perjantai 30. maaliskuuta 2012

Toripäivä

Belmopanissa on toripäivä tiistaisin ja perjantaisin. Silloin torialueelle nousee toinen toisensa viereen kojuja, joissa myydään hedelmiä ja vihanneksia, kalaa, lihaa ja kananmunia, vaatteita ja DVD:itä. Torialueen läheiset parkkipaikat ja tienvarret täyttyvät autoista. Torin läheisillä niityillä laiduntavat mennoniittojen hevoset. 

Torilla tuoksuu korianterilta, makeilta hedelmiltä, kalalta ja auringolta. Puhe sorisee ainakin espanjaksi, englanniksi, krioliksi ja mandariinikiinaksi. Kaikennäköisiä ja -ikäisiä belizeläisiä kiertelee kojujen lomassa. Ihmiset pysähtyvät juttelemaan keskenään tai tekemään ostoksia ja jatkavat sitten taas matkaa. Minä törmäsin kymmenen minuutin kierroksen aikana kolmeen tuttuun ja vaihdoin kaikkien kanssa muutaman sanan. Ostin banaaneja ja pikkusipuleita ja korianteria, mutta lähinnä vain kiertelin ja imin itseeni toritunnelmaa.

Tienvarret ovat toripäivänä täynnä autoja. 
Belmopanin torikuvaa.
Torilta löytyy mielin määrin ihania tuoreita vihanneksia.
Torilla käydään kauppaa ja tavataan tuttuja.
Kanamunaostoksilla. Me ostamme tätä nykyä tavallisesti kerralla koko levyllisen munia. Levy on helpompi kuljettaa kuin yksittäiset munat muovikassissa ja meidän taloudessa syödään kananmunia hyvällä halulla.
Torialueen parkkipaikka täyttyy jo varhain aamulla torimyyjien autoista.
Torin toisella puolella myydään vaatteita ja kenkiä ja esimerkiksi kosmetiikkaa.
Lisää vaatekojuja. Torilla näytti tänään olevan myynnissä myös muun muassa käsintehtyjä koruja. 
Hevonen parkissa lähiniityllä.
Henkilöautojen lisäksi tienvarret täyttyvät toripäivinä myös busseista.

Ps. Pahoittelen kuvien laatua. En kanna järjestelmäkameraa mukana arkimenoissa ja sillä on sitä paitsi vaikeaa ottaa huomaamatta kuvia. Ihmiset jäykistyvät ja rupeavat helposti poseeraamaan kameralle! Kännykkäkameralla on siis nämäkin kuvat otettu.

Jäähypenkillä

Miko joutui muutama päivä sitten jostain syystä jäähypenkille, en enää muista tarkkaan miksi. Jäähyllä istutaan meillä tällä hetkellä ainakin muutaman kerran päivässä mitä moninaisimmista syistä. Matildaakin olemme alkaneet opettaa istumaan hetken ja rauhoittumaan jos riita veljen kanssa lähtee käsistä.

Tällä kertaa Matilda kuitenkin siirtyi ihan omasta halustaan Mikon viereen penkille kaveriksi. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen ja nappasi ihanista sisaruskaveruksista kuvia jäähypenkillä.




torstai 29. maaliskuuta 2012

Sushia ja yöheräilyjä

Vietin eilisen illan japanilaisen ystäväni luona naistenkutsuilla. Ystäväni päätti viime hetkellä järjestää pienet kutsut sillä aikaa kun hänen miehensä oli työillallisilla. Japanilaisen ystäväni mies on amerikkalainen diplomaatti ja kutsupaikkana oli siis perheen koti Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella. Kun odottelin illalla portilla, että asuinalueen vartijat tarkastavat autoni pommien varalta, sain napattua kännykällä kuvan auringonlaskun viime hetkistä. Kuu paistoi eilen itse asiassa vain sirppinä mutta kännykkäkamera ei jaksanut siihen tarkentaa ja kuu näyttääkin kuvassa melkein täydeltä.


Istuin autossa ikkunat auki ja odotin sisällepääsyä ja katselin tummentuvaa taivasta ja kuuntelin illan ääniä. Suurlähetystön asuinalueen sisäpuolella pyörivä sadettaja kasteli nurmikkoa. Joka neljänneskierroksella sadettajasta kuului pieni sähähdys. Sadettajan ääni sointui hyvin yössä sirittävien heinäsirkkojen sirinään. Kaunis ilta.

Kutsuilla puolestaan soi englanti monenlaisilla eri aksenteilla. Meitä oli koossa parhaimmillaan kai ainakin parisenkymmentä naista. Söimme emännän itsetekemää erinomaisen hyvää sushia ja muita japanilaisia herkkuja ja joimme viiniä ja olutta. Jutut liikkuivat sujuvasti raskauskiloista maailmanpolitiikkaan. Monien muiden ystävien ja tuttujen lisäksi paikalla oli sattumalta myös muun muassa eläinsuojeluyhdistyksen Lilly. Tapasin myös vihdoin kasvokkain Mikon ja minun tulevan ratsastuksenopettajan. Viikonloppuna meillä on edessä ensimmäinen yhteinen ratsastustunti, jota tuskin maltan odottaa. 

Cosimo laittoi menestyksekkäästi lapset minun poissaollessani nukkumaan. Pääsin siis heti kutsuilta kotiintullessani nukkumaan. Neljältä yöllä heräsin siihen, että Pongo yritti avata ulko-ovea. Kävin päästämässä koiran pihalle hetkeksi siltä varalta, että sillä oli joku oikea hätä. Pentu alkoi heti pihalle päästyään syödä ruohoa hyvällä ruokahalulla, niin kuin mikäkin nautaeläin. Poppy on joskus syönyt samaan tyyliin ruohoa pahoinvointiin, ja annoinkin Pongon pyöriä pihalla hetken siltä varalta, että sillä oli huono olo. 

Sain vihdoin koirat asettumaan taas sisälle, mutta joka kerta kun yritin palata yläkertaan nukkumaan, Pongo alkoi poukkoilla ovelle. En halunnut jättää levotonta koiraa siltä varalta, että se on sairas. Tai alkaa yleisessä villityksessään syödä sohvatyynyjä niin kuin sillä joskus on yön pimeinä tunteina ollut tapana. Joten kävin sohvalle nukkumaan yön viimeiseksi tunniksi. Vähän kuuden jälkeen Matilda heräsi ja päivä alkoi. 

Iltahuvien jälkeen yöheräilyt ovat vielä tavallistakin vaikeampia, herättivät minua sitten lapset tai koirat. Tänään väsyttää. Lintukoira-jaguaari-nautaeläin on onneksi ollut aamusta asti oma iloinen itsensä. Se oli kuulemma eilen illalla viime töikseen raastanut vähän pihasohvamme upouusia päällisiä. Olisiko sille tullut niitten jäystämisestä huono olo? Päällinen oli kyllä mennyt aika nätisti rikki eikä Pongo näyttänyt syöneen siitä mitään osaa. Ehkä koira heräsikin yöllä vain syyllisyydentuntoon, henkiseen pahoinvointiin mihin vain ruohonsyöminen auttaa? Onneksi sohvatyynykrapula näyttää joka tapauksessa olevan nyt ohi. Tänä iltana mennään toivottavasti koko porukka ajoissa nukkumaan ja nukutaan ilman heräilyjä aamuun asti.

Taas uusi päivä paratiisissa

Pyysin eilen lastenhoitajan aamun sijaan iltapäiväksi hoitamaan Matildaa ja Mikoa. Cosimo ja minä käytimme osan vapaasta iltapäivästäni käymällä kaksin lounaalla yhdessä lempiravintoloistamme Belmopanissa. Oasis-ravintola on kuoppaisen hiekkatien päässä kylän reunalla. Ravintolan edessä kotkottaa kanoja ja kukkokin aina silloin tällöin kiekaisee. Olimme molemmat niin väsyneitä, että mihinkään kovin korkealentoiseen keskusteluun meistä ei ollut, vaikka olisimmekin kerrankin saaneet jutella rauhassa. Mutta ruoka oli hyvää ja väsynyt seura myöskin. Söin kalafilettä, salaattia ja riisiä pavuilla (rice and beans). Cosimo söi valkosipulikanaa riisin ja papupadan (stew beans) kera. Vastapuristettu greippimehu tarjoiltiin herkullisenkokoisesta ja -näköisestä isosta lasista. Cosimo puolestaan joi kookosvettä ja craboomehua. Teki hyvää syödä belizeläistä ruokaa pitkästä aikaa. En koskaan kyllästy ihaniin papuruokiin tai paikallisiin mehuihin. 

Vein lounaan jälkeen Cosimon takaisin töihin ja lähdin vielä kauppakierrokselle. Eräs ystäväni sairastaa ja oli pyytänyt minua käymään puolestaan Brodies-kaupan apteekissa. Kun seisoin kassalla kuulin amerikkalaisen naisen selittävän miehelleen, että hän etsi jäädykelaseja (parfait glasses). Erityisten jälkiruoka-astioiden etsiminen kuulosti kunnianhimoiselta projektilta. Hymyilin ja ajattelin itsekseni, että saattaa kestää hetken ennen kuin nainen löytää etsimänsä. Belmopanista löytyy silloin tällöin yllättäviä tuotteita, mutta monia asioita ja parempaa valinnanvaraa varten täytyy lähteä vähintään Belize Cityyn, ja usein Chetumaliin tai suorastaan Yhdysvaltoihin asti.

