keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Pongo ja punkit, osa 3

Vein tänä aamuna Pongon eläinlääkärille. Tämä oli meille uusi eläinlääkäri ja vaikutti hyvältä. 

Tietysti olosuhteet täällä ovat kovin erilaiset kuin vaikkapa Suomessa. Eläinlääkärin vastaanotto oli hänen kotinsa takapihalla. Hänellä oli eläinlääkärin pöytä ja muita välineitä mutta ne seisoivat kaikki pihanurmikolla katoksen alla. Talon viereltä meitä tarkkailivat eläinlääkärin omat koirat. Ne olivat suljettuina häkkeihin koska eläinlääkäri tiesi odottaa minua, ja näyttivät terveiltä ja erittäin hyväkuntoisilta. 

Eläinlääkäri katsoi Pongoa ja sanoi, ettei sillä ole punkkiongelmaa. Yritin selittää, että olin viettänyt edellisen aamun - ja siltä edeltävän illan - poistaen koirasta punkkeja. Ei sillä niitä enää ollut. Mutta eläinlääkäri on tietysti tottunut täällä paljon pahempaan ja näkee jatkuvasti eläimiä jotka ovat huonossa jamassa ja joitten omistajat eivät viitsi vaivautua niitä hoitamaan.   

Pongo sai eläinlääkäriltä ivermectin-piikin joka suojaa sitä nyt kuukauden verran punkkeja ja muita vertaimeviä syöpäläisiä vastaan. Oli jo aikakin saada tämä tilanne hallintaan koska eilen illalla punkkitarkastuksessa löysin Mikosta juuri kiinnittymistä yrittävän punkin ja Matildan jalalla juoksi toinen. 

Oli suuri helpotus saada Pongo hoidettua ja paikallistaa uusi eläinlääkäri. Eläinlääkärin koti on vain muutaman korttelin päässä meiltä joten tiedän nyt minne suunnata jos koirille sattuu joku onnettomuus. 

Viikonloppu Chetumalissa

Vietimme viikonlopun Chetumalissa Meksikossa. Chetumal sijaitsee Belizen pohjoispuolella, heti rajan toisella puolen. Sinne kestää ajella Belmopanista kolmisen tuntia, vähän rajavirallisuuksien kestosta riippuen. Chetumal on Meksikon mittakaavassa pieni kaupunki mutta väkiluvultaan vastaa varmaankin vähintään koko Belizen väkilukua. Chetumal on kynnellekykenevien belizeläisten ostospaikka. Kaupungissa on ostoskeskus, useampi suuri supermarket, ja ainakin yksi iso elokuvateatteri. McDonalds ja Burger King -hampurilaispaikat vetävät puoleensa Belizestä varsinkin amerikkalaisia. Belizessä kun ei toistaiseksi ole yhtään amerikkalaista pikaruokaketjua. 

Mutta Chetumal on tietysti paljon muutakin kuin pikku-Amerikka. Me käymme melkein aina Chetumalissa vieraillessamme kiertelemässä paikallisella katetulla torilla jossa myydään kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Tavallisesti käymme myös ostoksilla kaupassa joka myy kaikkea hatuista saappaisiin ja lassoista satuloihin. Miko on halunnut jo kahtena Halloweenina peräkkäin pukeutua cowboyksi joten sombrero-kauppaan meillä on aina asiaa. Tänä viikonloppuna ostimme sieltä Mikolle uuden cowboy-hatun koska entinen on alkanut hajota käsiin. 

Cosimo ymmärtää espanjaa italian kautta verrattain hyvin muttei osaa sitä puhua lähes yhtään. Hän kysyi hapuilevalla espanjallaan Mikon ihaileman hatun hintaa sombrero-kaupassa ja oli kuulevinaan, että myyjä sanoi toiselle: hattu maksaa 35 pesoa, miten paljon sanon hinnaksi näille asiakkaille? Ja toinen myyjä vastasi: sano vaikka 120 pesoa. 

Minua tämä lyhyt vuoropuhelu ilahdutti suuresti. En ole niitä turisteja jotka haluavat kaikkialta löytää halvimman tarjouksen, pelkäävät yli kaiken joutuvansa huijatuksi ja inhoavat maksaa ulkomaalaisten hintoja paikallisten hintojen sijaan. 120 pesoa on vähän yli kuusi euroa. Meillä on siihen joko varaa tai sitten ei. Ja jos meillä on varaa maksaa kuusi euroa kauniista käsityönä tehdystä hatusta miksi tinkiä hinta ala-arvoisen matalaksi vain siksi, että haluamme saada hatusta paikallisten maksaman hinnan? Emmehän me elä tavallisten paikallisten elämää muutenkaan. Minusta on mukavaa, että kauppias saa tehtyä voittoa joka ei kuitenkaan todellakaan vie meitä vararikkoon. Me puolestamme saamme kauniin hatun. Kaikki voittavat. 

Sen sijaan olisi tuntunut aika kurjalta maksaa hienosta hatusta 35 pesoa, alle kaksi euroa. Kahdella eurollahan ei Suomessa taida saada edes karkkipussia tätä nykyä!

Tällä kertaa olimme oikeastaan Chetumalissa etsimässä Matildalle kolmipyöräistä, tutkimassa kaupungin pakastintarjontaa, ja ennen kaikkea viettämässä vähän aikaa belmopanlaisen ystäväperheemme kanssa. Ystäväpariskunnallamme on Mikoa vuotta vanhempi poika ja Matildaa muutaman kuukauden vanhempi tytär. Kaikki lapset ovat enemmän tai vähemmän ystäviä keskenään ja me aikuiset tulemme myös oikein hyvin juttuun. Lisäksi ystävämme puhuvat espanjaa mikä avasi uusia ulottuvuuksia Meksikossa meille jotka emme espanjaa tosiaan osaa lähes ollenkaan. 

Kävimme porukalla ostoksilla isoissa supermarketeissa lauantaina niin tehokkaasti, että jalkani ja pääni olivat illalla väsyneet samoissa määrin. Ja läpi koko viikonlopun kävimme syömässä niin hyvin, että vielä nyt tiistai-iltana minusta tuntuu, että olen viikonlopun ruoista täynnä. Söimme cevicheä, tacoja, tuoretta kalaa, kaikenlaisia ihanuuksia. Uutena vuonna täytyy palata uudestaan, ehkäpä samalla seurueella.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pongo ja punkit, osa 2

Pongon punkit on nyt poistettu. 

Ennen meillä poistettiin punkkeja suljetun kylpyhuoneen hiljaisuudessa ja punkit vedettiin alas vessasta. Koirat eivät kuitenkaan ole yleensä punkinpoistosta kovin innoissaan ja suljetussa tilassa kyhjöttäminen ärsytti ja ahdisti niitä vielä lisää. Tätä nykyä pyrinkin poistamaan punkkeja etupihalla. 

Punkinpoistovälineet: 
- koirankeksejä koiran houkuttelemiseksi paikalle
- lasissa puhdistusalkoholia johon punkit hukutetaan
- rauhallinen mieli

Meillä on punkkipinsetit mutta Pongo on oppinut pelkäämään niitä niin paljon, että sormet toimivat monesti paremmin punkinpoistossa. Toinen käsi tarjoaa koirankeksiä tai rapsuttelee koiraa ja toinen mahdollisimman huomaamatta nappaa punkin irti koiran varpaanvälistä. Vasta kiinnittyneillä punkeilla on niin löyhä ote, että ne saa irti kokonaisina ilman pinsettejäkin. Isommat jo verta imeneet punkit täytyy kyllä poistaa pinseteillä. Muuten niitten päät voivat jäädä kiinni ja koiran iho voi tulehtua. 

Nuoria punkkeja on lähes mahdoton tallata tai nipistää kuoliaaksi, ne ovat liian pieniä ja lättäniä. Vaikka en olekaan punkkien erityinen ystävä, tunnen kyllä pientä syyllisyyttä niitten hukuttamisesta alkoholiin. Toivotaan, että ne humaltuneina edes kuolevat onnellisina. 

Pongo ja punkit

Kuratassuhalauksilta on vielä toistaiseksi säästytty tänä aamuna mutta Pongo näyttäisi onneksi heränneen omana iloisena itsenään. Ehkäpä se oli eilen illalla vain väsynyt viikonloppulomansa jälkeen? Poppyn ja Pongon hoitopaikassa on kaksi muuta koiraa ja kaikki neljä viihtyvät loistavasti yhdessä. Koirat kuluttavat päivänsä juoksemalla porukalla pitkin pihaa. Pongo onnistui toissakerralla lomakodissaan myös ottamaan kiinni naapurin kanan, syömään muutaman parin kenkiä ja aiheuttamaan kaikenlaista muuta pientä häiriötä. Ei siis ehkä ihme jos Pongoa väsyttää kotiintullessa?

Hoitopaikan ainut huono puoli on ison pihan punkkiongelma. Senkään ei olisi pitänyt olla ongelma koska koirilla piti olla estolääkitys päällä mutta eilen tajusin, että lääke jonka olin luullut estävän punkkien tarttumisen toimii kyllä monia muita syöpäläisiä vastaan muttei punkkeja. Poppylla olemme onneksi käyttäneet oikeaa punkinestolääkettä koko ajan mutta Pongolla käytimme toista lääkettä jolla yritimme samalla hallita Pongoa alunperin vaivannutta syyhyä. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että syyhy on varmasti hallinnassa koska punkit ovat jokapäiväisempi ongelma. 

