mutta sen mahdolliset jälkitaudit ja sivuvaikutukset. Onneksi tytön sairaus vaikuttaisi kuitenkin olevan ihan vain kovaa flunssaa. Päivä nuorimmaisen sairastumisen jälkeen myös isosiskolle tuli nuha ja yskä ja kuumetta, enkä itsekkään ole ihan täysin voimissani. Olemme nyt sairastaneet kotona jo useamman päivän ja arvelen, että muutama päivä ainakin tässä vielä menee. 

Ihan tavalliset sairaudetkin tuntuvat näissä olosuhteissa usein vähän normaalia huolestuttavammilta. Monen perussairauden kohdalla mainitaan internetin länsimaisilla lääkärisivustoilla, että kehitysmaissa ne saattavat olla jopa tappavia. Tarkoitus lienee rauhoittaa länsimaisia lukijoita, että heidän ei tavallisten tautien tappavuudesta tarvitse yhtä lailla huolehtia, mutta itse jään aina vähän miettimään onko kyse maantieteellisestä sijainnista vai ennemminkin kuitenkin elinolosuhteista. Me kun täällä sairastamme juurikin kehitysmaassa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Viisi yksityiskohtaa khartumilaisesta arjestamme

Muutamassa ulkosuomalaisessa blogissa on viime päivinä kuvailtu arjen yksityiskohtia eri maissa. Kiitos Liisalle hyvästä ideasta. Ulkosuomalaiset blogit avaavat ikkunan eri maihin ja mikä sen kiinnostavampaa kuin tavallinen arki! Toivottavasti moni muukin innostuu kuvaamaan oman elämänsä arkipäiväisiä erikoisuuksia.

Sudanissa ja täällä pääkaupungissa Khartumissakin eletään niin monissa erilaisissa todellisuuksissa, etten rohkene väittää oman arkeni edustavan elämää täällä kovin laajalti. Nämä yksityiskohdat ovat kuitenkin keskeinen osa minun täkäläistä elämääni ja kertovat siis omasta arjestani täällä aika tavalla. 


Sähkömittarit

Kylläpä meidän sähkömittarimme ovat hiekkapölyn peitossa!


Sähköstä maksetaan täällä etukäteen. Sähkötoimistosta käydään ostamassa kilowattitunteja ja ne ladataan sähkömittariin. Meidän talomme on siitä erikoinen, että meillä on sähkömittareita kaksin kappalein - ehkä siksi, että talomme on niin suuri, en tiedä. Kerran toinen mittareista meni huomaamatta nollille mutta sähköt talossa toimivat siitä huolimatta. Kun emme oikein ymmärrä miten sähkö talossa jakautuu olemme pitäneet tapana ladata aina kerralla varalta molemmat mittarit. Sähkö ei ole täällä minun mielestäni tavattoman kallista, vaikka hinta on kyllä kuluneen vuoden aikana entisestään kallistunut. Kesäkuumalla sähköä kuluu hyvinkin paljon sillä 40 asteen hellelukemissa emme ilman ilmastointilaitteita täällä pärjää.


Keittokaasu

Uunin oikealla puolen käytössä oleva keittokaasutonkka, vasemmalla varatonkka.


Kaasua keittiön uunia varten ostetaan kaasutonkissa. Keittokaasutonkan täyttäminen maksoi kaksi ja puoli vuotta sitten 25 Sudanin puntaa. Nykyisin hinta on reippaasti yli 100 puntaa. Ajoittain kaasusta on myös ollut pulaa. Siksikin meillä on talossa kaksi kaasutonkkaa. Yksi tonkista on käytössä ja toinen täysi tonkka odottamassa. Ulkopuolelta ei näe kuinka paljon kaasua tonkassa on jäljellä, eli ihan järjestään kaasu loppuu kesken ruuanlaiton. Silloin on kätevää, että voi yksinkertaisesti irrottaa yhden tonkan ja laittaa toisen tilalle. Alkuun arastelin käsitellä tonkkia itse, mutta koska olen ollut täällä niin paljon yksikseni, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla tonkkien kanssa tutuiksi.

