keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Iltapäiväkävelyllä

Kuumuus on nyt kerta kaikkiaan saanut voiton alkuvuoden sateista. Silloin tällöin vielä satelee mutta suurimman osan ajasta on paahtavan kuumaa ja aurinkoista. 

Iltapäivisin neljän jälkeen yritän silti edelleen viettää lasten kanssa aikaa ulkona edes hetken verran. Joskus keinumme takapihalla, toisinaan lapset leikkivät omia leikkejään etupihalla. Silloin tällöin lähdemme pienelle kävelyretkelle, Miko ja minä jalan ja Matilda rattaissa. 

Eilen kävimme iltapäivän ihanassa valossa hakemassa Cosimon töistä jalan. Oli kuuma muttei liian kuuma. Lapset halusivat välttämättä molemmat laittaa kävelyretkelle kumisaappaat jalkaan. 

Äidin reipas ja iloinen apulainen auttaa työntämään pikkusiskoa rattaissa
Saapasjalkalapset kävelyllä
Cosimon toimisto ja sen takana Brasilian suurlähetystö 
Mahtavat palmut iltapäivän auringossa
Monet edustustot ja toimistot Belmopanissa pitävät majaa alunperin omakotitaloiksi rakennetuissa taloissa, niin EU-toimistokin. Vaikka Belmopan rakennettiin varta vasten Belizen pääkaupungiksi 1960-luvulla, täällä on vain muutama varsinainen toimistotalo. 

Belizen poliittinen johto siirtyi Belize Citystä Belmopaniin vuonna 1970, mutta monet toimistot ja ulkomaiset edustustot jäivät edelleen Belize Cityyn. Suuri osa edustustoista on tähän päivään mennessä siirtynyt Belmopaniin mutta esimerkiksi Kuuban edustusto on edelleen Belize Cityssä. Melkein kaikkien yhtiöiden päämajat ovat myös edelleen entisessä pääkaupungissa. 


Ps. Olen aina ollut palmupuihin ihastunut, ne edustavat minulle eksotiikkaa parhaimmillaan. Pienemmistä palmuista en nyt enää viiden tropiikinvuoden jälkeen jaksa niin innostua mutta isot taivaaseen asti kohoavat puut tekevät minuun joka kerta yhtä suuren vaikutuksen, vaikka näen niitä joka päivä. 

tiistai 28. helmikuuta 2012

Hälyttävää

Belmopanissa tehdään jonkun verran murtovarkauksia ja niitten varalta monissa paremmissa taloissa täällä on käytössä hälytysjärjestelmä, niin meilläkin. Hälyttimien lisäksi, tai niitten sijasta, suurta osaa kylän taloista vartioi vahtikoira tai parikin. Niin meilläkin. Emme tosin hankkineet vartavasten kotiimme vahtikoiria. Koiramme ovat tulleet meille sattumalta emmekä tienneet alunperin minkälaisia koiria niistä oli kasvamassa. Molemmista povattiin itse asiassa pienten tassujen perusteella pieniä koiria, mutta kuinkas sitten kävikään? Tassut kasvoivat ja koirat kasvoivat ja nyt meillä on pihalla kaksi isoa koiraa jotka vahtivat taloamme raivokkaasti, yhteistyössä hälytysjärjestelmän kanssa. Lisäksi naapurustoamme valvovat Yhdysvaltain suurlähetystön vartioautot, jotka kiertävät lähetystön lähiteillä tarkistamassa, että kaikki on niin kuin pitää. 

Jamaikalla meillä oli myös käytössä hälytysjärjestelmä. Sekä olohuoneen että makuuhuoneen seinässä oli ohjauspaneeli josta säädimme hälytyksen päälle kun halusimme, ja lisäksi meillä oli kaksi kannettavaa paniikkinappia joita tavallisesti pidimme makuuhuoneen sängyn ja olohuoneen sohvan vieressä hätätapausten varalta. 

Koskaan emme Kingstonissa paniikkinappia tai hälytysjärjestelmää lopulta tarvinneet, mutta useamman kerran hälytys pärähti soimaan vahingossa. Verannan ovi oli muutaman kerran epähuomiossa jäänyt lukitsematta, aukesi tuulenpuuskassa ja oven aukeamisesta ilmoittava sensori pani hälyttimen soimaan. Eräänä yönä kun Cosimo oli työmatkalla Belizessä ja olin pikku-Mikon kanssa yksin kotona tuli kova ukonilma. Salama löi jonnekin lähelle maahan niin, että talo tärähti. Autojen hälyttimet kaikkialla alkoivat tärähdyksen seurauksena soida ja meidän talomme hälytin samoin. 

Joka kerran kun Kingstonin kodissamme hälytin pärähti päälle, vartiointifirma lähetti paikalle vartijaryhmän. Kolme tai neljä isoa aseistettua mustiinpukeutunutta miestä oli muutaman minuutin kuluessa oven takana kolkuttamassa. Heistä yksi oli kai aina koulutettu suhtautumaan rauhoittavasti säikähtäneisiin asiakkaisiin, koska kohtaamiset vartijaryhmän kanssa olivat lopulta aina aika leppoisia ja mukavia vaikka tapahtuivatkin niin usein keskellä yötä. Vartija, joka vaikutti muitten aseistettujen vartijoiden esimieheltä, jutteli niitä näitä sillä aikaa kun toiset vartijat kävivät läpi talon varmistamassa ettei mitään hätää ollut. Talo tarkistettiin aina läpikotaisin, silloinkin kun kyse oli selvästi vahingossa auenneesta ovesta tai salamasta. 

Hälytysjärjestelmästä huolimatta minua pelotti aluksi vähän Kingstonin talossamme kun Cosimo oli työmatkalla yön yli. Päivisin asuinalueella oli niin paljon vilskettä ja vilinää, ettei tullut mieleen pelätä. Mutta öisin kun pihapiiri hiljeni minua alkoi hirvittää. Se, että talossa yleensäkin oli hälytysjärjestelmä antoi ymmärtää, että oli jotain pelättävää. Kalterit ikkunoissa ja vartija asuinalueen portilla itsessään myös kertoivat tarinaa siitä, että aidan ja kalterien toisella puolella väijyi vaaroja. Asuinalueemme oli paremman kaupunginosan reunalla, mutta ihan lähellä oli vähemmän rauhallisia alueita, ja iltaisin ja öisin Kingstonissa saattoi kuulla laukauksia. Kaikki kaupungin ikävät uutiset nousivat iltaisin ja öisin yksin ollessani mieleen, ja katselin hermostuneena yötä kalterien lävitse paniikkinappi yöpöydällä vieressäni.

Kun Poppy tuli taloon ja kasvoi vähitellen isommaksi ja raivokkaammaksi vahdiksi en enää koskaan tosissani pelännyt kotona. Osin oli varmasti kyse siitä, että aloin tottua uuteen todellisuuteeni ja ymmärtää mitä Kingstonissa oli syytä pelätä ja mitä ei. Ja toisaalta tiesin, että Poppy varoittaisi minua hyvissä ajoin jos joku lähestyisi taloa yöllä, ja että se tekisi omalta osaltaan kaikkensa suojellaakseen meitä jos joku yrittäisi pyrkiä meille sisälle. 

Valitettavasti Poppy suojeli ja suojelee edelleen meitä epäilyttävien tuntemattomien lisäksi myös odotetuilta vierailta, ohikäveleviltä tutuilta ja kaikilta mahdollisilta korjausmiehiltä. Se on meitä kohtaan lempeä ja pyrkii iltaisin syliin kuin pieni koira, mutta osaa olla myös todella raivokas jos portin takana seisoo sille tuntematon ihminen - tai joku vanha tuttu huonolla asialla. 

Pongo ei jaksa ihan kaikkia ohikulkijoita haukkua niin kuin Poppy mutta toisaalta se on Poppyakin tarkkakuuloisempi. Pongo herää yöllä syvästäkin unesta ikkunaan pelottamaan talon edestä asiattomat kulkijat pois. Molemmat koirat näyttävät ja kuulostavat haukkuessaan aika pelottavilta. 

Nyt meillä on naapurissa lisäksi kaksi isoa vahtikoiraa. Tuttavamme muutaman talon päästä oli tervehtinyt uuden vierusnaapurimme valkoista koiraa sillä seurauksella, että eläinystävä-tutullamme on nyt kädessään kaksi reikää. Näiden pihapiirin neljän koiran ja Yhdysvaltain suurlähetystön läheisyyden rinnalla sähköinen hälytysjärjestelmämme tuntuu lähinnä kätevältä varajärjestelmältä. 