Minun täytyy nyt aamulla kaikkien aamutoimien jälkeen poistaa Pongosta loput siihen hoitopaikasta tarttuneet punkit. Eilen illalla sain otettua punkkeja pois jo suurimman osan. Ja tänään yritän myös selvittää kuinka pian Pongolle voi laittaa punkinestolääkettä toisen estolääkkeen käytön jälkeen. 

Lisää koirista ja näistä muista kivoista kotieläimistä (mm punkeista ja tappajamehiläisistä) toisella erää!

Pongo

Olin aikeissa kirjoittaa hauskasta viikonlopusta Meksikossa - ja uudesta luurankoveistoksesta - mutta tänä iltana pääni on täynnä Pongoa. Koira vaikuttaa vähän huonovointiselta ja tajusin juuri, että lääke jonka luulin suojaavan sitä punkeilta ei sitä teekään. Täällä Belizessä ei onneksi ole Lymen tautia mutta tauteja punkit silti levittävät. Sairaus josta täällä koirien kohdalla paljon puhutaan on tick fever eli suorana käännöksenä punkkikuume. Punkkikuume on sinänsä kai ihan hoidettavissa oleva sairaus, mutta me olemme tekemässä lähtöä joululomalle ja olisi kurjaa jos Pongo sairastuisi juuri nyt. 

Pongon lyhyeen elämään on mahtunut jo ihan tarpeeksi sairautta. 

Aika tarkalleen vuosi sitten kysyin eläinsuojeluyhdistykseltä mitä tehdä kulkukoiranpennulle joka pyöri kotiseudullamme. He kertoivat minulle, ettei pennulle ollut mitään paikkaa - jos ottaisin sen hoitaakseni meidän olisi pidettävä se itse. Sain eläinsuojeluyhdistykseltä lääkkeet pentua selvästi vaivaavaan syyhyyn. Eläinsuojeluyhdistyksen kantava voima, ystävämme Lilly, sanoi minulle, että jo lääkkeiden antaminen olisi iso asia.  

Pentu kävi talomme edessä melkein päivittäin. Tarjosin pennulle ruokaa aina kun sen näin ja se alkoi vähitellen tulla portin raosta sisään pihallemme. Meille oli paljastunut, että pennulla oli itse asiassa omistaja joka oli päästänyt pennun erittäin huonoon kuntoon eikä selvästi ruokkinut sitä riittävästi, jos ollenkaan. Pelkäsin mitä sairaalle pennulle vielä tapahtuisi huonon omistajan käsissä. Jos pentua ei muutamaan päivään näkynyt, kävin kävelemässä tai ajelemassa sen kotitalon editse. Joskus heitin koirankeksejä pennulle ja sen koirakavereille. Kerran pysäytin auton, avasin oven ja kehotin pentua nousemaan pois keskeltä ajotietä mihin se oli asettunut päivälevolle. 

Eräänä päivänä kun pentu oli taas kerran tullut talollemme syömään, otin sen kiinni antaakseni sille lääkkeet syyhyyn. Katsoin surkeanlaihaa pentua lääkkeen sille annosteltuani ja tiesin, etten voinut päästää sitä enää pois. Koiramme Poppy oli suhtautunut pentuun rauhallisesti ja kiinnostuneesti joten tiesin, ettei sen kanssa tulisi ongelmia. 

Pongo kun olin juuri ottanut sen kadulta meidän omaksemme
Pidin pentua hihnassa eteisessä ja soitin Cosimolle varmistaakseni, että hän oli samaa mieltä pennun pitämisestä. Annoimme pennulle nimeksi Pongo, Goblin Hillin kuolleen kissanpennun muistoksi. Soitin eläinsuojeluyhdistyksen Lillylle ja sanoin aikovani pitää koiran. Saimme Lillyn avulla ajan eläinlääkärille seuraavalle päivälle. 

Siitä alkoi monen kuukauden taistelu syyhyä ja muita koiraa vaivaavia tauteja vastaan. Pongo söi aluksi antibioottia ja antihistamiinia syyhyyn ja sitä aiheutuneeseen kutinaan, ja pian sille täytyi laittaa aamuin illoin myös voidetta korvissa ja kainaloissa puhjennutta sienitulehdusta vastaan. Ja parin viikon välein lääkettä syyhypunkkeja vastaan. 

Kun amerikkalaiset tehokkaat syyhylääkkeet loppuivat, jouduimme turvautumaan paikallisiin syyhylääkkeisiin: veteen sekoitettavaan myrkkyyn jossa koira piti kylvettää kokonaisuudessaan. Aine haisi kamalalta ja tahrasi vaatteet niin, ettei niitä voinut enää käyttää muuta kuin koiravaatteina. Muutaman päivän välein käytettynä myrkky oli kuitenkin tehokas. Onneksi kuulimme ennen pitkää myös yrtistä jolla oli sama vaikutus kuin vahvalla myrkyllä. Yrttikylvyt olivat koiralle ja kylvettäjälle paljon miellyttävämpi vaihtoehto ja viikko toisensa jälkeen osoittautuivat tehokkaiksi. 

Kahdeksan kuukautta kesti saada Pongon syyhy kokonaan parannettua. Se kasvoi sinä aikana surkeasta ja sairaasta pienesta pennusta isoksi, hölmöksi, ihanaksi koiraksi. Kun otimme Pongon kadulta omaksemme Matilda ei ollut vielä kuuttakaan kuukautta vanha. Pongo itse oli eläinlääkärin arvion mukaan noin kolmen kuukauden ikäinen kun muutti meille asumaan. Ihan alkuun olin huolissani, että vauvaan tarttuisi pennusta joku sairaus. Mutta kun kukaan meistä ei viikkokausiin sairastunut mihinkään Pongoa vaivaavista taudeista huoli väistyi. 

Tänä iltana olen puolestaan huolissani Pongo-parasta. Toivon, että se herää huomenaamuna taas omana ylienergisenä itsenään! En valita yhtään jos se hyppii kuratassuillaan puhtaiden vaatteitteni päälle, kunhan olisi vain terve. 

Pongo nyt - kuvasta ei näy miten sen turkki kiiltää ja miten täydellisen iloinen koira se on

lauantai 26. marraskuuta 2011

Poppy Lamberti

Poppy liittyi perheeseemme Jamaikalla, lähellä Oracabessan kylää. Poppy oli pieni täydellisen soma koiranpentu joka oli löytynyt Tamarind Great House bed & breakfast -paikan läheisestä joesta melkein hukkuneena. Tamarind Housen omistajat olivat sitä hoidelleet useamman viikon ja olivat nimenneet pennun Poppyksi. He eivät kuitenkaan halunneet pitää koiraa itse - se oli sekarotuinen puolivilli pentu ja he olivat dobermannien kasvattajia. Heidän dobermanninsa olivat alkaneet saada tyhmänrohkeasta pennusta tarpeekseen.

Me olimme muutamaa viikkoa aiemmin viettäneet viikonlopun toisaalla Jamaikalla, Goblin Hill -hotellissa Portlandissa, ja siellä tulleet tutuiksi paikallisen kissaperheen kanssa. Meihin oli tehnyt erityisen vaikutuksen vaaleanharmaa töpöhäntäinen kissanpentu jonka nimesimme Pongoksi. Pari päivää sen jälkeen kun olimme palanneet Goblin Hillistä Kingstoniin kuulimme, että kissanpentu-Pongon oli syönyt hotellin puutarhaan päässyt iso koira. Olimme murheellisia kuullessamme uutisen ja kaduimme, ettemme olleet tuoneet Pongo-kissaa mukanamme Kingstoniin niin kuin salaa olimme molemmat halunneet.

Pongo-kissanpentu
Nyt joitain viikkoja myöhemmin Pongo-kissan kohtalo painoi vaakakupissa kun mietimme pitäisikö meidän ottaa Poppy-koira Tamarind Housesta omaksi koiraksemme. Me olimme joutuneet jättämään kolme belgialaista kissaamme Suomeen minun vanhempieni luo kun muutimme Jamaikalle jonne eläimiä saa tuoda vain harvoista maista. Olimme yhdessä päättäneet, että ottaisimme uuden lemmikin vain jos vastaamme tulisi eläin joka selvästi tarvitsi meitä. 

Tamarind Housen muuten rauhalliset ja kiltit dobermannit ärisivät Poppy-pennulle, talon omistajat miettivät mitä pennulle tehdä. Poppyn tulevaisuus ei vaikuttanut turvatulta. Sunnuntaina lähdimme Tamarind Housesta takaisin Kingstoniin Poppy-pentu pahvilaatikossa minun sylissäni. Automatkalla Poppy oksensi laatikkoon ja minun päälleni. 


Poppy ensimmäistä viikkoa meillä
Maanantaina veimme pennun eläinlääkärille, joka oli sattumalta myös vuokraemäntämme. 
Minua hirvitti mitä vuokraemäntä ajattelisi siitä, että olimme ottaneet taloon koiran ilman hänen lupaansa mutta hän oli mukava niin kuin aina. Eläinlääkärin papereihin kirjattiin Poppyn koko nimi: Poppy Lamberti.

Poppy palasi ensimmäisenä vuotenaan eläinlääkärille vielä monta monituista kertaa ja vietti siellä toipumassa useamman yönkin erilaisten leikkausten ja onnettomuuksien yhteydessä. Poppy oli levoton pentu joka koetteli aluksi varsinkin minun hermojani päivittäin. Meillä ei ollut koiran taustasta mitään tietoa ja minua pelotti, että koira saattaisi paljastua kokonaan villiksi - ja vaaraksi silloin alle vuoden ikäiselle Mikolle. 