Omat kaasuvarastot ovat sinänsä tuttuja juttuja jo monen vuoden takaa. Myös Jamaikalla ja Belizessä meidän täytyi itse ostaa kaasu uunia varten. Jamaikalla kaasua myytiin suuremmissa tonkissa, jotka seisoivat turvallisuussyistä talon ulkopuolella. Belizessä meillä oli kiinteä kaasusäiliö jonka täytti aika ajoin kaasurekka. Kiinteässä säiliössä kätevää oli se, että siitä pystyi päällepäin näkemään suurinpiirtein kuinka paljon kaasua oli vielä käytettävissä.


Radiopuhelin

Radiopuhelin lepäämässä Afrikka-palapelin edustalla. Palapeli on muuten ajastaan jäljessä, sillä siinä Etelä-Sudan ei vielä näy itsenäisenä valtiona.


Kerran viikossa on radiotarkastuksen aika. Meillä on ollut hätätilanteita varten käytössä radiopuhelin jo Jamaikalta asti. Kun hurrikaanien jälkeen sähköverkko saattoi Kingstonissa olla useammankin päivän poissa toiminnasta olivat radiopuhelimet tärkeä yhteydenpitoväline. Missään aikaisemmassa asuinmaassamme emme ole kuitenkaan säännöllisesti harjoitelleet radiopuhelimen käyttöä ja olenkin itse niitä aina vähän vierastanut. Nyt kun viikottaisen radiotarkastuksen myötä alkaa radiopuhelimen käyttö olla minullekin hyvinkin tuttua, alan uskoa, että saattaisin osata hätätilanteessa sanoa radiopuhelimeen jotain rakentavampaa kuin “apua” ja saattaisinpa hyvässä lykyssä hätääntyneenä muistaa kutsutunnuksenikin. Radiopuhelinkeskusteluissahan ei tavallisesti käytetä omia nimiä vaan kutsutunnuksia. Toivotaan tosin toki, ettei radiopuhelimelle tulisi käyttöä.


Henkilökunta

Automme parkissa henkilökunnan puolella pihaa, hyttysverkon ja kalterien läpi kuvattuna. Jokaisessa kotimme ikkunassa on vastaavanlaiset kalterit. Olen niin tottunut kaltereihin, että en kiinnitä niihin enää mitään huomiota; meillä on ollut ikkunoissamme kalterit jo Jamaikan ajoista asti. Tämän talon kalterit ovat mielestäni itse asiassa aika tyylikkäät ja niiden läpi näkee melko hyvin ulos.


Jo Jamaikalta asti olen opetellut kuinka jakaa koti osa-aikaisen kotiapulaisen kanssa. Helpolla se ei ole tullut eikä ole ihan ongelmatonta edelleenkään. Arvostan suuresti sitä, että kotiapulainen auttaa pitämään talon järjestyksessä, mutta koskaan en taida täysin tottua siihen, että vieras ihminen hyörii talossa. Tänä keväänä olen vähän lähempänä omaa mukavuusaluettani kun kotiapulainen on talolla vain kolmena päivänä viikossa ja muutamana päivistä vain jokusen tunnin ajan.

Vartijoihinkin totuttelemme jossain määrin edelleen koska vartijoita meillä on ollut vasta Belizen aikojen loppupuolesta eteenpäin. Eikä meillä ennen Sudania koskaan ollut autonkuljettajaa eikä puutarhuria. Varsinkin autonkuljettajasta on tullut niin kiinteä osa arkeamme, etten osaa oikein kuvitellakaan miltä elämä täällä näyttäisi ilman häntä, mutta alkuun minusta tuntui hengästyttävän hämmentävältä ajatus omasta autonkuljettajasta.


Pistorasiat

Brittiläinen pistorasia.



Sudanissa on monessa talossa brittiläiset sähköpistorasiat. Toisaalta käytössä on myös eurooppalaisia pistorasioita, ja virallisten tietojen mukaan maassa on käytössä myös kolmannentyyppisiä pistorasioita, joihin en itse ole kuitenkaan koskaan täällä tyrmännyt. Täällä on myynnissä sähkölaitteita sattumanvaraisesti sekä eurooppalaisilla että brittiläisillä pistokkeilla. Me käytämme arjessamme runsaasti adaptereita, sillä aika monet sähkölaitteistamme ovat eurooppalaisia ja niissä on siis eurooppalaiset pistokkeet. Onneksi täällä on myös sama sähkövirta kuin esimerkiksi Suomessa, eli minkäänlaisille sähkövirranmuuntajille ei ole sentään tarvetta.

Adapteri arjen apuna.


















