tiistai 31. tammikuuta 2012

Sairastamisesta maailman äärissä

Ilmanalan vaihtelut ovat tuoneet tullessaan tutun vaivan: poskiontelontulehdus ilmoittaa taas kerran itsestään. Siirtyminen kylmästa ja kuivasta säästä kosteankuumaan helteeseen on ennenkin saanut poskionteloni tulehtumaan. Monesti sairaus iskee juuri kun lomaltapaluusta on kulunut muutama viikko. Tällä kertaa poskionteloita on kylmästä talvisesta Euroopasta tropiikin lämpöön palaamisen lisäksi kiusannut myös viileämmän ja kuumemman sään alituinen vaihtelu tammikuisessa Belizessä.

Minulla on jääkaapissa tavallisesti aina antibioottipaketti odottamassa kaiken varalta, mutta en taida tohtia antibiootteja nyt kuitenkaan ruveta poskiontelontulehdukseen ottamaan. Sain pahan allergisen reaktion amoksisilliinistä pian Matildan syntymän jälkeen enkä voi enää käyttää amoksisilliinia tai muita penisilliinin sukulaisia. Jääkaapin antibiootit eivät ole penisilliiniä ja olen niitä kyllä amoksisilliini-allergian puhkeamisen jälkeen sietänyt, mutta paketissa lukee kuitenkin, että penisilliinille allergisten pitää niitten kanssa olla varovainen. 

En halua tehdä Belmopanissa mitään lääketieteellisiä kokeita. Jääkaapissa on kyllä säilössä varalta myös voimassa oleva epikynä, mutta toivon, ettei sille oikeasti tule täällä koskaan käyttöä. En todellakaan halua saada täällä mitään sairauskohtausta. Kylässä on tietääkseni yksi ambulanssi. Se vie potilaat Belmopanin sairaalaan, jonne en halua mennä jos vain voin sitä välttää. Kävin siellä ajokorttia varten lääkärintarkastuksessa ja toivon, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. 

Belizessä ja erityisesti Belmopanissa asumisessa on paljon hyvää ja toivon, että saamme elää täällä vielä pitkään. Ainoita huonoja puolia onkin sairaanhoidon taso. Yritämme ennaltaehkäistä sairauksia niin paljon kuin mahdollista ja käydä Euroopan-lomilla kaikissa mahdollisissa tarkastuksissa. Olen Jamaikan ja Belizen vuosien aikana myös oppinut tekemään diagnooseja ja laatimaan hoitosuunnitelmia itse. Näissä oloissa on parasta olla muutama askel sairastamisen edellä. 

Melko terveenä pysyminen on nimittäin Belizessä asumisen ehto; täällä ei melkein mitään vakavampaa sairautta pystytä pitemmän päälle hoitamaan kovin tehokkaasti. Meillä on onneksemme hyvä vakuutus joka tarpeen tullen maksaa kyllä kuljetuksen lähimpään hyvätasoiseen sairaalaan, Belizestä joko Meksikoon tai Yhdysvaltoihin. Mutta ambulanssilento ei järjesty ihan hetkessä ja itse lennon aikanakin kuluu kallisarvoista aikaa.

Jamaikalla tilanne ei ollut paljon parempi. Veimme yhden ainoan kerran Mikon Kingstonin yliopistollisen sairaalan ensiapuun. Hän oli kahdeksan kuukautta vanha ja hänelle oli yhtäkkiä kehittynyt hinkuva yskä ja pelkäsin, että hän ei pian saa yskimiseltään henkeä. Ambulansseja on Kingstonissa enemmän kuin Belmopanissa mutta ne eivät välttämättä ole kovin hyvin varusteltuja ja liikenteen ja huonojen teitten vuoksi pääsevät liikkumaan hyvin hitaasti. En halunnut odottaa, että Miko tulisi niin sairaaksi, että meidän täytyisi matkustaa ambulanssilla nykien liikenteessä kaupungin toiselle laidalle.

Lähdimme siis omalla autollamme sairaalaan. Vastaanotossa selvisi, että Mikon happiarvot olivat hyvin alhaalla. Ensiapuosasto oli täpösen täynnä, sänkyjä oli rivissä kaksi kertaa enemmän kuin niille oli tilaa. Katosta roikkui jokaisen sängyn ympärillä likaiset verhot. Sängyillä ei ollut minkäänlaista suojaliinaa. Olin ottanut pienen neulotun peiton mukaani ja laskin Mikon sen päälle makaamaan, happiviikset nenässään. Cosimo ja minä seisoimme Mikon sängyn molemmin puolin ja yritimme olla kuuntelematta mitä heti verhon toisella puolella tapahtui. Sairaalassa oli likaista ja lohdutonta, vaikka henkilökunta kyllä teki hyvin työnsä. 

Ennen jokaista toimenpidettä mikä Mikolle sinä perjantai-iltana sairaalassa tehtiin, Cosimon täytyi käydä maksamassa kassalle. Tullessamme maksoimme ensin vastaanottomaksun. Pian sen jälkeen Cosimo kävi maksamassa hapesta. Vähän myöhemmin hän kävi maksamassa verikokeista. Ja hetken päästä keuhkokuvasta. Vasta kuittia vasten saimme hoitoa, toimenpide kerrallaan. Joka kerta kassalla seistessään Cosimo näki kun sisään sairaalaan tuotiin toinen toistaan pahempia tapauksia: ampumahaavoja ja auto-onnettomuuksien uhreja. Niin lähelle Kingstonin väkivaltaista todellisuutta emme onneksi toiste joutuneet. 

Monen tunnin päästä ryhmä lastenlääkäreitä ehti vihdoin lastenosastoa kiertämästä Mikoa katsomaan. Lastenlääkärien diagnoosin mukaan Mikolla oli keuhkoissa virusperäinen tulehdus jonka he uskoivat paranevan omia aikojaan. Saimme viedä pojan kotiin kuumelääkereseptin kanssa. Lähdin sairaalasta Cosimon ja Mikon kanssa erinomaisen helpottuneena. Sen kokemuksen jälkeen en enää koskaan halunnut joutua lähellekään Kingstonin yliopistollista sairaalaa.   

Sittemmin vietimme vierailijan osassa paljon aikaa yhdessä Kingstonin yksityisistä sairaaloista. Andrews Memorial -sairaalasta itsestään minulle jäi ihan hyviäkin mielikuvia, vaikka ajanjakso itsessään olikin äärimmäisen stressaava. Siitä ehkä joskus lisää tuonnempana. 

Jostain syystä Kingstonissa minusta joka tapauksessa tuntui, että tilanne ei siellä ollut sairaanhoidon suhteen yhtä dramaattinen kuin täällä Belmopanissa. Ehkä siksi, että Kingstonissa oli kuitenkin useampi sairaala, yliopistollisen lisäksi myös muutama yksityinen sairaala. Tuntui siltä, että mahdollisessa hätätilanteessa oli sentään jotain vaihtoehtoja. Ensimmäisen vuoden Belmopanissa huoli oli mieleni perukoilla jatkuvasti: mitä teen jos jotain tapahtuu, miten nopeasti pääsemme hyvään hoitooon? Nyt huomaan, etten ole asiaa aikoihin ajatellut ollenkaan. Opettelen elämään hetkessä ja olemaan yleensäkin huolehtimatta niin paljon. 

Yritän hoitaa poskiontelontulehduksenalun pois kotikonstein ja käyn kesällä Suomessa tekemässä allergiasairaalassa antibiootinsietotestit. Parempi siellä valvotuissa oloissa kuin täällä omin nokkineni.


Ps. Olen käynyt synnyttämässä molemmat lapset Suomessa. Siinä yhteydessä en siis ole saanut Kingstonin tai Belmopanin sairaaloista mitään kuvaa. Raskaudenseurannasta minulla kyllä on molemmista paikoista kokemusta. Tästäkin varmaan lisää joskus toisella erää. 

maanantai 30. tammikuuta 2012

Takatalvi

Kesähelle loppuikin sitten yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Viime yönä kolmen aikoihin alkoi sataa niin kovaa, että herätessäni sateen ääneen mietin taas kerran miten on mahdollista ettei katto rysähdä veden voimasta alas. Talomme katossa ei ole minkäänlaisia eristeitä. Valtavat sadepisarat putoilevat peltikattoon ja kumisevat ja kaikuvat sisällä talossa niin kovaa, että ei kuule muuta kuin sateen. 

Koko päivän ulkona oli harmaata ja surkeaa. Iltapäivällä lähdin kuitenkin lasten kanssa pienelle kävelylle. Miko juoksi vesilätäköltä toiselle ja loiski niissä onnellisena uusissa kumisaappaissaan. Onneksi sateesta voi olla myös iloa. 


Nyt täytyy vielä selvittää kuinka saada sisäpuolelta kastuneet kumisaappaat kuivatuiksi ennen kuin home ehtii tehdä niihin kodin. 

lauantai 28. tammikuuta 2012

Vuodenajasta toiseen muutamassa päivässä

Ilma on parin viime päivän aikana vaihtunut talvisesta taas täydeksi kesäksi. Talvi on täällä tietysti suhteellinen käsite, mutta vielä muutama yö sitten öisin oli sen verran kylmä, että piti nukkua kevyt peitto päällä. Marras-joulukuussa lapsilla oli öisin useampi kerros pyjamia päällään ja sukat jalassa, ja villasukilla oli iltaisin käyttöä. Pahimmillaan talviöinä lämpötila laskee viidentoista celsiusasteen paikkeille, eikä meillä ole mitään millä taloa lämmittää. 

Päivisin täällä on kyllä aina vähintäänkin lämmintä. Päivälämpötila vaihtelee kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä vähän vuodenajasta riippuen, mutta suurimman osan vuodesta on tasaisen helteistä, kolmenkymmenen molemmin puolin. Ilmankosteus vastaa usein melkein sadetta ja on läpi vuoden korkea, 85-90%:n paikkeilla.