Poppy selvisi kuitenkin läpi hankalan lapsuutensa. Me luulimme sen jäävän pieneksi koiraksi koska sen tassut ja korvat olivat verrattain pienet. Mutta Poppy kasvatti korviaan ja tassujaan useampaan kertaan ja kasvoi sitten itse perässä. Meidän Jack Russellistamme tulikin iso koira. Myöhemmin kuulimme, että huonosti ravittujen koirien pennuilla on taipumusta kasvaa tällaisissa pyrähdyksissä. Kasvatimme Poppyn hyvällä ravinnolla niin isoksi kuin sen geenit antoivat myöten; huonosti ravittuna katukoirana se olisi varmaankin jäänyt puolet pienemmäksi.

Vuoden 2010 alussa, noin vuoden ikäisenä, Poppy muutti kanssamme Jamaikalta Belizeen. Nyt melkein kolmevuotiaana Poppy on mitä parhain koira: raivokas vahtikoira mutta lempeä kaveri meille läheisilleen. Ei ole sanoja sille mitä Poppy-koira meille hänen ihmisilleen merkitsee.


torstai 24. marraskuuta 2011

Uskonpuute

Huomasin muutama viikko sitten, että eräs Belmopanin tuttavani oli lakannut olemasta ystäväni Facebookissa. Vähän sen jälkeen törmäsimme kadulla ja tuttuni oli kiireinen ja kylmä. Kun näimme toisemme seuraavan kerran hän ei enää edes kunnolla tervehtinyt minua. Tänään osuimme taas samaan aikaan meidän molempien lempikahvilaan. Tervehdin tuttuani ja kysyin mitä hänelle kuuluu. Hän vastasi tiukasti "kiitos hyvää", muttei kysynyt vastavuoroisesti minun vointiani. Ja katosi nopeasti paikalta.

En tiedä mitä tuttavuudellemme tapahtui mutta luulen, että se liittyy uskontoon. Tai sen puutteeseen. Julkistin ateismini Facebookissa aika äskettäin. Tämä amerikkalainen tuttavani, kutsutaan häntä vaikka Dorothyksi, on puolestaan kovan luokan kristitty. Ei siis harras - mikä kuulostaa kauniilta ja vakavalta - vaan aggressiivisella tavalla uskonnollinen ihminen. Hän on myös republikaani ja vastustaa esimerkiksi maahanmuuttoa ja homoliittoja. 

Kun olimme vielä tekemisissä toistemme kanssa, minä yritin ymmärtää näitä piirteitä jotka olivat minulle vieraita: Dorothy on kotoisin pienestä amerikkalaisesta kylästä missä hänen tapansa elää ja ajatella on normi. Dorothy on joutunut erikoisten olosuhteitten vuoksi vastentahtoisesti elämään Belizessä kohta neljä vuotta; hän on täällä elämänsä seikkailulla jossa mikään ei ole mennyt hänen odotustensa mukaisesti. Ehkä hän näistä syistä suojautuu ennakkoluulojensa ja uskontonsa taakse eikä jaksa tai osaa ymmärtää muunlaisia todellisuuksia kuin omansa?

Dorothyn vihainen uskonnollisuus ei sinänsä loukkaa minua, vaikka ihmettelenkin miten lähimmäisenrakkautta korostava uskonto antaa hänelle luvan ja tilaa muun muassa homoseksuaalien ja maahanmuuttajien väheksymiseen. Mutta näyttää siltä, että minun uskonnottomuuteni häiritsi häntä. Niin paljon, että hän halusi mielenosoituksellisesti poistaa minut ystäviensä joukosta eikä enää välitä puhua minulle, vaikka asumme täällä samassa pienessä kylässä ja törmäämme edelleen toisiimme yhtenään.

En tiedä miksi tämä vaivaa minua niin paljon. Ehkä siksi, etten ole tottunut tällaiseen ennakkoluuloisuuteen. Ja kai minua harmittaa myös siksi, että olin vähän pelännyt, että ennen pitkää näin saattaisi käydä yhden tai useamman paikallisen tuttuni kanssa. Olin toisaalta toivonut, että ihmiset ympärilläni olisivat avarakatseisempia.

Täällä Belizessä ateismini on minulle nimittäin vähän arka paikka. Kaikki täällä ovat kristittyjä, enemmän tai vähemmän, ja aika monet enemmän. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on hyviä ystäviä jotka ovat syvästi uskonnollisia. Osa näistä minulle tärkeistä ihmisistä tietää uskonpuutteestani mutta osalle en ole osannut siitä kertoa. Ei minusta oikeastaan edes tunnu tärkeältä aktiivisesti jakaa tietoa asiasta kaikille koska ateismini ei tavallisissa oloissa ole äänekästä tai missään oloissa keltään pois. Minulla vain ei sattumalta ole uskontoa ja olen sen asian kanssa omalta osaltani sinut. En paheksu toisten uskontoja - paitsi jos niiden nimissä tehdään pahaa - ja pidän uskontoja mielenkiintoisina ja parhaimmillaan myönteisinä ilmiöinä.

Mutta vaikka olenkin sinut oman uskonnottomuuteni kanssa, se on täällä niin epätavallista, että välillä jännitän vähän miten ihmiset sen ottavat vastaan. Ymmärtävätkö syvästi uskovaiset ystävämme ja tuttavamme täällä, että me pyrimme olemaan hyviä ihmisiä vaikkei mikään jumala meidän tekojamme tarkkailekaan? Haluavatko he olla edelleen kanssamme tekemisissä kun kuulevat ettemme jaa heidän elämänkatsomustaan? 

Pohdin näitä kysymyksiä aina silloin tällöin ja minua ärsyttää, että ihminen joka ei ollut vielä edes oppinut tuntemaan minua kovin hyvin päätti, etten ole hänen ystävyytensä arvoinen koska hänen jumalansa ei ole minun jumalani.

Ellen nyt sitten ole ihan väärässä ja tässä on takana jotain ihan muuta. On myös mahdollista, että Dorothy suuttui minuun siksi, etten noudattanut hänen kehotustaan useamman tunnin Facebook-hiljaisuudesta syyskuun yhdentenätoista päivänä. Facebookin käyttö vuosipäivänä oli kai hänen mielestään epä-amerikkalaista.

Minähän olenkin suomalainen.

Oli miten oli, en ehtinyt antaa hänelle tilaisuutta todella kauhistua: hänhän ei vielä ollut kuullut ajatuksiani ihmisoikeuksista, veroista tai Fox News -kanavasta!


Ps. Tajusin vihdoin käydä tarkistamassa blogin asetuksia vähän tarkemmin. Nyt kommentteja voi jättää ilman, että kirjautuu minnekään. 

maanantai 21. marraskuuta 2011

Luurankoja kaapissa - vai hyllyllä?

Kävimme eilen päiväseltään Guatemalassa. Vaikka muutosta saarivaltiosta on jo kohta kaksi vuotta on edelleen huimaa voida ajaa omalla autolla maasta toiseen muutamassa tunnissa. Belizen ja Guatemalan rajan ylittäminen on erityisen kivutonta koska Belizen puolella meitä ei diplomaattirekisterikilpien vuoksi pysäytetä, ja Guatemalan puolella viranomaiset eivät ole varmoja mitä tehdä meidän kanssamme joten ovat tähän asti päästäneet meidät läpi rajan ilman minkäänlaisia virallisuuksia. Kolmesta Guatemalanreissusta ei siis ole kenenkään meidän passissa merkkiäkään.

Kotoamme sen sijaan löytyy vierailuista paljonkin todisteita. Pieni Floresin kylä Guatemalassa, kahden tunnin ajomatkan päässä Belizen rajalta, on unelmieni ostospaikka: muutaman soman ja värikkään kadun varrella ravintoloita ja pieniä myymälöitä täynnä toinen toistaan kauniimpia esineitä ja kankaita. Kylässä on tavallisesti hiljaista, enimmillään kaduilla liikkuu muutama muu turisti meidän lisäksemme. On tilaa ja rauhaa tehdä ostoksia. Ja mehän teemme. Floresin tilkkutäkit koristavat useampaa sänkyä kotonamme ja talomme läpi on ripoteltu muita Guatemalan muistoja: lasihelmistä tehtyjä papukaija-avaimenperiä, puisia vyötiäisiä, dinosaurus jonka sarvet voi kätevästi ottaa irti tarvittaessa vaikkapa muuton ajaksi, leluja ja eläinaiheisia värikkäitä reppuja lapsille. 

Viimeisimmältä reissulta meidän kanssamme palasi Belizeen San Francisco, Pyhää Franciscusta esittävä puuveistos, jolle Cosimo nyt etsii sen arvolle sopivaa paikkaa. 

Ja kaksi kuolleiden päivän luurankoa. 

Minä haluaisin pitää luurankoja vaatehuoneessamme jotta pääsisin sanomaan, että meillä on luurankoja kaapissa. Vaatehuone on niin pieni, että on oikeastaan ihan kaappi vain. Mutta Cosimo löysi luurangoille paikan käytävästä lipaston päältä. Tekee mieli hymyillä aina kun näen luurangot. Ehkä on hyväkin, että ne ovat esillä niin, että näen ne monta kertaa päivässä. Tänään palasin ainakin kerran portaat takaisin yläkertaan ihan vain katsoakseni luurankoveistoksia vielä uudestaan. 