*****
Täkäläisiä arjen erikoisuuksia voisi listata vaikka kuinka! Nämä tulivat vain nyt ihan ensimmäisinä mieleen. Monet arkiset asiat täällä tuntuivat alkuun hyvinkin hankalilta, mutta niin vain kaikesta oudosta ja erilaisesta on ajan kanssa tullut hyvinkin arkipäiväistä.

Uskolliset ystävät

Koskaan ei tarvitse syödä yksin... Skippy oli tällä aterialla vahdissa pöydän alla, nämä kaksi puolestaan ihan pöydän vieressä.
En tiedä miksi Pongo näyttää iskevän silmää. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Tytöt tallilla

Koulun talli on yksi tärkeistä paikoistamme Khartumissa. Minä käyn tallilla kolme kertaa viikossa. Vanhemmalla tyttärellä ja pojalla on ratsastustuntinsa eri koulupäivinä koulun jälkeen ja minä itse käyn ratsastamassa viikonloppuaamuna.

Talli on ihan Niilin tuntumassa missä on runsaammin kasvillisuutta kuin etäämmällä Niilistä. Kauniilla, vehreällä ja hyvinhoidetulla tallialueella tuntuu helpolta hengittää. Tallilla asustaa hevosten lisäksi tallikissa Lucy johon varsinkin tyttömme ovat kovin kiintyneet, ja lisäksi ainakin yksi suuri kilpikonna. 

Sinä päivänä kun tytär ratsastaa minulla on tavallisesti viihdytettävänä tallilla vain nuorimmainen, sillä poika pääsee koulusta harrastustunniltaan vasta samoihin aikoihin kun tytön ratsastustunti jo alkaa. Poika menee niinä päivinä ystävän luokse suoraan koulusta ja me noukimme hänet sieltä kotimatkalla. 

Kun on pojan ratsastustunnin vuoro olen tavallisesti tallilla molempien tyttöjen kanssa. Tuon lapsille tallille mukana evästä ja kun muistan myös ajankuluksi askartelukirjoja tai ihan vain paperia ja kyniä. Viimeksi tallille oli joltakulta unohtunut pallo jolla tytöt innostuivat leikkimään hyvän tovin sillä välin kun veli ratsasti. 




torstai 16. helmikuuta 2017

Hyvästejä ja ikävää

Olen ollut viime viikkoina jotenkin tavallista kireämmällä tuulella ja myös tavallistakin väsyneempi. En tiedä onko syy vai seuraus se, että olen nyt monena yönä peräkkäin heräillyt keskellä yötä murehtimaan ja huolehtimaan milloin mitäkin. 

Viime yönä minut herätti se kun pienimmäinen muksahti kello yhden maissa sängystään lattialle. Lapsi kömpi puoliunissaan takaisin sänkyyn mutta itse en saanut enää unen päästä kiinni. Mieltäni painoi se, että olin aikaisemmin päivällä saanut kuulla, että yksi vanhemman tyttären läheisistä luokkakavereista oli eilen viimeistä päivää koulussa. Lähtö tuli ihan varoittamatta, perhe muuttaa kesken kaiken pois. Vasta joulukuussa sanottiin hyvästit toiselle läheiselle kaverille joka niinikään muutti kesken kouluvuoden toiseen maahan. Pyörin yöllä pari tuntia hereillä ja murehdin tytön puolesta hyvän kaverin yllättävää lähtöä.

Kuusivuotias vanhempi tyttäremme on kahden ja puolen Sudanin vuotemme aikana solminut täällä useampia läheisiä ystävyyssuhteita. Hänen läheisistä ystävistään on nyt yksi kerrallaan ehtinyt muuttaa pois jo seitsemän. Näiden läheisten ystävien lisäksi pois on muuttanut tänä aikana myös useampia vähän vähemmän läheisiä ystäviä ja tuttavia. Muutot ovat kiertolaiselämän välttämätön paha, mutta täällä Khartumissa ulkomaalaisten työntekijöiden vaihtuvuus on hyvinkin nopeaa, ja tyttärellemme on sattunut osumaan ihan harvinaisen huono onni sen suhteen kuinka monet hyvästit hän on jo joutunut jättämään. 

Parin vuoden takainen kuva tyttärestämme (kuvassa keskellä) kahden hyvän ystävänsä kanssa. Nämä molemmat ystävät muuttivat muualle ensimmäisen Sudanin vuotemme jälkeen. Tyttö ikävöi heitä ajoittain edelleenkin, puolitoista vuotta myöhemmin.


