lauantai 21. tammikuuta 2012

Onnenkoirat

Noin vuosi sitten, kun Pongo oli ollut muutaman kuukauden meidän koiramme eläinsuojeluyhdistys varoitti, että Belmopanin kaupunki oli aikeissa hävittää kylän kulkukoirat. Tapa jolla Belizessä yritetään hallita kulkukoiraongelmaa on kauhea: lihanpaloihin lisätään strykniiniä ja palat tarjotaan koirille jotka kulkevat kylällä ilman kaulapantaa. Näitä myrkytyksiä pannaan Belmopanissa toimeen kerran tai pari vuodessa. 

Strykniinikuolema on tuskallinen eikä ihan hirveän nopea; ikäväkseni olen kuullut kuinka yksi naapurustomme kulkukoirista kuoli kaupungin asettamaan syöttiin viime keväänä. Tietomme mukaan kuollut koira oli Pongo-koiramme äiti. Emme olleet onnistuneet ottamaan äitikoiraa kiinni koska se oli niin arka. Pongon äiti oli kovin sairas ja eläinsuojeluyhdistys olisi halunnut lopettaa sen kivuttomasti mutta kaupungin myrkyttäjät ehtivät valitettavasti ensin. 

Koiran ulistessa kuolintuskissaan ulkona myöhään illalla, Poppy ja Pongo kulkivat levottomina sisällä. Cosimo oli jossain työmatkalla ja lapset nukkuivat yläkerrassa. Minä tulin istumaan koirien seuraksi alakertaan odottamaan, että kuolintaistelu olisi ohi. En usko, että ikinä unohdan sitä iltaa. 

Pongo itse olisi myös melko varmasti kuollut viime kevään myrkytyksessä jos emme olisi sitä aikaisemmin sinä talvena olleet ottaneet omaksemme. Vaikka Pongolla nimellisesti oli omistaja, tämä ei ollut hankkinut pennulle kaulapantaa tai ruokkinut Pongoa, saati hoitanut sen moninaisia sairauksia, joten kaupungin näkökulmasta se oli kulkukoira. Kuollut äitikoirakin oli huhujen mukaan aikoinaan kuulunut Pongon omistajalle. Omistaja oli hätyyttänyt äitikoiran pois pihapiiristään kun koira oli sairastunut tarttuvaan, tappavaan tautiin. Sen sijaan, että olisi vienyt koiran eläinlääkärille lopetettavaksi. Tai alunperin hoitanut koiraa niin että sairaus olisi voitu kokonaan välttää. 

Molemmat koiristamme ovat selvinneet meidän koiriksemme henkensä uhalla. Poppyn oli joku yrittänyt hukuttaa Jamaikalla jokeen ja siinä melkein onnistunut. Se oli joutua dobermannien lounaaksi, tai Oracabessaan katukoiraksi, mutta muuttikin meille. Ja Pongo selvisi elossa elämänsä ensimmäiset kuukaudet surkeasta omistajastaan huolimatta, ja vältti sitten kaupungin kulkukoiramyrkytyksen koska olimme hetkeä aikaisemmin ottaneet sen omaksemme. 

Olemme näissä oloissa aika erikoisia koiranomistajia. Isot koiramme nukkuvat yöt sisällä talossa, monesti sohvalla. Lääkitsemme ja hoidamme niitä, ruokimme niitä parhaalla mahdollisella ravinnolla. Melkein joka talossa Belmopanissa on koira mutta suurin osa koirista elää vain ulkona, niillä ei ole asiaa sisälle. Kaikilla ei ole varaa hoitaa koiriaan hyvin, ja monille koirat ovat vain vahteja. 

Ostimme Suomesta kesällä korvanpuhdistusainetta koirille. Ajatus hymyilyttää minua. Kaksi entistä katukoiraa, toinen Jamaikalta ja toinen Belizestä kotoisin, asuu eurooppalaisessa taloudessa Belmopanin kylässä ja niitten korvia puhdistetaan Suomesta tuodulla korvanpuhdistusaineella. Mitäköhän Belmopanin koirat näistä meidän koiristamme oikein ajattelevat?

3 kommenttia:

  1. Kuulostaa kyllä karulta touhulta, huh huh!! Pongo ja Poppy ovat todennäköisesti Belmopanin onnellisimmat koirat :) Ja omaavat varmasti puhtaimmat korvat ;)

    VastaaPoista
  2. Karua voi olla meno täällä kyllä! Juuri äsken luin jostain, että kuollut koira Belizessä on onnellisempi kuin elävä koira... En kyllä itse allekirjoita tuota ihan täysin mutta kyllä voi olla todella kovaa olla kulkukoira näissä oloissa. Ja täällähän on paljon sentään vielä hyvin, esimerkiksi sään puolesta kulkukoirilla on ihan ok olot. Pahempiakin paikkoja valitettavasti on.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!