Minä kaipaan tänään hyvää Earl Grey -teetä, koska taivaallinen Twiningsin Earl Grey -tee, jota äiti toi minulle Suomesta marraskuussa, loppui viikonloppuna. Minun tekisi kamalasti mieli myös hyvää purkkipestoa. Se tuntuu realistisemmalta toiveelta kuin se, että Belmopanista yhtäkkiä kätevästi löytyisi pinjansiemeniä ja kunnon juustoja, jotta voisimme itse tehdä pestoa. Muita pestontekoon tarvittavia aineksia täällä kyllä on periaatteessa saatavilla, mutta ilman pinjansiemeniä ja hyvää juustoa en viitsi ruveta pestoa improvisoimaan. 

Eilen kaupasta kotiin ajellessani radiossa soi reggaeversio Phil Collinsin 1989 julkaisemasta Another day in paradise -kappaleesta. Laulu kertoo kodittomuudesta ja siitä kuinka meidän hyväosaisten ei pitäisi kääntää selkäämme huonompiosaisten ongelmille. Kappale on minulle tuttu nuoruudestani, se soi aikoinaan radiossa yhtenään niihin aikoihin, kun olin juuri alkanut kiinnittää hittilistoihin vähän enemmän huomiota. En ollut sitä kuitenkaan kuullut moneen vuoteen ennen eilistä. Tuntui vähän samalta kuin silloin kun lukee nuoruuden lempikirjan uudestaan aikuisen näkökulmasta; tarinasta löytyy uudenlaisia kerroksia, tai sitten se tuntuu uudessa valossa lattealta ja tympeältä. Another day in paradise olisi hyvin voinut kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan, mutta jostain syystä se eilen yllätyksekseni kolahti minuun ihan kyyneliin asti.

Minä elän todellakin paratiisissa. Monta päivää on ollut täydellisen kaunista; aurinkoista ja paahtavan kuumaa. Joka puolella ovat puut kukassa ja kylän talojen kirkkaanväriset seinät loistavat kilpaa luonnon kanssa. Molemmat lapset ja molemmat koirat ovat terveitä ja iloisia, ja Cosimo ja minä olemme ihan onnellisia vaikkakin väsyneitä. En halua käyttää liikaa aikaa suremalla peston tai Earl Greyn puutetta, tai edes näitä suurempia kuvioita: toistuvia muuttoja tai elämäni muita haasteita. 

Another day in paradise -kappaletta kuunnellessani minulle tuli taas kerran mieleen portillamme muutama viikko sitten seisonut mies, joka kertoi, että oli jokin aika sitten lähtenyt kotimaastaan Venezuelasta maan vaikean tilanteen vuoksi. Mies ajelehti nyt pitkin Väli-Amerikkaa ja yritti kai kaivertaa itselleen jonnekin uutta elämää. Belizessä mies oli vahingossa viipynyt yli viisumin salliman rajan. Häntä oli uhattu jo paikallisella vankilalla viisumirikkomuksen vuoksi ja hän pyysikin minulta rahaa bussimatkaan Belizestä Guatemalaan. Mies kertoi tilanteestaan niin reippaasti kuin tuntemattomalle voi vaikeista asioista puhua. Minä en ollut ihan varma miten paljon hänen tarinastaan uskoa. Kunnes miehen ääni petti ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän kertoi vaimonsa ja lastensa olevan edelleen Venezuelassa, kaukana poissa. Kiirehdin sisälle ja toin miehelle kasan kolikoita. Hän kiitti kauniisti ja jatkoi matkaansa. Jonnekin.

Monta kertaa olen tuon kohtaamisen jälkeen toivonut, että olisin tehnyt enemmän. Antanut venezuelalaiselle miehelle enemmän rahaa, tarjonnut hänelle jotain syötävää tai juotavaa. Tai antanut hänelle jotenkin edes vähän toivoa! Mutta on toisaalta vähän pelottavaa, kun vieras ihminen seisoo kotiportilla ja haluaa minulta jotain. Täällä ei ole tapana, että yksityisten asumusten edessä seisoisi vartija, eikä meilläkään ole sen kummempia portinvartijoita kuin koirat ja paikalle tarvittaessa hälytettävät vartiofirman vartijat. Minun täytyy siis yksin hetkessä yrittää päättää miten paljon tai vähän voin auttaa avuntarvitsijaa, ja millä tavalla. 

Mielessä tasapainottelee samalla hetkellä monia eri asioita. On sekä minulle että avuntarvitsijalle selvää, että minulla on ainakin teoriassa varaa auttaa: portin ja minun selkäni takana seisoo Belmopanin mittakaavassa suuri ja verrattain hyväkuntoinen talo. Lukitun portin ulkopuolella on puolestaan useamman kerran seisonut avuntarvitsija, jonka kaikki omaisuus on repussa hänen selässään. Minä haluan auttaa jos voin, mutten toisaalta halua talollemme sellaista mainetta, että täältä löytyy kaikille pyytäjille loputtomasti rahaa. Mieluumminkin haluaisin jo turvallisuussyistäkin antaa sellaisen kuvan, ettemme pidä talossa paljon käteistä; ja se onkin itse asiassa ihan totta. En myöskään halua joutua huijatuksi, vaikka sitäkin tietysti tapahtuu. Toisaalta tällä paratiisin puolella aitaa on varaa tulla huijatuksi, ja otan kyllä mieluummin sen riskin kuin olen auttamatta ketään. 

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Vastentahtoinen seikkailija

En ole seikkailunhaluinen, enkä erityisesti kaipaa elämääni jännitystä. En halua koko ajan kokea ja nähdä uutta. Mieluummin haastan itseni löytämään tapahtumattomuudesta ja tavallisuudesta hyvää, kaunista ja mielenkiintoista. On siis erikoista, että olen valikoitunut elämään tätä elämää, jossa muutaman vuoden välein täytyy rakentaa kaikki uudestaan alusta, ystävyyssuhteista huonekaluihin. 

Muuttaminen itsessään on stressaavaa, vaikka uusi koti olisi vain muutaman korttelin päässä vanhasta. Mutta stressipisteet nousevat, kun lähettää kaiken maallisen omaisuutensa suuressa kontissa maailman merille. Joka vuosi kontteja tippuu rahtilaivoista ja kokonaiset elämät katoavat meren pohjaan. Tai kontti ei olekaan ihan tiivis, ja kun se vihdoin tulee perille uuteen kotiin useita viikkoja kestäneeltä merimatkaltaan paljastuu, että kaikki sisälle pakatut tavarat ovat kärsineet vesivahingon. Muuttovalmistelut ovatkin yhtä luopumista. Jo ennen kuin muuttomiehet tulevat pakkaamaan omaisuuttamme laatikkoihin, katselen huonekaluja ja kaikkia kauniita esineitämme sillä silmällä, etten ehkä näe niitä enää koskaan. 

On pieni kuolema repiä itsensä irti kaikesta tutusta ja aloittaa kerta toisensa jälkeen uudestaan. Se tulee kerta kerralta käytännön tasolla helpommaksi, mutta henkisellä tasolla joka muutto on minulle edellistä raskaampi. Viidentoista vuoden maailmalla asumisen ja monen muuton jälkeen tiedän minkälainen sopeutumisprosessi uudessa maassa odottaa. Vaikka kaikki menisi muuten muuton osalta hyvin, on edessä paljon työtä ennen kuin elämä asettuu taas uomiinsa. Kulttuurishokki vie aikansa ja kulkee eteenpäin omalla painollaan vaikka sitä miten haluaisi kiirehtiä. Useamman kuukauden vie hahmottaa uutta todellisuutta. Ja tiedän, että minulta kestää aika tarkalleen kaksi vuotta ennen kuin tunnen olevani kotonani uudessa maassa. Ei auta muu kuin lähteä liikkeelle, yrittää saada arjesta kiinni ja antaa sen viedä mennessään. 

Uusiin olosuhteisiin sopeutumisen lisäksi on käsiteltävänä myös lähtemisen suru. Edellistä kotimaata ja ystäviä on ikävä. On ikävä tuttua todellisuutta missä oli selvillä mistä löytyy askartelutarvikkeita, mustetta printteriin, leipomistarpeita tai cowboy-hattuja. Muuttaminen tuo usein mieleen myös aikaisempien muuttojen käsittelemättömiä tunnelmia. Ensimmäiset kuukaudet uudessa maassa ovatkin tunteiden sekamelskaa, vaikka maa sinänsä olisi mukava paikka ja muutto olisi ollut iloinen asia. 

Monet amerikkalaiset diplomaatit vaihtavat maata kahden vuoden välein. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen he saavat tietää minne ovat seuraavaksi lähdössä. Käytännössä he siis oikeastaan elävät perillä vain vuoden. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että kun tulee tieto uudesta asemamaasta, suuri osa ajatuksista siirtyy samantien sinne. Vuoden ajan monet amerikkalaiset diplomaatit ovat siis aloillaan, ja näennäisesti asettuvat uuteen kotimaahansa. Mutta seuraavan vuoden he tekevät ajatuksissaan jo lähtöä. Ja sitten sama kuvio toistuu uudessa maassa uudestaan. Minulle olisi painajaismaista muuttaa kahden vuoden välein eikä koskaan kunnolla asettua mihinkään. Elää vuosi kerrallaan hetkessä, ja sitten vuosi ajatusten tasolla jo ihan muualla, uudestaan ja uudestaan. EU:n kuvioissa muuttoväli on toistaiseksi neljä vuotta. Sekin tuntuu lyhyeltä ajalta kun ajattelee miten monta neljän vuoden pätkää mahtuu työikäisen elämään, mutta on silti mielestäni kahta vuotta inhimillisempi aika asettua maahan kerrallaan. 

