tiistai 31. tammikuuta 2012

Sairastamisesta maailman äärissä

Ilmanalan vaihtelut ovat tuoneet tullessaan tutun vaivan: poskiontelontulehdus ilmoittaa taas kerran itsestään. Siirtyminen kylmästa ja kuivasta säästä kosteankuumaan helteeseen on ennenkin saanut poskionteloni tulehtumaan. Monesti sairaus iskee juuri kun lomaltapaluusta on kulunut muutama viikko. Tällä kertaa poskionteloita on kylmästä talvisesta Euroopasta tropiikin lämpöön palaamisen lisäksi kiusannut myös viileämmän ja kuumemman sään alituinen vaihtelu tammikuisessa Belizessä.

Minulla on jääkaapissa tavallisesti aina antibioottipaketti odottamassa kaiken varalta, mutta en taida tohtia antibiootteja nyt kuitenkaan ruveta poskiontelontulehdukseen ottamaan. Sain pahan allergisen reaktion amoksisilliinistä pian Matildan syntymän jälkeen enkä voi enää käyttää amoksisilliinia tai muita penisilliinin sukulaisia. Jääkaapin antibiootit eivät ole penisilliiniä ja olen niitä kyllä amoksisilliini-allergian puhkeamisen jälkeen sietänyt, mutta paketissa lukee kuitenkin, että penisilliinille allergisten pitää niitten kanssa olla varovainen. 

En halua tehdä Belmopanissa mitään lääketieteellisiä kokeita. Jääkaapissa on kyllä säilössä varalta myös voimassa oleva epikynä, mutta toivon, ettei sille oikeasti tule täällä koskaan käyttöä. En todellakaan halua saada täällä mitään sairauskohtausta. Kylässä on tietääkseni yksi ambulanssi. Se vie potilaat Belmopanin sairaalaan, jonne en halua mennä jos vain voin sitä välttää. Kävin siellä ajokorttia varten lääkärintarkastuksessa ja toivon, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. 

Belizessä ja erityisesti Belmopanissa asumisessa on paljon hyvää ja toivon, että saamme elää täällä vielä pitkään. Ainoita huonoja puolia onkin sairaanhoidon taso. Yritämme ennaltaehkäistä sairauksia niin paljon kuin mahdollista ja käydä Euroopan-lomilla kaikissa mahdollisissa tarkastuksissa. Olen Jamaikan ja Belizen vuosien aikana myös oppinut tekemään diagnooseja ja laatimaan hoitosuunnitelmia itse. Näissä oloissa on parasta olla muutama askel sairastamisen edellä. 

Melko terveenä pysyminen on nimittäin Belizessä asumisen ehto; täällä ei melkein mitään vakavampaa sairautta pystytä pitemmän päälle hoitamaan kovin tehokkaasti. Meillä on onneksemme hyvä vakuutus joka tarpeen tullen maksaa kyllä kuljetuksen lähimpään hyvätasoiseen sairaalaan, Belizestä joko Meksikoon tai Yhdysvaltoihin. Mutta ambulanssilento ei järjesty ihan hetkessä ja itse lennon aikanakin kuluu kallisarvoista aikaa.

Jamaikalla tilanne ei ollut paljon parempi. Veimme yhden ainoan kerran Mikon Kingstonin yliopistollisen sairaalan ensiapuun. Hän oli kahdeksan kuukautta vanha ja hänelle oli yhtäkkiä kehittynyt hinkuva yskä ja pelkäsin, että hän ei pian saa yskimiseltään henkeä. Ambulansseja on Kingstonissa enemmän kuin Belmopanissa mutta ne eivät välttämättä ole kovin hyvin varusteltuja ja liikenteen ja huonojen teitten vuoksi pääsevät liikkumaan hyvin hitaasti. En halunnut odottaa, että Miko tulisi niin sairaaksi, että meidän täytyisi matkustaa ambulanssilla nykien liikenteessä kaupungin toiselle laidalle.

Lähdimme siis omalla autollamme sairaalaan. Vastaanotossa selvisi, että Mikon happiarvot olivat hyvin alhaalla. Ensiapuosasto oli täpösen täynnä, sänkyjä oli rivissä kaksi kertaa enemmän kuin niille oli tilaa. Katosta roikkui jokaisen sängyn ympärillä likaiset verhot. Sängyillä ei ollut minkäänlaista suojaliinaa. Olin ottanut pienen neulotun peiton mukaani ja laskin Mikon sen päälle makaamaan, happiviikset nenässään. Cosimo ja minä seisoimme Mikon sängyn molemmin puolin ja yritimme olla kuuntelematta mitä heti verhon toisella puolella tapahtui. Sairaalassa oli likaista ja lohdutonta, vaikka henkilökunta kyllä teki hyvin työnsä. 

Ennen jokaista toimenpidettä mikä Mikolle sinä perjantai-iltana sairaalassa tehtiin, Cosimon täytyi käydä maksamassa kassalle. Tullessamme maksoimme ensin vastaanottomaksun. Pian sen jälkeen Cosimo kävi maksamassa hapesta. Vähän myöhemmin hän kävi maksamassa verikokeista. Ja hetken päästä keuhkokuvasta. Vasta kuittia vasten saimme hoitoa, toimenpide kerrallaan. Joka kerta kassalla seistessään Cosimo näki kun sisään sairaalaan tuotiin toinen toistaan pahempia tapauksia: ampumahaavoja ja auto-onnettomuuksien uhreja. Niin lähelle Kingstonin väkivaltaista todellisuutta emme onneksi toiste joutuneet. 