Hampaat maassa

Mikon leikkikoulun edessä osui tänään maasta silmiin tällainen aarre. 


Lienevätkö tipahtaneet joltakulta viime Halloweenina? Vai etsiikö paraikaa belmopanlainen vampyyri kylällä epätoivoisena hammasproteesiaan? Joku on tosin tainnut ainakin kertaalleen ajaa hampaitten yli; näillä ei enää verta imetä. 

maanantai 27. helmikuuta 2012

Kuppi kuumaa

Eräs ystäväni tarjosi minulle jauheesta tehtyä cappuccinoa kotonaan muutama viikko sitten ja vähän yllättäen se oli hyvää. Kävin hakemassa kotiinkin pari purkkia cappuccino-jauhetta. Yhdestä purkista saa 15 cappuccino-kupillista. Jauheesta tehdyt cappuccinot eivät purkin tietojen mukaan olekaan niin epäterveellisiä kuin aanailin, ja koko purkillinen jauhetta maksaa vähemmän kuin yksi minttusuklaajääkahvi Formosassa. Tällä mennään siis tämä viikko. Yritän tällä viikolla kuunnella itseäni ja levätä suosiolla useamman aamun kotona kuppi kuumaa kädessä. 

Tänä aamuna olen kyllä luvannut käydä hakemassa uuden autottoman ystäväni ensimmäistä kertaa mukaan tae-bo-ryhmäämme joten urheilua en tänään voi välttää. Mutta se on ehkä ihan hyväkin asia. Cappuccino odottaa tae-bon ja suihkun jälkeen.

Jauhecappuccino ja rusinapähkinäsekoitus


Ps. Arvelen, ettei Colcafen tuotteita ole laajemmin pienen suomenkielisen lukijakuntani saatavilla. Tätä ei siis varmaankaan voi laskea mainostamiseksi! 

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Leppoisan lauantain ainekset

Spanish Lookoutin mennoniittikylän laitamilla pidettiin viikonloppuna Expo, jossa erilaiset firmat ja kaupat esittelivät palveluitaan ja tuotteitaan. Tilaisuus oli erittäin hyvin järjestetty, niin kuin mennoniittikylässä vain voi olla, ja viihdyimme siellä lauantaiaamupäivän. Iso katettu messualue oli täynnä väkeä heti aamusta alkaen. 

Kiertelimme katsomassa messujen tarjontaa. Söimme jäätelöt ja ostimme kanelipullaa ja muita leivoksia. Tervehdimme monia ystäviä ja tuttuja jotka meidän tavoin kulkivat pitkin messualueen leveitä käytäviä, ja kävimme tsemppaamassa niitä ystäviä jotka olivat viikonlopun Expossa töissä.  

Kotimatkalla lähdimme ensin pellon vartta väärään suuntaan ja eksyimme vahingossa Spanish Lookoutin lentokentän reunalle. Se oli hauska sattuma. Voisin ajella pellon reunaa Spanish Lookoutissa koko päivän. Kylä on kuin toinen todellisuus, täydellisine peltoineen ja tarkasti pystytettyine aitoineen. Kaikki Spanish Lookoutissa on avaraa ja tässä mittakaavassa suurta, ja mennoniittien hallitsema ahkeruuden ja kiireettömyyden tasapaino tuntuu ja näkyy kaikkialla. 

Hauska pienoismalli yrityksestä joka vie Belizestä erilaisia papuja maailman eri kolkkiin.
Miko ihailemassa tipuja. Messuilla törmäsimme myös pupunpoikasiin jotka tuntuivat tämänviikkoisen unen jälkeen jotenkin tutuilta ja läheisiltä.
Paikalla oli varalta paloauto ja kaksi ambulanssia. Kaikki SpanishLookoutin omia autoja. Mennoniittikylä elää Belizessä osin omassa hyvin organisoidussa ja kauniissa todellisuudessaan. 
Spanish Lookoutin lentokenttä. Tuolle taivaalle tekisi mieli lentää!
Lentokentän yksityiskohta. Belizen oloissa tämä on aika iso lentokenttä.
Spanish Lookoutin kylän päätie, Center Road
Kotona Pongo päästi irti lelusta hymyilläkseen kameralle.
Matilda keinumassa.
Pitkät silmäripset ja yksi tytön kolmesta hymykuopasta!
Miko hetken vakavana.
Hetken vain!
Mies ja hänen koiransa.

Valo sumuisen käytävän päässä

Melkein koko viikon olen ollut vähän levoton ja alavireinen. Minulla on ollut kai liian kiire, koko viikon liikaa pientä puuhaa ja ajateltavaa, enkä ole saanut kokonaisuudesta otetta. Tavallisen arjen lisäksi mielessä ovat viime päivinä jollain melkein tiedostamattomalla tasolla pyörineet kahden vuoden takaiset tapahtumat. Viime vuonna anopin sairastumisen ensimmäinen vuosipäivä kului melkein huomaamatta. Matilda olikin silloin vielä ihan pieni ja oli juuri alkanut nukkua huonosti. Alitajuntani kai säästi minua silloin miettimästä muuta kuin arjen tehtäviä. 

Parin viime kuukauden aikana olen alkanut tulla hitaasti ulos vauva-ajan sumusta. Lakkasin imettämästä Matildaa äskettäin ja sain neljän ja puolen vuoden raskaus- ja imetysrumban jälkeen ruumiini takaisin omaan käyttööni konkreettisella tavalla. Ja koska Matilda tätä nykyä nukkuu paremmin, olen minäkin saanut pitkästä aikaa nukuttua. Levon seurauksena olen alkanut saada takaisin myös ajattelevan pääni. Mielensopukoissa on nähtävästi odottanut käsittelyvuoroa anopin dramaattinen sairastuminen.

Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin varannut aikaa olla vain ja ihmetellä tällä viikolla. Mutta pitäisi kai vihdoin oppia ja ymmärtää, että tarvitsen joka tapauksessa päivittäin edes hetken omaa rauhallista aikaa, ja silloin tällöin ainakin yhden päivän ilman mitään suunniteltua tekemistä tai aikataulua. Muuten päässä alkaa suhista, koko ajan tuntuu siltä niin kuin olisin unohtanut jotain, ja pian huomaankin jättäneeni kananmunat keittymään liian pitkäksi aikaa tai etten ole muistanut hoitaa jotain sovittua asiaa. Oli sitten jonkun raskaan vaiheen vuosipäivä tai ei. 

Perjantaiaamuna otin vihdoin omaa rauhallista aikaa, join kupin cappuccinoa, ja istuin aloillani sohvalla sen koko kaksi ja puoli tuntia mikä on minun omaa aikaani arkiaamuisin. Aika kulki siivillä mutta perjantaiaamun lepo riitti vihdoin rauhoittamaan minut ja levottoman mieleni. 

Perjantaiksi osui myös lounas Cosimon työpaikalla. Kävin siellä syömässä lasten kanssa ja teki hyvää nähdä toimiston väkeä. He ovat kuin pieni kyläyhteisö itsessään, Cosimo, toinen eurooppalainen kollega, vartija, toimiston sihteeri ja autonkuljettaja. Cosimon toimiston väki, etenkin belizeläiset kollegat, muistuttavat minua siitä mikä onni on asua Belizessä.

Toisen muistutuksen sain perjantai-iltana. Cosimo ja minä kävimme katsomassa Belmopanin kansainvälisten naisten ryhmän varietee-esityksen. Teki erinomaisen hyvää viettää aikaa Cosimon ja monen ystävän kanssa meidän kaikkien yhteisessä olohuoneessa, George Price Centressä. Intialaisten tyttöjen tanssiesitys ja taiwanilaisten naisten laulut olivat lohduttava näyttö siitä, että omasta kulttuurista voi pitää kiinni myös kaukana kotoa. Brittimies esitti hauskan oodin siitä kuinka haastavaa mutta äärimmäisen palkitsevaa voi olla asettua pieneen Belizeen. Nauroin silmät kyynelissä kun Yhdysvaltain suurlähettiläs ja British High Commissioner, Brittien korkein edustaja Belizessä - mahtavan mukavia miehiä molemmat - nousivat Elvis-kopion rinnalle lavalle soittamaan Hounddogin tahtiin ilmakitaraa. Nauramaan minut sai myös britti-äidin ja -tyttären esitys turhan helposti hajoavista muovituoleista. 