Päivittelin äskettäin amerikkalaisten diplomaattien muuttotahtia etelä-afrikkalaiselle tutulle täällä Belmopanissa. Tuttuni sanoi viisaasti, että ne ihmiset jotka Yhdysvalloissa diplomaatiksi hakeutuvat, varmaankin nauttivat jatkuvista muutoista. Ne joille kahden vuoden välein muuttaminen ei sovi, siirtyvät puolestaan todennäköisesti verrattain nopeasti muihin hommiin. En ollut tullut asiaa ennen oikeastaan edes ajatelleeksi siltä kannalta. On varmasti totta, että on todellakin olemassa ihmisiä, joille jatkuva olosuhteiden muuttuminen sopii. Seikkailunhaluisia ihmisiä, jotka nauttivat toistuvien muuttojen haasteista, ja kaipaavat tämäntyyppistä jännitystä elämäänsä. 

Minä en kuitenkaan ole yksi heistä. On siis sitäkin suurempi lahja, että olen asettunut niin hyvin Belmopaniin ja olen elämääni juuri nyt niin kovin tyytyväinen; olen löytänyt tästä minulle oudosta ja haastavasta elämäntyylistä itselleni sopivan paikan. Vähän yllättäen se luo toivoa myös tulevaan: Ehkäpä tulevien muuttojen yhteydessä saan kokea samanlaisia onnen ja rauhan aikoja vielä uudestaan. Ehkä minä vastentahtoinen seikkailija asetun vielä johonkin toiseenkin maailmankolkkaan yhtä onnellisena hetkeksi aloilleni. 

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Parturi-kampaamo Edustusrouva

Ilma alkaa olla niin tuskaisen kuuma, että oli hyvä aika lyhentää vaihteeksi taas vähän Mikon tukkaa. Miko inhoaa tukanleikkuuta mutta lopputulokseen hän on onneksi tyytyväinen.

Suomi-poika köllöttelemässä sohvalla ennen tukanleikkuuta
Tukanleikkuun jälkeen. Mitkä silmäripset!

Jugurttia!

Noin viikon verran on kaupoista onneksi taas löytynyt meksikolaista maustamatonta jugurttia yllin kyllin.
Se on Matildan herkkua.
Kuten kuvista näkyy.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Rohkaiseva teehetki

Joimme sunnuntai-iltapäivän kunniaksi kello kolmen teen hyvässä seurassa. Iranilainen ystäväni, meksikolaisen diplomaatin vaimo, tuli melkein aikuisine tyttärineen meille kyläilemään. Tarkoitus oli antaa tytöille neuvoja Iso-Britanniassa opiskelusta, mutta tulimme jutelleeksi myös vaikka mistä muusta. Iranista, Italiasta, avioliitosta, lapsista. Muun muassa. 

Ystäväni tyttäret vaikuttavat ikäistään paljon vanhemmilta. On oikeastaan vaikea uskoa, etteivät he ole vähintäänkin minun ikäisiäni. Vielä teini-ikäiset tytöt ovat molemmat kypsiä ja fiksuja ja tietävät paljon maailmasta. He ovat isänsä työn vuoksi asuneet useassa eri maassa ja puhuvat neljää kieltä. Tytöt sanoivat, että vaikka kiertolaisen elämä on raskasta, he osaavat sitä tässä iässä jo arvostaa ja ovat kiitollisia, että ovat saaneet elää näin. Toivon todella, että lapsemme ajattelevat viidentoista vuoden päästä samoin!

Vuosi sitten mietin paljon tätä meidän elämäämme lastemme näkökulmasta. TIlasin Amazonilta vanhempieni kotiin Suomeen kesälomaa odottamaan monta kirjaa aiheesta, ja luin niitä lomalla ja loman jälkeen toinen toisensa jälkeen. Third Culture Kids (kolmannen kulttuurin lapset) -aiheesta on kirjoitettu useampia teoksia, ja maailmalla vanhempiensa mukana kiertävistä lapsista löytyy tätä nykyä aika paljon luettavaa. Kolmannen kulttuurin lapset -käsite viittaa lapsiin, jotka eivät asu vanhempiensa kotimaassa vaan jossain muualla. 

Lukemissani kirjoissa kuvailtiin useita tapauksia, joissa maasta toiseen muuttaminen oli ollut lapsille vaikeaa ja he eivät vielä aikuisinakaan tunteneet kuuluvansa minnekään. Mutta toisaalta näissä kirjojen kuvaamissa tarinoissa lasten elämässä oli usein muuttamisen lisäksi ollut muitakin haasteita: vanhemmat olivat lähettäneet lapsensa moneksi vuodeksi pois luotaan sisäoppilaitokseen, sotilas-isä oli ollut paljon poissa vaarallisilla komennuksilla, tai äiti oli kärsinyt vakavasta masennuksesta. Kuka tietää mikä oli tehnyt lapsen elämästä raskasta, toistuva muuttaminen vai muut olosuhteet? 

Toinen ääripää kiertolaislapsista kertovissa kirjoissa ovat menestystarinat, joissa lapset ovat saaneet toistuvista muutoista paljon irti ja kasvaneet elämäntavan myötä joustaviksi ja avoimiksi aikuisiksi. Näissäkin tarinoissa on varmaan vanhemmilla ja muilla olosuhteilla ollut kuitenkin oma ja keskeinen roolinsa. Muuttaminen maasta toiseen ei kuitenkaan lopulta itsessään varmaankaan tee kenestäkään sen parempaa tai huonompaa ihmistä. 

Se mikä monista kiertolaislapsia käsittelevistä kirjoista ennen kaikkea heijastuu on se näkökulma, että muuttaminen maasta toiseen ei ole niin sanottua tavallista elämää. Tätä nykyä alkaa kuitenkin olla jo aika tavallista, että ihmiset asuvat elämänsä aikana useammassa paikassa, ja jopa useammassa maassa. Sähköpostin ja skypen ja muitten vastaavien ilmiöitten myötä maailmasta on myös tullut pienempi kuin mitä se oli vielä vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. On mahdollista pitää yhteyttä ystäviin vaikkei heidän kanssaan olisikaan samassa kaupungissa tai samassa maassa. Se tekee muuttamisesta vähän vähemmän dramaattista. 

Toinen asia mikä minua monissa kiertolaislapsia käsittelevissä kirjoissa on häirinnyt on se oletus, että omassa kotimaassaan ihmiset automaattisesti tuntevat kuuluvansa porukkaan. Vierauden tunteita näissä kirjoissa käsitellään ja tunnetaan vain oman kotimaan ulkopuolella. Minä kuitenkin tunsin lapsena koti-Suomessa olevani vähän outo. En täysin outo, mutta vähän. Me emme kuuluneet kirkkoon, ja vietimme kaikki kesämme usean tuttavaperheen kanssa yhteisessä kommuunissa. Puolustin kylmän sodan aikana Neuvostoliittoa Yhdysvaltojen sijaan, ja minun oli iltaisin tultava kotiin aikaisemmin kuin monien muitten lasten. En tuntenut olevani täysin osa virallista Suomea. Mutta minä olin oman perheeni jäsen ja se riitti minulle. Outoudellani oli koti ja vanhemmat ja sisar. Tunsin onnekseni myös muutaman muun vähän oudon lapsen.

Meidän lastemmekaan ei onneksi tarvitse koskaan olla outoja yksin. Minne menemmekin, menemme koko perhe, ja se toivottavasti osaltaan auttaa lapsia asettumaan uuteen kotiin sitten kun muutto on ajankohtainen. Oli miten oli, voin vain toivoa, että lapsistamme kasvaa yhtä mahtavia nuoria ihmisiä kuin iranilaisen ystäväni tyttäret ovat. 

Iranilainen ystäväni muistaa aina kannustaa minua uskomaan itseeni. Kun juttelin hänen kanssaan ensimmäisiä kertoja tulin isommassa porukassa maininneeksi, että minua nolottaa kun korttelin päähän kuuluu, kun räyhään lapsillemme. Ystäväni nauroi ystävällisesti ja sanoi, että se on ihan normaalia, kaikki pienten lasten vanhemmat ovat olleet samassa tilanteessa. On tietysti mahdollista, että on olemassa äitejä ja isiä, jotka eivät koskaan korota ääntään. Ehkä kaikki vanhemmat eivät tiedä miltä tuntuu karjahtaa niin, että kurkkuun sattuu ja seuraavassa hetkessä katua syvästi omaa typeryyttään. Mutta ei ole lopulta väliä sillä oliko ystäväni tilastollisesti oikeassa vai ei. Hänen iloinen lausahduksensa oli joka tapauksessa juuri se mitä sillä hetkellä tarvitsin: hän antoi minulle yhdellä lauseella uskoa itseeni äitinä. Sittemminkin hän on usein osannut tukea minua juuri oikeilla sanoilla, ja monesti myös ilman sanoja. Toivottavasti myös minä häntä edes silloin tällöin.