Nyt päivät ovat hetkessä muuttuneet mukavan lämpimistä intensiivisen kuumiksi, ja yöt ovat samalla myös lämmeneet. Muutama yö on nukuttu kattotuuletin päällä. Jos tammikuussa täytyy laittaa tuuletin päälle, muutaman kuukauden päästä ei varmaan ole muuta vaihtoehtoa kuin ruveta käyttämään ilmastointia. Huhtikuussa on ainakin kahtena viime vuonna ollut niin kuuma, että vaikka vain istuisi sohvalla tekemättä mitään, hiki valuu herkeämättä pitkin selkää. Ja touko-kesä-heinäkuu pistävät siitäkin vielä paremmaksi. Yritämme välttää ilmastointia viimeiseen asti mutta joskus se on pakko vääntää päälle ainakin hetkeksi. 

Taiwanilainen* jäätelökauppias ihaili eilen kylällä Matildan kalpeanvaaleaa ihoa. Osoitti aurinkoa kaupan ikkunan läpi ja ihmetteli kuinka lapsi ei ole ollenkaan ruskettunut. En halua läträtä aurinkovoiteilla joka päivä mutta ilman niitä en itsekään voi olla ulkona palamatta kauaa. Suurin osa päivästä kuluu siis sisällä tai ainakin varjossa. Lapset ovat päivisin ulkona auringossa vain lyhyitä aikoja kerrallaan; vasta iltapäivällä neljän maissa kun aurinko alkaa vähän hiipua annan lasten leikkiä pitempään pihalla. 

Lapsilla ja minulla onkin siis vain aavistus auringosta ihollamme. Cosimo on vähän ruskeampi muttei hänkään mikään auringonpalvoja. Olemme, Cosimo ja minä, asuneet tropiikin auringossa nyt yli viisi vuotta. Cosimo italialaisena on aina ollut maltillinen auringon suhteen. Minua huvittaa Italiassa se kuinka ihmiset siellä hakeutuvat pois kuumasta auringonpaisteesta kävelemään kadun varjoisalle puolelle. Suomessa kun yritetään puolestaan saada kasvot aurinkoon, halutaan lämmittää pitkän talven jäykiksi kylmettämiä luita. 

Kaikki nämä vuodet tropiikissa olen yrittänyt lähinnä varoa aurinkoa. Olisin jo varmaan tässä vaihessa vielä paljon ryppyisempi ja joutuisin syynäämään uusia luomia vieläkin tarkemmin jos olisin koko tämän ajan pyrkinyt olemaan ruskettunut. Haluan myös suojata lapsia auringon haitallisilta vaikutuksilta niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta auringonvalosta ja lämmöstä nautimme kyllä silti, vaikkakin suurimman osan aikaa varjosta käsin.  

*****

Vein eilen Matildan rutiinikäynnille kylän lastenlääkärille. Reissusta tuli rokotuksesta huolimatta oikein onnistunut. Lastenlääkärin vastaanoton vieressä nimittäin laiduntaa vapaana epämääräisellä niitynpuolikkaalla lampaita, hanhia, kanoja ja kukkoja. Matildan lempilauluja tällä hetkellä on Piippolan vaari, vähän uudistettuna versiona jossa suomalainen hiiala-hiiala-hei on vaihtunut laulun englannin- ja italiankielisen version ii-ai-ii-ai-ou:hun. Lääkärikäynnin jälkeen laulelimme laulua muutamankin säkeistön samalla kun Matilda yritti yhdistää laiduntavia eläimiä laulun sanoihin. 


*Belizessä asuu verrattain paljon taiwanilaisia ja kiinalaisia. Suuri osa Belmopanin kaupoista on taiwanilaisten omistuksessa. Belizen moninaisuudesta ja ehkä kaupankäynnistäkin lisää tuonnempana. 

perjantai 27. tammikuuta 2012

Aamumyrkkyä

Aamuhämärissä hyttysmyrkytysauto kiersi vielä uudestaan seudun ja kovaa vauhtia huristi myös ohi meidän talon. Muistan, että näitä vahvistettuja myrkytyksiä on ollut joskus ennenkin. Viime viikkoina onkin satanut aika paljon, eli ehkä hyttystilanne oli pahenemassa. Nyt näitten myrkytysten jälkeen toivottavasti en ehdi vuoden ensimmäistä hyttystä kohdatakaan vielä vähään aikaan. 

Hyttysmyrkkyä

Hyttysmyrkytysauto hurisee pitkin Belmopanin katuja ja teitä tänä iltana. Kesällä ja syksyllä, sateisemman kauden aikaan, se kulkee läpi kylän suurinpiirtein kerran viikossa. Nyt en ole autoa nähnyt, kuullut enkä haistanut vähään aikaan. 

Tänä iltana ilmassa kuitenkin leijui ensin myrkyn tuttu, kissanpissamainen haju. Haju kulkeutuu meille tuulten mukana tavallisesti jo ennen kuin etäältä alkaa kuulua myrkytysauton hurina. Myrkky levitetään ainakin tänne meidän kaupunginosaan aina iltaisin juuri pimeän tultua. Avolavafarmarin lavalla on erikoisennäköinen laite, joka ruiskuttaa tasaiseen tahtiin myrkkysumua ympärilleen. Auto ajaa verrattain kovaa vauhtia läpi kaikkien seudun katujen ja teiden, kai edestakaisinkin muutaman kerran. 

Olemme tarkistaneet, että käytössäoleva myrkky on samaa mitä laajasti käytetään myös esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siitä ei tutkitusti ole vaaraa ihmisille eikä kotieläimille. Naapuriniityn sammakot se ikävä kyllä hiljensi. Ja selvästi tehoaa hyttysiin. 

Kun ensimmäisen kerran näimme hyttysmyrkkyauton Belmopanissa olimme ällikällä lyötyjä. Pienessä köyhässä maassa tällaisten myrkytysten järjestäminen on iso juttu ja kertoo jotain kehityksen tasosta. Kingstonissa emme kolmena vuotena siellä nähneet mitään vastaavaa. Ihmiset myrkyttivät Jamaikalla yksityisesti omia pihojaan ja talojaan hyttysiä vastaan, mutta jos naapurin pihaa ei myrkytetty samalla, hyöty oli kyseenalainen.

Jamaikalla me sairastimmekin sitten molemmat, Cosimo ja minä, denguekuumeen. Täällä Belmopanissa sen sijaan täytyy etsimällä etsiä hyttysiä jotka voisivat tautia levittää. Kissanpissanhajukin lievenee illan kuluessa ja huomenna sitä ei enää melkein huomaa. 

Scruffy

Yritämme auttaa paikallista eläinsuojeluyhdistystä minkä voimme. Tavallisesti rahalla koska aika ei aina riitä muuhun. Viime vuoden lopulla toimimme myös kuukauden verran sijaiskotina eläinsuojeluyhdistyksen pelastamalle pennulle. Scruffy-pentu on tuo otsikkokuvissa esiintyvä pieni koira.

Scruffyn oli joku eläintenystävä noukkinut Belmopanin aamuruuhkasta viime syyskuussa juuri kun se oli jäädä auton alle. Scruffy oli silloin ehkäpä kahdeksan viikkoa vanha. Kukaan ei tiedä miten se oli tielle joutunut. 

Eläinsuojeluyhdistyksen Lilly otti pennun alkuun kotiinsa. Lilly rupesi kuitenkin heti etsimään Scruffylle parempaa sijaiskotia koska hänen pihansa ei ole suurensuuri ja Lilly pitää kotonaan bed & breakfast -paikkaa jossa koirille ei oikein ole sijaa. Pennusta kuultuaan Cosimo olisi ottanut sen heti meille asumaan, mutta minulta kesti muutama viikko lämmetä ajatukselle. 
Scruffy ensimmäistä päivää meillä
Scruffy oli noin kymmenen viikkoa vanha kun kävimme vihdoin hakemassa sen meille. Minun kävi sääliksi kiireistä Lillyä ja jotenkin tuntui, että tämän pennun paikka oli meidän kotonamme. Scruffyn asiaa edesautti se, että sillä oli siinä vaiheessa jo tiedossa omistaja, eli tiesin ettei Scruffysta vahingossa tulisi meille kolmatta koiraa. Kahdessa koirassa on jo aika tavalla tekemistä, ja koiranhihnoja pitämään minulla on vain kaksi kättä. Ajatus kolmannesta omasta koirasta hirvittää vähän. 

Scruffyn piti kasvaa ja parantua sitä vaivaavista sairauksista ennen kuin se lähtisi uuteen kotiinsa. Minä olin aika äskettäin menestyksekkäästi hoitanut Pongon hyvin sairaasta koirasta terveeksi. Olin huomannut, että kulkukoirien lääkitseminen ja hoitaminen kotikoiriksi oli minulle mieluisaa hommaa. Scruffy vaivoineen ja lääkkeineen oli juuri sopiva haaste syksylle. 

Lokakuun lopussa, kun Scruffyn täitten karhentama turkki oli sileä ja pörröinen ja se oli parantunut keuhkoja vaivanneesta tulehduksesta oli aika päästää se lähtemään uuteen kotiinsa. Meidän teki mieli kaapata Scruffy ja kadota sen kanssa maan alle mutta päästimme sen kuitenkin lähtemään ja toivoimme sille parasta mahdollista tulevaisuutta uudessa kodissaan. 
Parhaat kaverukset leikkimässä Scruffyn lähtöpäivänä
Muutama päivä sitten kuulin, että Scruffy oli sairastunut syyhyyn pian meiltä lähdettyään: vähän kerrallaan sen kaunis turkki oli alkanut kulua pois, ensin päälaelta, sitten kaulasta ja jaloista. 

Scruffy asuu tätä nykyä luksuslomakohteessa eräällä Belizen edustan saarista. Sitä hoidetaan uudessa kodissaan hyvin, siitä ei ole kysymys. Eläinlääkärin diagnoosin mukaan se on stressaantunut suuresta elämänmuutoksesta ja on siksi joutunut huonoon kuntoon. Syyhypunkit uhkaavat täällä kaikkia koiria joiden vastustuskyky on syystä tai toisesta heikentynyt. 