Monen tunnin päästä ryhmä lastenlääkäreitä ehti vihdoin lastenosastoa kiertämästä Mikoa katsomaan. Lastenlääkärien diagnoosin mukaan Mikolla oli keuhkoissa virusperäinen tulehdus jonka he uskoivat paranevan omia aikojaan. Saimme viedä pojan kotiin kuumelääkereseptin kanssa. Lähdin sairaalasta Cosimon ja Mikon kanssa erinomaisen helpottuneena. Sen kokemuksen jälkeen en enää koskaan halunnut joutua lähellekään Kingstonin yliopistollista sairaalaa.   

Sittemmin vietimme vierailijan osassa paljon aikaa yhdessä Kingstonin yksityisistä sairaaloista. Andrews Memorial -sairaalasta itsestään minulle jäi ihan hyviäkin mielikuvia, vaikka ajanjakso itsessään olikin äärimmäisen stressaava. Siitä ehkä joskus lisää tuonnempana. 

Jostain syystä Kingstonissa minusta joka tapauksessa tuntui, että tilanne ei siellä ollut sairaanhoidon suhteen yhtä dramaattinen kuin täällä Belmopanissa. Ehkä siksi, että Kingstonissa oli kuitenkin useampi sairaala, yliopistollisen lisäksi myös muutama yksityinen sairaala. Tuntui siltä, että mahdollisessa hätätilanteessa oli sentään jotain vaihtoehtoja. Ensimmäisen vuoden Belmopanissa huoli oli mieleni perukoilla jatkuvasti: mitä teen jos jotain tapahtuu, miten nopeasti pääsemme hyvään hoitooon? Nyt huomaan, etten ole asiaa aikoihin ajatellut ollenkaan. Opettelen elämään hetkessä ja olemaan yleensäkin huolehtimatta niin paljon. 

Yritän hoitaa poskiontelontulehduksenalun pois kotikonstein ja käyn kesällä Suomessa tekemässä allergiasairaalassa antibiootinsietotestit. Parempi siellä valvotuissa oloissa kuin täällä omin nokkineni.


Ps. Olen käynyt synnyttämässä molemmat lapset Suomessa. Siinä yhteydessä en siis ole saanut Kingstonin tai Belmopanin sairaaloista mitään kuvaa. Raskaudenseurannasta minulla kyllä on molemmista paikoista kokemusta. Tästäkin varmaan lisää joskus toisella erää. 

4 kommenttia:

  1. Voin hyvin kuvitella ettet mielelläsi mene siellä sairaalaan, minä en sinne halua täälläkään!
    Minulla on krooninen poskiontelontulehdus, mutta aika hyvin selviän yleensä ilman antibioottia, kortisonisuihkeiden ja nenähuuhtelukannun kanssa.

    VastaaPoista
  2. Rohkaisevaa, vaikka kurjaa, että muutkin kärsivät samasta vaivasta ja onnistuvat sitä hoitamaan ilman antibioottia. Täytyy varmaan kokeilla munkin taas vaihteeksi tota nenähuuhtelukannua.

    Finn for Lifen blogista taisin bongata, että asut Sardiniassa? Sielläkinkö siis sairaalaanmeno hirvittää?

    VastaaPoista
  3. Mies kävi poistattamassa sappirakkonsa, ja oli se sellainen kokemus että mielellään en sinne sairaalaan toiste mene. Hygieniataso ja varustelu olivat kuin 50-luvun venäjältä. Muiltakin olen kuullut samansuuntaisia tarinoita. Lapset sen sijaan ovat syntyneet molemmat Sienassa, Nino juuri ennen muuttoa siitä syystä että tiesin hoidon olevan Sienassa aivan eri tasoa kuin Sassarissa. Kuulemma oli paremmin varusteltu osasto kuin suomessa kätilöopistolla missä mun sisko on kätilönä. ;)

    Siinä vaiheessa kun koko naama särkee nenähuuhtelu ei yksin mulla enään tehoa, vaan rinnalle on otettava kortisoni, mutta toistaiseksi olen selvinnyt 3 talvea antibiootitta!

    VastaaPoista
  4. Italia on niin moniulotteinen maa, monessakin mielessä. Sieltä löytyy kaikenlaista. Mä olen joutunut käymään mieheni kotikaupungissa Torinossa lääkärillä muutaman kerran ja siellä sairaaloiden taso on kai läpi linjan hyvä. Ainakaan meillä ei ollut mitään valittamista. Paitsi että mä en ollenkaan ymmärrä miten Italiassa sairaanhoito noin yleensä toimii; oli jotenkin todella vaikea selvittää mistä löytyisi lääkäri jonka vastaanotolle voisin mennä.

    Toivotaan, että mäkin onnistun noin tehokkaasti hoitamaan tätä poskiontelovaivaa!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!