Aamukävelyllä

Vasta kuollut perhonen. Miten voikaan luonnossa olla kirkkaita hienoja värejä!
Ihan Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueen vieressä on näin luonnonkaunista.
Puolivalmis talo kaipaa jotakuta hoitamaan rakennustyön loppuun ja tekemään vihdoin talosta kodin
Tästä puskasta lensi aikaisemmalla koiranulkoilutuslenkillä minua ja koiria pakoon upea papukaija.
Poppy ja Pongo johtavat kulkua. En pyrikään siihen, että ne kulkisivat rinnalla. Olen ihan tyytyväinen siihen, että ne kulkevat edellä kunhan eivät vedä. Vetämistä estämässä molemmilla onkin itse asiassa Halti-pannat.
Lenkkimaisemia. Tällä rauhallisella tienpätkällä ohitsemme ajeli yllättäen vanha keltainen amerikkalainen koulubussi. Ei aavistustakaan minne se oli menossa ja ketä sillä oli kyydissään.
Lisää näkymiä Belmopanin kylän reunamilta
Puita ja pensaita
Kylätie ja sinistäkin sinisempi taivas

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Perjantaikahvit


Kävin perjantai-aamuna kahvilla amerikkalaisen lähetystyöntekijäystäväni kanssa. Tämä ystäväni on eri porukkaa kuin ne lähetystyöntekijätuttumme, joitten kanssa vietimme viikonlopun Hopkinsissa. Belizessä on paljon amerikkalaisia lähetystyöntekijöitä. Maa on kai heille kielen puolesta vähän helpompi paikka kuin alueen espanjankieliset maat. Ja vaikka kristinusko on kyllä jo laajalti löytänyt Belizen ja belizeläiset, työsarkaa lähetystyötä tekeville kyllä riittää. Uskontosävytteisen työn lisäksi lähetystyöntekijät tekevät nimittäin tietysti myös kaikenlaista tärkeää käytännön työtä; rakentavat taloja, järjestävät puhdasta vettä kyliin joissa sitä ei vielä ole saatavilla, antavat lapsille tukiopetusta, ja niin edelleen. 

Perjantainen kahvittelukaverini on yksi ensimmäisistä ystävistäni Belmopanissa. Tutustuimme erään toisen tuttavapariskunnan pikkukahvilassa - lähetystyöntekijöitä muuten itse asiassa hekin. Tuttavuus syventyi ystävyydeksi, kun lapsemme alkoivat käydä samassa leikkikoulussa ja törmäsimme melkein päivittäin leikkikoulun portilla. Uskonnolla tai uskonnottomuudella ei oikeastaan ole ystävyytemme kanssa mitään tekemistä, vaikka ihailen kyllä ystävääni siitä kuinka rehellisesti ja nöyrästi hän omaa uskontoaan elää ja edustaa. Meidän ystävyytemme perustuu siihen, että meillä molemmilla on pieniä lapsia ja olemme asuneet muutamassakin samassa maassa, ja tunnemme jonkinlaista sielujen sympatiaa toisiamme kohtaan. Juttua riittää aina kun tapaamme.

Vielä viime vuoden loppupuolella vähän pelkäsin, ettei minua täällä ehkä hyväksyttäisi jos ihmiset tietäisivät ateismistani. Olin kuitenkin väärässä. On ollut yksi elämäni suuria iloja kuinka lämpimästi minuun on suhtauduttu Belmopanissa senkin jälkeen kun ihmisille on selvinnyt uskonpuutteeni. On hienoa tulla hyväksytyksi omana itsenään. Tätä nykyä kerronkin reippaasti uskonnottomuudestani jos asia tulee vähänkään puheeksi. Enkä ole huomannut, että uskonnottomuuteni olisi itse asiassa ollut täällä vielä kenellekään ongelma. Paitsi siis ehkä "Dorothylle", jolla kyllä varmasti on ihan omat ongelmansa.

On terveellistä kuulua aina välillä vähemmistöön, oli se sitten minkälainen vähemmistö hyvänsä. Omista erilaisuuden kokemuksistani olen oppinut ikäänkuin kantapään kautta kuinka tärkeää onkaan kohdella muita niin kuin haluaisin itse tulla kohdelluksi.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Fiskarsin sakset

Kävin alkuviikosta etsimässä askarteluvälineille säilytyslaatikkoja A&R -kaupasta, paikallisesta tiimarista josta löytyy vähän kaikenlaista. Säilytyslaatikkojen lisäksi löysin Mikolle syntymäpäivälahjan ja leikkikoululaisen harjoituskirjoja. Kassalla silmääni pisti tutunnäköinen merkki. Fiskars! Meillä on saksia ihan tarpeeksi, isoja saksia ainakin kolmet ja pieniä kai sama mokoma. Mutta en voinut vastustaa suomalaista merkkiä. Sakset ovat kauniit ja tuntuvat hyvältä kädessä. Askartelutehtävät sujuvat varmasti entistäkin paremmin näillä saksilla.

Sakset vielä paketissa
Innostuin Fiskarsin saksista yhtä paljon kuin aikoinaan Kingstonin Loshusan-kaupassa suomalaisista Panda-lakuista, joita seisoi kaupan hyllyllä aina silloin tällöin. Lakuja oli aina ostettava mukaan. Täältä ei harmi kyllä suomalaista lakua löydy. Nokia-puhelimien lisäksi en ennen Fiskarsin saksia ole nähnyt Belizen kaupoissa mitään suomalaista.

Tunnen Belizessä yhden suomensukuisen amerikkalaisen, joka on kyllä käynyt jonkun kerran Suomessa, mutta on syntynyt Yhdysvalloissa eikä puhu suomea. Kaksi eri Suomen Meksikon suurlähettilästä olen täällä tavannut heidän lyhyiden vierailujensa aikana, ja silloin tällöin maassa kai käy joku satunnainen suomalainen turistikin. Mutta lähinnä suomalaisuus ja suomen kieli Belizessä elävät vain täällä meidän kotimme seinien sisällä.  

Se ei sinänsä ole minusta kamala asia. Hermostuttavampaa oli oikeastaan Englannissa asuessa se, että minun odotettiin haluavan viettää aikaa juuri suomalaisten kanssa. Yliopistoaikojen suomalaisyhteisöt, jotka tapasivat tasaisin väliajoin ja viettivät pikkujoulua yhdessä, eivät olleet minun juttuni. Suomi on kuitenkin Englantia aika lähellä ja kävin joulunvietossa Suomessa lähes joka vuosi, ja muutenkin vanhempien luona kyläilemässä ja ystäviä tapaamassa Suomessa useamman kerran vuodessa.

Fiskarsin sakset Marimekon Tuuli-vahakangaspöytäliinalla
En oikeastaan kaivannut suomalaisuutta aktiivisesti yliopistoaikoina vaikka Suomea ja suomen kieltä kaipasinkin. Ihan vaan suomen kielen ikävästä en kuitenkaan halunnut suomalaisriennoissa kulkea. Kuuntelin suomalaista musiikkia ja soittelin paljon kotiin, ja sain sillä tavoin tasaisin väliajoin joka tapauksessa käyttää suomen kieltä. Hyvät ystäväni englannissa olivat lähinnä muita ulkomaalaisia opiskelijoita joiden kanssa oli mahdollista käsitellä koti-ikävää siinä kuin muitten suomalaistenkin kanssa. 

Kun asuin Yhdysvalloissa suomalaiset jutut ja yhteisöt olivat isompi asia. En koskaan oikein sopeutunut Yhdysvaltoihin. Työharjoitteluviisumit tuntuivat huteralta tavalta asettua maahan hetkeksi, semminkin kun myös rajavirkailijat tuntuivat suhtautuvan niihin varauksella. Sain vuonna 2002 Yhdysvaltain suurlähetystöstä Helsingistä viiden tai kuuden kuukauden viisumin työharjoitteluun Suomen New Yorkin pääkonsulaattissa, mutta tullessani maahan rajavirkailija leimasi passini vain kolmeksi kuukaudeksi. Kun ihmettelin asiaa, virkailija sanoi, että Yhdysvaltain suurlähetystöt ja rajaviranomaiset ovat kaksi eri porukkaa, ja että viime kädessä rajavirkailijat tekevät päätöksen siitä kuinka pitkäksi aikaa tulija saa jäädä maahan.

Ei siis ehkä ihme, etten tuntenut itseäni kovin tervetulleeksi Yhdysvaltoihin. Niissä olosuhteissa Suomi-ikävä korostui ja huomasin kaipaavani yhteyksiä Suomeen ihan eri tavalla kuin opiskeluaikoina Englannissa. Kävin New Yorkissa ostamassa jostain suomalaisten tilaisuudesta Suomi-herkkuja ja kuuntelemassa suomenkielistä puheenpulputusta. Myös Washington DC:ssä asuessani suomalaiset pikkujoulut ja Marimekko Crate and Barrel -kaupassa olivat iso juttu. 

Kiiltävät uudet suomalaiset sakset!
Brysselissä, jossa asuin muutaman vuoden, kävin silloin tällöin Suomi-kirkolla syömässä karjalanpiirakoita ja ostamassa suomalaista ruokaa kotiinkin. Olinpa jonkun aikaa apu-opettajana Suomi-koulussakin. Toisaalta minulla oli kaupungissa suomenkielisiä läheisiä perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä, enkä siis erityisesti kaivannut seurakseni heitä kummempaa suomalaista yhteisöä. 