Sydämeni särkyi vähän uutisen kuullessani. Meidän täytynee käydä viettämässä Scruffyn luona saarella pian pitkä viikonloppu, joka toivottavasti rentouttaa sitä yhtä paljon kuin meitä. Ehkä voisin viedä mukanani neempuun istutettavaksi saareen. 

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Ihmepuu

Viime keväänä, kun olin jo monta kuukautta yrittänyt parantaa koiraamme Pongoa sitä vaivanneesta syyhystä erilaisilla lääkkeillä ja pesuilla, kertoi eläinsuojeluyhdistyksen Lilly minulle neempuusta. Neempuun lehdistä keitetystä pesunesteestä oli äskettäin ollut apua toiselle kutiavalle koiralle. Neem oli Lillyn mukaan desinfiointiainetta suoraan luonnosta ja tehosi moniin erilaisiin eläimiä ja ihmisiä vaivaaviin sairauksiin. Eläinsuojeluyhdistyksen tilan niitylle on istutettu rivi neempuita.

Lillyn kehotuksesta kävin hakemassa eläinsuojeluyhdistyksen neempuusta muutaman oksan. Kotona laitoin Lillyn ohjeiden mukaan oksat lehtineen kattilalliseen vettä. Kiehautin veden ja annoin keitoksen porista hiljaisella tulella puolisen tuntia. Siivilöin oksat ja lehdet pois ja keräsin nesteen talteen isoon vesitonkkaan; sekaan sekoitin hanasta kylmää vettä. 

Valelin pihalla Pongon kauttaaltaan kauttaaltaan kädenlämpöisellä neemvedellä. Vesi haisi vähän hassulta muttei erityisen pahalta. Koira jäi kuivaamaan itseään aurinkoon. Yrttivettä ei pidä pestä pois vaan se jätetään muhimaan iholle. 

Muutaman päivän päästä hain puusta uudet lehdet, keitin uuden liemen ja pesin sillä taas Pongon. Ensimmäisen viikon jälkeen vähensin pesukerrat viikottaisiksi. Kolmen-neljän viikon ajan kerran viikossa valelin koiran yrttivedellä. Sen iho näytti paranevan silmissä. Viimeiset syyhyn kiusaamat kaljut paikat Pongon iholla - ne kohdat joita en ollut millään saanut lääkkeillä paranemaan - alkoivat täyttyä uudesta karvasta. Muutamassa viikossa Pongo näytti jo ihan terveeltä. 

Kun neemhoitoa oli kestänyt noin kuukauden verran, lähdimme useamman viikon lomalle. Pongo ja Poppy viettivät ajan lomakodissaan ystävämme luona. Aikaisemmin, kun Pongo ei ollut saanut yhtä huolellista hoitoa vaivoihinsa meidän poissaollessamme, syyhy oli aina alkanut vähitellen palata. Tällä kertaa tullessamme lomalta takaisin Pongo näytti yhtä hyvältä kuin lähtiessämme. Eikä tauti ole sittemmin enää palannut koiraa vaivaamaan, ei enää yli puoleen vuoteen. Kerran pari olen vielä Pongoa pessyt neemvedellä mutta ei sitä enää oikeastaan tarvita. Syyhy on vihdoin voitettu. 

Tavallisilla lääkkeilläkin oli tehtävänsä; en usko, että Pongo olisi heti parantunut yrttivedellä vaan kaipasi aluksi vahvempia aineita. Mutta neempuun oksista keitetty vesi oli se mikä lopulta paransi koiran kroonisen sairauden. 

*****

Kun kotiapulaisemme ehdotti Matildan pahaan aurinkoihottumaan avuksi toisen yrttipensaan lehtiä, en epäillyt hetkeäkään ottaa hänen ehdotuksestaan vaaria. Ilman neempuu-kokemusta en varmasti olisi ruvennut keittämään läheisellä niityllä kasvavan punakukkaisen pensaan lehtiä liemeksi. Saati uittanut liemessä pientä lastani! Mutten ollut ollenkaan hämmästynyt kun yhden pesukerran jälkeen Matildan äkäinen ihottuma oli seuraavana aamuna tiessään.

*****

Äidilläni on paha käsi-ihottuma josta hän on kärsinyt melkein koko ikänsä. Kaikki voiteet on kokeiltu ja melkein mikään ei ihottumaan tehoa. Kun äiti oli kylässä luonamme Belizessä, halusimme kokeilla olisiko neemistä apua hänelle. Äiti uitti käsiään valmistamassani neemvedessä kymmenisen minuuttia. Kokeilusta on nyt jo useampi kuukausi aikaa ja äidin hankala ihottuma on siitä asti pysynyt poissa lähes kokonaan.

*****

Cosimon toimiston belizeläinen autonkuljettaja, maya-mies, mieheni oikea käsi monessa asiassa, auttoi minua järjestämään marraskuussa talolle tappajamehiläistentaltuttajan. Kun mehiläispesä oli poistettu ja siitä oli jäljellä vain hyönteismyrkyn paha haju ja paljon mehiläisruumiita pitkin pihaa, Israel nosti yhden kuolleista mehiläisistä maasta ja sanoi vievänsä sen kotiin vaimolleen. Yhden tappajamehiläisen myrkky kuulemma auttaa hyvin haavoihin ja naarmuihin. 

Jos en olisi nähnyt miten neem tehosi Pongon vaikeaan krooniseen sairauteen ja äitini ihottumaan, ja kuinka punakukkainen yrttikasvi hetkessä paransi tyttäreni kutiavan ja punaisen ihon, olisin varmaan ollut mehiläismyrkyn säästämisestä vähän hämmentynyt. Nyt vain mietin hetken osaisinko itse ottaa kuolleista mehiläisistä myrkkyä talteen. 

*****

En ole aiemmin ollut erityisen innostunut vaihtoehtoisesta lääketieteestä ja pidän edelleenkin modernia lääketiedettä suuressa arvossa. Ibuprofeeni, epiduraali, antibiootit - kaikki ovat minun sydäntäni lähellä. Mutta uskon tätä nykyä vahvasti myös yrttien ja muiden luonnontuotteiden voimaan, koska olen sen itse käytännössä nähnyt. 

On suuri rikkaus osata käyttää luontoa hyväkseen ilman että sille samaan aikaan tekee suurta vahinkoa. Mitä kaikkia muita aarteita kuin tiedon ihmepuu-neemistä, punakukkaisesta pensaasta ja tappajamehiläisten myrkystä mayat ja muut belizeläiset kantavatkaan kaikkialle mukanaan mieltensä sopukoissa? 

tiistai 24. tammikuuta 2012

Kun saisi nauhalle liskon huutoa!

Meillä pyörii talossa sisällä erinäisten hyönteisten lisäksi myös harmittomia gekkoja ja muita pienenpuoleisia liskoja. On aina helpotus huomata, että silmissä vilisevä otus on vain lisko eikä joku ikävämpi kaveri. Mutta kun liskot iltaisin kutsuvat toisiaan, säikähdän kyllä. Pienillä liskoilla on todella kova ääni. Se kuulostaa vähän seonneen ankan vaakkumiselta tai joltain tietokonepelin ääneltä, ja olohuoneen sohvalla istuessa tuntuu usein kuuluvan ihan korvan takaa. 

Jamaikalla monet paikalliset pelkäsivät liskoja, ihan pieniäkin. Belizessä liskot eivät ole tulleet kummemmin puheeksi paikallisten kanssa mutta ei kai niistä täälläkään kovasti pidetä. Se on sinänsä erikoista, koska liskoista ei tosiaan ole mitään varsinaista haittaa, ja ne itse asiassa muun muassa syövät hyttysiä jotka saattavat täällä välillä olla häiriöksi. 

Belizessä olemme jakaneet kotimme liskojen kanssa ilman ongelmia. Jamaikalla liskoja tuntui olevan enemmän ja jouduin niitten kanssa useammin kosketuksiin. Kirjaimellisesti. Useamman kerran jostain hyppäsi yllättäen syliini paikaltaan pelästytetty lisko ja me molemmat - lisko ja minä - olimme saada sydänhalvauksen säikähdyksestä. Liskoilla oli aina kiire pois. 

Ihan ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissamme Kingstonissa joulukuussa 2006 olin laittamassa ruokaa kun keittiön kaapista poukkasi päälleni lisko. Ravistelin itseäni ja lisko katosi nopeasti paikalta, mutta pitkään avasin kaapit hyvin hitaasti ja rauhallisesti, etten häiritsisi liskoa olkapäälleni toista kertaa. Myöhemmin samalla viikolla purin auki salaatinkerää ja löysin sisimmän lehden sisältä sinertäväksi palentuneen liskonpoikasen. Tipautin kuolleen liskoparan äkkiä lavuaariin ja pyysin Cosimon sitä katsomaan - ja toimittamaan roskikseen. En kyennyt koskemaan pikkusormenkokoiseen liskonraatoon itse. Salaatti jäi myös syömättä sillä kertaa ja aika pitkään aikaan en tullut samanlaista kerää ostaneeksi. 

maanantai 23. tammikuuta 2012

Harhailua blogiversumissa

Blogien maailma on minulle suhteellisen uusi. Tiesin toki blogien olemassaolosta, mutten ollut kiinnostunut niiden seuraamisesta ennen kuin aika äskettäin. Pyörin kyllä netissä paljon jo ennenkin mutta nähtävästi sähköposti, Facebook ja julkkisjuorut veivät niin paljon aikaa, etten ehtinyt blogeja lukemaan. 

