perjantai 4. marraskuuta 2011

Taaperotapaamisia

Täällä maailman ääressä ei ole muskareita tai vauvauintia, kaikki tekeminen vauvoille on vauvojen vanhempien järjestettävä itse. Tavalliset belizeläiset eivät taida kummemmin kantaa huolta asiasta, vauvat kulkevat täällä elämässä mukana eikä heille epätoivoisesti järjestetä koko ajan jotain puuhaa. Nyt jo pari kertaa vauva-ajan yli eläneenä ihmettelen vähän itsekin miksi niin monet länsimaalaiset tuntuvat kokevan suurta painetta kehittää virikkeitä pienille vauvoilleen. Jokaikinen pieni asiahan on uudelle ihmiselle virike ja ihmeellinen asia: auringonvalo verhojen välistä, lusikka, isonveljen ilonkiljahdukset. Mutta muskari- ja muu vauvatoiminta onkin kai ensisijaisesti tarkoitettu vanhemmille? On hyvä lähteä kotoa jonnekin, nähdä muita ihmisiä, tajuta että elämä jatkuu vauva-todellisuuden ulkopuolella entisellään. 

Oli miten oli, Belmopanin kylällä ei vauvoille ole järjestetty mitään tekemistä. Kun Matilda oli suurinpiirtein vuoden vanha, paikallinen ystäväni ja minä aloimme tavata kerran viikossa tyttöjemme kanssa. Ystäväni tytär on aavistuksen verran Matildaa vanhempi ja ajattelimme, että tytöistä olisi hauska leikkiä omankokoisen kaverin kanssa vaikka molemmilla on kotona isoveli kaverina. Tästä viikottaisesta tapaamisesta on sittemmin kasvanut vähän juhlallisempi ja järjestäytyneempi taaperoryhmä johon me alkuperäiset aloittajatkin kuulumme edelleen. Matilda on nyt kohta puolitoistavuotias ja hänen alkuperäinen leikkikaverinsa muutaman kuukauden päästä kaksi. Ryhmän kasvaminen suuremmaksi ei ole ollut itsestäänselvästi hyvä asia. Minä huomaan viihtyväni taaperotapaamisissamme aina vain vähemmän mitä enemmän porukkaa paikalla on lapsineen. 

Lasten kanssa on hankala saada lausetta loppuun, sen tietää varmaan jokainen (varsinkin pienen lapsen) vanhempi. Monta vanhempaa ja lasta samassa tilassa tarkoittaa, ettei kukaan kykene kunnolla keskittymään mihinkään, vaan lauseita ja ajatuksia lentelee ympäriinsä lasten leikkien ylitse ja suurin osa keskustelunaloituksista katoaa yleisen kaaoksen keskelle. Tänään meitä oli yhdessä leikkimässä yhteensä kuusi aikuista ja kuusi lasta (kahdeksan viikon vanhasta melkein kaksi-vuotiaaseen) ja minulle jäi tapaamisesta ennen kaikkea epämääräinen ja vähän sekava olo. Taisin sanoa aika jyrkän mielipiteen potalletotuttamisesta mutten sitten päässyt sitä ollenkaan selittämään kun lasten meno ja melske pirstoi keskustelun palasiksi. Kuuntelin vierestä kun muut puhuivat IPadin ominaisuuksista ja suosikkilastenkirjoistaan mutta en saanut kummastakaan asiasta kiinni. Lähdin tapaamisesta mukanani vain monta jutun päätä ja häntää. 

Lapsilla taisi sentään olla ihan mukavaa, vaikka pienistä kukaan ei vielä osaa leikkiä yhdessä vaan he lähinnä leikkivät vieretysten omia leikkejään, ja Matilda ehti parituntisen tapaamisen aikana puraista yhtä pientä kaveriaan. Ehkäpä muilla vanhemmillakin oli mukavaa. Taaperotapaamisen tämänkertainen emäntä ainakin sanoi olevansa iloinen, että paikalla oli meitä niin monta. Minä saatan hyvinkin olla porukan ainoa erakko joka viihtyy paremmin pienessä kuin suuressa seurassa.  