Kuusivuotiaamme on onneksi sosiaalinen ja hyvä ystävystymään. Hän tuntuu olevan hyvissä väleissä melko lailla kaikkien luokkakavereidensa kanssa ja on ystävystynyt myös moniin nuorempiin ja vanhempiin koulukavereihinsa. Silti minua surettaa hänen puolestaan, että jo näin pienenä hän on joutunut kohtaamaan läheisistä ystävistä eroamisen ja siitä seuraavan ikävän. 

Ikävä toki kuuluu tähän elämäntapaan erottamattomalla tavalla. Ikävää hallitaksemme ja hillitäksemme me pyrimme mahdollisimman paljon pitämään yhteyttä tärkeiden ja läheisten ihmisten kanssa myös siinä vaiheessa kun välissä on tuhansia kilometrejä. Matkustamme tapaamaan perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä mahdollisimman paljon. 

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista jatkaa ystävyyssuhteita muuton jälkeen. Tytön poismuuttaneet läheiset ystävät ovat kaikki olleet ihania ja mielenkiintoisia pieniä tyttöjä ja poikia eri puolilta maailmaa. Mutta vaikka tutustuin tytön kautta näistä kavereista osaan aika hyvinkin, en ehtinyt tulla kovin tutuksi heidän vanhempiensa kanssa. Suurta osaa näistä lähteneistä läheisistä ystävistä emme siksi todennäköisesti tulee enää toiste näkemään. Se surettaa minua. Tuntuu väärältä ja surkealta, että kuusivuotias on joutunut pienen ajan sisällä eroamaan lopullisesti ihmisistä jotka ovat olleet hänen elämässään tiiviisti mukana joka arkipäivä. 

*****

Huonostinukutun yön jälkeen olen tänään ollut hyvin väsynyt. Väsymystä ei auttanut se, että aamulla pyyhälsimme mies, nuorimmainen ja minä ensitöiksemme lasten koululle katsomaan kun tytön luokka esitteli ala-asteen aamunavauksessa pieniä kananpoikia jotka he ovat luokassa munista asti kasvattaneet. Tosin pikkukanaset kasvattajineen olivat kyllä oikein piristävää seuraa.  

Pikkutiput ovat ehtineet parissa viikossa kasvaa jo aika isoiksi: kuvassa keskellä näkyvä ruskea otus on siis kananpoika.



Edessä on melko kiireinen viikonloppu: perjantaipäivällä ensin oma ratsastustuntini ja sitten tapaaminen ystäväperheen kanssa, ja perjantai-illaksi on meille vielä tulossa pari ystävää kylään laittamaan ruokaa ja syömään yhdessä. Lauantaina eläinlääkäri tulee rokottamaan koirat ja miehen täytyy käydä hammaslääkärillä, joten ihan vain levon merkeissä ei tule kulumaan sekään päivä. Mutta jospa saisin nyt öisin kuitenkin hengähdettyä ja levättyä enkä vaihteeksi heräisi huolehtimaan mistään.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kohti uutta elämänvaihetta

Pienimmäisemme täytti lokakuussa kolme. Ensi syksynä hänkin vihdoin aloittaa koulun isosisarustensa kansainvälisen koulun leikkikoululuokalla. Yksi elämänvaihe lähestyy loppuaan. Jonkun viikon ajan olen tuntenut itseni valtavan helpottuneeksi siitä, että olen kuin olenkin toiveideni mukaisesti saanut olla kotona kaikkien kolmen lapsemme varhaislapsuuden.

En ole koskaan osannut suunnitella elämääni kovin pitkälle eteenpäin. Toiveenani oli saada oma perhe mutta muitten tulevaisuudensuunnitelmien osalta olin suurpiirteisempi. En suorittanut yliopistotutkintojani niinkään tulevaisuutta ajatellen, vaan valitsin kurssit siltä pohjalta mistä asioista halusin oppia enemmän. On paljon sellaisia töitä joita voisin hyvillä mielin tehdä ja nämä kotivuodet ovat osoittaneet, että pärjään hyvin myös ilman minkäänlaista työidentiteettiä. Mutta perheeni on minulle juuri niin tärkeä kuin nuorempana odotinkin.