Varieteen loppua kohti toinen taiwanilaisista laulajattarista lauloi yhden laulun myös englanniksi ja pyysi meitä muita laulamaan mukana. Laulu oli tuttu monelle ja George Price Centren sisällä soi pehmeästi yhteislauluna "You light up my life". Se tuntui osuvalta lopulta viikolle: tämä pieni kaupunki ja sen monet hyvät ihmiset valaisevat kyllä olemassaolollaan synkemmänkin viikon kunhan en vain ole liian kiireinen huomatakseni kaikkea hyvää ympärilläni. 

Uuden ajan alku

Olemme pari vuotta olleet oman naapurustomme harvoja koiranomistajia. Olemme Belmopanissa harvinainen tienpätkä siitä, että täällä joka pihassa ei ole koiraa. Meidän talomme kaikki aitanaapurit ovat tähän asti olleet koirattomia talouksia. Vastapäisen talon pihalla näkyy silloin tällöin hassu pieni ja pyöreä mustavalkoinen chihuahua mutta se ei taida asua talossa pysyvästi. Chihuahua on niin olemattoman pieni, ettei sen ääni melkein edes kuulu tien toiselta puolelta meille asti. 

Muutaman talon päässä oli pihassa jonkun aikaa pit bull, joka oli niin hiljainen ja tumma väritykseltään, että se melkein katosi nurmikkoon. Joskus öisin se hiipi talomme ohi ja innosti meidän koiramme ikkunaan ärähtelemään mutta muuten siitä ei kuulunut ääntäkään ja sen olemassaoloa tuskin huomasin. Ja sitten koira katosi yhtä yllättäen kuin oli naapurustoon ilmaantunutkin. Vähän pitemmällä kadun varrella asuu muutama muukin koira mutta nekään eivät turhia hauku ja elelevät molemmat omissa talouksissaan lähinnä sisäkoirina. 

Eilen illalla kun tulimme Cosimon kanssa Belmopanin kansainvälisten naisten ryhmän varietee-esityksestä (josta lisää myöhemmin) näin naapuripihalla ison valkoisen koiran. Talossa ei ole aikoihin asunut ketään ja vaikka sitä onkin selvästi tällä viikolla valmisteltu uutta asukasta varten, oli silti yllätys nähdä pihalla koira. Valkoinen koira oli kuin haamu pimeällä pihalla, mutta kun Cosimo nousi autosta avaamaan porttia, haamu haukkui ja paljastui oikeaksi eläväksi koiraksi. Koira näytti pit bullin ja jonkun muun ison rodun sekoitukselta. 

Yhdeltätoista, kun olin juuri käynyt nukkumaan, valkoinen koira alkoi haukkua pihallaan. Sen täytyi olla ihmeissään uudesta todellisuudestaan. Sisällä talossa Pongo hermostui ulkona haukkuvasta koirasta. Lähdin sängystä takaisin alakertaan nostamaan ruokahuoneen ikkunalaudoilta sivuun helposti hajoavaa tavaraa siltä varalta, että Pongolle tulisi mieleen käydä ikkunoista katsomassa mitä naapurin pihalle kuuluu. Pongo tuli minua portaissa vastaan. Koirat asuvat ja elävät meillä alakerrassa koska silloin kun niillä on punkkeja on hyvä, että edes jotkut huoneet pysyvät punkittomina. Tavallisesti koirat eivät edes yritä yläkertaan. Pongo pyrkii portaita ylös silloin kun ukostaa tai jos sillä on muuten epävarma olo. 

Johdatin Pongon alas portaita ja kävin nostamassa koriste-esineet ruokailuhuoneen ikkunalaudoilta pois. Naapuripihalla valkoinen koira haukahteli edelleen hermostuneen oloisesti. Halusin osoittaa meidän koirillemme, että ulkoa kuuluvalla haukulla ei ollut mitään väliä, joten istuin hetkeksi alakertaan katsomaan televisiota. Poppy ja Pongo kävivätkin pian sängyilleen nukkumaan, valkoinen koira rauhoittui omalla pihallaan ja minäkin menin vihdoin nukkumaan. Läpi yön heräsin kuitenkin naapurin koiran haukkuun. Koiraparka ei vielä tiedä, että asuu rauhallisessa kylänosassa missä Yhdysvaltain suurlähetystö vartioi seutua niin hyvin, ettei täällä vahtikoiralle oikein riitä hommaa. Ihan hyvä on pysyä valppaana mutta haukkuminen on useasti ihan turhaa. Meidänkään koirat eivät tosin ole tätä asiaa vielä täysin hyväksyneet vaan pyrkivät nekin edelleen hoitamaan tarmokkaasti talonvahdinhommia. 

Tänä aamuna päästin koirat käymään pihalla. Valkoisen koiran rinnalle oli yhtäkkiä jostain ilmaantunut valtava rottweiler. Koirat haukkuivat toisilleen raivokkaasti aidan läpi. Kävin viemässä Poppyn ja Pongon aamulenkille. Mennen tullen valkoinen koira ja rottweiler naapurista muistuttivat meitä kovaan ääneen olemassaolostaan. Toivon, että koirat ennen pitkää tekevät keskinäisen yhteistyö- ja avunantosopimuksen ja alkavat elää rauhallista rinnakkaiseloa. Nehän voisivat vaikka jakaa keskenään tienpätkän vahtivuoroja niin, että jokainen saisi nukkua kunnon päiväunet?

Mutta vaikka haukkukilpailut jatkuisivatkin, tilanne voisi olla paljon pahempikin. Uuden naapurin koirat ovat suuria ja hyvinsyöneen näköisiä. Ne saavat molemmat kulkea pihalla vapaasti sen sijaan, että olisivat ketjun päässä, ja vaikuttavat terveiltä ja kaikinpuolin hyvävointisilta. Olisi kovaa jos melkein koirattomaan naapurustoomme olisi ilmaantunut joku selvä eläinsuojelutapaus näitten mahtavien vahtikoirien sijaan. 

lauantai 25. helmikuuta 2012

Unienselitystä

Näin viime yönä vaikuttavaa unta kahdesta suuresta tarantella-hämähäkistä, mustasta ja valkoisesta, jotka elelivät ja oleilivat meidän makuuhuoneemme nurkassa yhdessä pienen kaninpoikasen kanssa. Kaikki kolme olivat pörröisiä ja vähän pelottavia, niin hämähäkit kuin kaninpoikanenkin, ja keskikokoisen kaalinpään kokoisia. Pelkäsin ensin hämähäkkien syövän pupun mutta huomasin pian, että hämähäkit ja kaninpoikanen elivätkin sulassa sovussa keskenään, ja säikyttelivät meitä ihmisiä nurkastaan yhteistoimin.

Kävin etsimässä Googlesta valkoista tarantellaa koska olin utelias tietämään onko niitä oikeasti olemassa. Sellaisia puhtaanvalkoisia tarantelloja kuin uneni hämähäkki ei taida esiintyä muualla kuin unissa. Mutta hämmentävää kyllä vaikuttaa kuitenkin siltä, että valkoisia tarantelloja esiintyy unissa laajemminkin. Eräällä satunnaisella unienselityssivustolla nimittäin mainittiin erikseen valkoinen tarantella.

En usko näihin "virallisiin" unienselityksiin - ne ovat minulle samanlaista vaaratonta huvia kuin horoskoopit - mutta luotan kykyyni selittää silloin tällöin omien unieni merkityksiä itselleni. Uskon, että alitajunta lähettää joskus unien kautta pohdittavaksi ja omaksuttavaksi asioita ja ajatuksia. 

Kävin silti huvikseni katsomassa mitä sivustolla oli sanottavaa unieni hämähäkeistä: Valkoinen tarantella merkitsee tervehtymistä, toivoa ja energiaa. Musta tarantella puolestaan epärehellisyyttä, kauhua ja pettymystä. Karvainen tarantella unessa on kehotus katsoa pinnan alle. Löytämäni sivuston mukaan tarantella unessa yleisesti ottaen muistuttaa raskaista ajoista menneisyydessä ja siitä, että nyt on aika jättää menneet taakse. 