Ensimmäinen kosketukseni vauva- ja taaperoryhmäilmiöön oli Mikon kanssa Kingstonissa. Miko oli muistaakseni viitisen kuukautta vanha. Olin erään ystäväni kautta löytänyt ryhmän äitejä jotka tapasivat lapsineen kerran viikossa toistensa kotona. Ystäväni oma lapsi oli ryhmään liian vanha mutta hän järjesti minut yhteyteen erään ryhmään kuuluvan äidin kanssa. Suuri osa ryhmän äideistä oli kotoisin Irlannista ja asui Kingstonissa väliaikaisesti, mutta porukkaan kuului myös jamaikalaisia äitejä ja muitakin kansalaisuuksia. Minä en osannut siinä vaiheessa ajaa autoa - minulla ei vielä ollut edes ajokorttia - joten eräs äideistä tarjoutui hakemaan minut kotoa matkallaan tapaamiseen. En ollut koskaan ennen tavannut tätä äitiä ennen kuin neuvoin hänelle puhelimessa kuinka löytää meidän talollemme. Oli nöyryyttävää olla niin avuton, etten päässyt pienen poikani kanssa itse liikkumaan, ja ehkä siksi olin jo menomatkalla vähän vaivaantunut. Miko oli myös juuri ennen lähtöä onnistunut puklaamaan farkkujeni päälle enkä ollut varma olinko saanut tahraa riittävän tehokkaasti pestyä pois. Onneksi Jamaikan auringossa farkut olivat sentään kuivuneet päälläni nopeasti koska minulla ei kirjaimellisesti ollut mitään muuta päällepantavaa. 

Kysyin autossa äidiltä joka oli tullut minua hakemaan oliko hän Irlannista, tyytyväisenä siihen, että olin osannut yhdistää tutun aksentin oikeaan maahan. Mutta hän olikin Walesista ja minä tunsin itseni vielä entistäkin hölmömmäksi. Ajoimme lähikaupunginosan läpi ja sieltä minulle tuntemattomalle asuinalueelle hiljaisuuden vallitessa, takapenkillä Miko ja äiti-kuljettajani lapsi turvaistuimissaan. Saavuimme hiljaiselle kadulle, suuren portin eteen. Portti aukesi automaattisesti ja ajoimme isolle pihalle jossa oli molemmin puolin pihaa parkkipaikkoja useammalle autolle. Pihalla oli parkkeerattuna useampia Kingstonin rikkaille tyypillisiä kalliita maastoautoja. Talon edustalla oli viheralue joka muodosti ikäänkuin liikenneympyrän talon eteen ja toi mieleeni vanhojen elokuvien hienot huvilat ja niiden edustat. En ollut koskaan käynyt näin hienossa kodissa Kingstonissa. Otin Mikon turvaistuimineen autosta ja kävelin epävarmasti kohti sisäpihalle kokoontuneita ihmisiä. Ihan ensiksi pisti silmään kuinka paljon paikalla oli lastenhoitajia uniformuissaan. Sivupöydälle oli järjestetty mitä moninaisemmat tarjoilut: vettä ja mehua kannuissa, kahvia ja teetä, keksejä ja kakkuja ja pieniä voileipiä. Ja uniformuunpukeutunut kotiapulainen teki tilaa uusille herkuille samaan aikaan kun kävelimme sisään. Sisäpihan toisessa reunassa oli aidan takana iso uima-allas. Ja suoraan edessäni seisoi täysikokoinen pomppulinna jonka sisällä osa isommista taaperoista jo poukkoili. 