Ihan ensin, puolisentoista vuotta sitten, rupesin seuraamaan lähinnä amerikkalaisia blogeja. Suomalaiset blogit olivat minulle pitkään mysteeri. Muutaman tutun kirjoittamaa blogia lukuunottamatta en tiennyt niistä oikein mitään. Blogilistaa selatessani sain aluksi sellaisen kuvan, että Suomessa kirjoitetaan ja luetaan vain muoti-, sisustus-, ruoka- ja lifestyleblogeja, tai näitten yhdistelmäblogeja. Nopeasti vilkaistuna ne eivät ole minun juttuni. Kauniita kuvia ja koteja on kyllä kiva katsella mutta minä kaipaan tarinoita - ja säröjä täydellisiin ulkokuoriin. Päivän asut eivät minua kiinnosta. Tosin päivän asu Belmopanissa -aiheisia juttuja voisi olla aika hauska kirjoittaa: tänään minulla on päällä erittäin vanhat farkut ja epämääräinen paitapusero. Näen itseni sieluni silmin päivittämässä blogia ennen edustustilaisuuteen lähtöä; kun mikään paremmista mekoista ei mahdukaan päälle, housut ovat pesussa ja paitaan tarttuu ripsiväriä, ja olemme joka tapauksessa jo myöhässä.  

Sisustusjuttuja on kyllä kiva miettiä ja muutamaa meidän sisustuselementtiä olenkin jo kuvaillut. Osa niistä on nyt löytänyt paikkansa ja saatan kirjoittaa vielä lisääkin meidän sisustusratkaisuista. Mutta varmaankin rivien välistä ja riveiltä on jo selvinnyt, ettei täällä meillä eletä mitään täydellisenkaunista arkea. Ihan tavallista arkea vaan jossa silloin tällöin löytyy muutama hetki mallata pyhää Fransiscusta uudelle hyllylle ja järjestää sohvatyynyjä niille edulliseen asentoon. 

Ihan viime viikkoina ja päivinä olen löytänyt toisenlaisiakin suomalaisia blogeja, hyvinkirjoitettuja juttuja äitiydestä ja ihan oikeasta elämästä. En enää muista miten ensimmäiseen tieni löysin mutta niinkun blogien maailmassa usein, yhdestä blogista löytää toiseen ja sieltä taas seuraavaan, kunnes huomaa taas löytäneensä takaisin ensimmäiseen. Samanhenkiset jutut ja kirjoittajat tuntuvat usein löytävän toisensa. Pienten lasten äitien ajatuksia on kiva lukea koska niihin minun on helppo samastua.

Hassua kyllä, että vaikka olen ennen kaikkea äiti, tämä oma blogini ei käsittele lapsiani juuri ollenkaan. Se on ihan tietoinen valinta. Lasten tarinat ovat heidän omiaan enkä minä halua niitä laajemmin kertoa. On ollut mielenkiintoista lukea mammablogeja ja huomata miten paljon lapsista voi kirjoittaa ilman, että paljastaa liikaa. En silti varmaankaan tule koskaan kirjoittamaan omista lapsistani tämän enempää. Ensinnäkin siksi, että heidän tarinansa kuuluvat heille, ja toiseksi siksi, että elämäni pyörii jo nyt melkein kokonaan heidän ympärillään. Mahtava elämä, parempia pieniä kollegoja ja seuralaisia on vaikea kuvitella. Mutta tästä blogista on kehittynyt minun pieni henkireikäni, osa-aikainen suojatyöpaikkani, jonne voin paeta miettimään muuta kuin lapsia hetkeksi aikaa. 

Silti tunnen yhtäläisyyttä mammablogien kirjoittajia kohtaan, koska he usein kirjoittavat minua kiinnostavista asioista ja monesti maanläheisemmällä tavalla kuin lifestyleblogiporukka. Mutta muitakin kivoja suomalaisia blogeja olisi kiva löytää ja seurailla. Onko kellään hyviä blogisuosituksia? Kaikenlaiset tarinat kiinnostavat. Hyvinkirjoitetut muotiblogit ja vastaavatkin voisivat iskeä jos niissä on jokin muukin juju kuin vain kauniit vaatteet ja uusimmat meikit.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Voi vaalit

Olisin ollut ensimmäisten joukossa äänestämässä presidentinvaaleissa jos lähin äänestyspaikka ei olisi Mexico Cityssä. Linnuntietä Belmopanin ja Mexico Cityn välimatka on yli tuhannen kilometrin luokkaa. Käytännössä matka taittuu täältä meiltä joko autolla Chetumaliin ja sieltä lentokoneella Mexico Cityyn, tai yhdellä koneella Belize Citystä Cancuniin ja sieltä toisella koneella Mexico Cityyn. Matka on pitkä ja kallis ja pahimmillaan matkan varrella täytyy yöpyä jossain jos lentoyhteydet eivät osu sopivaan aikaan. 

Saimme koittaa tuota Belmopan-Chetumal-Mexico City-reittiä kun viime vuonna yhtäkkiä kauhukseni huomasin, että passini oli mennyt vanhaksi. Jouduimme joulun alla pikavisiitille Suomen Meksikon suurlähetystöön passia uusimaan. Suomen passithan on nimittäin uusittava henkilökohtaisesti. Oli sanalla sanoen mielenkiintoista matkustaa ilman voimassaolevaa passia yli rajan. Onneksi minulla oli Suomen suurlähetystön loistavan konsulin kirjoittama paperi yhdessä taskussa ja toisessa taskussa Meksikon äärimmäisen avuliaan Belizen suurlähettilään henkilökohtainen puhelinnumero. Pääsin rajan yli, sain passin uusittua, ja me neljä vietimme mahtavan viikonlopun Mexico Cityssä. 

Lähtisin sinne ihan todella innoissani uudelle vierailulle, mutta kaikkiin saumoihin ei Meksikon matkailu meiltä onnistu. Jos koskaan, minun olisi näin jälkikäteen ajateltuna pitänyt ehdottomasti järjestää itseni Meksikoon äänestämään eduskuntavaaleissa. Mutta kuka osasi etukäteen arvata miten niissä vaaleissa tulisi käymään? Näissä presidentinvaaleissa olisin myös erittäin mielelläni äänestänyt mutta minkäs teet. Nyt täytyy vaan hiljentyä netin ääreen seuraamaan ääntenlaskua ja toivoa, että te muut olette äänestäneet hyvin!

Hiljainen tammikuu

Loman jälkeiset viikot Belmopanissa ovat kuluneet sairastaessa ja aikaeroon totutellessa. Ollaan oltu kaikki sairaina ja muutamina iltoina nukkumassa koko porukka jo pian seitsemän jälkeen. Eilen illalla valvoin mielestäni oikein myöhään - kaikki muut olivat jo nukkumassa ja koirienkin silmät lupsuivat siihen malliin, että ne toivoivat minun jo laittavan valot pois päältä ja painuvan pehkuihin. Kello taisikin olla jopa kymmenen kun vihdoin lähdin vuoteeseen. Minusta tuntui, että oli aamuyö. Kun herää aamusta toiseen kuudelta ja pohjalla on vuosien univelka ja sen päälle vielä aikaero- ja matkaväsymys, ilta näyttää tulevan aika varhain. 

Onneksi näille tammikuun viikoille ei ole osunut mitään edustusvelvollisuuksia. Vuoden ensimmäiseksi iltamenoksi on varmistumassa koirien eläinlääkärireissu. Eläinlääkäri tekee päivätyökseen jotain muuta kuin eläinlääkärinhommia, joten hänen vastaanotolleen pääsee lähinnä alkuillasta. Meidän täytyy turvautua lapsenvahtiin, että voimme käydä Cosimo ja minä yhdessä viemässä koiria lääkärille. Vähän vielä tavallista väsyneempänä kahden koiramme vieminen yksin lääkäriin tuntuu liian vaativalta urheilusuoritukselta. Ja huonoja sirkusmenoja vastaisi arvatenkin yritys viedä koirat eläinlääkärille yhdessä lasten kanssa. 

Toivotaan, ettei tammikuulle enää ehdi ilmaantua iltaedustustilaisuuksia. Lapset alkavat olla jo aika hyvin taas arjessa ja päivärytmissä kiinni mutten vielä haluaisi enkä jaksaisi sekoittaa iltarutiineja ja jättää heitä koko illaksi hoitajan kanssa. Eläinlääkärireissu vie toivon mukaan vain tovin eikä siis sekoita koko iltaa. Edustuskutsuja alkaa varmaan taas tippua kun vuosi pääsee kunnolla alkuun. Siihen asti iloitsen hiljaiselosta. Pitkän loman jälkeen tavallinen arki on vieläkin mukavampaa kuin tavallisesti. 

Edustamisesta puheenollen, maaliskuussa Belizeen on tulossa kuninkaallinen vieras, kun prinssi Harry saapuu edustamaan isoäitiään kuningatar Elisabetin vallassaolon 60-vuotisjuhlamenoihin Karibian alueelle ja Brasiliaan. Monet täällä toivovat pääsevänsä lyhyen vierailun aikana kosketuksiin prinssin kanssa. En vielä tiedä onko meillä Harryn vierailun aikana edessä prinssitason edustamista, mutta minua se lähinnä hermostuttaa ihan jo vain ajatuksenakin. Tosin Harry tuntuisi olevan aika hyvä kuninkaallisen perheen edustaja tänne Belizeen. Hänen rento maineensa osuu hyvin yksiin Belizen leppoisan ilmapiirin kanssa. 

lauantai 21. tammikuuta 2012

Onnenkoirat

Noin vuosi sitten, kun Pongo oli ollut muutaman kuukauden meidän koiramme eläinsuojeluyhdistys varoitti, että Belmopanin kaupunki oli aikeissa hävittää kylän kulkukoirat. Tapa jolla Belizessä yritetään hallita kulkukoiraongelmaa on kauhea: lihanpaloihin lisätään strykniiniä ja palat tarjotaan koirille jotka kulkevat kylällä ilman kaulapantaa. Näitä myrkytyksiä pannaan Belmopanissa toimeen kerran tai pari vuodessa. 