Tätä nykyä ikävöin kyllä edelleen kotiin vanhempien luo ja kaipaan Suomessa asuvien ystävieni seuraa ajoittain kovastikin. Mutta en silti erityisesti toivo muita suomalaisia Belmopaniin tai Belizeen. Saan joka tapauksessa puhua suomea jatkuvasti Mikon ja Matildan kanssa - ja tätä nykyä myös kirjoittaa ihanalla suomen kielellä blogia. On ihan mukavaa olla tällä tavalla ainutlaatuinen hetken verran. Mutta Nokiasta, Marimekosta ja Fiskarsista jaksan kyllä silti aina innostua. Ja oli kyllä ihan hauskaa, kun kansainvälisten naisten ryhmän tapaamisessa suomensukuinen tuttuni tuli tervehtimään minua ja sanomaan vähän murtaen "hyvää päivää". 

Hopkinsin löytöjä

Vietimme muutama viikko sitten Hopkinsin viikonlopun aikana hyvin vähän aikaa kylällä, mutta aamukahville ehdimme sinne sunnuntaina. Hopkinsin kylään oli sitten viime näkemän ilmestynyt uusia turistimyymälöitä, pieniä matkamuistokojuja kylän ainoan tien varteen. Lempikahvilastani Thongs-cafesta pisti tien toiselta puolelta silmään yksi kojuista. Haluan yrittää tukea matkamuistojen myyjiä, koska Belizessä ei kuitenkaan ole turismia liiaksi asti, ainakaan täällä mantereen puolella. Ja kuten sanottu pidän kauniista esineistä. Kävimme siis katsomassa mitä maya-naisella oli kojussaan myynnissä.


Laukku oli minusta kaunis ja juuri siihen ja sen pienempiin ja suurempiin sukulaisiin olin itse asiassa tien toiselta puolelta kiinnittänyt huomioni. Olimme jo lähdössä laukkuostoksien jälkeen takaisin autolle kun huomasin kilpikonnan. Se on suurinpiirtein minun käteni kokoinen. Näitä pienistä helmistä tehtyjä kauniita esineitä olemme nähneet myös Guatemalassa. Guatemalasta olen ostanut helmistä tehtyjä hienoja avaimenperiä. Yksi Belizestä hankittu, alunperin arvatenkin guatemalalainen lisko on esiintynyt jo blogin kuvissakin. Helmistäpunotut esineet ovat minusta aina yhtä kauniita ja vaikuttavia.

128. blogikirjoitus

Unohdin juhlistaa sadatta kirjoitusta. Juhlitaan siis sen sijaan vaikkapa sitä, että kirjoituksia on ensimmäisen, 3. marraskuuta kirjoitetun aloituksen jälkeen kertynyt tähän päivään mennessä 127. Ja tässä tulee siis numero 128. 

Juhlahetken kunniaksi hyviä uutisia: tajusin vihdoin miten tehdä kuvista suurempia. Tai siis olin kyllä sen jo aikaisemminkin tajunnut, mutta jokin meni sillä kertaa vikaan enkä uskaltautunut koettamaan uudestaan ennen kuin tänään. Mutta nytpä olenkin sitten käynyt koko blogin läpi ja suurentanut samalla kertaa kaikki kuvat. Että tiedoksi vaan, vihdoin näkyvät paremmin sekä maya-temppelit että kotikulmien näkymät ilman ylimääräisiä klikkauksia.


Ps. Cosimo tuli tänään vähän aikaisemmin töistä kotiin ja katsoo nyt lasten perään, jotta minä saan hetken rauhassa bloggailla, juhlia 128. kirjoitusta ja muun muassa muutella kuvien kokoa. Hyvä mies.

Sininen taivas ja punaiset kukat

Tässä ovat ne kotiportilla pääministerin vaimon puheen jälkeen minua tervehtineet sininen taivas ja naapurin puun punaiset kukat. Ne kannustavat minua elämään hetkessä ja löytämään ympäristöstäni kauneutta ja ilonaiheita silloinkin kun elämä ei juuri hymyile. 



perjantai 23. maaliskuuta 2012

Tunnustus ja haaste

Sain Hennalta Jäämeren rannalta tunnustuksen. Kiitos! 


Tunnustukseen liittyy kolmiosainen haaste:
1) Kerro linkin kera blogissasi kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen.
2) Kerro seitsemän satunnaista asiaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä tunnustus 15 blogille/bloggaajalle.

Vastaus ensimmäiseen kohtaan löytyy yllä. Käykääpä tutustumassa Hennan elämään Norjassa!

Kohta kaksi vaatii vähän ajatustyötä. Olen hyvä vastaamaan kysymyksiin, mutta huonompi keksimään itsestäni nopeasti kertomisen arvoisia asioita. Tässä nyt kuitenkin epämääräinen kokoelma tietoja minusta:

a) Koska haasteessa oli yllä kohdat yhdestä kolmeen, minun oli listattava nämä satunnaiset itseäni koskevat paljastukset aakkosten seitsemällä ensimmäisellä kirjaimella numeroiden sijaan. Työskentely tekstintoimittajana ja oikolukijana on tehnyt minusta turhankin herkän tällaisille yksityiskohdille. Cosimo ei puolestaan jää yksityiskohtiin kiinni ja täydennämme siis tässä(kin) asiassa toisiamme.

b) Olen pitänyt tiukasti kiinni siitä, etten tässä blogissa käytä englantia jos saman asian voi sanoa myös suomeksi. Siksi muutin kohdasta kaksi sanan "random" "satunnaiseksi". Enkä samalla voinut välttää muuttamasta myös "fakta"-sanaa "asiaksi". (Alunperin kohdassa kaksi pyydettiin siis kertomaan "random faktoja" itsestään.) Olen juuri näin ärsyttävä. Cosimo pyörittelisi tässä vaiheessa jo silmiään.

c) Ihan pienenä unelma-ammattini oli nakkikioskin myyjä. He tuntuivat kai elävän jännittävää elämää kun saivat olla töissä myöhään iltaisin ja öisin jolloin minä itse harvemmin liikuin kodin ulkopuolella.

d) Olen kirjoittanut lapsesta asti tarinoita. Hain Kallion ilmaisutaidon lukioon koska se oli aikoinaan Helsingissä ainut lukio missä opetettiin luovaa kirjoittamista. Kallion lukion luovan kirjoittamisen tunnit valitettavasti veivät kuitenkin minulta kirjoitusinnon lähes kokonaan. Tämän blogin kautta lämmittelen nyt kirjoitusharrastustani uudestaan, 16 vuotta ylioppilaskirjoituksista. Mutta olen silti tyytyväinen, että kävin juuri Kallion lukion. 

e) Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on Fedja-setä, kissa ja koira. Nauran edelleen silmät kyynelissä joka kerta sitä lukiessani. 

f) Tunnen muutaman ihan oikean miljonäärin. Ja kaksi Yhdysvaltain tämänhetkisen presidentin läheistä ystävää. Heille Obama on itse asiassa Barry.

g) Cosimo ja minä olemme keränneet vyötiäis-aiheisia koriste-esineitä siitä asti kun olemme asuneet Belizessä. Vyötiäisten kohdalla olisi muuten suuri kiusaus käyttää hauskaa englanninkielistä sanaa "armadillo" ruman suomenkielisen sanan sijaan, mutta pidän periaatteistani kiinni. Täytyy yrittää kerätä vyötiäiskokoelma yhteen kuvaan ja kirjoittaa niistä vähän enemmän toisella kertaa.

Aion seurata Hennan hyvää esimerkkiä ja lahjoittaa tunnustuksen eteenpäin kolmeen kivaan blogiin - viisitoista on vähän liian monta! Kaikki eivät näistä tunnustuksista ole niin innostuneita, joten en ota itseeni, jos tunnustuksen saaneet bloggaajat eivät halua haastetta ottaa vastaan. Tässä kuitenkin nyt tulee blogeja, joita en kai ole vielä täällä maininnut, mutta jotka ovat mielestäni tutustumisen arvoisia: Bahrainin arjesta kirjoittaa Kaksi merta, Siksakkia-blogissa Suomessa asuva kotiäiti miettii fiksusti elämää kahden pienen lapsen kanssa, kun taas Sataa sataa ropisee kuvailee rehellisesti kotiäidin elämää Seattlessa, Yhdysvalloissa.

Ajan hermolla

Paljon pauhataan siitä miten vaarallista stressi on, kuinka se vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti ja väsyttää elimistöä. Meidän pitäisi välttää stressiä. Pitäisi pyrkiä viettämään mahdollisimman paljon aikaa rakkaittemme kanssa, muistaa ottaa myös omaa aikaa, ja pysähtyä nauttimaan elämän pienistä iloista. Vanhemmat ihmiset muistuttavat usein pienten lasten vanhempia elämään hetkessä ja nauttimaan omien lasten lapsuudesta; se kun on hetkessä ohi. 

Vaikka stressin välttämisestä ja elämästä nauttimisesta puhutaan paljon, vielä kovemmin huudetaan kuitenkin rahasta ja urakehityksestä. Koko ajan on kiire ansaita paremmin, nousta lähemmäs johtotehtäviä, saada lisää vaikutusvaltaa. Töitä tehdään iltaisin ja viikonloppuisinkin. Aika perheen ja ystävien kanssa on kortilla, omasta ajasta puhumattakaan. Asuntolaina ja kalliit kaukolomat pakottavat omalta osaltaan kovaan työntekoon. Koko ajan pitää myös näyttää parhaalta mahdolliselta itseltään: pitää jaksaa käydä salilla ja joogassa ja juosta maratoneja, ja seurata Atkinsin tai jonkun muun suuren miehen dieettiohjeita, ettei koskaan näyttäisi parikymppistä vanhemmalta. Ulkonäköön pitää panostaa myös vaatteiden ja kenkien ja muun vaatetuksen osalta. On ihan hyväksyttävää käyttää satoja euroja käsilaukkuun, ja ei ainoastaan hyväksyttävää vaan suorastaan ihailtavaa, kunhan merkki vain on oikea. 

