sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Valo sumuisen käytävän päässä

Melkein koko viikon olen ollut vähän levoton ja alavireinen. Minulla on ollut kai liian kiire, koko viikon liikaa pientä puuhaa ja ajateltavaa, enkä ole saanut kokonaisuudesta otetta. Tavallisen arjen lisäksi mielessä ovat viime päivinä jollain melkein tiedostamattomalla tasolla pyörineet kahden vuoden takaiset tapahtumat. Viime vuonna anopin sairastumisen ensimmäinen vuosipäivä kului melkein huomaamatta. Matilda olikin silloin vielä ihan pieni ja oli juuri alkanut nukkua huonosti. Alitajuntani kai säästi minua silloin miettimästä muuta kuin arjen tehtäviä. 

Parin viime kuukauden aikana olen alkanut tulla hitaasti ulos vauva-ajan sumusta. Lakkasin imettämästä Matildaa äskettäin ja sain neljän ja puolen vuoden raskaus- ja imetysrumban jälkeen ruumiini takaisin omaan käyttööni konkreettisella tavalla. Ja koska Matilda tätä nykyä nukkuu paremmin, olen minäkin saanut pitkästä aikaa nukuttua. Levon seurauksena olen alkanut saada takaisin myös ajattelevan pääni. Mielensopukoissa on nähtävästi odottanut käsittelyvuoroa anopin dramaattinen sairastuminen.

Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin varannut aikaa olla vain ja ihmetellä tällä viikolla. Mutta pitäisi kai vihdoin oppia ja ymmärtää, että tarvitsen joka tapauksessa päivittäin edes hetken omaa rauhallista aikaa, ja silloin tällöin ainakin yhden päivän ilman mitään suunniteltua tekemistä tai aikataulua. Muuten päässä alkaa suhista, koko ajan tuntuu siltä niin kuin olisin unohtanut jotain, ja pian huomaankin jättäneeni kananmunat keittymään liian pitkäksi aikaa tai etten ole muistanut hoitaa jotain sovittua asiaa. Oli sitten jonkun raskaan vaiheen vuosipäivä tai ei. 

Perjantaiaamuna otin vihdoin omaa rauhallista aikaa, join kupin cappuccinoa, ja istuin aloillani sohvalla sen koko kaksi ja puoli tuntia mikä on minun omaa aikaani arkiaamuisin. Aika kulki siivillä mutta perjantaiaamun lepo riitti vihdoin rauhoittamaan minut ja levottoman mieleni. 

Perjantaiksi osui myös lounas Cosimon työpaikalla. Kävin siellä syömässä lasten kanssa ja teki hyvää nähdä toimiston väkeä. He ovat kuin pieni kyläyhteisö itsessään, Cosimo, toinen eurooppalainen kollega, vartija, toimiston sihteeri ja autonkuljettaja. Cosimon toimiston väki, etenkin belizeläiset kollegat, muistuttavat minua siitä mikä onni on asua Belizessä.

Toisen muistutuksen sain perjantai-iltana. Cosimo ja minä kävimme katsomassa Belmopanin kansainvälisten naisten ryhmän varietee-esityksen. Teki erinomaisen hyvää viettää aikaa Cosimon ja monen ystävän kanssa meidän kaikkien yhteisessä olohuoneessa, George Price Centressä. Intialaisten tyttöjen tanssiesitys ja taiwanilaisten naisten laulut olivat lohduttava näyttö siitä, että omasta kulttuurista voi pitää kiinni myös kaukana kotoa. Brittimies esitti hauskan oodin siitä kuinka haastavaa mutta äärimmäisen palkitsevaa voi olla asettua pieneen Belizeen. Nauroin silmät kyynelissä kun Yhdysvaltain suurlähettiläs ja British High Commissioner, Brittien korkein edustaja Belizessä - mahtavan mukavia miehiä molemmat - nousivat Elvis-kopion rinnalle lavalle soittamaan Hounddogin tahtiin ilmakitaraa. Nauramaan minut sai myös britti-äidin ja -tyttären esitys turhan helposti hajoavista muovituoleista. 

Varieteen loppua kohti toinen taiwanilaisista laulajattarista lauloi yhden laulun myös englanniksi ja pyysi meitä muita laulamaan mukana. Laulu oli tuttu monelle ja George Price Centren sisällä soi pehmeästi yhteislauluna "You light up my life". Se tuntui osuvalta lopulta viikolle: tämä pieni kaupunki ja sen monet hyvät ihmiset valaisevat kyllä olemassaolollaan synkemmänkin viikon kunhan en vain ole liian kiireinen huomatakseni kaikkea hyvää ympärilläni. 

3 kommenttia:

  1. Välillä vaan on tällaista, rankkoja päiviä ja mieli alakuloinen. Pieni oma hetki ja toisten ihmisten tapaamiset piristävät harmaita päiviä. Olet ihan oikeassa!

    VastaaPoista
  2. Voi miten kuulostikaan niin tutulta tuo teksti! Ihmismieli on ihmeellinen, miten se osaakaan jättää vaikeita asioita odottamaan sopivaa hetkeä pulpahtaa uudestaan esiin käsiteltäväksi. Itselläni on ihan tuo sama vaihe menossa, mitään vuosipäivää millekään tapahtumalle ei ole, mutta arki vähän helpottui ja joku huoli poistui, niin nyt on tilaa käsitellä asioita mitkä on aikoinaan joutunut vain ohittamaan.
    Omat pienet hetket arjen keskellä auttavat kyllä jaksamaan, kun vain muistaisi ettei koko ajan tarvitse huseerata jotain, vaan välillä voi ihan vain istuakin tekemättä mitään tähdellistä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos teille molemmille ihanista kommenteista, Sofia ja Sari. Toivotaan kaikille alkavaa viikkoa ajatellen sopivassa suhteessa lepoa ja aikaa piristävien ihmisten kanssa!

    Ja vielä lisätsempit Sarille. Toivottavasti ehdit istua ja ihmetellä ja käsitellä käsiteltävät asiat pian pois päiväjärjestyksestä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!