perjantai 11. marraskuuta 2011

Viisitoista vuotta maailmalla

Muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille syksyllä 1996. Lähdin Tehtaankadun yksiöstä Bristolin yliopiston asuntolaan. Siitä lähtien olen asunut ulkomailla melko yhtäjaksoisesti muutamaa vähän pidempää Suomen-pätkää lukuunottamatta. Viisitoista vuotta tuntuu samaan aikaan lyhyeltä ja pitkältä ajalta, niin kuin kulunut aika monesti tuntuu kun sitä taaksepäin katsoo. 

Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen muuttanut maasta toiseen yhteensä kymmenen kertaa. Huh! 

Täällä tropiikissa olen asunut nyt aika tarkalleen viisi vuotta. Ensin Jamaikalla vähän enemmän kuin kolme vuotta ja nyt Belizessäkin jo kohta kaksi. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana ainakin seuraavat asiat:

1) Uuteen paikkaan kestää minun kokemukseni mukaan aika tarkalleen kaksi vuotta asettua. Jo aikaisemmin voi tuntua siltä, että tuntee ympäristön ja on kuin kotonaan, mutta kahden vuoden kohdalla huomaa alun asettumisen olleen aika ulkokohtaista. Kahdessa vuodessa paikasta tulee oma. Omakseni tunnen siis Helsingin, Bristolin, Brysselin, Kingstonin tavallaan ja nyt jo Belmopaninkin. 

2) Pari ensimmäistä kuukautta uudessa paikassa ovat usein raskasta aikaa. Muutto itsessään teettää paljon työtä ja konkreettisen asettumisen lisäksi on käsiteltävä ikävä edelliseen kotiin ja sopeutuminen uuteen ympäristöön. Ja jos alku jostain syystä sujuukin kevyesti ja hyvin, jonkun ajan päästä kuherruskuukausi joka tapauksessa päättyy ja edessä on todellinen asettuminen. Uusista tuttavuuksista alkaa paljastua ärsyttäviä piirteitä ja arkipäivän asiat ovat toistuneet liian monta kertaa ollakseen enää jännittäviä ja eksoottisia.

3) Kun ei ole ympärillä perheen ja vanhan ystäväpiirin luomaa turvaverkkoa on luotava oma turvaverkko. Ennen kuin meillä oli lapsia ja koiria, pärjäsimme ihan hyvin kaksin. Nyt lasten ja koirien kanssa tilanne on toinen. Kun Miko oli kahdeksan kuukautta vanha luoksemme muutti ensimmäinen yhteensä neljästä suomalaisesta au pairista. Meillä oli au paireja siihen asti kun Matilda täytti puolisen vuotta. Sen jälkeen olemme turvautuneet paikalliseen apuun: ihaniin sisaruksiin jotka hoitavat kotiamme ja auttavat lastenhoidossa. Koiriamme hoitaa poissaollessamme hyvä ystävä. Mieheni toimiston mahtava autonkuljettaja on auttanut meitä monissa käytännön ongelmissa. Hän tuntuu tietävän miten korjata melkein mitä tahansa, ja osaa ottaa koirien nappaamat linnut ja pelastaa ne takaisin taivaalle lentämään. 

4) Kaikkeen tottuu. Ensimmäiset puolisentoista vuotta Jamaikalla minun oli vaikea tottua kotiapulaiseen talossa. Yritin olla aina eri kerroksessa kuin apulaisemme enkä osannut levätä hänen siivotessaan. Minua jotenkin nolotti, että meillä oli kotiapulainen vaikka apulaisen palkkaaminen oli lähes velvollisuus työttömyydestä kärsivässä Kingstonissa. Tätä nykyä minua ei enää nolota, ja olen vain vilpittömän kiitollinen kaikesta saamastani avusta. En enää siivoa ennen kodinhoitajan tuloa tai yritä puuhailla jotain hänen meillä siivoillessaan vaan teen mitä milloinkin. Se että lepään sohvalla kun toinen siivoaa talossa ei ole merkki siitä etten arvostaisi kodinhoitajan työtä. Maksamme kunnon palkkaa ja sosiaaliturvamaksuja ja meillä on hyvät välit kotiapulaisiimme. Perhettämme auttavat sisarukset ovat korvaamattoman arvokkaita meille, en tiedä miten selviäisimme ilman heitä täällä maailman ääressä. Uskon heidän tietävän, että arvostamme heidän työpanostaan. Jamaikan vuosien alussa en olisi voinut kuvitella, että löydän ennen pitkää tämänkin asian suhteen rauhan.

5) Maassa on oltava maan tavalla mutta omasta itsestä on myös pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Voi olla vaikea olla oma itsensä kun yrittää hahmottaa uutta ympäristöä ja pyrkii asettumaan osaksi sitä. Täytyy luottaa omiin vaistoihin. Ulkopuolisuuden tunteesta ei ehkä koskaan pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi olla niin kuin muut joten sekin on opittava hyväksymään. Ja kaikkia paikallisten käytösmalleja ei pidä omaksua: koskaan ei ole sopivaa suhtautua ihmisiin välinpitämättömästi tai ylimielisesti vaikka se olisikin maan tapa. Monet Jamaikan rikkaista suhtautuvat kotiapulaisiinsa kuin apulaiset olisivat näkymättömiä tai jotain vielä pahempaa, eivätkä apulaiset aina itsekään tuntuneet ilahtuvan, että heitä tervehdin. Osa ulkomaalaisista tutuistamme Kingstonissa omaksui tämän tavan elää. Minusta oli erityisen järkyttävää nähdä tuttujemme jotka olivat kotoisin tavallisista eurooppalaisista perheistä kohtelevan apulaisiaan kuin toisen luokan kansalaisia. Mikä oli yhtäkkiä tehnyt heistä niin ylimielisiä ja huonokäytöksisiä ihmisiä? Luulen, että se oli ympäristön vaikutusta - eurooppalaiset halusivat olla kuin paikalliset rikkaat vaikka heidän käytösensä olisikin ollut ala-arvoista.  

6) Kun on asunut monessa paikassa on aina vähän ikävä jonnekin. Joinain päivinä se tuntuu rikkaudelta ja toisinaan sitten taas ei. Tuntuu pahalta, että pienet lapsemmekin jo ikävöivät eri puolille maailmaa; ettei heillä ole vain yhtä kotia vaan monta. Mutta toivon, että se osoittautuu heillekin ennen pitkää lähinnä rikkaudeksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!