Tuntuu siltä, että kiireen keskellä elävät uraihmiset eivät enää edes muista miksi ovat alunperin lähteneet mukaan juoksuun. Juostaan vaan koska on juostu eilenkin ja sitä edellisenä päivänä. Mutta minne kaikki oikein ovat menossa? Mikä palkinto lopussa odottaa niitä jotka ovat juosseet koviten ja päässeet pisimmälle, ansainneet eniten rahaa ja nousseet korkeimpiin johtotehtäviin? Vanhuutta kohti olemme kaikki kuitenkin menossa ja sen myötä kohti hiljaisempaa aikaa. Arvelen, että harva vanhus katselee elämäänsä taaksepäin ja miettii, että olisinpa tehnyt pidempää päivää ja ansainnut enemmän rahaa. Luulen, että sen sijaan moni toivoo, että olisi aikoinaan miettinyt mitä todella haluaa tehdä ja kuka haluaa olla, ja elänyt omannäköisen elämän. Uskon, että moni elämän lopussa toivoo, että olisi viettänyt enemmän aikaa perheen ja muiden rakkaiden ihmisten kanssa kun siihen oli mahdollisuus. 

Joskus vaikuttaa siltä, että raivokas uran luominen ja loputon kiire ovatkin yritystä unohtaa, että elämä on tässä. Jos on koko ajan kiireisesti menossa jonnekin ei ehdi ajatella, että elämä on lopulta kulkua kohti kuolemaa. Se on ajatus, joka pysäyttää: elämä koostuu hetkistä ja ne ovat hetkessä ohi. Uskon, että jos uskaltaa katsoa omaa kuolemaansa kasvoihin, osaa helpommin elää myös hetkessä. Kun hyväksyy, että kaikkeen ei yhdessä elämässä riitä aikaa, ei ole enää niin vaikeaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.

Suomessa on viime viikkoina käyty kotihoidontuesta keskustelua, johon minäkin olen provosoitunut ottamaan osaa kerran jos toisenkin. Kotihoidontukea on syytetty naisten huonosta työllistymisestä. Sitä haluttiin vähentää vuodella, jotta naiset saataisiin sukkelammin takaisin töihin kotoa pieniä lapsiaan hoitamasta. Mielestäni keskustelu kotihoidontuen ympärillä on ennen kaikkea paljastanut miten vähän Suomessa arvostetaan kotona pieniä lapsiaan hoitavia vanhempia, ennen kaikkea äitejä. Sen sijaan, että yritettäisiin vaikuttaa yhteiskunnan ja työnantajien asenteisiin, on annettu ymmärtää, että on tosiaankin huono valinta astua hetkeksi ulos oravanpyörästä ja hoitaa omia pieniä lapsia kotona. 

En lapsena tuntenut yhtään kotiäitiä, enkä edelleenkään Suomessa tunne tai tiedä yhtään kotona lapsiaan hoitavaa äitiä, joka olisi aikeissa jäädä kotiin koko loppuiäkseen. Suuri osa Suomen kotiäideistä on lopulta kotiäitinä enimmilläänkin vain joitain vuosia, ja pyrkii sitten palaamaan työelämään. On työnantajista kiinni kuinka heidät työmarkkinoilla otetaan vastaan. Kotiäidit ja -isät voitaisiin nähdään voimavarana, monitaitureina jotka ovat tottuneet tekemään useampaa asiaa yhtä aikaa ja kasvattaneet stressinsietokykyään haastavissa olosuhteissa. Väittäisin myös, että kotona lapsiaan vähän pitempään hoitavat vanhemmat osaavat asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, pienemmässä ja suuremmassa mittakaavassa. Mutta kerta toisensa jälkeen kuulee halveksivia arvioita siitä kuinka kotiäidit vain makailevat kotona tai lorvivat muitten äitien kanssa ostoskeskuksissa, eivätkä järjestä lapsilleen minkäänlaisia virikkeitä tai kehittävää tekemistä. Sen sijaan kehutaan kuinka päiväkodissa alle kolmevuotiaatkin oppivat sosiaalisiksi, ja omaksuvat jos mitä tietoja ja taitoja. Pidetään siis hyvänä ja tärkeänä, että jo alle kolmevuotiaat astuvat sisälle oravanpyörään ja alkavat juosta: oppivat äkkiä sosiaalisiksi, omaksuvat nopeasti tietoja ja taitoja. Kiire alkaa varhain.

Onneksi kotihoidontuki jätettiin lopulta entiselleen. Tuki ei minua koske, en ole kuulunut Suomen sosiaaliturvan piiriin enää moneen vuoteen. Mutta olen onnellinen niitten kaltaisieni äitien ja isien vuoksi, jotka haluavat olla lastensa kanssa kotona vähän pitempään. He saavat edelleen rauhassa makailla ja lorvia kotona ja ostoskeskuksissa pienten lastensa kanssa. Pienten lastensa, joille oman vanhemman seura on lopulta virikkeitä ja kaikkia tietoja ja taitoja tärkeämpää. 

Kotihoidontuki on itse asiassa aika pieni rahasumma, mutta periaate sen takana on suuri ja tärkeä. Elämässä on muutakin kuin työ. Hyvän modernin valtion on mielestäni autettava kansalaisiaan löytämään tasapaino työn ja muun elämän välille. Hyvän modernin valtion tulee tarjota vaihtoehtoja, jotka auttavat kansalaisia elämään mahdollisimman mielekästä elämää. Kaikkien vanhempien kohdalla mielekäs elämä ei tarkoita vuosia kotona lasten kanssa, ja heidän lapsilleen hyvä moderni valtio tarjoaa laadukasta lastenhoitoa. Ne kotihoidontuella lapsiaan kotona hoitavat vanhemmat, joilla on vakituinen työpaikka, voivat puolestaan laskea sen varaan, että työt odottavat vielä kotivuosien jälkeenkin. 

Kotiäitien ja -isien, joilla ei työpaikkaa ole odottamassa täytyy tehdä töitä, että meidät otetaan vakavasti kun aikanaan töitä haemme. Kotihoidontukikeskustelu on näyttänyt, ettei kotona lapsiaan vähän pitempään hoitavia vanhempia juurikaan arvosteta. Harva työnantaja katsoo hyvällä kotiäitiä tai -isää työnhakijana. Mutta se on toisen ajan murhe; työnhaku ei ole minulle nyt ajankohtaista. Elän hetkessä enkä stressaa ja olen ainakin siltä osin ajan hermolla.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Tässä nyt

Onnistuin olemaan liikuttumatta pääministerin vaimon puheen aikana, vaikka hän puhui kauniisti ja rehellisesti vaikeista asioista. Puhe teki minuun vaikutuksen, mutta sitä täytyy vielä vähän sulatella ennen kuin sen sanomaa osaan sen kummemmin arvioida. Yhdysvaltain suurlähettilään vaimo, tilaisuuden emäntä ja pääministerin vaimon ystävä, liikuttui itse kyyneliin asti useamman kerran esitellessään tilaisuuden puhujavierasta. Se rentoutti minut kuuntelemaan mitä puhujalla oli sanottavanaan sen sijaan, että olisin pelännyt liikuttumista. 

Tilaisuudessa oli välittömämpi tunnelma kuin eilen. Tai ehkä minä olin rennompi koska olin tällä kertaa edustamassa vain omaa itseäni. Olen Belmopanin kansainvälisten naisten ryhmän jäsen siksi, että olen kansainvälinen ja nainen, eikä jäsenyydelläni ole mitään yhteyttä Cosimon töihin. Istuin kyllä diplomaatinrouville varatussa pöydässä, mutta lähinnä siksi, että siellä istui myös eräs rakkaista ystävistäni - diplomaatin vaimo hänkin - ja halusin viettää aikaa hänen kanssaan. Paikalla oli yhteensä varmaankin viitisenkymmentä ihmistä, kaikki kynnellekykenevät Belmopanin kansainvälisten naisten kerhon jäsenet ja lisäksi vierailijoita. Tällä kertaa oli mielestäni hyvin selvää miksi olimme kaikki kokoontuneet yhteen. Halusimme ilmaista tukemme syöpää vastaan taistelevalle pääministerin vaimolle ja kuulla mitä hänellä oli sanottavanaan. 

Seisoin vaikuttavan puheen jälkeen jonottamassa juotavaa, katselin ympärilleni ja huomasin, että elin täysin hetkessä. Olin tietoinen ihmisistä ympärilläni, kauniista palmuasetelmista suurlähettilään aidan vieressä, loistavasti valitusta taustamusiikista, lasista kädessäni. Ja sama tietoisuuden tila jatkui tänne kotiin asti. Avasin kotiporttia ja todella näin kuinka sininen taivas on, ja kuinka punaisia kukat naapurimme puussa. Tietoisuus ei ollut vain tämänpäiväisen puheen ansiota; pyrin aktiivisesti elämään hetkessä ja todella pysähtymään kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleni. Mutta liian usein en siinä onnistu. Ehkä pääministerin vaimon sanat ja tarina vahvistivat tarmoani elää hetkessä ja olla kiitollinen kaikesta kauniista mikä minua ympäröi. Minä olen tässä nyt. 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kuninkaallisia ja ministerinrouvia

En ole tainnut muistaa sanoa, että melkein tapasin prinssi Harryn. Meidän olisi nimittäin pitänyt kuulemma olla Belizen ulkoministeriön kutsulistalla tilaisuudessa, jossa prinssi Harry tutustui Xunantunichin maya-temppeliin. Jostain syystä olimme kuitenkin tipahtaneet kutsulistalta pois. Sen sijaan Belizen uusien ministereiden virkaanastujaisiin, jotka pidetään tänä aamuna, saimmekin nyt sitten kutsun kahdesti. Ulkoministeriön kutsulistaa on siis kai korjattu muutamaankin kertaan. Tosin minulta jää nyt sekin tilaisuus väliin joka tapauksessa.