Strykniinikuolema on tuskallinen eikä ihan hirveän nopea; ikäväkseni olen kuullut kuinka yksi naapurustomme kulkukoirista kuoli kaupungin asettamaan syöttiin viime keväänä. Tietomme mukaan kuollut koira oli Pongo-koiramme äiti. Emme olleet onnistuneet ottamaan äitikoiraa kiinni koska se oli niin arka. Pongon äiti oli kovin sairas ja eläinsuojeluyhdistys olisi halunnut lopettaa sen kivuttomasti mutta kaupungin myrkyttäjät ehtivät valitettavasti ensin. 

Koiran ulistessa kuolintuskissaan ulkona myöhään illalla, Poppy ja Pongo kulkivat levottomina sisällä. Cosimo oli jossain työmatkalla ja lapset nukkuivat yläkerrassa. Minä tulin istumaan koirien seuraksi alakertaan odottamaan, että kuolintaistelu olisi ohi. En usko, että ikinä unohdan sitä iltaa. 

Pongo itse olisi myös melko varmasti kuollut viime kevään myrkytyksessä jos emme olisi sitä aikaisemmin sinä talvena olleet ottaneet omaksemme. Vaikka Pongolla nimellisesti oli omistaja, tämä ei ollut hankkinut pennulle kaulapantaa tai ruokkinut Pongoa, saati hoitanut sen moninaisia sairauksia, joten kaupungin näkökulmasta se oli kulkukoira. Kuollut äitikoirakin oli huhujen mukaan aikoinaan kuulunut Pongon omistajalle. Omistaja oli hätyyttänyt äitikoiran pois pihapiiristään kun koira oli sairastunut tarttuvaan, tappavaan tautiin. Sen sijaan, että olisi vienyt koiran eläinlääkärille lopetettavaksi. Tai alunperin hoitanut koiraa niin että sairaus olisi voitu kokonaan välttää. 

Molemmat koiristamme ovat selvinneet meidän koiriksemme henkensä uhalla. Poppyn oli joku yrittänyt hukuttaa Jamaikalla jokeen ja siinä melkein onnistunut. Se oli joutua dobermannien lounaaksi, tai Oracabessaan katukoiraksi, mutta muuttikin meille. Ja Pongo selvisi elossa elämänsä ensimmäiset kuukaudet surkeasta omistajastaan huolimatta, ja vältti sitten kaupungin kulkukoiramyrkytyksen koska olimme hetkeä aikaisemmin ottaneet sen omaksemme. 

Olemme näissä oloissa aika erikoisia koiranomistajia. Isot koiramme nukkuvat yöt sisällä talossa, monesti sohvalla. Lääkitsemme ja hoidamme niitä, ruokimme niitä parhaalla mahdollisella ravinnolla. Melkein joka talossa Belmopanissa on koira mutta suurin osa koirista elää vain ulkona, niillä ei ole asiaa sisälle. Kaikilla ei ole varaa hoitaa koiriaan hyvin, ja monille koirat ovat vain vahteja. 

Ostimme Suomesta kesällä korvanpuhdistusainetta koirille. Ajatus hymyilyttää minua. Kaksi entistä katukoiraa, toinen Jamaikalta ja toinen Belizestä kotoisin, asuu eurooppalaisessa taloudessa Belmopanin kylässä ja niitten korvia puhdistetaan Suomesta tuodulla korvanpuhdistusaineella. Mitäköhän Belmopanin koirat näistä meidän koiristamme oikein ajattelevat?

perjantai 20. tammikuuta 2012

Onnentyttö

Siitä asti kun olin ihan pieni tyttö halusin oman koiran. Ensimmäinen sanani oli "Kata" ja toinen sana olikin jo sitten "koila". Perheessä oli koirille allergisia joten koiraa emme voineet kuitenkaan hankkia. Lainasin kirjastosta rotuoppaita ja valitsin meille sopivaa koiraa, ja sitten itkin ja itkin kun taas kerran tajusin, etten saisikaan omaa koiranpentua. Suunnittelin ala-asteella kirjoittavani kirjan joka myisi niin hyvin, että voisimme ostaa omakotitalon jonka pihalle rakennettaisiin huskylle tai jollekin muulle ulkonaviihtyvälle koiralle kennel. Silloin koira ei pääsisi allergisoimaan talossa mutta minä pääsisin viettämään aikaa koiraa kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan minkälaisia tuloja kirjoja kirjoittamalla voisi saada mutten tiennyt mitään muutakaan tapaa rikastua. 

Vuosien varrella meillä oli marsu, gerbiilejä ja ihana Onni-rotta. Minulla oli lapsena pitkään myös kokonainen seurue näkymättömiä koiria jotka kulkivat mukanani minne meninkin. Kissan tulin vähän vahingossa hankkineeksi mutta en ehtinyt sen kanssa itse asua kuin yhden kesän ennen kuin oli aika lähteä yliopistoon Englantiin. 

Yksinäisinä aikoina maailmalla ajatus koirasta nousi aina mieleeni. Tutkin taas rotuoppaita ja lentoyhtiöiden rajoituksia ja yritin selvittää minkälaisen koiran kanssa voisin jatkaa kulkurinelämääni. Joku puhui minut aina järkiini, tai elämä vei mennessään, enkä koskaan tullut hankkineeksi koiraa. 

Cosimon myötä sain kolme kissaa, jotka nekin nyt asuvat vanhempieni luona. Kaikki neljä Suomen-kissaa ovat minulle hyvin rakkaita ja on kovaa olla elämättä niitten kanssa arkea. Mutta nyt minulla on ihmeekseni ei yksi vaan kaksi koiraa. Arjen kiireessä en aina ehdi muistaa kuinka huimaa on, että olen vihdoin koiranomistaja. Koirissa on paljon työtä, varsinkin isoissa koirissa jotka viettävät paljon aikaa mutaisella pihalla. Mutta niistä on vielä enemmän iloa. 

Kun Cosimo on poissa, koirat vartioivat kanssani taloa. Ne ovat parempia talonvahteja kuin mikään hälytysjärjestelmä. Nukkuvat öisin paitsi jos joku pyörii liian kauan porttimme edustalla. Silloin ne heräävät hetkessä haukkumaan. Niitten haukku on riittävän kova pelottaakseen pois asiattomat vierailijat, ja jotkut aremmat asiallisetkin vieraat. 

Silloin kun koirat eivät ole vahtihommissa ne ovat ihania seuralaisia jotka ovat aina iloisia meidät nähdessään. Ne siivoavat lasten ruokailun jäljiltä lattian ja lasten tuolit viimeistä murua myöten. Ulkolenkeillä minulla on vihdoin hihnan päässä ihan oikeita näkyviä koiria. 

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Kingstonin muistoja

Jamaika on taas viime aikoina ollut mielessäni. Yritän kai edelleen käsitellä siellä asumiseen liittyneitä tunnelmiani ja saada niistä jotain tolkkua. 

Minua ärsyttää Jamaikan ja Kingstonin ihannointi. Mutta ärsyttää myöskin se selittämätön inho ja kauhu mitä monet Jamaikaa kohtaan tuntevat, tietämättä maasta mitään. Meille toivotettiin mukaan enkeleitä kun muutimme Jamaikalle, maahan jossa toivottaja ei ollut koskaan käynyt mutta joka oli kuulemma pelottavan vaarallinen paikka. Ja toisaalta ihmiset vinkkasivat silmää kun kuulivat muutosta ja ajattelivat - niin, en edes tiedä mitä. Huumeita, reggaeta, rantoja, ylenpalttisen rentoa elämää? Jamaikalla on melkein yliluonnollinen maine, sekä hyvässä että pahassa. Se ei kuitenkaan todellisuudessa ole mikään maanpäällinen huumehelvetti eikä sen enempää myöskään reggaetaivas. 

On paljon ihmisiä jotka haluaisivat saada elää Kingstonissa. Se on mielestäni erikoista. Etenkin kun monet näistä Kingstonin ihailijoista tuntuvat ihannoivan juuri Kingstonin köyhien elämää. Luulen, että monet Kingstonin gettojen asukkaista asuisivat mielellään jossain kaukana muualla. He eivät heilu päivät pitkät reggaen tahtiin auringossa Red Stripe -pullo toisessa kädessä ja huumesätkä toisessa, vaan yrittävät selvitä päivästä toiseen erittäin haastavissa olosuhteissa. 

Me asuimme toisessa ääripäässä, hyvässä kaupunginosassa vartioidulla asuinalueella. Meidän elämässämme oli omat haasteensa. Emme voineet liikkua melkein minnekään ilman autoa. Se ei ehkä vaikuta isolta asialta mutta oli käytännössä tukahduttavaa. 

Cosimo yritti muutaman kerran kävellä töihin viiden minuutin ajomatkan päähän mutta luovutti kun joka kerran useampi ihminen pysäytti autonsa ja kysyi huolestuneena tarvitsiko Cosimo apua. Valkoiset eivät Kingstonissa juurikaan kävele ja valkoinen mies puvunpaidassa liikkeellä jalan kiinnitti heti kaikkien huomion. 

Minä vein koiraa ulos kävelylle asuinalueen ulkopuolelle mutta se oli turhauttavaa hommaa sekin. Saatoin kävellä vain pienen lenkin, aina samaa tietä. Toisessa suunnassa asuinalue muuttui pian niin epämääräiseksi, ettei sinne kannattanut lähteä. Jo muutaman talon päässä naapurin koirat vahtivat reviiriään niin raivokkaasti - ja vapaina - etten halunnut lähteä yrittämään kuinka lähelle pääsisin ennen kuin joku koirista olisi kurkussa kiinni. 

Koirien ihmisvihaan oli tietysti syynsä. Kun kuljin Poppyn kanssa ulkona lähellä asuinaluettamme eräänä iltapäivänä, ryhmä alakoululaisia matkallaan koulusta kotiin pysähtyi tuijottamaan meitä. Ryhmän suurin poika otti rauhallisesti maasta käteensä kiven ja heitti sen päin Poppya. Minulla kiehahti yli. Kysyin pojalta miksi hän yritti heittää koiraani kivellä. Selitin, että tämä oli iso ja voimakas koira ja jos se haluaisi, se voisi tehdä pahaa jälkeä; koiria ei kannata houkutella hyökkäämään. Lapset kohauttivat olkiaan ja menivät menojaan. 

