keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Monien kaupunkien monet tutut tiet

Aamuvarhaisen sumu vaihtui tänä aamuna harmaaksi sateeksi joka kasteli kuuman asvaltin ja sai sen hetkeksi tuoksumaan lapsuuden kesäiseltä kaupungilta, ruutuhypyltä lämpimässä tihkusateessa. Nyt kun lähestytään puoltapäivää aurinko paistaa täydellä teholla. Kastunut asvaltti kuivui hetkessä auringonpaisteessa ja alkoi hohkata omaa kuumaa lämpöään.

Meidän kohdallamme tie on vielä päällystetty mutta jo muutaman korttelin päässä meiltä asvaltoitu tie muuttuu leveäksi hiekkatieksi. Sateet ja autonpyörät kuluttavat sekä asvaltoituihin että hiekkaisiin teihin halkeamia, koloja ja vähitellen leveneviä naarmuja. Jos naapuruston teitä ei korjata ja tasoiteta nyt, juuri ennen vaaleja, niitä ei varmasti korjata pitkään aikaan. Onneksi tunnen lähiteiden kaikki kolot ja kulumat ja tiedän miten niitä autolla välttää. 

Vaikken Kingstonissa ajanut juurikaan autoa, tunsin sielläkin hyvin ne tiet joita pitkin kuljimme kauppoihin tai joitten varrella ystäväni asuivat. Tunsin ja tiesin kolot ja paikat joissa halkeamat olivat niin syviä, että ne täytyi kiertää koukkaamalla toiselle puolelle kapeaa tietä. 

Kaksi vuotta muutostamme Jamaikalta, jotkut Kingstonin tutuista teistä on varmaan korjattu. Arvaan, että osa on silti entisellään. Teitten tutut kolot ovat nyt kaksi vuotta myöhemmin entistä syvempiä ja leveämpiä. Joitain halkeamia on ehkä täytetty, mutta täytteet ovat vähitellen kuluneet sateitten mukana pois paljastaen saman haavan tiessä uudestaan. Kun sataa kunnolla, tutut tienristeykset tulvivat niin kuin aina. 

On outoa, että maailmassa on monta kaupunkia jossa olen asunut ja joitten tiet ja kadut ovat minulle tuttuja, joitten kadunkulmat ja tienkäännökset ovat minun lihasmuistissani. Toisaalta nämä tutut kaupungit muuttuvat vähän koko ajan ja tuttu pääkatu saattaakin muutaman vuoden päästä näyttää vain pääpiirteittäin tutulta. Kadunpätkän pituus on sama mutta kaupat kadun varrella ovat uusia ja tuntemattomia. 

En tiedä mitä pitäisi tehdä muistoille monista eri kodeista ja näistä kaikista väliaikaisista kotimaista. Pitäisikö muistoista yrittää pitää kaikin voimin kiinni, tallentaa albumeihin ja päiväkirjoihin, vai luottaa vain lihasmuistiin ja siihen että tärkeimmät muistot ja mielikuvat pysyvät mielessä aina?

4 kommenttia:

  1. Kyllä ne rakkaimmat muistot pysyvät vain siellä jossakin ihmisen mielen koloissa ja pulpahtavat aina välillä onneksi esille, niinkuin sinulla se märkä asfaltti lapsuudesta. Jotenkin ihanaa, ei siinä kuvia tai päiväkirjoja tarvita, ne muistot ne ovat vain siellä jossakin, selkärankaassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kai se on, että sitä kuljettaa mukana niitä parhaita ja tärkeimpiä muistoja eikä elämää tarvitse yrittää koko ajan kerätä talteen purkkiin tulevaisuuden varalle.

      Poista
  2. Valokuvia on silti ihana kaivaa esiin - niitä katsellessa muistoja vasta tulviikin mieleen :)

    Minä haaveilen matkasta Islantiin. Olisi kiva käydä katsomassa laavakenttiä kymmenen vuoden jälkeen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on vasta ensimmäinen Islanninreissu suunnitteilla, monien muitten matkojen lisäksi :) Kamera on meillä kyllä tavallisesti kaikilla matkoilla mukana ja yritämme muistoja ikuistaa sen avulla. Vaikka monista tärkeistä hetkistä on kyllä valokuvanomainen muisto mielessä joka tapauksessa jolle ei vastinetta otetuista kuvista välttämättä löydy ollenkaan.

      Poista

Kiitos kommentistasi!