En meinaa uskoa todeksi, että pian aktiivisin kotiäitivaihe on ohi ja ensi syksystä asti minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin jonkun tunnin verran joka päivä aikaa ihan vain itselleni. Mikään varsinainen palkkatyö ei minua syksyllä odota, mutta toimetta en suinkaan aio aamupäiviäni viettää. Suunnitelmat syksyn varalle kypsyvät mielessäni hyvää vauhtia. Nautin näistä viimeisistä kuukausista kotona täysin sydämin, mutta innolla odotan myös jo uusia tuulia. Olen sanomattoman kiitollinen, että syksystä eteenpäin minulla on tilaisuus omistaa osa päivästä omille projekteilleni.

Helpotuksen ja kiitollisuuden mukana on kuitenkin tullut myös annos syyllisyyttä. Syyllisyys juontaa juurensa siitä, että onnelliset sattumat ja ansaitsemattomat lahjat tuntuvat satujen aineksilta, eivät aikuisen elämältä. Jokunen vuosi sitten kun kirjoitin blogissa kotiäitiydestäni joku kommentoi kirpeästi, että aikuisen ihmisen paikka on töissä. Samanlaisia kommentteja olen toki saanut kuulla vuosien varrella enemmänkin. On myönnettävä, että osa minustakin ajattelee niin: ettei aikuisen ihmisen kuulu saada tällä tapaa kaikessa rauhassa nauttia omien lastensa seurasta tai voida vapaasti ottaa aikaa itselleen. Aikuisuuden ei pitäisi olla näin antoisaa ja onnellista!

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että aikuisen ihmisen tehtävä on kyllä myös pitää mahdollisimman hyvää huolta omista jälkeläisistään. Vaikka perhe onkin minulle kaikki kaikessa, en mitenkään tietoisesti pyrkinyt pitkän linjan kotiäidiksi, vaan elämä vain järjestyi niin, että kaikkien perheenjäsenten kannalta minun paras paikkani on viime vuodet ollut kotona. On itse asiassa hyvinkin onnellinen sattuma, että osaan aidosti nauttia tästä tilanteesta johon olen päätynyt. Mitenkään itsestäänselvää ei ole se, että puoliso joka kiertää maailmaa toisen työn mukana aina löytää tästä kuviosta oman paikkansa. Minulta se on onneksi onnistunut hyvinkin kivuttomasti. 

Elämäntilanteeni ja elinolosuhteitteni sivutuotteena olen saanut myös tilaisuuden syksystä eteenpäin käyttää muutaman tunnin päivässä omiin projekteihini. Minun tilanteenihan on tämä: asumme olosuhteissa jossa minun työskentelyni kodin ulkopuolella tarkoittaisi melko väistämättä sitä, että meidän olisi palkattava lastenhoitaja hoitamaan ja osaltaan kasvattamaan lapsiamme. Pienimmän koulupäivä päättyy ensimmäiset kaksi vuotta pian puolenpäivän jälkeen ja isosisaruksetkin pääsevät koulusta melko varhain. Täältä tuskin löytyisi minulle töitä jotka joustaisivat perheemme tarpeiden mukaan ja jos minä kävisin kokopäivätöissä täytyisi jonkun muun olla lasten seurana useamman tunnin verran joka arki-iltapäivä. Olen nyt jo vuosia sivusta seurannut lastenhoitajia hoidokkiensa kanssa enkä halua sellaista elämää omille lapsillemme. Kaikkien onneksi minä viihdyn kotona ja osaan kehitellä itselleni mielekästä tekemistä myös siihen vaiheeseen kun pieninkin viettää osan päivästä koulussa. 

Kovin pitkälle eteenpäin en silti elämää suunnittele, kuten sanottu. Tilanteemme muuttuu koko ajan kun lapset kasvavat. Jokainen vuosi on erilainen ja jokaisessa maassa on vastassa omat realiteettinsa. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan, aikansa kutakin. Uskon, että yksi syy siihen, että olen saanut oman elämäni lopulta niinkin hyvin toimimaan tässä kiertolaiskuviossa on se, että kestän lopulta melko hyvin epävarmuutta siitä mitä seuraavaksi on edessä, ja osaan elää tässä hetkessä.

Näkymä puutarhastamme ihmeköynnöskaaren alitse kohti porttia.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Markkinahumua koululla

Katumarkkinat lasten koululla perjantai-iltana. Ihmisiä, markkinakojuja, värivaloja, ja kaiken yllä kuu.