En tiennyt mitä tuosta kohtaamisesta olisi pitänyt ajatella. Hämmennyksessäni ei itsessään ollut mitään uutta: elämäni Jamaikalla oli täynnä hämmennystä ja kysymyksiä. Osin varmasti siksi, että se oli ensimmäinen kokemukseni elämästä niin kaukana omasta todellisuudestani. Mutta osin myös siksi, että Jamaika on eriskummallinen ja moniulotteinen maa jota ei voi tiivistää pariin mielikuvaan tai ennakkoluuloon. Se on ristiriitojen ja ääripäiden maa, josta on vaikea saada otetta. Siksikin kai ihmettelen miten niin monet sitä ihailevat ja ihannoivat. Ja toisaalta miksi se herättää niin paljon vihaa monissa jotka eivät ole koskaan käyneet maata lähelläkään. 

Minä en tiedä mitä ajatella Jamaikasta ja Kingstonista vaikka asuin siellä kolme vuotta, en tiedä miten kuvata maata tai kaupunkia kysyjille lyhyesti jos ollenkaan. Kahdessa vuodessa Belizessä olen kotiutunut nopeammin ja minusta tuntuu, että olen paljon paremmin selvillä asuinympäristöstäni kuin koko aikana Jamaikalla. Ja edelleen yritän ymmärtää Kingstonia ja Jamaikaa ja vuosiamme siellä ja saada niitä jotenkin asettumaan muistojeni aikajanaan. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Konnamainen kivi

Eilen olin matkalla ystävän syntymäpäivälounaalle - flunssatoipilas-Cosimo hoiti kotona yhtä sairasta ja yhtä tervettä lasta - kun keskellä tietä näin jotakin mitä ensi näkemältä luulin keskikokoiseksi kiveksi. Mötikkä jäi sopivasti auton renkaiden väliin joten ajoin huoletta sitä kohti. Ihan kiven kohdalla huomasin, että kivi veti pään kuorensa sisään ja olikin pieni kilpikonna. Ajoin kilpikonnan yli koska oli liian myöhäistä enää pysähtyä. Vähän matkan päässä perässäni oli toinen auto ja joka tapauksessa olin ajanut auton jo jonkun verran kilpikonnan päälle. Jatkoin siis ajamista ja katsoin peruutuspeilistä huolestuneena olihan konna jäänyt tosiaan turvallisesti pyörien väliin. 

Parkkeerasin auton kulman taakse ja kävelin kilpikonnan luokse. Halusin viedä sen pois tieltä turvallisempaan paikkaan ihmettelemään elämänmenoa. 

Kilpikonna kurotti päätään kuoresta. Se oli mangon kokoinen. En varsinaisesti halunnut koskea siihen ja ilmeni, ettei sekään varsinaisesti halunnut minun koskevan siihen. Se sujautti minut havaitessaan neljä pientä jalkaa ulos kuoresta ja lähti räpeltämään pitkin tietä. Kulkemalla pienen matkaa kilpikonnan perässä sain ohjattua sen tienreunan nurmikolle. Sinne sen jätin. Ehdotin lähtiessäni, ettei se enää yrittäisi tien yli, mutta en tiedä kuuliko konna minua. 

Lapsuudessani noukin kastematoja asvaltilta turvaan. Ei mitään uutta auringon alla. Pelastettavalla oli vain tällä kertaa jalat, kova kuori ja pieni viisaannäköinen pää. 

lauantai 14. tammikuuta 2012

Kaksi vuotta Belizessä

Tänään tulee täyteen kaksi vuotta Belizessä. Kun muutimme tänne Miko oli melkein kaksivuotias ja minä odotin Matildaa. Ensimmäiset puolitoista viikkoa Belmopanissa asuimme bed & breakfast -paikassa kylän keskustassa. Sitten muutimme uuteen kotiimme jossa ei vuokraisännän ruokapöydän ja kamalan sohvasetin lisäksi ollut muita huonekaluja. Ostimme sängyn ja lainasimme au pairia varten patjan ja asetuimme taloksi. 
Vuokraisännän jättämän kamalan sohvapöydän yksityiskohta 
Konttienkuljetusaluksia oli lähetetty Haitiin siellä juuri sattuneen maanjäristyksen vuoksi, joten konttiliikenne Karibianmerellä hidastui ja meidän konttimme lähti Kingstonista kohti Belizeä vähän myöhässä. Se tuli kuitenkin Jamaikalta lähdettyään verrattain nopeasti perille Belize Cityn satamaan. Mutta siellä kontti jäi kiinni tulliin. Tullissa oltiin tahallaan ymmärtämättä Cosimon toimiston diplomaattistatusta. 

Kun kontti oli ollut jumissa tullissa yli viikon ja sieltä alettiin kysellä tarkkoja tietoja sen sisällöstä me saimme vihdoin tarpeeksemme. Olimme asuneet tyhjässä talossa parisen viikkoa. Pieni poikamme oli juuri kokenut elämänsä suurimman muutoksen: hänen kotinsa oli pakattu laatikkoihin ja elimme yhtäkkiä uudessa ympäristössä. Cosimo oli Jamaikalla hoitamassa työasioita ja hakemassa Poppy-koiraa luoksemme. Minä olin raskaana ja väsynyt, ja aloin olla vähän huolissani siitä miten kauan uusi au pairimme jaksaisi elää eräelämää kanssamme, ilman huonekaluja ja autoa. 

Me olimme muuttaneet Jamaikalta Belizeen jotta Cosimo voisi avata maahan EU:n uuden teknisen toimiston. Aikaisemmin EU:n Jamaikan delegaatio oli hoitanut Belizen asioita Jamaikalta käsin mutta toimiston avaamista Belizeen oli pidetty tärkeänä askeleena. Nyt kun olimme vihdoin täällä viranomaiset eivät tuntuneetkaan välittävän siitä pääsimmekö asettumaan maahan kaikessa järjestyksessä.

Diplomaattien konteista ei makseta veroja eikä niitten sisältöä tarvitse eikä kuulu tarkemmin eritellä tullille. Kerroimme Belizen viranomaisille, että jos tulli ei päästäisi konttia pitemmittä puheitta Belmopaniin, he voisivat saman tien laittaa sen Jamaikalle menevään laivaan ja me lähtisimme koko seurue takaisin Jamaikan kotiin. Jos olisimme lähteneet kontteinemme takaisin Jamaikalle, toimiston perustaminen Belizeen olisi taas siirtynyt. Meidän kannaltamme ajoitus oli tärkeä sen vuoksi, että Cosimo oli juuri aikeissa tuoda Poppyn luoksemme Belizeen. Kun Poppy kerran lähtisi Jamaikalta, se ei sinne voisi enää Jamaikan tiukkojen rabies-rajoitusten vuoksi palata. 

Yhtäkkiä EU:n uuden toimiston diplomaattistatus olikin tullille selvääkin selvempi asia ja konttimme päästettiin lähtemään kohti Belmopania. Tässä vaiheessa elettiin jo helmikuuta. Vielä paljon kauemmin kesti saada melkein kaksisataa laatikkoa ja huonekalua purettua ja asetettua omille paikoilleen. 
Kontti vihdoin kotiportillamme

torstai 12. tammikuuta 2012

Inhottavia kotieläimiä, osa 2

Kotiapulainen löysi äsken ruokailuhuonetta siivotessaan tuolin alta kuolleen skorpionin. Joku joskus sanoikin, että skorpionit kulkevat pareittain. Toivotaan, että tämä oli sen edellisen talon sisältä löytyneen kaveri, ja että skorpioni-kohtaamiset päättyvät nyt tähän. 

Joskus yöllä kun en saa unta ja talon sisältä kuuluu epätavallisia ääniä mietin miltä skorpionit mahtavat kuulostaa. Mistä tiedän, ettei lattian poikki pimeän turvin liu'u hitaasti mutta varmasti skorpioni sakset terävinä, tai että tarantella monine pehmeine jalkoineen ei ole kiipeämässä pitkin lakanan reunaa sängylle juuri nyt? 

Tavallisesti en tule näitä miettineeksi mutta yön pimeinä tunteina tai kun olen juuri nähnyt kotini lattialta nostetun skorpionin en osaa oikein muuta ajatella.


Lisäys: Jos en tiedä miten skorpionit ääntelevät niin en selvästikään myöskään miten ne liikkuvat. Eivät kai ne liu'u, vaan ennemminkin tepsuttavat tai napsuttavat? Mutta niin hiljaa, ettei niitä varmaankaan äänen perusteella tule huomanneeksi. Siitä tuo hiljainen liukuminen pitkin lattialaattoja ehkä tuli minulle mieleen. 

Napinaa valittamisesta

Harvat asiat raivostuttavat minua täällä maailmalla niin paljon kuin elinolosuhteistaan valittavat ulkomaalaiset, varsinkin jos kyseessä ovat diplomaatit. Minulla on hyvin vähän kärsivällisyyttä valittajien suhteen. Paha ja tyytymätön mieli tarttuu nopeasti ja on yllättävän helppo lähteä mukaan yleiseen valitukseen varsinkin jos se tuntuu olevan ainoa yhteinen kieli. 

Valituksenaiheita näyttää riittävän.

1) Valituksenaihe numero yksi ulkomaalaisten keskuudessa Belmopanissa on se kuinka täällä ei ole mitään tekemistä. Täällä on pari kahvilaa, paljon ravintoloita mutta vain yksi parempana pidetty paikka, ja muutama yökerho. Belmopanissa ei tosiaan ole elokuvateatteria, saati teatteria, eikä edes varsinaisia näyttelytiloja. Kaikki väliaikaiset näyttelyt, esitykset ja tapahtumat järjestetään maan ensimmäisen pääministerin mukaan nimetyssä George Price Centerissä joka ei ole tilana kovin kummoinen ja jossa ei tunnuta koskaan saamaan audiovisuaalisia koneita toimimaan kunnolla. 