Eläinlapset unissa puolestaan kuulemma kertovat siitä, että suhtautuu ongelmiin elämässä lapsen tavoin. Kaneista sivusto sanoo, että niillä yleensä ottaen on unissa epämääräisen myönteinen merkitys. Kaniunien merkityksen selvittämistä varten täytyy miettiä unen muita elementtejä. Jung kuulemma uskoi, että kani symboloi vapauksia joita syystä tai toisesta uhataan. Pahantahtoisista kaninpoikasista ei löytynyt erillistä mainintaa.

Mitäköhän tästä unesta pitäisi siis oppia ja ymmärtää? Siitä se ainakin kertoo, että Matildan heräilyistä huolimatta nukuin katkonaiselta tuntuneen yön aikana tarpeeksi, että ehdin nähdä ainakin yhden pitkältä tuntuneen unen!

perjantai 24. helmikuuta 2012

Sähkötön päivä

Melkein koko kylä oli eilen ilman sähköä; Belize Electric teki sähkötöitä ja varoitti jo etukäteen, että aamu-seitsemästä iltapäivään asti sähköt olisivat torstaina poikki suuressa osaa Belmopania ja lähikylissä. Jonkun onnenkantamoisen vuoksi meillä kotona sähköt kuitenkin toimivat. Televisio- ja internet-firmassa ei kummassakaan kuitenkaan näytä olevan aggregaattia, joten vaikka meillä oli sähköä, pitkälle iltapäivään internet oli poissa päältä samoin kuin kaikki televisiokanavatkin. Aika lailla sähköttä mentiin siis meilläkin.

Näitä suunniteltuja sähkökatkoja on Belizessä silloin tällöin, ja joskus sähköt menevät muuten vain pois päältä. Tavallisesti sähkökatkot kestävät onneksi vain lyhyen aikaa mutta useamman kerran olemme olleet ilman sähköä useamman tunninkin. Kingstonissa ison hurrikaanin jälkeen meillä ei kerran ollut sähköä eikä puhdasta juoksevaa vettä melkein viikkoon, ja siellä sähköt menivät muutenkin verrattain usein varoittamatta pitemmäksi aikaa pois päältä. 

Ei ole kuitenkaan kamalan vaikeaa elää ilman sähköä, ainakaan näissä lämpimissä oloissa. On kätevä voida laittaa valot päälle kun ilta ulkona pimenee, ja tuuletin pyörimään kun on oikein kuuma. Jääkaapin, pakastimen, internetin ja televisionkin on hyvä toimia yleisen viihtyvyyden vuoksi. Mutta ei lopulta ole niin kovin dramaattista jos sähkö on silloin tällöin poikki. 

Näitten sähkökatkoisten vuosien jälkeen en oikein tiedä miten suhtautua Eiffel-tornin, erilaisten muitten rakennuksien ja rakennelmien ja lukemattomien kotitalouksien pimenemiseen tunniksi kerran vuodessa Earth Hour -tapahtuman merkeissä. Kun on elänyt ilman sähköä ja vettäkin, ja joka kauppareissulla on yllätys mitä kaupasta sillä kertaa löytyykään, tuntuu ihan selvältä, että pärjäämme kaikki vähemmälläkin. 

Oli miten oli, lempikahvilani Formosa oli kiinni eilen aamulla, sekin kai sähkökatkon vuoksi. Se kyllä vähän harmitti. Halusin nimittäin tutustuttaa uuden ystäväni Formosan ihaniin jääkahveihin. Päädyimmekin sitten perinteisemmälle kahville meille kotiin. Ystäväni on saapunut Belizeen perheineen vasta muutama viikko sitten. He odottavat edelleen autoaan ja huonekalujaan jotka ovat hitaasti matkaamassa kontissa tänne toiselta puolelta maailmaa. 

Tiedän millaista on asua puolityhjässä talossa vieraassa maassa ilman ajopeliä, ja olen iloinen voidessani auttaa edes vähän: hakea uuden ystäväni hiljaisesta ja tyhjästä talostaan ulos kahville tai vaikkapa kauppaan. On vaikea saada kuvaa uudesta kotimaasta jos sitä ei pääse lähestymään kuin jalan. Etenkin kun jalan ei tähän aikaan vuodesta Belizessä pääse kauas. Kuuma kausi on nyt alkanut toden teolla, eikä ulkona kävele ilokseen pitempiä matkoja. Istuimme eilen aamulla keittiössä tuulettimen alla ystäväni kanssa, joimme kahvia ja juttelimme elämästä ja Belizestä.

Koiratkin käyttävät kuumalla säällä paljon aikaa vain makoilemalla varjossa takapihalla, nekään eivät jaksa leikkiä ja juosta pahimman helteen aikaan. Iltaisin varsinkin Pongo-pentu on levoton eikä osaa rauhoittua nukkumaan. Muutama ilta sitten lasten käytyä jo nukkumaan seisoin pyjamassa pimeällä etupihalla puhaltamassa saippuakuplia jotta Pongo saisi väsytettyä vähän itseään poukkoilemalla kuplien perässä. Muistan seisoneeni pihalla viime keväänä samoissa hommissa useamman kerran. Tänä vuonna koiran hypyt ovat vielä hienompia ja korkeampia ja se on oppinut haukkaamaan samalla kertaa monta kuplaa suuhunsa.  

Perhonen

Miko haluaa omien sanojensa mukaan "oppia neulomaan". En ole ihan varma mitä hän tarkalleen ottaen tarkoittaa mutta päätin joka tapauksessa yrittää lähestyä uutta harrastusta narunpujottelutehtävillä. Sellaisia ei täältä kaupoista valmiina löydy mutta arvelin, että voisin tehdä niitä itse, jos vain löytäisin jostain rei'ittäjän ja softislevyjä (kylläpä kesti kauan selvittää Googlen avustuksella mitä "craft foam" on suomeksi). 

Luulin, että joutuisin kiertämään koko kylän - ja lopulta tilaamaan jostain ihan muilta mailta askarteluvälineitä - mutta tarvitut tavarat löytyivätkin heti ensimmäisestä paikasta mistä niitä lähdin etsimään, ostarin kirjakaupasta. Löysin softislevyjen lisäksi myös perhosenmuotoisia softispaloja, softisnarua ja kiinalaisen ompelukuvan, ja kaikenlaista muutakin mukavaa. 

Askartelutarvikkeita Belmopanista
Muutama päivä sitten Miko ja minä teimme Matildan päiväunien aikana harjoituskierroksena perhosen. Perhonen oli valmiiksi leikattu muotoon, minä tein siihen rei'ittäjällä reiät ja Miko pujotteli avullani narun reikien läpi. Perhosesta tulee ehkä vaikkapa synttärikortti jollekulle. Seuraavana päivänä leikkasin Mikolle softislevystä autonmuotoisen palan ja tein siihen reiät samalla tapaa kuin perhoseenkin. Autoon Miko osasi jo ihan ilman apua pujottaa hienosti narua edellisen päivän perhosharjoituksen perusteella. 

Perhonen
Olen vähän toisella silmällä yrittänyt etsiskellä netistä muitakin vastaavia askartelutehtäviä. Lähinnä olen hakenut sellaisia juttuja jotka lapsi pystyisi itse helposti oppimaan ja omaksumaan. Mikon kädentaitojahan tässä harjoitetaan eikä minun; en halua välttämättä itse joka päivä askarrella ihan vain askartelemisen ilosta. Tärkeää on, että lapsella on kivaa ja hän saa tuntea oppimisen iloa. 

Hiljalleen keräilen voimia sormivärejä varten. Minulla on niitä täällä kotona jemmassa odottamassa sopivaa hetkeä. Tiedän, että kun purkit kerran avataan, ne täytyy ottaa esille useamman kerran viikossa. Pidin itse sormiväreistä paljon lapsena. Miko on niitä päässyt koettamaan leikkikoulussa ja tekisi varmasti kotonakin mielellään sormiväritaidetta. Minä vain näen sieluni silmin pieniä perusvärisiä sormenjälkiä läpi talon kaikkien seinien, sormivärejä pitkin kattoa ja lattioita. Ehkäpä voisin perustaa pihalle sormiväristudion? 