Luurangot liittyvät kuolleiden päivän juhliin joita vietetään ainakin Meksikossa ja Guatemalassa marraskuun kaksi ensimmäistä päivää. La Dia de los Muertos on juhla jossa muistellaan kuolleita sukulaisia ja ystäviä ja vietetään aikaa heidän kanssaan hautausmaalla. Hautoja koristellaan ja niiden päällä ja ympärillä syödään pitkä ateria. Kuolleille tehdään heidän lempiruokiaan jotka tarjoillaan muitten herkkujen ohessa. Kuolleiden päivä on myönteinen juhla eikä kuolemaan liity meille suomalaisille tavallista ahdistusta vaan ennemminkin iloa. Kuolleet elävät elävien rinnalla eivätkä koskaan kokonaan katoa. Juhla on sekoitus katolilaisuutta ja Aztec-perinteitä.

En tiennyt tästä mahtavasta perinteestä oikeastaan mitään ennen tämän vuoden kuolleiden päivää. Meksikon suurlähetystö järjesti hienon kuolleiden päivän tilaisuuden Belmopanissa 2. marraskuuta. Suurlähetystön edusta oli koristeltu kymmenin haudoin. Jokaisen haudan päällä oli nimi ja humoristinen teksti. Nimet olivat suurimmaksi osaksi suurlähetystön työntekijöiden ja muitten Belizen meksikolaisten nimiä; syntymävuosi oli heidän todellinen syntymävuotensa ja kuolinvuodeksi oli merkitty 2011. Hautakirjoituksissa luki muun muassa: "Aika tulee pitkäksi." "Minähän sanoin, että siihen lääkäriin ei voi luottaa."

Pihan reunalle oli rakennettu perinteinen alttari joka oli koristeltu kuolleiden päivän perinteiden mukaan. Suurlähetystö oli myös valmistanut esityksen joka kuvasi kuolleiden päivän keskeisiä hahmoja. Näistä kuuluisin on La Calavera Catrina - "elegantti pääkallo" - hienostonainen jolla on luurangon kasvot. Tilaisuudessa oli tarjolla perinteisiä kuolleiden päivän herkkuja. 

Tilaisuuden aluksi mieleni heilui hautojen minussa herättämän surumielisyyden ja juhlan iloisen ilkikurisuuden välillä. Iloisuus ja keveys voittivat minut puolellensa tilaisuuden edetessä. Toivon, että muistan tästä lähtien aina katsoa kuolemaa kuolleiden päivän näkökulmasta. Lähdin kevyin mielin tilaisuudesta joka oli ehdottomasti paras edustustilaisuus jossa olen tähän asti ollut. 

Kirkkaanväriset guatemalalaiset luurangot muistuttavat minua kuolleiden päivästä - ja ilosta - nyt joka kerta kun kävelen niiden ohi. 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Jamaikan kuvia

Jamaika on viime aikoina ollut mielessäni usein. Ehkä siksi, että sieltä muutosta on kohta tasan kaksi vuotta aikaa? Tai siksi, että muutimme sinne Belgiasta aika tarkalleen viisi vuotta sitten? Asuimme Kingstonissa Jamaikalla lokakuusta 2006 tammikuuhun 2010.
Meidän kotipihamme Kingstonissa. Talomme oli talorivin päätytalo, takana kuvan keskellä. Asuimme aidatulla ja vartioidulla asuinalueella noin viiden minuutin ajomatkan päässä Cosimon työpaikasta. Olimme oman suljetun asuinalueemme ainoat ulkomaalaiset, mikä oli hyvä ja huono asia. Oli mielenkiintoista elää jamaikalaisten keskellä, vaikkakin siis erittäin hyvintoimeentulevien jamaikalaisten. Mutta paikallisiin naapureihin oli vaikeampi saada kontaktia kuin muihin ulkomaalaisiin joten olin varsinkin aluksi vähän yksinäinen talossamme.

Ihanan verannan vuoksi ihastuimme taloon ja päätimme vuokrata sen. Avoimella verannalla oli kuitenkin usein niin paljon hyttysiä, ettemme viettäneet siellä kovinkaan paljon aikaa. Mutta talon vuokraisäntä ja -emäntä paljastuivat mitä parhaimmiksi ihmisiksi ja heidän talossaan oli jo sen vuoksi ilo asua.

Olohuoneemme Kingstonissa. Ostimme jamaikalaisesta korituolihuonekaluihin erikoistuneesta kaupasta sohvan, kaksi nojatuolia ja sohvapöydän. Tajusimme vasta myöhemmin, että huonekalut olivat niin suuria, ettei niiden kanssa ole paluuta ainakaan Brysselin kotiimme, jossa huoneet ovat monen kerroin pienempiä kuin Kingstonin talossamme. Onneksi saimme sohvasetin jotenkin mahtumaan tänne Belizen kotiin. Se vaati kyllä vähän sommittelua! Koirat ja elämä ovat ehtineet tuhota jo kahdet sohvanpäälliset ja uudet täytyisi saada mitä pikimmin jostain hankittua.

Jamaikan vuosien automme, joka kuten kuvasta näkyy, joutui välillä koviin koitoksiin paikallisilla teillä. Tämä on ensimmäinen auto jonka olen koskaan omistanut. En tosin ajanut tällä autollamme kuin ehkä viitisen kertaa - kun harjoittelin autokoulukokeeseen. En oikein koskaan oppinut ajamaan Jamaikalla vaikka sainkin siellä ajokortin. Mutta istuin sujuvasti matkustajana Cosimon ajaessa pitkin poikin pientä saarta. Välimatkat Jamaikalla olivat lyhyitä mutta tiet niin huonoja, että pienenkin matkan ajamiseen kului kovasti aikaa. 

Näkymä keittiöstämme pihallepäin. Talon jokaisessa ikkunassa oli kalterit niin kuin kaikissa Kingstonin taloissa. Jos jossain tuli kohdalle isompi talo jonka ikkunoissa ei ollut kaltereita saattoi olla lähes varma, että se oli seudun huumeparonin talo. Kingstonin kodissamme kalterit oli yritetty asettaa niin, että ne olisivat kohdakkain ikkunaruutujen kanssa, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että minusta tuntui, että asuin häkissä. Se lisäsi omalta osaltaan eristyneisyyden tunnetta.

Onneksi häkistä pääsi välillä pyrähtelemään pois. Tämä yllä on yksi lempinäkymistäni Jamaikalla: näköala Oracabessan tuntumassa olleen mukavan bed & breakfast -paikan yläkerrasta. Tältä seudulta on kotoisin rakas koiramme Poppy.

Tällä rannalla, Long Bayssä, vietimme Tapaninpäivän vuonna 2006. Olimme juuri muuttaneet Belgiasta Jamaikalle. Autoradiossa soi joulu-reggae. Elämä ei tuntunut ollenkaan hassummalta.

Strawberry Hill -hotellin ravintolassa kävimme aika usein sunnuntaibrunssilla. Hotellin pihalta ja terassilta oli mahtava näkymä yli Kingstonin.

Tältä etäisyydeltä katsottuna saattoi melkein pystyä ymmärtämään kaupunkia johon minulle kuitenkin lopulta jäi etäinen suhde. Tai ehkä Kingston vain tuntuu etäiseltä nyt kun olen niin kotonani täällä Belmopanissa? 

Skeptikko bloggaa

Kun kaverit Suomessa alkoivat saada ja hankkia kännyköitä joskus 1990-luvun puolivälissä, minä ihmettelin mitä järkeä laitteessa on. Ei kai kenenkään tarvinnut olla koko ajan saatavilla ja kuka puhelimeen edes soittaisi? Suhtauduin samalla tavalla epäillen myös internettiin kun samoihin aikoihin tulin siitä enemmän tietoiseksi. Pauhasin, etten internettiä tarvinnut ja aioin ihan varmasti tulla ilman sitä toimeen. 

Syksyllä 1996 muutin Bristoliin. Minusta tuli heti sähköpostin ahkera käyttäjä ja vähän kerrallaan internetin maailma aukesi minulle. Samaan aikaan hankin vanhempieni toiveesta ensimmäisen kännykkäni. Sekä sähköposti että kännykkä olivat minulle elintärkeitä yhteydenpitovälineitä ensimmäisten kuukausien aikana Bristolissa, ja kaukana kotoa tajusin nopeasti molempien arvon. Olin Bristolin yliopistossa ja ehkäpä koko kaupungissakin siihen aikaan yksi harvoista joilla oli kännykkä ja sain osakseni hämmästyneitä katseita ja kommentteja kun vastasin puhelimeen keskellä katua tai ruuhkabussissa. Osat olivat hetkessä vaihtuneet.

Tätä nykyä minulla on jo ollut kännykkä niin monta vuotta, että alkaa olla hankala muistaa millaista oli elää ilman sitä. Tai ilman internettiä. Pärjään ilman nettiyhteyttä kyllä helposti viikonlopun tai viikonkin verran mutta mielelläni silti pidän konetta käden ulottuvilla ja tarkistan sieltä useamman kerran päivän mittaan uutiset ja sähköpostin, Facebookista muitten päivityksiä, ja kaikkea muuta mitä päivän mittaan tulee mieleen. Muutama aamu sitten esimerkiksi sain tietää, että Matildan öinen kuumemittarilukema 101.1 fahrenheitia ei ollut niin paha kuin yöllä pelkäsin: noin 38,4 celsius-astetta. Ja tänään löysin hyviä ideoita leikkikeittiön rakentamiseen.