Mutta vain tylsillä ihmisillä on tylsää. Me tunnumme keksivän koko ajan jotain pientä tekemistä enkä minä oikeastaan kaipaa kylään mitään sen kummempaa menokeskusta. En saa tavallisena päivänä nykyisinkään koskaan tehtyä kaikkia niitä asioita joita haluan ja suunnittelen päivän varalle. 

2) Turvallisuus, tai siis sen puute, on toinen suosittu valituksenaihe, tosin lähinnä amerikkalaisten keskuudessa. Belmopanissa tapahtuu harvoin mitään murtovarkautta pahempaa. Täällä voi kulkea aika huoletta pitkin ja poikin kylää ainakin päiväsaikaan. 

Yhdysvaltain suurlähetystössä eletään kuitenkin toisessa todellisuudessa. Heidän työntekijöistään suurin osa asuu aidatulla ja vartioidulla asuinalueella eivätkä he uskalla tai saakaan liikkua Belizessä vapaa-aikanaan vapaasti. Heitä on ehdottomasti kielletty käymästä myös rajan toisella puolella Guatemalassa. Tuntuu koomiselta kuulla amerikkalaisten valittavan turvallisuusriskeistä pienessä Belmopanissa. Belize Cityssä onkin jo vähän toinen meno, mutta sielläkään ei ole välttämätöntä joutua rikoksen uhriksi. 
3) Belmopanissa valitetaan onneksi aika harvoin kotiapulaisista. Se oli puolestaan Kingstonin ulkomaalaisten suosikkivalituksenaihe. Vaikka monet Kingstonin ulkomaalaisista olivat kotoisin oloista joissa olivat itse pesseet tiskinsä ja siivonneet vessansa, heistä oli Jamaikalle muutettuaan tullut kovin kriittisiä työnantajia. Kiitollisuudesta ei ollut tietoakaan vaan ulkomaalaiset epäilivät kotiapulaistensa yhtenään huijaavan heitä ja varastavan heiltä, ja kukaan kotiapulaisista ei tietenkään siivonnut tarpeeksi hyvin tai riittävän nopeasti. 

Belmopanissa tunnen vain yhden ulkomaalaisen joka jatkuvasti napisee kotiapulaisestaan. Mutta pitää tätä kuitenkin töissä kokopäiväisesti läpi viikon ja jättää huoletta lapsensakin apulaisen hoitoon. 

4) Sekä Belizessä että Jamaikalla ulkomaalaiset jaksavat valittaa kuinka kaupoista ei löydy mitään ja kuinka onnettomia kaupat kaikin puolin ovat. On todellakin joskus raivostuttavaa kun ruokareseptiin ei löydy kuin puolet aineksista ja loppu täytyy improvisoida epämääräisin seurauksin. Mutta toisaalta täällä on itse asiassa saatavilla paljon kaikenlaista: tuoreita ja halpoja hedelmiä ja vihanneksia, hyvää kotimaista lihaa ja kanaa, ja monenlaisia paikallisia herkkuja. Kuten taivaallisen hyviä tacoja joilla ei ole Suomen kamalien kovien taco-taskujen kanssa yhtään mitään tekemistä. Kreikkalaista jugurttia täältä ei saa mutta useampaa mennoniitta-jugurttia kylläkin ja lisäksi hyvin maistuvaa meksikolaista jugurttia. 

Kaikenlaista krääsää ja vaatetta meillä kaikilla taitaa olla ihan liiaksi asti eli ei ehkä ole suurikaan menetys jos niitä ei voi joka viikonloppu käydä päättömästi ostamassa lisää?

*****
Joittenkin ulkomaalaisten puheita kuunnellessa saa sellaisen kuvan, että he ovat täällä tropiikin auringossa kärsimässä raskasta ja pitkää vankeusrangastusta. Elokuvateattereiden ja ostoskeskusten puute on kasvanut käsittämättömän suureksi ongelmaksi, ja toisaalta he eivät tunnu kykenevän näkemään kuinka ihmeellisissä, luonnonkauniissa olosuhteissa pääsevät muutaman vuoden elämään. 

Meistä ulkomaalaisista suuri osa elää kuitenkin täällä parempaa elämää kuin suurin osa paikallisista. Monessa mielessä elämme monet myös täällä parempaa elämää kuin eläisimme kotimaissamme. Ja ennen kaikkea: ketään meistä ei tietoni mukaan ole pakotettu asumaan täällä tai yleensä olemaan poissa kotimaastamme. Eri asia ovat tietysti ne ulkomaalaiset jotka ovat täällä lakia tai veroja paossa - mutta heidän ei soisi valittavan ihan periaatteesta. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Taaperotapaamisia, osa 2

Hassua kyllä minusta näyttää kehittyneen taaperoryhmän kantava voima. Ryhmä ei saanut aikaiseksi kokoontua kertaakaan minun lomallaollessani mutta tälle torstaille olemme saaneet sovittua tapaamisen. Minun aloitteestani. 

En edes tiedä miksi tulen aina lähettäneeksi sähköpostin ryhmäläisille kootakseni meidät yhteen. En ole koskaan ollut ryhmäihminen - kaikista ryhmistä tuntuu löytyvän ihmisiä jotka ärsyttävät minua - enkä mitenkään erityisesti halua olla tämän tai minkään muunkaan ryhmän keskiössä. Taaperokerholaisista kukaan ei sinänsä aktiivisesti raivostuta minua mutta ryhmädynamiikka takaa sen, että en tunne oloani aivan kotoisaksi tapaamisissa. 

Kun Miko oli pienempi muitten lasten tapaaminen oli tärkeämpää koska hänellä ei ollut kotona leikkikaveria. Matilda on kuitenkin Mikon myötä oppinut jo nyt puolitoistavuotiaana paljon lelujen jakamisesta ja yhdessä leikkimisestä eikä hän minusta oikeastaan tarvitse näitä tapaamisia. 

Enkä oikein tiedä tarvitsenko niitä itsekään. Huomasin ilokseni Belmopaniin palattuamme, että minulla on täällä paljon kivoja kavereita. Suunnitteilla on ainakin kolmet kahvitreffit, ystävän syntymäpäivät, ja muita tapaamisia. Koska minulla on omaa aikaa vain parisen tuntia joka arkiaamu, olisi varmaan viisasta jättää taaperot tapaamatta ja käyttää aika sen sijaan kahvitteluun ja asioiden hoitamiseen… Mutta näin vain lupasin mennä torstaina tapaamiseen jonka tosiaan olen itse kutsunut koolle. 

Onneksi sentään joku muu tarjoutui olemaan emäntänä. Semminkin kun itse asiassa nyt juuri näyttää siltä, että olen liian flunssainen lähtemään tällä viikolla tapaamaan taaperoita tai yhtään ketään muutakaan. 

tiistai 10. tammikuuta 2012

Belizen vuodenajat

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Ollaanko nyt jo taas tämän sesongin kohdalla, että vedenpaine ei riitä ja vesi katkeilee harva se päivä? 

Vuodenaikoja on täällä vaikea seurata. Vähän väliä joudun miettimään ollaanko nyt menossa kohti kesää vai joulua. Ulkona näyttää aina päällisin puolin samalta. Aurinko paistaa, ruoho viheriöi ja palmupuut kukoistavat. Mutta on meillä täällä sesonkimme. 

Joulu-tammikuu ja vielä helmikuukin ovat täällä parasta aikaa. Yöt ovat viileitä ja päivät sopivan lämpimiä ja aurinkoisia. Vain harvoin sataa ja silloinkin sateet useimmiten ajoittuvat öihin.

Keväällä maa takapihallamme alkaa vähien sateitten vuoksi hiljakseen kuivua ja loppukeväästä piha halkeilee kauttaaltaan. Vettä ei tule aamuisin hanoista eikä joskus iltaisinkaan. Cosimon töissä on onneksi vesitankki eli suihkuun pääsemme pahimmassa hädässä sinne, muutaman kadun päähän. 

Huhti-toukokuussa ilmankosteus lisääntyy huimasti ja lämpötila kasvaa niin korkeaksi, että hiki nousee pintaan vaikka istuisi sohvalla tekemättä mitään.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä alkaa hurrikaanisesonki. Niillämain ilmankosteus nousee toistuviksi sateiksi asti. Vähän kerrallaan maa imee itseensä siinä määrin vettä, että loppukesällä takapihamme tulvii ja muuttuu osin mutavelliksi. Silloin täytyy koirien tassuja putsata ainakin kerran päivässä ja monena päivänä täytyy koirat pestä kokonaisuudessaan. Aurinko onneksi lämmittää putket niin, että puutarhaletkulla saa koirat pestyä auringon lämmittämällä vedellä nopeasti ja lempeästi.  

Kesäkuussa kypsyvät mangot. Pihamme mangopuu on yhtäkkiä täynnä makeaa ihanuutta. Joka päivä poimitaan mangoja puusta, syödään mangoja, pakastetaan mangonpaloja loppukesän varalle. Ja sitten, muutamassa viikossa, mangokausi on yhtäkkiä taas ohi. Onneksi pakastettuja mangoja riittää vielä hetkeksi mutta nekin kuluvat meidän taloudessamme äkkiä. 

Hurrikaanisesonki kestää kesäkuun alusta marraskuun loppuun saakka. Silloin hurrikaanikarttoja seuraillaan vähintään toisella silmällä, ja entistä tarkemmin syys-lokakuussa jolloin hurrikaaneja on tavallisesti enemmän. Sateet ovat kuitenkin useimmiten sesongin suurin ongelma, ainakin Belmopanissa, jonne hurrikaanit harvoin löytävät. Katto alkaa joka vuosi kovien sateitten yhteydessä vuotaa kohdasta tai toisesta, ja koirat ovat jatkuvasti mutaisia. Takapihalle ei kostean kauden aikaan kannata paljon mennä; mudan ja tippuneitten lehtien sotku tarttuu kiinni kenkiin niin, että niitä on melkein mahdoton saada enää puhtaiksi. 