Kuljettajani oli kadonnut juttelemaan tuttujensa kanssa. Kukaan ei tervehtinyt minua enkä minä tiennyt ketä tervehtiä. Oli epäselvää kuka oli tapaamisen emäntä ja ihmisiä oli sisäpihalla niin paljon, että ajatus heidän kaikkien tervehtimisestä yksi kerrallaan heti alkuun tuntui ylivoimaiselta. Myöhemmin ymmärsin emännän olevan nuori nainen, joka oli viimeisillään raskaana ja näytti väsyneeltä ja tyytymättömältä määräillessään palveluskuntaansa. Tapaamisen emäntä oli alunperin britti, mutta naimisissa valkoisen jamaikalaisen kanssa. Epävarmuuteni kasvoi siinä seistessäni ja yritin keskittää huomioni ainoaan ystävääni pihalla, ihanaan pieneen poikaani. Olin niin kaukana omasta todellisuudestani, että minua heikotti. Vähitellen pääsin keskustelun alkuun jamaikalaisen äidin kanssa jonka lapsi oli Mikoa vähän vanhempi. Ja löysin yhteisen kielen kahden mukavan irlantilaisen äidin kanssa joitten lapset olivat verrattain saman ikäiset kuin Miko. Mutta koko tapaamisen ajan mielessäni kolkutti, että olin väärässä paikassa ja etten ikinä enää tämän jälkeen tulisi tämän porukan tapaamiseen. 

Olin odottanut tapaavani muita kaltaisiani väsyneitä ja räjähtäneitä äitejä; olin kuvitellut kertovani kuinka viime hetkellä ennen tuloani olin joutunut siivoaamaan puklua housuiltani ja olohuoneen lattialta, olin ajatellut sen olevan äitien tapaamiseen varsin sopiva tarina. Mutta sen sijaan tunsin itseni erittäin alipukeutuneeksi enkä halunnut mistään hinnasta kiinnittää kenenkään huomiota farkkuihini tai asuuni ylipäänsä. Näillä äideillä oli päällään korkokengät ja kauniita vaatteita. Huulipunaa ja ripsiväriä. Minä en tällä hetkellä tiennyt missä laatikossa meikkini kotona lojuivat ja puklufarkkuni olivat itse asiassa raskausfarkut joitten tilalle en ollut saanut vielä ostetuksi mitään raskaudenjälkeiseen olemukseeni sopivaa. En tiennyt miten suhtautua kauniisti pukeutuneisiin äiteihin tai lastenhoitajien armeijaan, enkä myöskään mitä ajatella tästä yllättävästä ympäristöstä. Mikolla oli alle puolivuotiaana pieni mutta pätevä kokoelma leluja mutta en edes osannut kuvitella olosuhteita joissa meillä olisi pihalla oma pomppulinna.

Selvisin saman kuljettajan kyydissä lopulta takaisin kotiin tapaamisen jälkeen ja suljin kotioven perässäni helpottuneena siitä, että erikoinen kokemus oli takanapäin.

Huonosta kokemuksesta huolimatta lähdin kuitenkin seuraavalla viikolla toisen äidin mukana uudestaan tapaamiseen. Äiti joka tuli minua ja Mikoa tällä kertaa tapaamiseen hakemaan oli toinen mukavista irlantilaisäideistä joiden kanssa olin jutellut edellisessä tapaamisessa ja niin aidon innostunut ja lämmin ihminen, etten voinut häntä vastustaa kun hän soitti seuraavana keskiviikkona ja kysyi tarvitsinko kyytiä tapaamiseen. En enää muista kenen kotona seuraava tapaaminen oli, muistan vain, että se oli aivan erilainen kokemus: vaatimattomampi talo, pienemmät tarjoilut, vähemmän ihmisiä, ei pomppulinnaa. Rentouduin ja aloin tuntea oloni tapaamisissa vähitellen kotoisemmaksi. Ennen pitkää uskaltauduin jopa kutsumaan ryhmän luokseni. Tapaamiset järjestettiin vuorotellen aina jonkun äidin luona ja tarjolla piti olla vähintään kahvia ja kakkua mutta tavallisesti lisäksi myös paljon muuta. 

