keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Tervetuloa!

Onkohan blogikirjoittamisessa joku vaaran vyöhyke jolloin lopettaminen on todennäköistä ja jonka yli ainoastaan määrätietoisimmat jaksavat tarpoa? Aina silloin tällöin osuu kohdalle toisten aloittamia blogeja joissa on kaksi tai viisi tekstiä ja sitten ei enää mitään, ei edes selitystä sille miksei jutulle enää tullut jatkoa. Joku jossain on varmaan tehnyt tutkimuksen siitä miten moni aloittaa blogin ja jättää sen pian sen jälkeen päivittämättä leijumaan virtuaaliseen todellisuuteen. Keskeneräisiä hylättyjä blogeja on varmaankin monin kerroin enemmän kuin eläviä blogeja. 

En ole luovuttaja enkä halua olla keskeneräisen blogin kirjoittaja. Toivon, että blogikirjoittaminen on niin kuin lenkkeily: ennen pitkää endorfiinit vievät mennessään, täytyy vain päästä hyvään vauhtiin ja rytmistä kiinni. 

Olen lukenut muitten blogeja vasta ehkä noin vuoden verran. Seuraamani blogit ovat sekava ryhmä mutta aika monille niistä on yhteistä se, että ne ovat alkujaan olleet tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita mutta muuttuneet ratkaisevalla tavalla kun blogin kirjoittajan elämässä on tapahtunut suuri muutos. Mamapunditin teini-ikäinen lapsi kuoli huumeisiin, Kelle Hamptonin lapsella on Downin syndrooma joka paljastui vasta tytön syntyessä, Nerdy Apple Bottomista tuli viime Halloweenin jälkeen hetkessä kuuluisa hienon blogikirjoituksen jälkeen, Law-Mamman mies halusi yhtäkkiä eron. 

Minua kiinnostaa ihmisten arki ja selviytyminen, tavalliset tarinat joissa on jotain vähän enemmän. Tiedän itse nuoruuden kirjoituksistani, että ahdistus herättää enemmän kirjoittamisen arvoisia ajatuksia kuin tyytyväisyys. Mutta en silti tietenkään toivo itselleni mitään dramaattista tapahtumaa joka toisi tälle blogille tarkoituksen! Kirjoitusendorfiinien täytyy löytyä jostain muualta. 

On ehkä aika avata blogi vähän laajemmalle yleisölle. 

6 kommenttia:

  1. Onnittelut blogista! Kuulun yllämainitsemiisi blogin pitäjiin, joiden kirjoittaminen loppui alkuinnostuksen jälkeen. Minulla syynä oli muutto ja lapsen oppiminen kävelemään. Käsitöitä ei enää ollutkaan kovin kätevää tehdä. Ehkäpä sellaiset blogit elävät ja kasvavat, joiden päivittäminen ei vaadi liikaa työtä (kuten villapaidan kutomista). Hauskaa bloggailua!

    VastaaPoista
  2. Mulla on toiveissa, että sä vielä palaat blogisi pariin! Se on itse asiassa tuolla mun blogilistalla oikealla odottamassa seuraavaa kirjoitusta... Jospa sille löytyisi taas jonkun hetken päästä aikaa kun elämä vähän asettuu aloilleen, ehkä löydät sen vielä uudelleen? Mutta ihan totta, varmasti on helpompaa pitää yllä blogia jonka päivittämiseen ei liity muuta oheistoimintaa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kannustuksesta! On mulla pari projektia valmistunut tässä välissä ja äsken justiinsa ostin uusia lankoja, joten ehkäpä laitan blogiin juttua. Kiva lukea sun kuulumisia!

    VastaaPoista
  4. Olen keskeneräisten käsitöiden tekijä. Meitäkin on paljon, niin kuin ilmeisesti myös keskeneräisten blogien kirjoittajia. Kata, sinä älä luovuta!

    VastaaPoista
  5. Blogi on ruvennut nyt jotenkin kannattelemaan itseään kun pääsin alun tahmeuden yli. Jos muutamana päivänä ei tule mieleen mitään kirjoitettavaa niin olen huomannut, että pian onkin mielessä taas jo useampi kirjoitus.

    Ja eilen illalla sain melkein tehtyä yhden keskeneräisen käsityönkin loppuun. Muutama rivi kutomusta enää puuttuu. Että ehkä tässä blogin siivellä tulee muitakin hommia tehtyä enemmän ja paremmin kuin ennen?!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!