sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joulukuinen valohavainto Espoossa

Olemme saaneet haistella kylmempää ilmaa ja ihmetellä pitkiä pimeitä iltoja (ja aamuja!) jo muutaman viikon verran koti-Suomessa. On erikoista tulla kirkkaasta Belizen auringosta Suomen joulukuuhun. Minä sentään olen tähän ehtinyt totutella monta vuotta lapsena ja nuorena mutta Cosimolle ja lapsille pimeys on oikeasti eksoottista. Muutama päivä sitten aurinko vihdoin näyttäytyi monen harmaan ja pimeän päivän jälkeen. Valo oli hennon kaunista ja osasin arvostaa sitä ihan eri tavalla kuin Belizen lähes jokapäiväistä kirkasta auringonpaistetta ja sinistä pilvetöntä taivasta. 


Vuodenajoissa on puolensa. Vaikkei tätä viime päivien melkein loputonta sadetta voikaan vuodenaikojen huippuhetkeksi kutsua.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Muita viime viikkojen löytöjä

Jamaikalta oli vaikea löytää kauniita esineitä. Käyttötavarat olivat siellä arkipäiväisen oloisia eikä maassa tunnuta varsinaisesti panostettavan myöskään kauniisiin koriste-esineisiin. Tai sitten Jamaikan estetiikka ei vain vedonnut minuun. Kolmen Jamaikan vuoden jälkeen olemme joka tapauksessa sekä Cosimo että minä vähän heikkona kauniisiin ja erikoisiin esineisiin, varsinkin kun niitä löytyy verrattain helposti ja häpeällisen halvalla Meksikosta ja Guatemalasta. 

Tien varren myymälästä Meksikosta mukaamme lähti Catrinan lisäksi myös porsaskukkaruukku ja vyötiäiskokoelmamme uusin, suurin ja värikkäin edustaja. Ne kuten Catrina odottavat vielä omaa paikkaansa, rivissä guatemalalaisten puisten eläinpatsaiden kanssa ruokailuhuoneen pöydällä. 


Possuruukku ja vyötiäinen
Guatemalasta muutama viikko sitten löytynyt San Francisco, Franciscus Assisilainen, on väliaikaisesti joutunut keittiön sivupöydälle sekalaiseen seuraan. Suhtauduin Franciscukseen aluksi varauksella, kuten nyt Catrina-parkaan, mutta pyhimys voitti nopeasti minut puolellensa. Kun Guatemalan värikkäät luurangot ilahduttavat minua joka kerta ne nähdessäni, vakaalla ja varmalla Franciscuksella on puolestaan minua rauhoittava vaikutus. Ja eläintensuojelijana se sopii tänne meille hyvin.

Pyhä Franciscus kissoineen ja lintuineen
Pienten lasten ja isojen koirien kanssa joutuu koriste-esineiden paikat valitsemaan tarkasti eikä meillä itse asiassa taida olla näille kaikille kavereille mitään kovin hyviä paikkoja talossa vaikka kuinka niitä sommittelisimme. Olemme onneksi aikeissa rakennuttaa muutaman uuden hyllykön ja lipaston joiden päälle osa kauniista uusista esineistä varmaankin mahtuu. Ja toisaalta meillä on kai aina mielessä se, että ehkäpä seuraavassa talossa, seuraavassa maassa meillä on enemmän hyllytilaa tai ikkunalautoja mille kauniita esineitä asetella. 

Tosin kuulin juuri huhuja, että voi olla, että saamme asua tässä talossa vielä hyvän aikaa. Se kuulostaa minun korviini oikein hyvältä vaikka tarkoittaakin, että hyllytilaa täytyy jostain järjestää siinä tapauksessa vielä lisää! 

La Calavera Catrina - elegantti pääkallo

Kotimatkalla Chetumalista Belizeen sunnuntai-iltapäivällä pysähdyimme lähellä rajaa Meksikon puolella viime hetken ostoksille. Tien varteen epämääräisten katosten alle oli laudoista väsätyille hyllyille aseteltu värikkäitä ruukkuja ja kukkakuvioin maalattuja keraamisia eläimiä. Kitschiä ja kauneutta sopivassa suhteessa. Korkealla kaiken muun yläpuolella seisoi kokoelma komeita naisluurankoja esittäviä veistoksia. Tunnistimme ne heti kuolleiden päivän Catrinoiksi. 

Calavera Catrina, elegantti pääkallo, perustuu José Guadalupe Posadan etsaukseen vuodelta 1913. Etsaus esittää hienostonaisen luurankoa ja kuuluu Posadan luurankoja kuvaavaan humoristiseen sarjaan. Calavera Catrina on keskeisessä roolissa kuolleiden päivän juhlallisuuksissa Meksikossa. Parhaisiinsa pukeutunut luuranko-Catrina muistuttaa meitä siitä, ettei kuolemalta välty kukaan, eivät köyhät eivätkä rikkaat. 

Cosimo valitsi huteran hyllyn luurankorouvista yhden. En tiedä vielä mitä tästä uusimmasta luurangosta ajatella. Se on hienoa käsityötä ja vaikuttava näky. Ehkä liiankin vaikuttava. Luurangon kylkiluut pilkottavat mekon kaula-aukosta, pääkallo hymyilee suu irveessä. Catrinan mekon laskoksiin on laskeutunut ryhmä papukaijoja. Tässä luurangossa ei ole Guatemalan luurankojen värikästä iloa, sen huumori on tummempaa ja aukeaa hitaammin. Mutta eiköhän sekin löydä meiltä paikkansa. Toistaiseksi Catrina seisoo keittiön ikkunalaudalla ja seurailee sieltä meidän elävien toimia. 


torstai 1. joulukuuta 2011

Miko hukassa

Minulta meni Miko hukkaan Chetumalissa viikonloppuna pariksi minuutiksi. Elämäni pisimmät pari minuuttia. Mikon hukkaaminen tuntui juuri siltä kuin olisin voinut kuvitella: en saanut kunnolla henkeä, päässäni sumeni ja olin täydellisen hätääntynyt. 