Suhtauduin blogi-ilmiöön alunperin vähän samalla tapaa kuin aikoinaan kännyköihin ja internettiin; ihmettelin itsekseni ja myös ääneen miksi ihmiset tuntevat tarvetta jakaa ajatuksiaan koko maailman luettavaksi. Ja ihmettelen sitä kyllä edelleen! Osassa blogeja joita itse seuraan käsitellään vaikeita asioita ja henkilökohtaisia onnettomuuksia enkä aina tiedä pitäisikö lukea eteenpäin vai äkkiä katsoa pois ja panna kone kiinni. 

Mutta nyt kun olen päässyt bloginpitämisen makuun mietin enenevässä määrin myös mikseivät kaikki aloita omaa blogia. On terapeuttista ja virkistävää kirjoittaa ajatuksia koneelle. Tässä saa rauhassa pohtia asioita ilman, että kukaan keskeyttää - ja toisaalta antaa muille tilaisuuden kommentoida eli varsinaisesta yksinpuhelusta ei kuitenkaan ole kyse. Tiedän, että kynnys kommentoida blogeja voi olla korkealla; olen itse kommentoinut vasta muutaman kerran lukemiani blogikirjoituksia vaikka paljon useammin tulee lukiessa mieleen jotain sanottavaa. Liian usein alan epäillä itseäni ja miettiä miksi ihmeessä kirjoittaja haluaisi kuulla mitä minulla on mielessä. Mutta nyt vähän aikaa blogia kirjoittaneena alan ymmärtää kommenttien merkityksen. Tuntuu hauskalta lukea oman blogikirjoituksen muissa herättämiä ajatuksia: silloin nämä tekstit eivät olekaan enää vain minun koneellani täällä kaukaisessa Belizessä vaan todistetusti lentävät ja elävät internetin ihmeellisessä avaruudessa.

Hauskaa on seurata myös blogien välistä keskustelua: osa seuraamistani bloggareista on ystäviä tai tuttavia keskenään ja saattavat viitata toistensa teksteihin omissaan. Mutta siitä olen vielä aika kaukana koska tunnen itse tällä hetkellä vain yhden toisen bloggarin. Vai käyköhän tässä nyt niin kuin kännyköitten ja internetin kanssa, että kun minäkin vihdoin olen lähtenyt tähän hullutukseen mukaan kaikilla muillakin on kohta oma blogi? Toivon niin!

lauantai 12. marraskuuta 2011

Perjantai-illan mietteitä

Lintsasimme eilen edustustilaisuudesta, minun muistini mukaan ensimmäisen kerran ikinä. Päivä oli ollut pitkä: Matilda ja minä olimme kuin olimmekin viettäneet taas aamun taaperotapaamisessa, olimme käyneet porukalla pikavierailulla tutun asuntoesittelyssä, Mikolla oli ollut leikkikoulun jälkeen uimatunti ja sen jälkeen kaveri kylässä leikkimässä iltapäivän. Kun Cosimo vihdoin tuli illalla kotiin halusimme vain istua rauhassa ruokapöydässä ja laittaa lapset kaikessa järjestyksessä nukkumaan. Mummi, eli minun äitini, on meillä kyläilemässä parhaillaan ja olisi ollut valmis hoitamaan lapsia edustuskeikan ajan, mutta saikin sitten tilalle vapaaillan ja lasin viiniä. Mikon kaveri ja kaverin äiti jäivät hekin meille syömään. Hyvä ilta.

Aina tällainen lintsaus ei onnistuisi - on tilaisuuksia jonne on mentävä - mutta oli mukavaa, että eilen meidän onnistui muuttaa suunnitelmia ihan viime hetkellä. Pikasuihkun, vaatteidenvaihdon ja edustamisen sijaan sain rauhallisesti siirtyä lasten kanssa yöpuulle kun olimme ensin saatelleet Mikon kaverin äiteineen portille illan pimettyä.

Lasten nukkumaanmenorutiineissa on jotain oudon rauhoittavaa ja minusta on harmi jäädä niistä paitsi. Me käymme harvoin ulkona ilman lapsia omia aikojamme, tavallisesti meidät vie illalla pois kotoa Cosimon työ. Joskus iltaedustustilaisuuksissa on ihan oikeasti hauskaa - uskon, että Belize on tässä mielessä aika harvinaislaatuinen paikka! - mutta vaikka kuinka nauttisin iltamenoista on minusta sääli menettää yhdenkään illan rutiinit. Osin kai siksi, että yöt ovat usein levottomampia kun olemme olleet illan poissa: lapset heräilevät herkemmin läpi yön ja aikaisemmin aamulla. Mutta osin ihan itse rutiinien vuoksi. Tiedän itsekin rauhoittua illalla kun rauhoitan lapsia kohti unta. 

Ja nämä hetket iltaisin lasten iltarutiinien jälkeen ovat kyllä hetkien aatelia: kun lapset ovat jo nukkumassa sängyissään ja koirat nukkuvat pitkin olohuoneen lattioita (tai koira per nojatuoli niin kuin juuri nyt), ja Cosimo ja minä saamme viettää muutaman tunnin rauhallista aikaa keskenämme. Vaikka olemmekin tavallisesti niin väsyneitä, että tuskin saamme sanaa suustamme kumpikaan! 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Viisitoista vuotta maailmalla

Muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille syksyllä 1996. Lähdin Tehtaankadun yksiöstä Bristolin yliopiston asuntolaan. Siitä lähtien olen asunut ulkomailla melko yhtäjaksoisesti muutamaa vähän pidempää Suomen-pätkää lukuunottamatta. Viisitoista vuotta tuntuu samaan aikaan lyhyeltä ja pitkältä ajalta, niin kuin kulunut aika monesti tuntuu kun sitä taaksepäin katsoo. 

Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen muuttanut maasta toiseen yhteensä kymmenen kertaa. Huh! 

Täällä tropiikissa olen asunut nyt aika tarkalleen viisi vuotta. Ensin Jamaikalla vähän enemmän kuin kolme vuotta ja nyt Belizessäkin jo kohta kaksi. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana ainakin seuraavat asiat:

1) Uuteen paikkaan kestää minun kokemukseni mukaan aika tarkalleen kaksi vuotta asettua. Jo aikaisemmin voi tuntua siltä, että tuntee ympäristön ja on kuin kotonaan, mutta kahden vuoden kohdalla huomaa alun asettumisen olleen aika ulkokohtaista. Kahdessa vuodessa paikasta tulee oma. Omakseni tunnen siis Helsingin, Bristolin, Brysselin, Kingstonin tavallaan ja nyt jo Belmopaninkin. 

2) Pari ensimmäistä kuukautta uudessa paikassa ovat usein raskasta aikaa. Muutto itsessään teettää paljon työtä ja konkreettisen asettumisen lisäksi on käsiteltävä ikävä edelliseen kotiin ja sopeutuminen uuteen ympäristöön. Ja jos alku jostain syystä sujuukin kevyesti ja hyvin, jonkun ajan päästä kuherruskuukausi joka tapauksessa päättyy ja edessä on todellinen asettuminen. Uusista tuttavuuksista alkaa paljastua ärsyttäviä piirteitä ja arkipäivän asiat ovat toistuneet liian monta kertaa ollakseen enää jännittäviä ja eksoottisia.

3) Kun ei ole ympärillä perheen ja vanhan ystäväpiirin luomaa turvaverkkoa on luotava oma turvaverkko. Ennen kuin meillä oli lapsia ja koiria, pärjäsimme ihan hyvin kaksin. Nyt lasten ja koirien kanssa tilanne on toinen. Kun Miko oli kahdeksan kuukautta vanha luoksemme muutti ensimmäinen yhteensä neljästä suomalaisesta au pairista. Meillä oli au paireja siihen asti kun Matilda täytti puolisen vuotta. Sen jälkeen olemme turvautuneet paikalliseen apuun: ihaniin sisaruksiin jotka hoitavat kotiamme ja auttavat lastenhoidossa. Koiriamme hoitaa poissaollessamme hyvä ystävä. Mieheni toimiston mahtava autonkuljettaja on auttanut meitä monissa käytännön ongelmissa. Hän tuntuu tietävän miten korjata melkein mitä tahansa, ja osaa ottaa koirien nappaamat linnut ja pelastaa ne takaisin taivaalle lentämään. 

4) Kaikkeen tottuu. Ensimmäiset puolisentoista vuotta Jamaikalla minun oli vaikea tottua kotiapulaiseen talossa. Yritin olla aina eri kerroksessa kuin apulaisemme enkä osannut levätä hänen siivotessaan. Minua jotenkin nolotti, että meillä oli kotiapulainen vaikka apulaisen palkkaaminen oli lähes velvollisuus työttömyydestä kärsivässä Kingstonissa. Tätä nykyä minua ei enää nolota, ja olen vain vilpittömän kiitollinen kaikesta saamastani avusta. En enää siivoa ennen kodinhoitajan tuloa tai yritä puuhailla jotain hänen meillä siivoillessaan vaan teen mitä milloinkin. Se että lepään sohvalla kun toinen siivoaa talossa ei ole merkki siitä etten arvostaisi kodinhoitajan työtä. Maksamme kunnon palkkaa ja sosiaaliturvamaksuja ja meillä on hyvät välit kotiapulaisiimme. Perhettämme auttavat sisarukset ovat korvaamattoman arvokkaita meille, en tiedä miten selviäisimme ilman heitä täällä maailman ääressä. Uskon heidän tietävän, että arvostamme heidän työpanostaan. Jamaikan vuosien alussa en olisi voinut kuvitella, että löydän ennen pitkää tämänkin asian suhteen rauhan.