Mutta ensin opetellaan kyllä vielä hetki tätä pujotteluasiaa. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Monien kaupunkien monet tutut tiet

Aamuvarhaisen sumu vaihtui tänä aamuna harmaaksi sateeksi joka kasteli kuuman asvaltin ja sai sen hetkeksi tuoksumaan lapsuuden kesäiseltä kaupungilta, ruutuhypyltä lämpimässä tihkusateessa. Nyt kun lähestytään puoltapäivää aurinko paistaa täydellä teholla. Kastunut asvaltti kuivui hetkessä auringonpaisteessa ja alkoi hohkata omaa kuumaa lämpöään.

Meidän kohdallamme tie on vielä päällystetty mutta jo muutaman korttelin päässä meiltä asvaltoitu tie muuttuu leveäksi hiekkatieksi. Sateet ja autonpyörät kuluttavat sekä asvaltoituihin että hiekkaisiin teihin halkeamia, koloja ja vähitellen leveneviä naarmuja. Jos naapuruston teitä ei korjata ja tasoiteta nyt, juuri ennen vaaleja, niitä ei varmasti korjata pitkään aikaan. Onneksi tunnen lähiteiden kaikki kolot ja kulumat ja tiedän miten niitä autolla välttää. 

Vaikken Kingstonissa ajanut juurikaan autoa, tunsin sielläkin hyvin ne tiet joita pitkin kuljimme kauppoihin tai joitten varrella ystäväni asuivat. Tunsin ja tiesin kolot ja paikat joissa halkeamat olivat niin syviä, että ne täytyi kiertää koukkaamalla toiselle puolelle kapeaa tietä. 

Kaksi vuotta muutostamme Jamaikalta, jotkut Kingstonin tutuista teistä on varmaan korjattu. Arvaan, että osa on silti entisellään. Teitten tutut kolot ovat nyt kaksi vuotta myöhemmin entistä syvempiä ja leveämpiä. Joitain halkeamia on ehkä täytetty, mutta täytteet ovat vähitellen kuluneet sateitten mukana pois paljastaen saman haavan tiessä uudestaan. Kun sataa kunnolla, tutut tienristeykset tulvivat niin kuin aina. 

On outoa, että maailmassa on monta kaupunkia jossa olen asunut ja joitten tiet ja kadut ovat minulle tuttuja, joitten kadunkulmat ja tienkäännökset ovat minun lihasmuistissani. Toisaalta nämä tutut kaupungit muuttuvat vähän koko ajan ja tuttu pääkatu saattaakin muutaman vuoden päästä näyttää vain pääpiirteittäin tutulta. Kadunpätkän pituus on sama mutta kaupat kadun varrella ovat uusia ja tuntemattomia. 

En tiedä mitä pitäisi tehdä muistoille monista eri kodeista ja näistä kaikista väliaikaisista kotimaista. Pitäisikö muistoista yrittää pitää kaikin voimin kiinni, tallentaa albumeihin ja päiväkirjoihin, vai luottaa vain lihasmuistiin ja siihen että tärkeimmät muistot ja mielikuvat pysyvät mielessä aina?

tiistai 21. helmikuuta 2012

Tee se itse -tukiverkko

Kun tukiverkostoa ei ole, se on itse kehitettävä. Joka maassa aina uudestaan. Täällä Belmopanissa meillä on tätä nykyä aika toimiva tukiverkko, joka on muotoutunut vähän sattumalta ja omia aikojaan. 

Lastenhoitaja hoitaa Matildaa aamuisin muutaman tunnin, samaan aikaan kun Miko on leikkikoulussaan. En oikeastaan ajatellut tarvitsevani Matildalle hoitajaa, mutta halusin tarjota mukavalle tutulle nuorelle naiselle töitä kun hän joutui yllättäen työttömäksi. Kun lastenhoitaja oli ruvennut Matildaa aamuisin hoitamaan, ensin muutaman aamun viikossa ja nykyään parin tunnin verran joka arkiaamu, huomasin kuinka paljon olin häntä tietämättäni avuksi kaivannut! Aamuista on Mikon leikkikoulun ja Matildan hoitajan avulla tullut minun omaa aikaani, jolloin ehdin käydä rauhassa suihkussa, ajatuksella ruokaostoksilla, kahvilla ystävän luona, ulkoiluttamassa koiria tai muuten urheilemassa. Tai istua vain hetken ja olla tekemättä mitään; luonnostella mielessä blogikirjoitusta. Aamujen voimin jaksan läpi lopun päivän vaikka olisin väsynyt tai muuten poissa pelistä.

Lastenhoitajan sisko on puolestaan meidän kotiapulaisemme. Kotiapulainen tekee meillä käytännössä lähes kaikki kotityöt, ruuanlaittoa lukuunottamatta. Hän tulee töihin puolenpäivän maissa joka arkipäivä ja tekee töitä muutaman tunnin ajan. Ensimmäisinä Jamaikan-vuosina en olisi ikinä uskonut, että pystyisin antamaan näin paljon kodin hommista jonkun muun tehtäväksi. Kingstonissa asuinalueellamme kaikilla muilla oli kokopäiväinen kotiapulainen, joka asui heidän taloudessaan pienessä apulaisenhuoneessa. Ihmettelin miten naapurini tiesivät olevansa olemassa kun eivät ikinä tehneet mitään kotitöitä. (Ja toisaalta mietin silloin ja mietin usein edelleen myös kuinka raskasta täytyy olla kotiapulaisen elämä kun työ ja koti ovat saman katon alla. On oltava koko ajan saatavilla ja toisaalta pyrkiä olemaan koko ajan poissa tieltä.) 

Tätä nykyä tiedän, että voi tuntea itsensä ihan täydeksi ihmiseksi ilman lattioiden ja vessojen pesuakin. Siivoaminen on parhaimmillaan terapeuttista, mutta niin on myös lepäily tai rauhallinen aika lasten kanssa. Tiedän myös hyvin, että pääsen vielä elämässäni kuuraamaan monta kylpyammetta ja pesemään tuhansia koneellisia pyykkiä. Nautin nyt kuluneiden ja tulevien vuosien edestä siitä, että minulla on joka arki-iltapäivä kotitöitä hoitamassa kotiapulainen. Semminkin kun auttaja on niin äärimmäisen fiksu ja mukava, kuten sisarensakin. 

Lastenhoitaja ja kotiapulainen auttavat meitä vuorotellen lastenhoidossa kun meillä on iltamenoja. Molemmat ovat lapsille tuttuja ja mieluisia seuralaisia ja minä jätän hyvällä mielellä lapset heidän hoitoonsa. Maailmassa on hyvin vähän ihmisiä joiden hoitoon rohkenen ja haluan lapsiani jättää; onneksi nämä nuoret naiset löysivät tiensä meidän elämäämme.

Cosimon toimiston autonkuljettaja auttaa meitä monissa käytännön asioissa, joskus työnsä puolesta mutta usein myös ihan hyvää hyvyyttään. Mikokin tietää jo, että kun jotain menee talossa rikki, autonkuljettaja tulee ja korjaa. Kun koirat saavat pihalla kiinni linnun, tai tappajamehiläiset uhkaavat ottaa talon valtaansa, autonkuljettaja tietää mitä tehdä. Hän tuntuu osaavan melkein mitä tahansa ja on mitä mukavin ihminen. 

Ystävämme, joka hoitaa kotonaan koiriamme meidän poissaollessamme, on myös osa paikallista tukiverkkoamme. Ilman häntä emme voisi niin huoletta pitää lomaa Belizestä silloin tällöin. Ystävästämme tuli koiriemme lomahoitaja vähän sattumalta. Cosimon eurooppalaisen kollegan oli ollut tarkoitus ottaa Poppy hoitoonsa lomamme ajaksi, mutta juuri lomaa edeltävänä päivänä kollegan aita meni rikki ja hänen omat koiransa karkasivat. Yritimme hätäisesti etsiä jotain muuta paikkaa minne Poppyn jättää ja ihana ystävämme tarjoutui ottamaan Poppyn kotiinsa lomamme ajaksi. Hän on sittemmin joustanut hoitamaan myös Pongoa, silloinkin kun Pongo oli vielä vähän sairas. 

Minun vanhempani ovat olleet täällä molemmat vuorollaan meitä auttamassa Cosimon pitempien työmatkojen aikana. Käytännön avun lisäksi he ovat myös osa henkistä turvaverkkoani Skypen välityksellä. Kiitos Skypen, sähköpostin ja Facebookin, perhe ja muilla mailla asuvat ystävät eivät koskaan onneksi ole kovin kaukana. Paikalliset ystäväni ovat hekin osa henkistä turvaverkkoani ja heistä on toki apua myös käytännön tasolla. 