Sen sijaan olen iltapäivällä menossa Belmopanin kansainvälisten naisten ryhmän tapaamiseen Yhdysvaltain suurlähettilään kotiin. Puhujavieraana tämänpäiväisessä tilaisuudessa on Belizen pääministerin vaimo, joka tekee töitä naisten ja lasten oikeuksien puolesta. Pääministerin vaimolla on parhaillaan rintasyöpähoito kesken ja on kunnioitettavaa, että hän jaksaa kuitenkin tulla puhumaan naisryhmälle työstään. 

Näin pääministerin rouvan etäältä myös eilisessä naistenpäivän kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa. Hänen tukkansa on lähtenyt syöpähoitojen vuoksi, mutta hän, kaunis uljaannäköinen nainen, ei ole pyrkinyt tilaansa peittämään. Olen kuullut, että solidaarisuudenosoituksena monet belizeläiset ovat myös ajaneet hiuksensa pois.

Pääministerin vaimo on vasta 39-vuotias ja hänellä on nuori tytär. Toivon, että pystyn hänen puhettaan kuuntelemaan ilman, että silminnähden liikutun. Hän ei toki ole puhumassa itsestään vaan lasten ja naisten asiasta, mutta arvaan, että taas kerran ajatukseni tulevat vaeltamaan myös aihepiirin ulkopuolelle. 

Edustusrouva yksin edustamassa

Edustin tänään ensimmäistä kertaa itseksekseni, ilman Cosimoa. Kolmatta kertaa valittiin Belizen vuoden nainen ja voittajaa juhlittiin tänä aamuna Yhdysvaltain suurlähettilään kotona. Jostain syystä kutsu tilaisuuteen tuli vain minun nimissäni ja paikalla oli itsekseen muitakin diplomaatinrouvia. Ehkä meidän puolisoiden ajateltiin olevan ilman miehiämme sopiva yleisö naistenpäivän kunniaksi järjestetylle tilaisuudelle? Belizen vuoden naista juhlistetaan tavallisesti kansainvälisenä naistenpäivänä, mutta koska se tänä vuonna osui Belizen vaaleja seuraavalle päivälle, järjestäjät siirsivät juhlaa tuonnemmaksi. 

Vuoden nainen oli tänä vuonna naisihminen, joka on toiminut opettajana ja rehtorina, ja muun muassa perustanut yhteisöönsä järjestön, joka tukee paikallisia yksinhuoltajaäitejä. Voittaja kiitti puheessaan kauniisti myös miestään, joka on tukenut häntä vuosien varrella kaikessa mitä hän on milloinkin yrittänyt saavuttaa. Jokaisen suuren naisen takana seisoo häntä tukenut mies, sanoi Yhdysvaltain suurlähettiläs kuuluisaa sanontaa mukaillen, ja tämä näytti tosiaankin olevan totta vuoden nainen -palkinnon voittajan kohdalla. 

Tunnelma oli leppoisa, puheet lyhyitä ja ytimekkäitä, ja tarjoilu hyvää. Mutta vaikka olenkin jo aika tottunut olemaan diplomaatti, melkein kaikkien edustustilaisuuksien aluksi tunnen silti olevani osa näytelmää, roolissa joka ei tunnu oikein omalta. Tänäänkin istuin takarivissä, katselin tuttujen ja vähän tuntemattomampien selkiä, ja ihmettelin miksi oikeastaan olimme kaikki kokoontuneet paikalle. Oli mukavaa juhlistaa arvonimen varmasti ansainnutta naista, joka on tehnyt yhteisössään paljon hyvää. Mutta usein tilaisuuden varsinainen merkitys tuntuu jotenkin katoavan muun hulinan alle. Edustustilaisuuksiin tullaan tilaisuuden varsinaisen syyn lisäksi näyttäytymään ja verkoistoitumaan ja kai vähän myös nauttimaan pöydän antimista. 

Tilaisuus oli hyvin järjestetty ja Yhdysvaltain suurlähettiläs oli ystävällinen isäntä ja sai kuten aina kaikki vieraat tuntemaan olonsa erinomaisen tervetulleiksi. Uskon, että hänen ja muitten tilaisuuden järjestäjien motiivit olivat hyvät ja aivan kohdallaan. Ihmettelinkin lähinnä meitä vieraita, jotka olimme kokoontuneet yhteen kuumana tiistai-aamuna. Minä itse menin tilaisuuteen ennen kaikkea siksi, että halusin kunnioittaa minua kutsunutta suurlähettilästä ja hänen rouvaansa läsnäolollani. Ja menin myös uteliaisuudesta; halusin nähdä kuka tänä vuonna vuoden naiseksi valitaan. Muitten paikallaolijoiden ajatukset ja odotukset tilaisuudesta olivat varmaan samansuuntaiset, ja ehkä se riittää. Ehkei kaiken tekemisen takana tarvitse olla mitään sen suurempaa syytä.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Hyvän käytöksen taakka

Tänään olin ensimmäistä päivää ihan terve. Vieläkään ei ihan tehnyt mieli lähteä potkimaan ilmaa tae-bon tahtiin, mutta kauppakierroksen jaksoin aamulla tehdä. Valmistinpa lämpimän lounaan lapsille ja sen päälle vielä ilta-ateriankin vähän pitemmän kaavan kautta. Ja riitti minulta energiaa räyhätä puhelimessa myös internet-firman työntekijälle. 

Firma katkaisi tänä aamuna meidän internet-yhteytemme, koska emme olleet maksaneet laskuja useampaan kuukauteen. Olin kuitenkin heille muutama viikko sitten soittanut ja sanonut, etteivät laskut olleet tulleet perille. Tiesin, että laskut ovat maksamatta, mutta ilman laskua en tiennyt mitä summaa lähteä pankkiin maksamaan. Inhimillisestä väärinkäsityksestähän tietysti oli kyse: firman virkailija oli luullut lähettäneensä laskut sähköpostiimme, muttei jostain syystä ollutkaan niitä lähettänyt. Hän pyysi sähköpostitse anteeksi virhettään ja minäkin sitten pyysin omasta puolesta anteeksi ärhentelyäni. 

Olinkin pahoillani ja todella harmistunut suuttumisestani siihen asti kun sain pyydettyä asianomaiselta anteeksi. Suutun nopeasti ja kiehahdan yli ennen kuin ehdin oikein huomatakaan mitä on tapahtunut. Mutta yhtä nopeasti tilanne on minun osaltani ohi. Hämmästelen itsekin pian omaa reaktiotani ja palan halusta saada käsitellä tilanteen pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti. 

En ajattele, että minun diplomaattina täytyy olla kaikissa tilanteissa diplomaattinen; täytyy pitää odotukset realistisella tasolla! Mutta olen kyllä sitä mieltä, että minun on täällä käyttäydyttävä paremmin kuin Suomessa tai vaikkapa lomalla Yhdysvalloissa. Me olemme täällä kuitenkin ikäänkuin Belizen ja belizeläisten vieraina, ja edustamme muutakin kuin itseämme. Siksi ärähtäminen näissä oloissa tuntuu isommalta asialta kuin jos suutahtaisin asiakaspalvelijalle vaikkapa Suomessa.

Jamaikalla tämä hyvän käytöksen taakka painoi olkapäilläni vielä paljon raskaammin. Kun internet-yhteys Kingstonissa katkesi syystä tai toisesta, kesti helposti viikonkin saada se takaisin päälle. Kaupunki oli monta kertaa isompi kuin Belmopan ja korjaajat eivät yksinkertaisesti ehtineet kaikkialle saman päivän aikana. Korjaajaa viikonkin odotellessani ehdin soittaa internet-yhtiöön aika monta kertaa ja purra huulen rikki, etten purkaisi kaikkea turhautumistani puheluun vastaavaan virkailijaparkaan. Mutta en muista menettäneeni malttiani Kingstonissa kovinkaan montaa kertaa. Siellä olin eurooppalaisuuden lisäksi vielä valkoinen. Minusta tuntui, että jos suuttuisin, menettäisin kasvoni, ja sen lisäksi huono käytökseni tulisi kirjatuksi valkoisten kautta aikojen tekemien pahojen tekojen kirjaan. 

Valkoinenhan minä olen toki edelleen, mutta Belizessä värikysymys ei ole samalla tavalla keskeinen kuin Jamaikalla. Täällä Belizessä on niin paljon kaikenlaista porukkaa omasta takaa, että on vaikea sanoa kuka milloinkin on "me" ja kuka taas "ne muut". Meitä luullaan silloin tällöin amerikkalaisiksi maahanmuuttajiksi, ja toisaalta aika usein kai myös moderniksi mennoniittaperheeksi. Joka tapauksessa täällä hyvin monimuotoisessa seurassa emme ole sen erilaisempia kuin kukaan muukaan ja kuulumme samaan aikaan moneen eri ryhmään ja yhteisöön. 