Kingstonin vauva- ja taaperoryhmä oli niin suuri, että oli mahdollista vähän varoa tapaamisissa niitä äideistä joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä, ja joskus löytää jopa nurkka jossa käydä rauhallinen keskustelu jonkun kanssa. Joku etu oli myös siinä, että ryhmän äitien olohuoneet olivat hyvin tilavia: mitä isompi huone, sen helpompi siellä on viettää aikaa ison lapsilauman kanssa ilman, että kaaos sekoittaa pään. Miko kasvoi ryhmän mukana vauvasta puolitoistavuotiaaksi vaikka ihan loppua kohti jaksoin käydä tapaamisissa Mikon kanssa vain silloin tällöin. Joka viikko tuntui yhä raskaammalta lähteä ryhmän tapaamiseen. Mitä tutummaksi ryhmän äidit minulle tulivat, sitä enemmän tapaamisissa käydyt keskustelut tuntuivat jäävän soimaan päässäni häiritsevän pitkäksi aikaa. Ja kuten Belizessä myös Jamaikalla lapsia varta vasten leikittivät vain ulkomaalaiset tai rikkaat paikalliset äidit. Näin paljon kauniita koteja ja paljon kotiapulaisia ja lastenhoitajia uniformuissaan kun kuljin Mikon kanssa lasten ja äitien tapaamisissa eri puolilla Kingstonia mutta en koskaan tottunut minulle vieraaseen yltiörikkaiden todellisuuteen.

Onneksi Matildalla on täällä Belizessä kotona leikkikaveri omasta takaa, ja vielä lisäksi kaksi koirakaveria, eli kamalan suurta tarvetta ei taaperotapaamisille tällä erää ole. Mutta saa nähdä miltä minusta tuntuu viikon päästä kun olen taas saanut rauhassa muhia omassa rauhassani kotona lasten ja koirien kanssa. Jotenkin tulen kuitenkin melkein aina vääntäytyneeksi näihin tapaamisiin, velvollisuudentunnosta kai, vaikka ketä kohtaan tunnen velvollisuutta sitä en osaa varmasti sanoa.

2 kommenttia:

  1. Ajattelin kommentoida tätä vähän vanhempaa kirjoitusta, kun nyt vasta sen luin. Minä en käynyt missään vauvatapaamisissa Samuelin ekan vuoden aikana, mutta nyt olen ollut pari kertaa leikkipuiston perhekerhossa katsomassa menoa.
    Minusta se on aika kiva paikka, koska siellä on Samuelille uudet lelut ja paljon lapsia, joita ihmetellä. Samalla oppii pikkaisen, miten toisten lasten seurassa toimitaan. LIsäksi minä voin juoda siellä kupin kahvia enemmän tai vähemmän rauhassa ja istua sen sijaan, että juoksen taaperon perässä puistossa. (Tässä tilanteessa tämä on suuri etu.) Kaiken kaikkiaan ollaan siellä varmaan kuitenkin enemmän minun ilokseni kuin Samuelin.
    Muskariakin ollaan kokeiltu, mutta vaikka se on selvästi Samuelista hauskaa, on se enemmän rasittavaa, koska siellä pitäisi istua paikallaan, mikä ei meidän pojalta onnistu kuin 30 sekuntia kerrallaan. Kaipa nämä harrastukset on tässä vaiheessa tehty äidin päivää rytmittämään ja helpottamaan, vaikka taaperokin tykkää lapsiseurasta, vaikkei suoranaisesti osaa vielä toisten kanssa leikkiä.

    VastaaPoista
  2. Suomessa näyttäisi olevan tästä Belizen näkökulmasta paljon kivaa ja järjellistä tekemistä lapsiperheille. Mä varmasti kävisin siellä myös kerhoissa ja muissa menoissa - kuten sanoit on kiva voida joskus istua hetki paikallaan kun lapset puuhailee itsekseen.

    Näissä tämän pallonpuoliskon - tai pallonneljänneksen - lastenmenoissa ärsyttää mua ehkä eniten se, että oletuksena tuntuu olevan, että kaikki osanottajat ovat ystäviä keskenään. Ehkä siksi kun kaikki tekeminen on itse äitien yhdessä järjestettävä eikä ole vaikkapa leikkipuistoja jotka pistäisivät pystyyn perhekerhoja tai vastaavia. Suomen lastenjutuissa saa siis ehkä pitää vähän etäisyyttä muihin halutessaan? Eikä ainakaan kirjaimellisesti tarvitse kutsua koko porukkaa kotiin!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!