5) Maassa on oltava maan tavalla mutta omasta itsestä on myös pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Voi olla vaikea olla oma itsensä kun yrittää hahmottaa uutta ympäristöä ja pyrkii asettumaan osaksi sitä. Täytyy luottaa omiin vaistoihin. Ulkopuolisuuden tunteesta ei ehkä koskaan pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi olla niin kuin muut joten sekin on opittava hyväksymään. Ja kaikkia paikallisten käytösmalleja ei pidä omaksua: koskaan ei ole sopivaa suhtautua ihmisiin välinpitämättömästi tai ylimielisesti vaikka se olisikin maan tapa. Monet Jamaikan rikkaista suhtautuvat kotiapulaisiinsa kuin apulaiset olisivat näkymättömiä tai jotain vielä pahempaa, eivätkä apulaiset aina itsekään tuntuneet ilahtuvan, että heitä tervehdin. Osa ulkomaalaisista tutuistamme Kingstonissa omaksui tämän tavan elää. Minusta oli erityisen järkyttävää nähdä tuttujemme jotka olivat kotoisin tavallisista eurooppalaisista perheistä kohtelevan apulaisiaan kuin toisen luokan kansalaisia. Mikä oli yhtäkkiä tehnyt heistä niin ylimielisiä ja huonokäytöksisiä ihmisiä? Luulen, että se oli ympäristön vaikutusta - eurooppalaiset halusivat olla kuin paikalliset rikkaat vaikka heidän käytösensä olisikin ollut ala-arvoista.  

6) Kun on asunut monessa paikassa on aina vähän ikävä jonnekin. Joinain päivinä se tuntuu rikkaudelta ja toisinaan sitten taas ei. Tuntuu pahalta, että pienet lapsemmekin jo ikävöivät eri puolille maailmaa; ettei heillä ole vain yhtä kotia vaan monta. Mutta toivon, että se osoittautuu heillekin ennen pitkää lähinnä rikkaudeksi. 

torstai 10. marraskuuta 2011

Edustusrouva ♥ Belmopan

Belmopanissa on arviolta 20 000 asukasta. Asumme siis kylässä vaikka virallisesti Belmopan onkin kaupunki. Belmopanista tuli Belizen pääkaupunki sen jälkeen kun hurrikaani Hattie teki vuonna 1961 suurta tuhoa silloisessa pääkaupungissa Belize Cityssä. Belmopan on sisämaassa eivätkä myrskyt uhkaa sitä samalla tapaa kuin merenrannan kyliä ja kaupunkeja. 

Virallisesta asemastaan huolimatta Belmopan on kuitenkin ennen kaikkea kylä. Kylän ympäri kiertävän kehätien ajaa viidessä minuutissa, kylän läpi samoin. Kaikki tuntevat täällä toisensa jos eivät ole suorastaan serkuksia. 

Me muutimme tänne kohta kaksi vuotta sitten ja olemme täällä toistaiseksi, siihen asti kunnes muutamme jonnekin toisaalle Cosimon työn perässä. 

Luulin, että kyläelämä olisi mielestäni klaustrofobista mutta yllätyksekseni suurimman osan ajasta viihdyn täällä pienissä piireissä. Kun olin ensimmäistä kertaa Belmopanissa tutustumassa uuteen kotimaahani vähän ennen muuttoa, aavistin miltä tuntuisi olla osa tätä yhteisöä. Kesti hetken päästä siihen pisteeseen mutta nyt minusta tuntuu, että olen kotonani täällä ja elän sitä elämää jonka silloin kaksi vuotta sitten kuvittelin:

Aamulla Mikon leikkikoulussa melkein kaikki vanhemmat ovat minulle enemmän tai vähemmän tuttuja. Kahvilassa tarjoilija tervehtii minua nimeltä ja kysyy mitä lapsille kuuluu. Törmään torilla putkimieheen joka kyselee kuinka meidän putkemme jakselevat ja ovatko koirat malttaneet olla kiskomatta takapihan vesijohtoa. 

Edustustilaisuuksissa tapaamme aina melkein saman seurueen ja tätä nykyä he ovat minulle mukavalla tavalla tuttuja, osa ihan oikeita ystäviä. Kukaan ei näissä pienissä piireissä jaksa olla turhantärkeä joten edustustilaisuuksissakin on tavallisesti aika leppoisa tunnelma. 

On erikoisella tavalla helpottavaa tietää, että kaikki tietävät toistensa asiat. On mukavaa ajella autolla kun edessä ja takana ei koko tienpätkällä ole muita autoja. Pidän siitä, että jokaista vastaantulijaa tervehditään. Ja on ihan mahtavaa, että Cosimon työpaikka on viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa eikä hänen päivistään mene ruuhkassa istumiseen hukkaan hetkeäkään. 

Pienessä kyläyhteisössä on tietysti myös huonot puolensa ja aina välillä täältä on päästävä pois, suurempiin kuvioihin. Mutta jostain syystä kyläelämän hiljaisuus on vienyt minut enemmän mennessään kuin mikään niistä suurkaupungeista joissa olen tähän asti asunut. 

Täällä on helppo elää tätä hetkeä ja siitä syystä en kai osaa enkä halua miettiä seuraavaa muuttoa. Tätä voisi kutsua tosiasioiden välttelyksi - mutta minä kutsun sitä mielenrauhaksi. Peace Belize!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Tervetuloa!

Onkohan blogikirjoittamisessa joku vaaran vyöhyke jolloin lopettaminen on todennäköistä ja jonka yli ainoastaan määrätietoisimmat jaksavat tarpoa? Aina silloin tällöin osuu kohdalle toisten aloittamia blogeja joissa on kaksi tai viisi tekstiä ja sitten ei enää mitään, ei edes selitystä sille miksei jutulle enää tullut jatkoa. Joku jossain on varmaan tehnyt tutkimuksen siitä miten moni aloittaa blogin ja jättää sen pian sen jälkeen päivittämättä leijumaan virtuaaliseen todellisuuteen. Keskeneräisiä hylättyjä blogeja on varmaankin monin kerroin enemmän kuin eläviä blogeja. 

En ole luovuttaja enkä halua olla keskeneräisen blogin kirjoittaja. Toivon, että blogikirjoittaminen on niin kuin lenkkeily: ennen pitkää endorfiinit vievät mennessään, täytyy vain päästä hyvään vauhtiin ja rytmistä kiinni. 

Olen lukenut muitten blogeja vasta ehkä noin vuoden verran. Seuraamani blogit ovat sekava ryhmä mutta aika monille niistä on yhteistä se, että ne ovat alkujaan olleet tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita mutta muuttuneet ratkaisevalla tavalla kun blogin kirjoittajan elämässä on tapahtunut suuri muutos. Mamapunditin teini-ikäinen lapsi kuoli huumeisiin, Kelle Hamptonin lapsella on Downin syndrooma joka paljastui vasta tytön syntyessä, Nerdy Apple Bottomista tuli viime Halloweenin jälkeen hetkessä kuuluisa hienon blogikirjoituksen jälkeen, Law-Mamman mies halusi yhtäkkiä eron. 

Minua kiinnostaa ihmisten arki ja selviytyminen, tavalliset tarinat joissa on jotain vähän enemmän. Tiedän itse nuoruuden kirjoituksistani, että ahdistus herättää enemmän kirjoittamisen arvoisia ajatuksia kuin tyytyväisyys. Mutta en silti tietenkään toivo itselleni mitään dramaattista tapahtumaa joka toisi tälle blogille tarkoituksen! Kirjoitusendorfiinien täytyy löytyä jostain muualta. 

On ehkä aika avata blogi vähän laajemmalle yleisölle. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Edustusrouva ja kapinen koira

En ole oikeasti mikään edustusrouva niin kuin hyvin tiedät jos minut tunnet. Mutta olen sitten kuitenkin. Edustan mieheni rinnalla ajoittain. Siivoilen yhtenä hetkenä koirankakkaa pihalta ja seuraavassa hetkessä olen juhlimassa Yhdysvaltain itsenäisyyttä suurlähetystön kutsuvierastilaisuudessa. Tai pesen vauvanoksennusta housuiltani ja toivon, että housut ehtivät kuivua autossa matkalla edustuslounaalle.

Eräs päivä noin vuoden takaa kuvaa hyvin tämänhetkistä elämääni: 

Elettiin joulukuuta 2010. Olimme muutamaa päivää aikaisemmin ottaneet kadulta talteen kulkukoiranpennun joka oli huonossa kunnossa. Olimme antaneet koiralle nimeksi Pongo ja vieneet sen eläinlääkäriin. Pongo oli kirjaimellisesti kapinen koira, syyhypunkit olivat vieneet suuren osan sen karvoista ja se oli luurangonlaiha. Pitkähihaiset housut ja paita päälläni hoidin koiraa niin hyvin kuin osasin ja toivoin, ettei tauti tarttuisi minuun tai - vielä pahempaa - pieniin lapsiini. Pongo oli saanut eläinlääkäriltä antibioottikuurin, söi antihistamiinia kutinaan ja sai ruokaa monta kertaa päivässä saadakseen lihaa luiden päälle. Lääkittyäni illalla Pongon panin sen kuljetuslaatikkoon jonne se jäi tyytyväisenä nukkumaan. Kävin yläkerrassa suihkussa, laitoin koiranhoitovaatteet sivuun ja vaihdoin päälleni edustusvaatteet. Siinä vaiheessa, noin kuusi kuukautta Matildan syntymän jälkeen, aloin vähitellen melkein mahtua vanhoihin vaatteisiini.