Toisin kuin Jamaikalla Belizessä ei ole koskaan varsinaisesti ollut orjuutta, eli täällä emme samalla tavalla myöskään joudu kasvokkain orjakaupan historian ja siitä seuraavan syyllisyyden tai syyllistämisen kanssa. Jamaika kun puolestaan oli orjakaupan keskeisiä maita. Orjuuden aika elää siellä edelleen haamuna nykyisyyden rinnalla. 

Olin varmaan Jamaikalla nöyrempi vieras kuin täällä Belizessä myös siksi, että Kingston oli ensimmäinen kokemukseni diplomaatin elämästä. En Jamaikalla vielä oikein tiennyt miten suhtautua tilanteen meille tarjoamiin etuihin, enkä hahmottanut miten minun tuli käyttäytyä tässä uudessa todellisuudessani. 

Belizeen toisaalta sujahdin kuin jalka vanhaan tuttuun kenkään: joskus saattaa vielä hetken hiertää jokin, mutta suurimman osan ajasta on helppo olla ja kulkea eteenpäin. Belize on paljon helpompi maa kuin Jamaika monessa mielessä, mutta Jamaikan vuosien jälkeen olen myös saanut kiinni siitä miten olla minä ja toisaalta olla diplomaatti. Olen rentoutunut niin paljon, etten enää koko ajan mieti kuinka minun pitäisi käyttäytyä. Siitä seuraa, että saatan korottaa ääntäni ja turhautua ihmisiin myös kodin ulkopuolella. 

Onneksi osaan sentään pyytää anteeksi. 


Ps. Lapsillemme syntyi viime yönä uusi serkkutyttö. Uutta vauvaa miettiessäni ihmettelin kuinka laajalle serkukset ovatkaan maailmalle levittäytyneet. Vauvaserkku ja hänen isosiskonsa asuvat nimittäin vanhempineen Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa. Brysselissä, Belgiassa asuu meidän lastemme serkuista kolme, ja Torinossa, Italiassa samoin kolme. Yksi lasten serkuista asuu New York Cityssä. Ja nämä meidän pikkuserkukset siis elävät toistaiseksi täällä Belmopanin kylässä, Belizessä. Siinä sitä on jollekin tulevaisuuden sukututkijalle mietittävää! Varsinkin kun välimatkojen lisäksi tulevaisuuden tutkijaa tulee sekoittamaan se, että miehen puolelta perhe ei ole ihan tavallinen ydinperhe vaan siinä on monta erilaista kerrosta ja yhdistävää tekijää. 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Jutun juuri

Tarha-aikana paras ystäväni oli samanikäinen poika, joka kesken tarhavuosien muutti pois, toiselle paikkakunnalle. En muista hänestä lapsuusvuosilta enää paljoakaan, mutta kuvat puhuvat puolestaan: meillä näyttää kaikissa yhteisissä kuvissa olevan molemmilla aika ovelat mutta toisaalta avoimen iloiset hymyt naamoillamme.

Samoihin aikoihin kun ystäväni muutti pois, sain lohdutukseksi marsun, ensimmäisen lemmikkini. Oli ihanaa, että kotona oli vihdoin oma halittava ja pörröinen elävä kaveri, mutta toisaalta marsu herätti minussa tunteita joita en sitä aikaisemmin ollut joutunut käsittelemään. Muistan vieläkin elävästi painajaisunen, jossa joku tuli ja laittoi rakkaan marsuni kuumaan uuniin. Kauhea uni on edelleen niin vahvana mielessäni, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, että henkeni vieläkin salpautuu vähän sen muistosta. Viisas äitini selitti silloin, kun heräsin painajaisunesta hikisenä ja itkuisena, että on ihan tavallista pelätä menettävänsä jotain sellaista mistä välittää. 

Marsun kuolema muutamaa vuotta myöhemmin oli myös raskas tapaus, ja muistan senkin päivän vieläkin kirkkaasti. Tulin kotiin kysymään voisinko mennä luokkakaverin kotiin leikkimään, kun äiti kertoi, että marsuni oli kuollut. En osannut lähettää ystävääni pois; olin jo lapsena niin tunnollinen, että pidin vierailusuunnitelmasta kiinni vaikka koko iltapäivän mahassani oli surullinen möykky ja olisin vain halunnut itkeä yksin kotona. 

Lukion viimeisen vuoden keväällä muutin ensimmäiseen omaan asuntooni; ihanaan, aurinkoiseen yksiöön Helsingin Punavuoreen. Sinne sain yllättäen kesäkuussa postitse ylioppilasjuhlakiitoskortin, jonka kuvassa seisoi tuntematon nuori mies. Lähettäjä oli tarha-aikainen ystäväni ja kuoressa oli hänen osoitteensa. En vieläkään tiedä tarkkaan mistä hän minun osoitteeni sai, mutta aloimme sinä keväänä kirjeenvaihdon, joka jatkui useamman vuoden. 

Ensimmäisen kirjeenvaihtovuosista asuin Punavuoressa. Sitä seuraavat vuodet lapsuudenystäväni älykkäät kirjeet löysivät minut ensin englantilaisen yliopiston asuntolasta, ja myöhemmin ystävieni kanssa jakamastani opiskelija-asunnosta samasta kaupungista. Jossain vaiheessa kirjeenvaihto hiipui sähköposteiksi, ja loppui sitten ennen pitkää kokonaan. Emme ole tainneet olla yhteydessä sen jälkeen kun minä vuonna 2000 asuin Washington, DC:ssä, olin harjoittelussa erikoisessa naisasiajärjestössä, ja yritin parantaa amerikkalaisen nuoren miehen särkemää sydäntäni. 

En ole ihan varma mihin kirjoittelu loppui tai miksi, mutta muistan, etten koskaan oikein tuntenut itseäni lapsuudenystävääni verrattuna tarpeeksi kiinnostavaksi, enkä tiennyt kuinka löytää kovin tavalliselta tuntuvasta elämästäni mitään fiksua ja filmaattista kerrottavaa. Lapsuudenystäväni elämä kun puolestaan tuntui olevan täynnä mielenkiintoisia käänteitä ja erikoislaatuisia ilmiöitä. Oma vaivaantuneisuuteni vaikuttaa oikeastaan vähän hassulta nyt, kun muistelen, että asuin kuitenkin kirjeenvaihdon läpi useammassa eri maassa ja kaupungissa ja elin siltä osin aika omalaatuista elämää. 

Mutta toisaalta ei ulkomailla asuminen olekaan niin kovin kummallista. Töitä tehdään, kaupassa käydään, joskus ehkä ravintolassa, yritetään hoitaa asioita ja tavata ystäviä, ja loppuaika kuluukin nukkuen. On myös usein vaikea hahmottaa mikä on ulkosuomalaisen arjessa mielenkiintoista tai erikoista tai kuulemisen arvoista jonkun muun mielestä. Melkein kaikki kun ennen pitkää tuntuu itsestä arkipäiväiseltä. Enää en pyrikään oikeastaan tässä suhteessa miellyttämään muita kuin itseäni. Olen mitä olen, ja kirjoitan tänne blogiinikin ihan mitä milloinkin tulee mieleen. Mutta tuntuu todella mukavalta, kun blogikirjoitukseni herättää muissa tunteita tai ajatuksia ja sen perään ilmestyy kommentti tai useampikin. On hauskaa löytää meitä ihmisiä läpi maailman yhdistäviä tekijöitä, ja toisaalta kivaa on myös se, jos onnistun kuvaamaan jotain paikallista erikoisuutta sellaisella tavalla, että se aukeaa lukijoille.

Poikani alkaa olla nyt saman ikäinen kun minä tärkeän tarhakaverini kanssa leikkiessä ja siitä kai kaveri nousi pitkästä aikaa mieleen. Kävin uteliaisuudesta katsomassa onkohan lapsuudenystäväni Facebookissa. Olihan hän. Hänen profiilikuvansa on hauska ja erikoinen, ja arvaan, että hänellä on edelleen paljon tarinoita kerrottavanaan. En tiedä pitikö lapsuudenystäväni minua kirjeenvaihtomme aikana tylsänä vai oliko se vain minun omaa nuoruuden epävarmuuttani. Huomasin kuitenkin tänään ajattelevani, että Facebook-kuvani perusteella voisi tehdä päätelmän, että minulla ei edelleenkään ole mitään uutta tai ihmeellistä sanottavaa. Kuvassa hymyilee kahden lapsen äiti, jolla olisi varaa tiputtaa muutama kilo. 

En silti pidä itseäni ollenkaan tylsänä, enkä oikeastaan pitänyt nuorempanakaan. Olen utelias muitten kaltaisieni äitien suhteen koska arvaan, että hekin ovat paljon muutakin kuin äitejä. On harmillista miten nopeasti tulemme arvioineeksi toinen toisemme muutamien yksittäisten ja usein epäolennaisten ominaisuuksien perusteella. Kyse on kuitenkin usein vain siitä miten hyvin osaamme valita ne tarinat mitä itsestämme toisille kerromme. Kaikillahan on tarinoita kerrottavanaan. Kunpa malttaisimme vain kuunnella toinen toisiamme niin kauan, että löydämme yhteisen jutun juuren. 


Ps. Yritin laittaa sanavahvistusominaisuuden pois päältä kommenteista. Toivottavasti kommentoijien ei siis enää tarvitse erikseen todistaa, etteivät ole robotteja!