Onneksi sateet itsessään ovat usein lyhyitä ja tavallisesti päivään riittää kuitenkin enemmän aurinkoa kuin sadetta, oli sitten kostea tai kuiva kausi. 


Ja nyt tulee taas hanoistakin jo vettä. 

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Inhottavia kotieläimiä

Oli mukavaa kun ei muutamaan viikkoon tarvinnut varoa erilaisia hyönteisiä ja ötököitä; ne olivat Suomessa ja Italiassa kaikki talviunilla. 

Jos Belizessä silmäkulmastani näen jonkun pienen liikkeen lattian rajassa tai seinällä, käännyn hitaasti ja sydän pompottaen sitä katsomaan. Hitaasti koska en halua säikäyttää mahdollista eläintä yllättävään liikkeeseen minua tai muita kohti. Mutta toisaalta mahdollisimman äkkiä siltä varalta, että se on joku myrkyllinen eläin joka on saatava lasten ja koirien luota nopeasti pois.

Belizessä on nimittäin kaikenlaisia ikäviä eläimiä. 

Muutama kuukausi sitten Cosimo huomasi olohuoneen lattialla skorpionin jonka toimitti nopeasti ulos. Sitä aikaisemmin lähin skorpioni löytyi etupihalta tyhjien muuttolaatikkojen alta. Olemme olleet onnekkaita sillä monien ihmisten kodeista täällä löytyy skorpioneja ihan yhtenään. 

Punkkien kanssa joudun olemaan ihan liian paljon tekemisissä. Luulen, että punkit ravistelisivat uskoani jos olisin uskova ihminen. En ymmärrä miksi niitä täytyy ollenkaan olla olemassa. Punkkeja ei meidän kotipihallamme onneksi ole mutta lähimailla kylläkin. Jokaisen koiranulkoilutuslenkin jälkeen koirista löytyy muutama punkki. Ja kuten sanottu, koirien lomakodin tuntumassa punkkeja on valtavasti. Estolääkityksestä huolimatta koirat tuovat punkkeja loman jälkeen kotiin mukanaan. Lomilta paluuseen kuuluukin tätä nykyä erottamattomasti punkinpoisto joka vie kokonaisuudessaan useamman päivän. 

Torakoita myös aina välillä tulee vastaan sisällä, lähinnä kylpyhuoneiden tuntumassa. Niistä en erityisemmin pidä vaikkei niistä kai mitään varsinaista haittaa olekaan. Ikäväkseni ne ovat löytäneet tiensä myös minun autoni sisälle ja sieltä yksi löysi viime vuoden puolella jotenkin tiensä lompakkooni. Ja lompakosta ravintolan pöydälle. Se oli ikävä yllätys kaikille asianomaisille. Onneksi Belmopanissa ei vähästä hätkähdetä. Ravintolan omistaja napautti hetkessä torakan pöydältä lattialle, lakaisi sen takaovesta ulos ja tallasi kuoliaaksi. 

Kotipihalla meillä oli alkuaikoina muutama tarantella, kauhuelokuvien iso karvajalkainen hämähäkki, mutta koirat ovat pitäneet ne aika hyvin loitolla sittemmin. Lähiseudulla on nähty käärmeitä, onneksi ei kuitenkaan kai ihan pihojen ja talojen tuntumassa. Belizessä liikkuu myös sammakkoja joita ei pidä prinssin toiveissa käydä pussailemassa koska niitten iho on kovasti myrkyllinen. Meidän pihalla niitä ei kai ainakaan toistaiseksi ole ollut tai sitten koirat ovat ymmärtäneet pitää nenänsä irti niistä. Aina välillä kylällä kuulee surullisia tarinoita koirista jotka ovat kuolleet myrkkysammakkoa nuoltuaan tai purtuaan.

Jamaikan aikojen alussa meillä jotkut tuhohyönteiset uhkasivat ottaa keittiön haltuunsa, niitä lenteli ympäriinsä ja ne munivat kaikkiin mahdollisiin kuivaruokiin kaapissa. Ja muurahaiset lähestyivät ruokia sitten puolestaan maan tasolta. Siitä lähtien olemme yrittäneet pitää melkein kaiken ruuan jääkaapissa tai pakastimessa, tai erittäin ilmatiiviissä muovirasioissa ruokakaapissa. Olimme viime vuonna vähän laiskistuneet ja jättäneet muun muassa avaamattomat pastapaketit kaappiin sellaisenaan. Marraskuussa huomasin kotona ruokaa laittaessani, että jotkut pienet kävelevät hyönteiset joilla on kärsämäinen pää olivat syöneet spagetit palasiksi. Ja hyönteisiä vilisi edelleen pastan seassa. Ruokahalu lähti niitä katsellessa. Onneksi Cosimon joulukuussa Meksikosta ostama pakastin on niin suuri, että sinne mahtuu lihan lisäksi nyt myös pastavalikoimamme. 

Vuosi 2011 Belmopanissa huipentui niin sanottujen tappajamehiläisten pesään kotitalon rännin sisällä. Huomasin pesän kun sisällä alkoi eräänä arki-iltapäivänä yhtäkkiä pyöriä mehiläisiä, jotka itse asiassa näyttävät enemmän suomalaisilta ampiaisilta kuin mehiläisiltä. Onneksi Belmopanissa saa nopeasti paikalle virallisen tappajamehiläismyrkyttäjän. Palvelu on vieläpä ilmainen vaikka omantunnonpalkkaa olemme kyllä maksaneet ihan kunnolla molemmilla kerroilla kun olemme myrkyttäjää tarvinneet. 

Tappajamehiläiset eivät nimittäin ole kivoja kavereita. Ne saattavat reagoida koviin ääniin tai muuten vaan hermostua ja parvessa hyökätä ihmisen tai eläimen kimppuun. Ja nimensä mukaisesti ne kykenevät ryhmässä tappamaan uhrinsa. Eläimiä ja ihmisiä kuolee Belizessä aina silloin tällöin näiden mehiläisten hyökkäyksiin. 

Oikein kovat sateet hätyyttävät mehiläiset pesistään etsimään uutta pesäpaikkaa ja useamman kerran isojen sateitten jälkeen ne ovat nyt asettuneet meidän talollemme, muutaman kerran räystään alle ja viimeisimmällä kertaa siis rännin sisälle. Vuokraisäntä poisti itse muutaman pesän viime vuonna ja kahdesti meillä on nyt käynyt myrkyttäjäkin. Onneksi mehiläiset ovat kai aina olleet niin kovin keskittyneesti pesänrakennushommissa meillä etteivät ole ehtineet vihastua äänistä tai muista häiritsevistä tekijöistä. Meillähän koirat haukkuvat, lapset ja aikuisetkin huutelevat, ja autotallin ovet paukkuvat. 

Oli tosiaan rentouttavaa lomailla muutama viikko Espoossa jossa nurkissa pyöri vain kilttejä kissoja. Italian kodin kissa on kaikkea muuta kuin kiltti mutta pysyy onneksi omissa oloissaan eikä sekään kuitenkaan sentään ole myrkyllinen.

Kotona

Olemme kotona Belmopanissa viidettä päivää pitkän loman jälkeen. Oli oikein mukavaa käydä elämässä vähän aikaa eurooppalaista elämää. Bussien odottelu Suomessa talvisilla pysäkeillä, ja kesken kaiken nukahtaneiden lasten kantaminen portaita ylös kolmanteen kerrokseen talvivaatteissa Italiassa tuntui oikealta ja hyvältä elämältä. Italialaiset keksiaamiaiset ja suomalaiset aikaiset illalliset ovat meidän vanhempien, Cosimon ja minun, elämää ja historiaa ja tuntuu tärkeältä, että lapset pääsevät ne myös kokemaan. Ja se, että lapset pääsevät viettämään kunnolla aikaa isovanhempiensa kanssa on ensiarvoisen tärkeää meille kaikille. 

Oikein hyvältä tuntui myös palata kotiin Belizeen. Täällä kaikki on tuttua ja kotiin oli helppoa asettua heti taloksi. Täällä talvisena päivänä aurinko nousee kuuden maissa ja lämpötila päivän mittaan kohoaa paljon yli kahdenkymmenen celsiusasteen. Koirat paistattelevat päivää auringossa ja vahtivat taloa hymyt koirannaamoillaan, ja lapset leikkivät onnellisina pitkän loman jälkeen uusilta tuntuvilla vanhoilla leluillaan. Vaatekerroksista ei tarvitse lasten kanssa tapella. 

Usein lauantaiaamuisin ajamme San Ignacioon torille, niin eilenkin. San Ignacio on noin 45 minuutin ajomatkan päässä ja lauantainen tori on seudun paras. Sieltä löytyy paljon sellaista mitä Belmopanin torilla en ole nähnyt ikinä, kuten tuoretta minttua. Ja lisäksi torilla on aito toritunnelma: paljon ihmisiä, ääniä ja tuoksuja. Lauantaiaamun traditioihimme kuuluu San Ignaciosta kotiinpäin ajellessa pysähtyä ostamaan Running W -lihakaupasta viikon varalle lihaa. Tällä kertaa saatoimme ostaa lihaa koko kuukauden varalle, koska meillä on vihdoin uusi pakastin jonne lihaa mahtuu yllin kyllin. Ja vielä tärkeämpää - meillä on uusi aggregaatti joka takaa, että pakastin pysyy päällä mahdollisista sähkökatkoksista huolimatta. Ostimme myös mennoniittien pitämästä kanakaupasta kokonaisen kanan ja rintapaloja. Ja mennoniittikylä Spanish Lookoutin ruokakaupasta muut ruokatarpeet. 

Nyt kun saadaan viimeisetkin punkit poistettua koirista, ja lapset parantuvat flunssasta johon sairastuivat pian kotiinpaluun jälkeen, voi arki alkaa. Onnellista vuotta 2012 kaikille!