perjantai 20. tammikuuta 2012

Onnentyttö

Siitä asti kun olin ihan pieni tyttö halusin oman koiran. Ensimmäinen sanani oli "Kata" ja toinen sana olikin jo sitten "koila". Perheessä oli koirille allergisia joten koiraa emme voineet kuitenkaan hankkia. Lainasin kirjastosta rotuoppaita ja valitsin meille sopivaa koiraa, ja sitten itkin ja itkin kun taas kerran tajusin, etten saisikaan omaa koiranpentua. Suunnittelin ala-asteella kirjoittavani kirjan joka myisi niin hyvin, että voisimme ostaa omakotitalon jonka pihalle rakennettaisiin huskylle tai jollekin muulle ulkonaviihtyvälle koiralle kennel. Silloin koira ei pääsisi allergisoimaan talossa mutta minä pääsisin viettämään aikaa koiraa kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan minkälaisia tuloja kirjoja kirjoittamalla voisi saada mutten tiennyt mitään muutakaan tapaa rikastua. 

Vuosien varrella meillä oli marsu, gerbiilejä ja ihana Onni-rotta. Minulla oli lapsena pitkään myös kokonainen seurue näkymättömiä koiria jotka kulkivat mukanani minne meninkin. Kissan tulin vähän vahingossa hankkineeksi mutta en ehtinyt sen kanssa itse asua kuin yhden kesän ennen kuin oli aika lähteä yliopistoon Englantiin. 

Yksinäisinä aikoina maailmalla ajatus koirasta nousi aina mieleeni. Tutkin taas rotuoppaita ja lentoyhtiöiden rajoituksia ja yritin selvittää minkälaisen koiran kanssa voisin jatkaa kulkurinelämääni. Joku puhui minut aina järkiini, tai elämä vei mennessään, enkä koskaan tullut hankkineeksi koiraa. 

Cosimon myötä sain kolme kissaa, jotka nekin nyt asuvat vanhempieni luona. Kaikki neljä Suomen-kissaa ovat minulle hyvin rakkaita ja on kovaa olla elämättä niitten kanssa arkea. Mutta nyt minulla on ihmeekseni ei yksi vaan kaksi koiraa. Arjen kiireessä en aina ehdi muistaa kuinka huimaa on, että olen vihdoin koiranomistaja. Koirissa on paljon työtä, varsinkin isoissa koirissa jotka viettävät paljon aikaa mutaisella pihalla. Mutta niistä on vielä enemmän iloa. 

Kun Cosimo on poissa, koirat vartioivat kanssani taloa. Ne ovat parempia talonvahteja kuin mikään hälytysjärjestelmä. Nukkuvat öisin paitsi jos joku pyörii liian kauan porttimme edustalla. Silloin ne heräävät hetkessä haukkumaan. Niitten haukku on riittävän kova pelottaakseen pois asiattomat vierailijat, ja jotkut aremmat asiallisetkin vieraat. 

Silloin kun koirat eivät ole vahtihommissa ne ovat ihania seuralaisia jotka ovat aina iloisia meidät nähdessään. Ne siivoavat lasten ruokailun jäljiltä lattian ja lasten tuolit viimeistä murua myöten. Ulkolenkeillä minulla on vihdoin hihnan päässä ihan oikeita näkyviä koiria. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!