sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Pysäyttäviä puheluita

Soitin äitini kännykkään Lontoosta maisterinopintojeni alussa syksyllä 2000. Äidin kännykkä oli pois päältä mikä oli hyvin epätavallista. Kurkkuuni noussut pala purkautui itkuna kun äiti muutama tunti myöhemmin soitti minulle takaisin ja kertoi, että isä oli saanut sydäninfarktin ja oli sairaalassa. Onneksi hoito oli aloitettu nopeasti ja isä toipui hyvin. Kävin kuitenkin pian Helsingissä varmistamassa omin silmin isän voinnin. Sisareni tuli muilta mailta samaan aikaan myös muutamaksi päiväksi Suomeen. Olimme koko porukka koossa pitkästä aikaa, paitsi että isä oli sairaalassa ja me muut hämmentyneinä kotona. Oli häkellyttävän kaunis syksy ja uskoin vanhempieni vakuutukset siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Melkein kymmenen vuotta myöhemmin, 19. helmikuuta 2010, olin juuri jostain syystä herännyt aamuyöllä kun kännykkä yhtäkkiä soi. Cosimo oli muutaman päivän työmatkalla Punta Gordassa Belizen eteläkärjessä. Pikku-Miko, uusi au pairimme, Poppy-koira ja minä olimme kotona Belmopanissa jonne olimme vihdoin vähän ehtineet asettua pitkän muuttoprosessin jälkeen. 

Puhelimen toisessa päässä oli Cosimo joka sanoi, että hän oli juuri saanut tiedon, että hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan Italiassa. Cosimo sanoi, että yrittäisi tulla aamuksi Punta Gordasta takaisin Belmopaniin. Hänen kännykkänsä akku oli melkein lopussa. Voisinko soittaa Cosimon isäpuolelta lisätietoja ja ruveta varalta katsomaan lippuja Belizestä Italiaan? Kuulin hetkeä myöhemin puhelimessa vakavalta isäpuolelta, että Cosimon äiti oli saanut aivoverenvuodon ja oli juuri menossa leikattavaksi. Internet ei tietenkään toiminut. Soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä tutkimaan lentomahdollisuuksia Belizestä Italiaan. Ja rupesin odottamaan Cosimoa etelästä kotiin. 

Enää minua ei suojannut nuoruuden usko siihen, että kaikki järjestyisi parhainpäin. Olin vanhempi ja viisaampi kuin silloin kun isäni sairastui. Koko elämä kääntyi päälleen sinä helmikuisena aamuna kaksi vuotta sitten. 

Alkuun Cosimon äidin tilanne oli erittäin huono ja häntä pidettiin lääketieteellisessä koomassa monta viikkoa. Cosimo vietti Italiassa noista viikoista neljä. Sillä välin me muut, Miko, au pairimme, Poppy ja minä, yritimme parhaamme mukaan selviytyä arjesta ja tutustua uuteen elinympäristöömme minkä jaksoimme. Olimme olleet Belizessä vasta aavistuksen verran yli kuukauden kun Cosimon äiti sairastui ja olimme saaneet konttimme huonekaluineen vasta hetkeä aikaisemmin. Tavarat olivat vielä mullinmallin ja kaikki kylällä oli vierasta. Olin puolessavälissä toista raskauttani. 

Ilman mahtavaa au pairiamme en olisi pärjännyt. Meille kehittyi nopeasti turvallinen ja mukava päiväjärjestys jonka puitteissa laskimme päiviä Cosimon paluuseen. Suunnittelimme aterioita, kävimme torilla ja leikimme Mikon ja Poppyn kanssa pihalla kun aurinko ja kuumuus iltapäivällä antoivat vähän periksi. Illat Miko katseli televisiota ja piirteli au pairin kanssa, ja kun Miko oli mennyt nukkumaan minä yritin rauhoittaa levotonta mieltäni katsomalla jakson toisensa jälkeen Dawson's Creekiä DVD:ltä. Olin ostanut sarjan kaikki esityskaudet pakettina Houstonista muutamaa viikkoa aiemmin ja ne tulivat nyt hyvään tarpeeseen mieltä tyhjentämään. 

Cosimo palasi maaliskuun lopussa Belizeen. Vähitellen hänen äitinsä herätettiin Italiassa koomasta ja äiti alkoi hitaasti parantua. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Cosimon äiti on toipunut olosuhteisiin nähden erittäin hyvin. 

Mutta mikään ei ole niin kuin ennen. 

Vanhempien vanhenemista ja sairastumista on vaikea sovittaa siististi yhteen kaukana kotoa asumisen kanssa. Pitkään Cosimon äidin sairastumisen jälkeen meistä tuntui, että meidän täytyisi muuttaa Belizestä jonnekin mistä pääsisi nopeammin vanhempien luokse mahdollisessa hätätapauksessa. Sittemmin olemme rauhoittuneet tähän todellisuuteen ja tietoon siitä, että kummankin kotiin matkustaa parhaimmillaankin vuorokauden verran ellei enemmän. Yritämme viettää vanhempiemme kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minä toivon, ettemme myöhemmin kadu elämäämme täällä kaukana ja toivo, että olisimme tehneet toisenlaisia ratkaisuja. Toivon meille ja vanhemmillemme monia hyviä vuosia ilman pysähdyttäviä puheluita.   

2 kommenttia:

  1. Koskettava kirjoitus. "Vanhempien vanhenemista ja sairastumista on vaikea sovittaa siististi yhteen kaukana kotoa asumisen kanssa." Kuinka totta! Omat vanhemmat jo aika iàkkàità joten pieni pelko vàlillà hiipii mieleen. Ja huono omatunto siità ettà lapsenlapsi on kaukana eivàtkò saa seurata kasvua ja kehitystà. Onneksi on netti..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä on tässä samassa (kauko)junassa monta!

      Tämä on minulle ulkomailla asumisen ihan ehdottomasti vaikein puoli: koti-ikävä ja kaikenlainen syyllisyys painaa aina vähän mieltä. Mutta onneksi tosiaan on netti.

      Poista

Kiitos kommentistasi!