Me olimme pysähtyneet aukiolle mihin viikonloppuiltaisin toimitetaan jostain pieniä sähköautoja joita lapset voivat vuokrata ja ajella aukion ympäri. Miko valitsi kymmenistä autoista hetkessä Lightning McQueen -auton ja oli samassa jo liikkeellä. Poika oli haljeta onnesta. Cosimo kulki ensin mukana auton vierellä mutta Miko sai autosta pian hyvin otteen ja ajeli sopivan pientä ympyrää meidän läheisyydessämme, että saatoimme seurata ajelua penkiltä. 


Oli jo pimeä ilta, kello oli vähän jälkeen kuuden. Aukiolla oli katulamppuja mutta ne olivat jostain syystä poissa päältä. Yhdessä hetkessä istuin penkillä Cosimon ja ystäväpariskunnan kanssa Matilda sylissäni ja katselin Mikon autoilua. Ja seuraavassa hetkessä en enää nähnytkään Mikoa missään. 

Työnsin Matildan Cosimon syliin ja lähdin juoksemaan keskelle aukiota. Aukion oikealla reunalla näin Lightning McQueenin mutta sitä näytti ajavan pieni tummahiuksinen poika. Samanlaisia autoja oli ollut rivissä odottamassa muutama. Henkeni salpautui kun ajattelin miten huomiotaherättävästi Miko erottui muista aukion lapsista vaalean ihonsa ja tukkansa vuoksi - huonojen amerikkalaisten elokuvien juonikuviot nousivat hetkessä mieleeni. Mitä jos joku oli kiinnittänyt vaaleaan poikaamme erityistä huomiota ja houkutellut hänet pois aukiolta? 

Juoksin takaisin penkin luo ja sanoin Cosimolle ja viikonloppua kanssamme viettäneelle ystävälleni, etten näe Mikoa missään. Ystävättäreni lähti perässäni takaisin aukion toiselle laidalle. Katselimme ympärillemme ja yritimme pimeydestä löytää oikean Lightning McQueenin. Joka puolella näkyi pieniä ihmisiä autoissaan. Ja sitten näin vihdoin Mikonkin. Hän oli kiertämässä autoineen kävelytietä joka kiersi aukion ulkolaitaa, pimeässä kaikkien lamppujen ulottumattomissa. Juoksin kohti Mikoa ja tuntui, että muutamat kymmenet metrit meidän välillämme olivat vaaroja täynnä; että Miko saattaisi vielä kadota kokonaan ennen kuin ehdin hänen luoksensa. Matka pojan luo tuntui kestävän epätoivoisen kauan, kuin painajaisunessa. Helpotuksen huokaus puhkeaa minusta edelleen kun ajattelen hetkeä jolloin olin taas Mikon vieressä. 

Ohjasin pojan autoineen takaisin sähköautojen parkkipaikalle. Hänen ajoaikansa oli joka tapauksessa lopussa enkä halunnut enää maksaa uudesta kymmenminuuttisesta. Halusin pitää Mikon vieressäni missä näkisin hänet koko ajan.

Myöhemmin Cosimo sanoi, että Mikon katoaminen Meksikossa on varmaankin epätodennäköisempää kuin esimerkiksi Suomessa. Vaaleutensa vuoksi häntä ei Meksikossa voi olla huomaamatta, ja jos jonkun onnistuisi hänet kaapata Miko varmasti huutaisi kovaa. Toisin kuin vaikkapa Suomessa, Meksikossa ihmiset puuttuvat hyvin herkästi toistensa asioihin. Pieni huutava vaalea poika väärissä käsissä kiinnittäisi nopeasti ympäristön huomion. On rauhoittavaa ajatella näin; hyvä uskoa, että Meksikossa lapseni pistävät hyvällä tavalla silmään ja että siellä heistä ehkäpä huolehtivat muutkin kuin vain me.

Yhteisöllisyydestä Meksiko saa minulta mielessäni lisää pisteitä. Maa on kaikin puolin tehnyt minuun vaikutuksen parina viime vuotena kun olemme siellä aikaa viettäneet. En ole varma mistä oli kotoisin stereotyyppinen mielikuvani Meksikosta mutta maa on kaikkea muuta kuin mitä odotin. Ja siis kirjaimellisesti kaikkea muuta: Meksiko on valtava ja sieltä löytyy kaikkea. Ääripäitä ja keskivertoa, rikasta historiaa ja tiedostavaa ajan hermoa. Meksikon vuoksi voisin inspiroitua opettelemaan espanjaakin. Olisi huimaa kyetä ymmärtämään moniulotteista maata paremmin. 

Ps. Belizen virallinen kieli on englanti. Täällä puhutaan myös paljon espanjaa, ja lisäksi kriolia, garifunaa, kiinaa, hindustania, ainakin kolmea eri maya-kieltä, ja alasaksaa. Belizeä paremmin ymmärtääkseni ei siis riittäisi opetella espanjaa vaan olisi opittava lisäksi vähintäänkin kriolia, ainakin yksi maya-kielistä, ja mielellään myös kiinaa ja alasaksaa. Siksi Belizessä asuminen ei ole herättänyt minussa innostusta kieltenopiskeluun; en tiedä mistä aloittaisin. Belizen moninaisuudesta lisää toisella kertaa.