Au pair Heli jäi lasten ja koirien kanssa kotiin kun me Cosimon kanssa pakkauduimme autoon. Tunsin oloni hieman epämukavaksi vähän ahtaissa vaatteissani mutta oli mukavaa päästä pitkästä aikaa Cosimon kanssa ulos. Ajoimme lyhyen matkan Brasilian suurlähetystön korkean virkailijan kotiin. Siellä vietettiin Brasilian suurlähettiläsparin ja Meksikon suurlähettiläsparin läksiäisiä. Molemmat pariskunnat olivat lähdössä pian Belizestä. 

Otin viinilasillisen tarjoilijalta. Tervehdimme muita vieraita ja vaihdoimme muutaman sanan illan isännän kanssa samalla kun nautimme seisten alkupaloja. Juttelimme Yhdysvaltain suurlähettilään ja YK:n edustajan kanssa vähän aikaisemmin puhjenneesta Wikileaks-skandaalista. Kun viralliset puheet alkoivat minä heijasin hissukseen korkokenkieni varassa ja ihmettelin kuinka olin nyt tässä. Vain tuntia aikaisemmin olin rymyvaatteissa ollut hoitamassa mitä suloisinta ja sairainta pientä koiraa. Nyt seisoin suurlähettiläiden ja belizeläisten silmäätekevien keskellä parhaat päälläni. 

Omalta jutulta tuntui kapinen koira mutta nautin myös iltatilaisuudesta, ja ennen kaikkea minua huvitti kahden todellisuuden välinen ristiriita. Päivä kuvastaa pähkinänkuoressa elämääni Belizessä. Tasapaino on kyllä aina vahvasti lasten ja koirien ja kodin puolella, edustaminen vie enimmilläänkin vain muutaman tunnin viikossa. Mutta edustaminen tasapainottaa omalta osaltaan arkea varsinkin kun emme muuten tulisi varmaan koskaan iltaisin lähteneeksi ulos kaksin.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Miksi blogi?

Olen nukkunut huonosti kohta nelisen vuotta. Ensin ison raskausmahani vuoksi, sitten koska Miko nukkui huonosti ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään. Kun Miko alkoi nukkua vähän paremmin, olin taas raskaana, ja sitten minulla olikin jo kaksi lasta jotka nukkuivat toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin, mutta harvemmin samaan aikaan hyvin. Muutama viikko sitten vuosien väsymys vihdoin purkautui uupumuksena. En enää osannutkaan nukkua silloin kun lapset nukkuivat, heräilin kaikkiin ääniin läpi yön, ja olin päivisin niin väsynyt, etten kirjaimellisesti meinannut pysyä pystyssä. Samaan saumaan osui tietysti kolmevuotiaan ärtyilykausi. Kaukaa mieleni varastoista ilmaantui yhtäkkiä vanhoja asioita käsiteltäväksi ja aina kun jaksoin vääntäytyä kylälle törmäsin johonkuhun minua ärsyttävään ihmiseen tai ilmiöön jota jäin pohtimaan liian pitkäksi aikaa. Elämästä katosi valo muutamaksi viikoksi.

Pyörin päämäärättömästi netissä kun lapset olivat nukkumassa tai leikkivät omia leikkejään. Hyvää teki lukea ajatuksella kirjoitettuja blogeja; väsymystä ja ärsyyntyneisyyttä lisäsi heilua Facebookissa tai lukemassa hötöjä julkkisjuoruja. 

Uusi muistivihkoni. Disneyllä ei varmaan ole tämän
kanssa mitään tekemistä!
Kun sain vihdoin nukuttua muutaman yön ja pimeän käytävän päässä alkoi häämöttää valoa halusin ottaa paremmasta mielialasta kunnon otteen enkä palata samoihin vanhoihin tapoihini. Minun täytyi keksiä jotain. Muutama aamu sitten istuin Formosa-kahvilassa tappamassa aikaa. Olin varannut tunnin päähän kampaamoajan - hiustenleikkuu oli symbolinen ja konkreettinen yritys jättää uupumus kokonaan taakse - ja olin ostanut Fansico-kaupasta kahvilan naapurista kynän ja hassun kiinalaisen vihon josta minulle tuli mieleen Tiimari. Kirjoittelin vihkoon hiljakseen ajatuksiani ja join minttukahviani. Sarah-tarjoilija pysähtyi hetkeksi pöytäni viereen sanomaan, että oli hauska nähdä minun kirjoittavan, hänkin kirjoittaa joskus runoja. Sanoin miettiväni blogin aloittamista ja Sarah tuntui innostuvan ajatuksesta aidosti. Jostain syystä tämä lyhyt kohtaaminen varmisti ajatuksen blogin aloittamisesta. Sarah ei tietenkään voi suomenkielistä blogiani seurata mutta toivon, että blogikirjoittaminen parhaimmillaan tuottaisi samanlaisia kohtaamisia. 

Kohtaan mukavia ihmisiä Belmopanin kylällä päivittäin mutta en voi aina olla kaikissa kohtaamisissa täysin oma itseni; toivottavasti osaan olla sitä täällä blogissa. Koska haluan olla mahdollisimman rehellisesti oma itseni tuntuu tärkeältä kirjoittaa suomeksi. Puhun lapsilleni suomea mutta muuten elän elämääni englanniksi - italialla ja tällä hetkellä myös espanjalla höystettynä. Lapsena kirjoitin paljon tarinoita mutta kun elämäni kääntyi suomesta englanniksi luova kirjoittaminen jäi. Kirjoittaisin mielelläni taas enemmän ja blogikirjoittaminen tuntuu hyvältä alulta.

Taaperotapaamisia

Täällä maailman ääressä ei ole muskareita tai vauvauintia, kaikki tekeminen vauvoille on vauvojen vanhempien järjestettävä itse. Tavalliset belizeläiset eivät taida kummemmin kantaa huolta asiasta, vauvat kulkevat täällä elämässä mukana eikä heille epätoivoisesti järjestetä koko ajan jotain puuhaa. Nyt jo pari kertaa vauva-ajan yli eläneenä ihmettelen vähän itsekin miksi niin monet länsimaalaiset tuntuvat kokevan suurta painetta kehittää virikkeitä pienille vauvoilleen. Jokaikinen pieni asiahan on uudelle ihmiselle virike ja ihmeellinen asia: auringonvalo verhojen välistä, lusikka, isonveljen ilonkiljahdukset. Mutta muskari- ja muu vauvatoiminta onkin kai ensisijaisesti tarkoitettu vanhemmille? On hyvä lähteä kotoa jonnekin, nähdä muita ihmisiä, tajuta että elämä jatkuu vauva-todellisuuden ulkopuolella entisellään. 

Oli miten oli, Belmopanin kylällä ei vauvoille ole järjestetty mitään tekemistä. Kun Matilda oli suurinpiirtein vuoden vanha, paikallinen ystäväni ja minä aloimme tavata kerran viikossa tyttöjemme kanssa. Ystäväni tytär on aavistuksen verran Matildaa vanhempi ja ajattelimme, että tytöistä olisi hauska leikkiä omankokoisen kaverin kanssa vaikka molemmilla on kotona isoveli kaverina. Tästä viikottaisesta tapaamisesta on sittemmin kasvanut vähän juhlallisempi ja järjestäytyneempi taaperoryhmä johon me alkuperäiset aloittajatkin kuulumme edelleen. Matilda on nyt kohta puolitoistavuotias ja hänen alkuperäinen leikkikaverinsa muutaman kuukauden päästä kaksi. Ryhmän kasvaminen suuremmaksi ei ole ollut itsestäänselvästi hyvä asia. Minä huomaan viihtyväni taaperotapaamisissamme aina vain vähemmän mitä enemmän porukkaa paikalla on lapsineen. 

Lasten kanssa on hankala saada lausetta loppuun, sen tietää varmaan jokainen (varsinkin pienen lapsen) vanhempi. Monta vanhempaa ja lasta samassa tilassa tarkoittaa, ettei kukaan kykene kunnolla keskittymään mihinkään, vaan lauseita ja ajatuksia lentelee ympäriinsä lasten leikkien ylitse ja suurin osa keskustelunaloituksista katoaa yleisen kaaoksen keskelle. Tänään meitä oli yhdessä leikkimässä yhteensä kuusi aikuista ja kuusi lasta (kahdeksan viikon vanhasta melkein kaksi-vuotiaaseen) ja minulle jäi tapaamisesta ennen kaikkea epämääräinen ja vähän sekava olo. Taisin sanoa aika jyrkän mielipiteen potalletotuttamisesta mutten sitten päässyt sitä ollenkaan selittämään kun lasten meno ja melske pirstoi keskustelun palasiksi. Kuuntelin vierestä kun muut puhuivat IPadin ominaisuuksista ja suosikkilastenkirjoistaan mutta en saanut kummastakaan asiasta kiinni. Lähdin tapaamisesta mukanani vain monta jutun päätä ja häntää. 

Lapsilla taisi sentään olla ihan mukavaa, vaikka pienistä kukaan ei vielä osaa leikkiä yhdessä vaan he lähinnä leikkivät vieretysten omia leikkejään, ja Matilda ehti parituntisen tapaamisen aikana puraista yhtä pientä kaveriaan. Ehkäpä muilla vanhemmillakin oli mukavaa. Taaperotapaamisen tämänkertainen emäntä ainakin sanoi olevansa iloinen, että paikalla oli meitä niin monta. Minä saatan hyvinkin olla porukan ainoa erakko joka viihtyy paremmin pienessä kuin suuressa seurassa.  