Apujoukkoja meillä siis onneksi tätä nykyä riittää. Arjen sujuminen riippuu paljon näistä monista auttajistamme. Varsinkin lastenhoitaja ja kotiapulainen ovat arjessa tärkeä tuki. Tietoisuus siitä, että tukiverkon lenkit ottavat vastaan ja joustavat jos jotain tapahtuu, auttaa itsessään minua viemään arkea eteenpäin päivästä toiseen. 

Tuntuu kyllä vähän oudolta olla riippuvainen näin monista ihmisistä joista suuri osa oli vielä muutama vuosi sitten meille vieraita. Minun on erityisen vaikea myöntää, että vaikka olen kotiäiti en hoida lapsiani yksin kahtakymmentäneljää tuntia vuorokaudessa. Mutta toisaalta on helpottavaa sanoa ihan ääneen, että yksin emme pärjää. Sitähän sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. 

Hyvän päivän ilta

Kiireinen päivä. Kävin aamulla puhkomassa nyrkeillä ilmaa tae-bo-DVD:n tahtiin ystävän luona; ja viemässä Pongon vanhoja syyhylääkkeitä eläinsuojeluyhdistyksen Lillylle, jotta hän voisi ne toimittaa edelleen hoitokoirallemme Scruffylle sen uuteen kotiin. Iltapäivällä meille tuli pieniä vieraita, ystäväni lapset jotka jatkoivat Mikon ja Matildan kanssa leikkiä siitä mihin olivat lauantai-iltana jääneet. Sain tehtyä illallisen ajoissa vieraista huolimatta; vain proosallista tonnikalapastaa, mutta se maistui hyvin koko perheelle. 

Illan hiljaiset tunnit ovat kiireisen päivän vastapainoksi kuluneet sopivan hitaasti. Lapset nukkuvat, koirat nukkuvat, Cosimokin jo nukkuu. Minä taidan vielä syödä kulhollisen ihanaa meksikolaista maustamatonta jugurttia ja painua nukkumaan sitten itsekin. 

maanantai 20. helmikuuta 2012

Ulkoleikkejä

Ilmassa on viime päivinä ollut eurooppalaisen kesän tuntu. Muutaman päivän on ollut kova helle, mutta jokin tässä säässä tuntuu tutulta ja muistuttaa minua lapsuuden ja nuoruuden kesistä. 

Niin kuin monissa muissakin isommissa taloissa Belmopanissa, meilläkin on keinuja ja liukumäki omalla takapihalla. Keinujen lisäksi eilen pihalla kyytiä saivat saippuakuplat. Jostain syystä Pongo sekoaa saippuakuplista ja juoksee ja hyppii niitten perässä kunnes on niin lopussa ettei jaksa kuin läähättää. Poppy ei niin kuplista välitä mutta lähtee välillä juoksuun mukaan sekin.




sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Pieni hyvä viikko

George Price Centreltä ei taida kannattaa enää odottaa viikonlopuksi ehdotuksia pienistä hyvistä teoista. Kävin siis hakemassa sunnuntaille pientä hyvää inspiraatiota erilaisilta Random Acts of Kindness -sivustoilta ja niitten hyvien tekojen listoilta. 

Huomasin, että monet listatuista pienistä hyvistä teoista ovat itsestäänselvyyksiä minulle niin kuin varmaan monelle muullekin. Ei ole mikään erityinen hyvä teko pitää ovea auki toisille, antaa paikkaansa bussissa jollekulle sitä enemmän tarvitsevalle, tai ottaa huomioon toiset autoilijat liikenteessä; kaikki kuuluvat hyvään käytökseen. Toisten huomioonottamisen pitäisi olla itsestäänselvyys maailmassa jossa asuu muitakin kuin vain minä itse. En ehkä aina huomaa tarjota apuani sitä tarvitsevalle, mutta yritän kyllä olla tietoinen muista ihmisistä ympärilläni, enkä ainakaan tahallani ole toisia auttamatta. 

Monet George Price Centren suosittelemista hyvistä teoista olivat näitä tavallisen arjen tavallisia tekoja eivätkä vaatineet kummempia toimenpiteitä. Belizessä eletään joka tapauksessa pienten hyvien tekojen kulttuurissa, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Cosimon toimiston autonkuljettaja ja sihteeri tuovat silloin tällöin töihin tullessaan torilta hedelmiä toimiston pienelle porukalle. Minä hoidan ystävämme lasta iltapäivisin aina tarvittaessa, ja hän puolestaan hoitaa koiriamme meidän poissaollessamme. 

Yllättävämpiä pieniä hyviä tekoja, jotka menevät tavallisen arjen tavallisia tekoja pitemmälle, ovat vaikkapa parkkimittarin täyttäminen jonkun toisen puolesta, kahvin ostaminen tuntemattomalle, tai elokuvalippujen tarjoaminen naapurille. Tällaisia pieniä toisten elämää ilahduttavia yllättäviä tekoja voisi hyvinkin tehdä useammin kuin vain viikon verran vuodessa. Tosin Belmopanissa ei ole parkkimittareita eikä elokuvateatteria eli täällä täytyy kehittää jotain muuta! 

Minulta puuttuu monesti mielikuvitusta ja rohkeutta tehdä näitä vähän yllättävämpiä tekoja. Cosimo on tässä minulle hyvä esimerkki. Hyvän tekeminen ja hyväntekeväisyys tulevat hänelle jotenkin luonnostaan. En tiedä liittyykö se italialaisuuteen vai mihin, mutta oli mitä oli, Cosimo inspiroi minuakin yrittämään tehdä enemmän hyvää. Tämä julkinen kehu olkoon pienten hyvien tekojen viikon viimeinen pieni hyvä teko!


Ps. Jos ihmettelette miten ehdin kirjoittaa kolme blogikirjoitusta yhden päivän aikana niin vähän samaa ihmettelen minäkin. Tämän päivän ensimmäisen blogikirjoituksen olin kyllä kirjoittanut suurimmaksi osaksi jo aikaisemmin odottamaan tätä anopin sairastumisen vuosipäivää.

Viiniä ja illallisvieraita

Kylläpä meistä on tullut sosiaalisia. Edustuspuolella on alkuvuoden ollut hiljaista mutta olemme pitkästä aikaa täyttäneet iltoja ihan omilla menoilla. Torstaina kävimme Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella viininmaistajaisissa. Tilaisuudessa oli rento tunnelma eikä kukaan kummemmin pohtinut viinien syvempää olemusta, tai pyöritellyt suussaan viinejä tai niitten makua kuvaavia sanoja. Kunhan maistelimme viinejä ja juttelimme niitä näitä. Paikalla oli muutamakin ystävä joten ilta kului oikein mukavasti. Ja vähän liiankin nopeasti. 

Lauantai-illaksi olimme kutsuneet muutaman ystäväperheen luoksemme illalliselle. Cosimo yritti varoittaa minua etukäteen siitä, ettei meillä ole tarpeeksi tuoleja kahdeksalle aikuiselle ja kahdeksalle lapselle, mutta asia kirkastui minulle todella vasta kun aloin kattaa pöytää vieraiden jo ollessa paikalla. Pakkauduimme jotenkin parin pöytämme ääreen, pienimmät lapset sylissä ja isommat omassa pöydässään, ja saimme kaikki syödäksemme. 
Inhosin itse lapsena lastenpöytiä, mutta eilen se tuntui parhaalta ratkaisulta lapsiseurueelle, joka söi ja juoksi sitten jatkamaan leikkiä, kun me vanhemmat olimme vasta ehtineet istuutua 
Olin jo pitemmän aikaa halunnut kutsua näitä ja muitakin ystäviä meille kyläilemään ja syömään, mutta omat odotukseni ovat olleet niin korkealla, etten ollut uskaltanut ryhtyä edes suunnittelemaan illalliskutsuja. Vihdoin viime viikolla päätin, että on parempi järjestää vähän puutteelliset kutsut kuin olla ikinä kutsumatta kavereita kylään. Illan teema oli rentous ja aika hyvin pystyimme teemaa noudattamaan. 

Ystävämme tekivät teeman mukaisesti alkupalat ja jälkiruuan rennosti ja ilman stressiä, ja toivat ne meille tullessaan. Cosimo teki suurimman osan pääruuasta. Hänkin otti niin rennosti, että unohti muun muassa laittaa tulen pastaveden alle. Melkein puoli tuntia odottelimme pastaveden lämpiävän ilman, että levy oli edes vielä päällä. 

Tarjosimme ystävän tuomien alkupalojen jälkeen italialaisittain pastaruokalajin ja liharuokalajin. Pasta oli kesäkurpitsa-makkarapastaa ja liha italialaisia lihapullia valkoviinissä. Cosimo teki pastan ja lihapullat, ja minä lihapullille pari helppoa ja rentoa lisuketta: rosmariiniperunoita ja paistettua kesäkurpitsaa. 

Lapset ovat kaikki tuttuja toisilleen niin kuin me vanhemmatkin. Lapset laukkasivat ympäri alakertaa koko illan. Me aikuiset juttelimme melun yli minkä kykenimme. Söimme ja joimme hyvin ja ilta päättyi inhimillisen aikaisin koska kaikkien oli pakko vetäytyä ennen pitkää lastennukutushommiin.

Eilisistä kutsuista rohkaistuneena suunnittelemme jo seuraavia. Toivotaan, että rikkinäinen tiskikoneemme saadaan pian korjattua. Tänä aamuna pesin eilisen illan tiskejä puolisentoista tuntia; Cosimo hoiti lapsia ja Cat Stevens piti minulle CD-soittimesta seuraa. 
Pestävänä melkein kaikki meidän talouden astiat; tässä vain pieni näyte aamun tiskeistä. 
Suomalaisista olutlaseista (kuvassa vasemmalla) juomme tavallisesti vettä; pienempi lasillinen ei täällä kuumassa riitä viemään janoa pois

Pysäyttäviä puheluita

Soitin äitini kännykkään Lontoosta maisterinopintojeni alussa syksyllä 2000. Äidin kännykkä oli pois päältä mikä oli hyvin epätavallista. Kurkkuuni noussut pala purkautui itkuna kun äiti muutama tunti myöhemmin soitti minulle takaisin ja kertoi, että isä oli saanut sydäninfarktin ja oli sairaalassa. Onneksi hoito oli aloitettu nopeasti ja isä toipui hyvin. Kävin kuitenkin pian Helsingissä varmistamassa omin silmin isän voinnin. Sisareni tuli muilta mailta samaan aikaan myös muutamaksi päiväksi Suomeen. Olimme koko porukka koossa pitkästä aikaa, paitsi että isä oli sairaalassa ja me muut hämmentyneinä kotona. Oli häkellyttävän kaunis syksy ja uskoin vanhempieni vakuutukset siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Melkein kymmenen vuotta myöhemmin, 19. helmikuuta 2010, olin juuri jostain syystä herännyt aamuyöllä kun kännykkä yhtäkkiä soi. Cosimo oli muutaman päivän työmatkalla Punta Gordassa Belizen eteläkärjessä. Pikku-Miko, uusi au pairimme, Poppy-koira ja minä olimme kotona Belmopanissa jonne olimme vihdoin vähän ehtineet asettua pitkän muuttoprosessin jälkeen. 

Puhelimen toisessa päässä oli Cosimo joka sanoi, että hän oli juuri saanut tiedon, että hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan Italiassa. Cosimo sanoi, että yrittäisi tulla aamuksi Punta Gordasta takaisin Belmopaniin. Hänen kännykkänsä akku oli melkein lopussa. Voisinko soittaa Cosimon isäpuolelta lisätietoja ja ruveta varalta katsomaan lippuja Belizestä Italiaan? Kuulin hetkeä myöhemin puhelimessa vakavalta isäpuolelta, että Cosimon äiti oli saanut aivoverenvuodon ja oli juuri menossa leikattavaksi. Internet ei tietenkään toiminut. Soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä tutkimaan lentomahdollisuuksia Belizestä Italiaan. Ja rupesin odottamaan Cosimoa etelästä kotiin. 

Enää minua ei suojannut nuoruuden usko siihen, että kaikki järjestyisi parhainpäin. Olin vanhempi ja viisaampi kuin silloin kun isäni sairastui. Koko elämä kääntyi päälleen sinä helmikuisena aamuna kaksi vuotta sitten. 

Alkuun Cosimon äidin tilanne oli erittäin huono ja häntä pidettiin lääketieteellisessä koomassa monta viikkoa. Cosimo vietti Italiassa noista viikoista neljä. Sillä välin me muut, Miko, au pairimme, Poppy ja minä, yritimme parhaamme mukaan selviytyä arjesta ja tutustua uuteen elinympäristöömme minkä jaksoimme. Olimme olleet Belizessä vasta aavistuksen verran yli kuukauden kun Cosimon äiti sairastui ja olimme saaneet konttimme huonekaluineen vasta hetkeä aikaisemmin. Tavarat olivat vielä mullinmallin ja kaikki kylällä oli vierasta. Olin puolessavälissä toista raskauttani. 

Ilman mahtavaa au pairiamme en olisi pärjännyt. Meille kehittyi nopeasti turvallinen ja mukava päiväjärjestys jonka puitteissa laskimme päiviä Cosimon paluuseen. Suunnittelimme aterioita, kävimme torilla ja leikimme Mikon ja Poppyn kanssa pihalla kun aurinko ja kuumuus iltapäivällä antoivat vähän periksi. Illat Miko katseli televisiota ja piirteli au pairin kanssa, ja kun Miko oli mennyt nukkumaan minä yritin rauhoittaa levotonta mieltäni katsomalla jakson toisensa jälkeen Dawson's Creekiä DVD:ltä. Olin ostanut sarjan kaikki esityskaudet pakettina Houstonista muutamaa viikkoa aiemmin ja ne tulivat nyt hyvään tarpeeseen mieltä tyhjentämään. 

Cosimo palasi maaliskuun lopussa Belizeen. Vähitellen hänen äitinsä herätettiin Italiassa koomasta ja äiti alkoi hitaasti parantua. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Cosimon äiti on toipunut olosuhteisiin nähden erittäin hyvin. 

Mutta mikään ei ole niin kuin ennen. 

Vanhempien vanhenemista ja sairastumista on vaikea sovittaa siististi yhteen kaukana kotoa asumisen kanssa. Pitkään Cosimon äidin sairastumisen jälkeen meistä tuntui, että meidän täytyisi muuttaa Belizestä jonnekin mistä pääsisi nopeammin vanhempien luokse mahdollisessa hätätapauksessa. Sittemmin olemme rauhoittuneet tähän todellisuuteen ja tietoon siitä, että kummankin kotiin matkustaa parhaimmillaankin vuorokauden verran ellei enemmän. Yritämme viettää vanhempiemme kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minä toivon, ettemme myöhemmin kadu elämäämme täällä kaukana ja toivo, että olisimme tehneet toisenlaisia ratkaisuja. Toivon meille ja vanhemmillemme monia hyviä vuosia ilman pysähdyttäviä puheluita.   

Mökkihöperöt

Vuokrasopimukseemme kuuluu, että vuokraisäntä leikkaa nurmikkomme. Tänään hän pitkästä aikaa hoiteli pihamaamme villistä niitystä hallituksi nurmikoksi. Tai siis lähetti kahden miehen työryhmän leikkaamaan ruohon ja samalla karsimaan pihapuista kuolleet oksat. Miehet tekivät erinomaisen hyvää työtä ja kiitin ja kehuin heidän työtään pienten hyvien tekojen viikon hengessä. George Price Centreltä ei ole tänään ehdotusta kuulunut. 