Ensimmäinen kosketukseni vauva- ja taaperoryhmäilmiöön oli Mikon kanssa Kingstonissa. Miko oli muistaakseni viitisen kuukautta vanha. Olin erään ystäväni kautta löytänyt ryhmän äitejä jotka tapasivat lapsineen kerran viikossa toistensa kotona. Ystäväni oma lapsi oli ryhmään liian vanha mutta hän järjesti minut yhteyteen erään ryhmään kuuluvan äidin kanssa. Suuri osa ryhmän äideistä oli kotoisin Irlannista ja asui Kingstonissa väliaikaisesti, mutta porukkaan kuului myös jamaikalaisia äitejä ja muitakin kansalaisuuksia. Minä en osannut siinä vaiheessa ajaa autoa - minulla ei vielä ollut edes ajokorttia - joten eräs äideistä tarjoutui hakemaan minut kotoa matkallaan tapaamiseen. En ollut koskaan ennen tavannut tätä äitiä ennen kuin neuvoin hänelle puhelimessa kuinka löytää meidän talollemme. Oli nöyryyttävää olla niin avuton, etten päässyt pienen poikani kanssa itse liikkumaan, ja ehkä siksi olin jo menomatkalla vähän vaivaantunut. Miko oli myös juuri ennen lähtöä onnistunut puklaamaan farkkujeni päälle enkä ollut varma olinko saanut tahraa riittävän tehokkaasti pestyä pois. Onneksi Jamaikan auringossa farkut olivat sentään kuivuneet päälläni nopeasti koska minulla ei kirjaimellisesti ollut mitään muuta päällepantavaa. 

Kysyin autossa äidiltä joka oli tullut minua hakemaan oliko hän Irlannista, tyytyväisenä siihen, että olin osannut yhdistää tutun aksentin oikeaan maahan. Mutta hän olikin Walesista ja minä tunsin itseni vielä entistäkin hölmömmäksi. Ajoimme lähikaupunginosan läpi ja sieltä minulle tuntemattomalle asuinalueelle hiljaisuuden vallitessa, takapenkillä Miko ja äiti-kuljettajani lapsi turvaistuimissaan. Saavuimme hiljaiselle kadulle, suuren portin eteen. Portti aukesi automaattisesti ja ajoimme isolle pihalle jossa oli molemmin puolin pihaa parkkipaikkoja useammalle autolle. Pihalla oli parkkeerattuna useampia Kingstonin rikkaille tyypillisiä kalliita maastoautoja. Talon edustalla oli viheralue joka muodosti ikäänkuin liikenneympyrän talon eteen ja toi mieleeni vanhojen elokuvien hienot huvilat ja niiden edustat. En ollut koskaan käynyt näin hienossa kodissa Kingstonissa. Otin Mikon turvaistuimineen autosta ja kävelin epävarmasti kohti sisäpihalle kokoontuneita ihmisiä. Ihan ensiksi pisti silmään kuinka paljon paikalla oli lastenhoitajia uniformuissaan. Sivupöydälle oli järjestetty mitä moninaisemmat tarjoilut: vettä ja mehua kannuissa, kahvia ja teetä, keksejä ja kakkuja ja pieniä voileipiä. Ja uniformuunpukeutunut kotiapulainen teki tilaa uusille herkuille samaan aikaan kun kävelimme sisään. Sisäpihan toisessa reunassa oli aidan takana iso uima-allas. Ja suoraan edessäni seisoi täysikokoinen pomppulinna jonka sisällä osa isommista taaperoista jo poukkoili. 

Kuljettajani oli kadonnut juttelemaan tuttujensa kanssa. Kukaan ei tervehtinyt minua enkä minä tiennyt ketä tervehtiä. Oli epäselvää kuka oli tapaamisen emäntä ja ihmisiä oli sisäpihalla niin paljon, että ajatus heidän kaikkien tervehtimisestä yksi kerrallaan heti alkuun tuntui ylivoimaiselta. Myöhemmin ymmärsin emännän olevan nuori nainen, joka oli viimeisillään raskaana ja näytti väsyneeltä ja tyytymättömältä määräillessään palveluskuntaansa. Tapaamisen emäntä oli alunperin britti, mutta naimisissa valkoisen jamaikalaisen kanssa. Epävarmuuteni kasvoi siinä seistessäni ja yritin keskittää huomioni ainoaan ystävääni pihalla, ihanaan pieneen poikaani. Olin niin kaukana omasta todellisuudestani, että minua heikotti. Vähitellen pääsin keskustelun alkuun jamaikalaisen äidin kanssa jonka lapsi oli Mikoa vähän vanhempi. Ja löysin yhteisen kielen kahden mukavan irlantilaisen äidin kanssa joitten lapset olivat verrattain saman ikäiset kuin Miko. Mutta koko tapaamisen ajan mielessäni kolkutti, että olin väärässä paikassa ja etten ikinä enää tämän jälkeen tulisi tämän porukan tapaamiseen. 

Olin odottanut tapaavani muita kaltaisiani väsyneitä ja räjähtäneitä äitejä; olin kuvitellut kertovani kuinka viime hetkellä ennen tuloani olin joutunut siivoaamaan puklua housuiltani ja olohuoneen lattialta, olin ajatellut sen olevan äitien tapaamiseen varsin sopiva tarina. Mutta sen sijaan tunsin itseni erittäin alipukeutuneeksi enkä halunnut mistään hinnasta kiinnittää kenenkään huomiota farkkuihini tai asuuni ylipäänsä. Näillä äideillä oli päällään korkokengät ja kauniita vaatteita. Huulipunaa ja ripsiväriä. Minä en tällä hetkellä tiennyt missä laatikossa meikkini kotona lojuivat ja puklufarkkuni olivat itse asiassa raskausfarkut joitten tilalle en ollut saanut vielä ostetuksi mitään raskaudenjälkeiseen olemukseeni sopivaa. En tiennyt miten suhtautua kauniisti pukeutuneisiin äiteihin tai lastenhoitajien armeijaan, enkä myöskään mitä ajatella tästä yllättävästä ympäristöstä. Mikolla oli alle puolivuotiaana pieni mutta pätevä kokoelma leluja mutta en edes osannut kuvitella olosuhteita joissa meillä olisi pihalla oma pomppulinna.

Selvisin saman kuljettajan kyydissä lopulta takaisin kotiin tapaamisen jälkeen ja suljin kotioven perässäni helpottuneena siitä, että erikoinen kokemus oli takanapäin.

Huonosta kokemuksesta huolimatta lähdin kuitenkin seuraavalla viikolla toisen äidin mukana uudestaan tapaamiseen. Äiti joka tuli minua ja Mikoa tällä kertaa tapaamiseen hakemaan oli toinen mukavista irlantilaisäideistä joiden kanssa olin jutellut edellisessä tapaamisessa ja niin aidon innostunut ja lämmin ihminen, etten voinut häntä vastustaa kun hän soitti seuraavana keskiviikkona ja kysyi tarvitsinko kyytiä tapaamiseen. En enää muista kenen kotona seuraava tapaaminen oli, muistan vain, että se oli aivan erilainen kokemus: vaatimattomampi talo, pienemmät tarjoilut, vähemmän ihmisiä, ei pomppulinnaa. Rentouduin ja aloin tuntea oloni tapaamisissa vähitellen kotoisemmaksi. Ennen pitkää uskaltauduin jopa kutsumaan ryhmän luokseni. Tapaamiset järjestettiin vuorotellen aina jonkun äidin luona ja tarjolla piti olla vähintään kahvia ja kakkua mutta tavallisesti lisäksi myös paljon muuta. 

Kingstonin vauva- ja taaperoryhmä oli niin suuri, että oli mahdollista vähän varoa tapaamisissa niitä äideistä joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä, ja joskus löytää jopa nurkka jossa käydä rauhallinen keskustelu jonkun kanssa. Joku etu oli myös siinä, että ryhmän äitien olohuoneet olivat hyvin tilavia: mitä isompi huone, sen helpompi siellä on viettää aikaa ison lapsilauman kanssa ilman, että kaaos sekoittaa pään. Miko kasvoi ryhmän mukana vauvasta puolitoistavuotiaaksi vaikka ihan loppua kohti jaksoin käydä tapaamisissa Mikon kanssa vain silloin tällöin. Joka viikko tuntui yhä raskaammalta lähteä ryhmän tapaamiseen. Mitä tutummaksi ryhmän äidit minulle tulivat, sitä enemmän tapaamisissa käydyt keskustelut tuntuivat jäävän soimaan päässäni häiritsevän pitkäksi aikaa. Ja kuten Belizessä myös Jamaikalla lapsia varta vasten leikittivät vain ulkomaalaiset tai rikkaat paikalliset äidit. Näin paljon kauniita koteja ja paljon kotiapulaisia ja lastenhoitajia uniformuissaan kun kuljin Mikon kanssa lasten ja äitien tapaamisissa eri puolilla Kingstonia mutta en koskaan tottunut minulle vieraaseen yltiörikkaiden todellisuuteen.

Onneksi Matildalla on täällä Belizessä kotona leikkikaveri omasta takaa, ja vielä lisäksi kaksi koirakaveria, eli kamalan suurta tarvetta ei taaperotapaamisille tällä erää ole. Mutta saa nähdä miltä minusta tuntuu viikon päästä kun olen taas saanut rauhassa muhia omassa rauhassani kotona lasten ja koirien kanssa. Jotenkin tulen kuitenkin melkein aina vääntäytyneeksi näihin tapaamisiin, velvollisuudentunnosta kai, vaikka ketä kohtaan tunnen velvollisuutta sitä en osaa varmasti sanoa.