Koirat joutuivat odottelemaan sisätiloissa sen aikaa kun ulkona ruoho sai kyytiä. Ensimmäinen puolisen tuntia kului puruluita jäystäen, seuraava lepäillen. Sitten alkoi sisällä villi leikki. Oli hauska katsella mökkihöperöiden koirien painia. Mutta onneksi sille tuli loppu; nurmikko on leikattu, oksat siivottu tienvarteen odottamaan puutarharoska-autoa, ja koirat ovat pihalla nuuskimassa ruohonleikkaajien jalanjälkiä. 

lauantai 18. helmikuuta 2012

KIrosanoja

Koska lähelläni ei täällä Belizessä ole muita suomen kielen taitoisia kuin omat lapseni, en aina muista miettiä miltä lapsille puhumani kieli kuulostaa muiden korviin. Arvelen, että puhun täällä suomea vähän huolettomammin kuin puhuisin sitä Suomessa tai jossain muualla missä satunnainen ohikävelijä saattaisi ymmärtää mitä puhun. En viittaa nyt niinkään kielioppiin tai oikeiden sanojen käyttöön oikeassa yhteydessä; yritän kyllä puhua mahdollisimman oikein ja korjata lapsia tarvittaessa, jotta he oppisivat mahdollisimman hyvää suomea. Tarkoitan, että saatan puhua aika suoraan ja välillä vähän turhan värikkäästi kun minun ei tarvitse miettiä mitä tuntemattomat ajattelevat minusta ja tavastani puhua.

Cosimo ymmärtää vähän suomea muttei hänkään riittävästi, että voisi paheksua silloin tällöin käyttämiäni suomenkielisiä ärräpäitä. En siis missään mielessä kiroile koko ajan mutta jos vaikka lyön varpaani sängynkulmaan saatan kyllä ärähtää ihan kunnolla. Pitkään käytin vain englanninkielisiä voimasanoja mutta kun kaksivuotias Miko rupesi sanomaan turhautuneesti ja kovaa "Jesus Christ" kun kaikki ei mennyt niin kuin piti, ymmärsin, että minun olisi parasta ruveta puhumaan vähän enemmän ajatuksella myös silloin kun harmittaa. 

Ihan kokonaan en ole saanut näitä huudahduksia puheestani karsittua. Vuosien kuluessa melkein huomaamattani kirousten ja puhinoitten kieli on kuitenkin vaihtunut englannista suomeksi. Taas kerran Miko on ollut minun peilini: "voi helvetin helvetti" ei kuulosta ollenkaan somalta vähän alle nelivuotiaan sanomana. Jos nyt sitten kuulostaa hyvältä kenenkään suussa. 

Olen yrittänyt Mikolle sanoa, että samalla tapaa kuin on aikuisten juomia (kahvia ja alkoholia) on myös aikuisten sanoja. Mutta ei auta selittelyt. On ruvettava paremmaksi esimerkiksi ennen kuin minulla on kohta kaksi pientä kiroilevaa kaveria. 

Niinpä kehitin muutama päivä sitten Mikolle ja itselleni uuden voimasanan jota voimme molemmat huoletta käyttää maassa kuin maassa. Penkere. Kuulostaa riittävän voimalliselta, että saattaa oikeasti toimia käytännössä. Sen verran harvoin kuitenkin kiroan, etten ole vielä päässyt sitä tositilanteessa testaamaan. Voi penkere!

perjantai 17. helmikuuta 2012

Pientä hyvää välttelyä

George Price Centren suositus tämän päivän pieneksi hyväksi teoksi oli kyläily naapurin luona. Naapurille kehotettiin viemään jotain herkkuja; jos mahdollista niin paljon, että herkuista riittäisi myös eteenpäin annettavaksi. Jotta hyvä mieli jatkaisi matkaa naapurustossa pitemmälle. 

Olen tänään ihan voimaton. Eilen illalla vietimme Cosimo ja minä muutaman tunnin hauskoissa viininmaistajaisissa Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella - jo toinen ilta kaksin ulkona kahden viikon sisällä! - enkä osannut käydä nukkumaan heti kotiin tultuamme vaan heiluin hereillä melkein puoleenyöhön. Matilda heräsi kuten tavallista viittätoista yli kuuden joten yöunet jäivät minun osaltani lyhyiksi.

Vein Mikon aamulla leikkikouluun ja ajelin sitten ystäväni luo muutaman tienpätkän päähän. Matkalla näin kulkukoiraparin joitten kohtalo ei ole vielä selvinnyt ja jotka ovat usein mielessäni. Ne juoksivat tiellä lähellä Cosimon toimistoa. Hiljensin vauhtia, avasin auton ikkunaa ja sanoin toiselle koirista "hei". Se haukahti pelästyneenä. Onkohan koirapariskunta jo liian villi, että sille voisi edes kuvitella parempaa elämää? 

On ihan tavallista, että koiria kulkee täällä pitkin kylänraittia. Viiden minuutin ajomatkalla tien varressa juoksi useita muitakin koiria kulkukoiraparin lisäksi. Osalla vapaina kuljeksivista koirista oli kaulapannat ja siis edes jonkinlainen omistaja. Kaulapannattomistakin koirista osa kuuluu jollekulle kyläläiselle. Osan kaulapannattomista koirista on omistaja hylännyt, ja toisilla ei ole omistajaa koskaan ollutkaan; ne ovat syntyneet talon taakse tai tien varteen ja jotenkin selvinneet aikuisuuteen ihan omillaan. 

Parkkeerasin ystäväni talon eteen ja ihastelin hänen koiraansa, yhtä eläinsuojeluyhdistyksen kasvateista. Ja sitten paljastui, että ystävälläni on myös uusi koiranpentu jonka hän oli saanut eräältä tutultani. Ihana, pörröinen, pieni pentukoira josta on isommalle koiralle seuraa ja josta kasvaa ennen pitkää hyvä vahtikoira siitäkin. Haluaisin aidosti iloita kaikkien ystävieni uusista karvaisista perheenjäsenistä mutten voi olla ajattelematta, että tähänkin talouteen olisi voinut päätyä joku todella kotia tarvitseva löytökoira, tarkoituksella kasvatetun pennun sijaan. Vaikka tokihan soma pentukin kodin tarvitsee ja on nyt onneksi hyvässä hoivassa ystäväni luona. 

Kävimme kävelyllä ystäväni naapurustossa. Joka talon pihalla oli koira tai kaksi. Kodittoman oloisia koiria näkyi niitäkin ja törmäsimme myös yhteen nuoreen koiraan jolla on paha syyhy. Tiedän, että kaikkialla Belmopanissa on samanlaista: koiria joka pihassa ja ainakin pari kulkukoiraa niitten lisäksi. 

Arvaan, että jos asuisimme Belizessä pysyvästi, meillä olisi kohta kymmenittäin koiria. Mutta sehän ei sinänsä muuttaisi mitään. Niin kauan kuin koiria ei steriloida ja pentuja syntyy vahingossa ja teetetään tarkoituksella, kulkukoiria tulee aina vain lisää. Ja tämä ei ole ongelma vain niin sanotuissa kehitysmaissa, tai pieni- tai keskituloisissa maissa joista jälkimmäisiin Belizekin kai lasketaan. Kaikkialla maailmassa kodittomia eläimiä on liikaa. Ja silti kaikkialla maailmassa teetetään varta vasten pentue pentueen jälkeen aina vain uusia pentuja.

Jos ihmetyttää miksen sure ihmiskohtaloita ja murehdi kaikkien maailman köyhien ja kodittomien ihmisten oloja niin kyllä minä niitäkin suren ja murehdin. Yritämme eläinten lisäksi auttaa kyllä ihmisiäkin. Mutta ainakin täällä Belizessä ihmisillä on meidän lisäksemme aika paljon muitakin auttajia: kansainvälisten organisaatioiden ja muitten järjestöjen lisäksi täällä on myös paljon lähetystyöntekijöitä. Ihmistenauttajiin verrattuna eläintenauttajia on aika vähän. 

Eläinten asia on sydäntäni lähellä myös siksi, että eläimet eivät voi ihmisten tavoin auttaa itse itseään. Syyhyinen koira ei voi mitenkään kerätä omia aikojaan kokoon rahaa, että pääsisi lääkärille ja kykenisi ostamaan lääkkeet joilla syyhyään hoitaa. Ihminen voi sentään vedota toiseen ihmiseen.

Näissä mietteissäni katson paremmaksi, etten tänään lähde naapuriin. Sen sijaan, että veisin naapureille jotain herkkuja, säästänkin heitä koira-aiheisilta murheiltani, jotka ovat taas niin vahvasti mielessäni, etten usko osaavani tänään paljon muusta puhua. 

Mutta huomenna aion olla hyvä naapuri. Olemme kutsuneet luoksemme muutaman naapuruston ystäväpariskunnan rennolle illalliselle, joka on ollut jo liian kauan suunnitteilla. Lupaan siis tarjota herkkuja ja yrittää levittää hyvää mieltä viimeistään huomenillalla.