perjantai 23. maaliskuuta 2012

Ajan hermolla

Paljon pauhataan siitä miten vaarallista stressi on, kuinka se vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti ja väsyttää elimistöä. Meidän pitäisi välttää stressiä. Pitäisi pyrkiä viettämään mahdollisimman paljon aikaa rakkaittemme kanssa, muistaa ottaa myös omaa aikaa, ja pysähtyä nauttimaan elämän pienistä iloista. Vanhemmat ihmiset muistuttavat usein pienten lasten vanhempia elämään hetkessä ja nauttimaan omien lasten lapsuudesta; se kun on hetkessä ohi. 

Vaikka stressin välttämisestä ja elämästä nauttimisesta puhutaan paljon, vielä kovemmin huudetaan kuitenkin rahasta ja urakehityksestä. Koko ajan on kiire ansaita paremmin, nousta lähemmäs johtotehtäviä, saada lisää vaikutusvaltaa. Töitä tehdään iltaisin ja viikonloppuisinkin. Aika perheen ja ystävien kanssa on kortilla, omasta ajasta puhumattakaan. Asuntolaina ja kalliit kaukolomat pakottavat omalta osaltaan kovaan työntekoon. Koko ajan pitää myös näyttää parhaalta mahdolliselta itseltään: pitää jaksaa käydä salilla ja joogassa ja juosta maratoneja, ja seurata Atkinsin tai jonkun muun suuren miehen dieettiohjeita, ettei koskaan näyttäisi parikymppistä vanhemmalta. Ulkonäköön pitää panostaa myös vaatteiden ja kenkien ja muun vaatetuksen osalta. On ihan hyväksyttävää käyttää satoja euroja käsilaukkuun, ja ei ainoastaan hyväksyttävää vaan suorastaan ihailtavaa, kunhan merkki vain on oikea. 

Tuntuu siltä, että kiireen keskellä elävät uraihmiset eivät enää edes muista miksi ovat alunperin lähteneet mukaan juoksuun. Juostaan vaan koska on juostu eilenkin ja sitä edellisenä päivänä. Mutta minne kaikki oikein ovat menossa? Mikä palkinto lopussa odottaa niitä jotka ovat juosseet koviten ja päässeet pisimmälle, ansainneet eniten rahaa ja nousseet korkeimpiin johtotehtäviin? Vanhuutta kohti olemme kaikki kuitenkin menossa ja sen myötä kohti hiljaisempaa aikaa. Arvelen, että harva vanhus katselee elämäänsä taaksepäin ja miettii, että olisinpa tehnyt pidempää päivää ja ansainnut enemmän rahaa. Luulen, että sen sijaan moni toivoo, että olisi aikoinaan miettinyt mitä todella haluaa tehdä ja kuka haluaa olla, ja elänyt omannäköisen elämän. Uskon, että moni elämän lopussa toivoo, että olisi viettänyt enemmän aikaa perheen ja muiden rakkaiden ihmisten kanssa kun siihen oli mahdollisuus. 

Joskus vaikuttaa siltä, että raivokas uran luominen ja loputon kiire ovatkin yritystä unohtaa, että elämä on tässä. Jos on koko ajan kiireisesti menossa jonnekin ei ehdi ajatella, että elämä on lopulta kulkua kohti kuolemaa. Se on ajatus, joka pysäyttää: elämä koostuu hetkistä ja ne ovat hetkessä ohi. Uskon, että jos uskaltaa katsoa omaa kuolemaansa kasvoihin, osaa helpommin elää myös hetkessä. Kun hyväksyy, että kaikkeen ei yhdessä elämässä riitä aikaa, ei ole enää niin vaikeaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.

Suomessa on viime viikkoina käyty kotihoidontuesta keskustelua, johon minäkin olen provosoitunut ottamaan osaa kerran jos toisenkin. Kotihoidontukea on syytetty naisten huonosta työllistymisestä. Sitä haluttiin vähentää vuodella, jotta naiset saataisiin sukkelammin takaisin töihin kotoa pieniä lapsiaan hoitamasta. Mielestäni keskustelu kotihoidontuen ympärillä on ennen kaikkea paljastanut miten vähän Suomessa arvostetaan kotona pieniä lapsiaan hoitavia vanhempia, ennen kaikkea äitejä. Sen sijaan, että yritettäisiin vaikuttaa yhteiskunnan ja työnantajien asenteisiin, on annettu ymmärtää, että on tosiaankin huono valinta astua hetkeksi ulos oravanpyörästä ja hoitaa omia pieniä lapsia kotona. 

En lapsena tuntenut yhtään kotiäitiä, enkä edelleenkään Suomessa tunne tai tiedä yhtään kotona lapsiaan hoitavaa äitiä, joka olisi aikeissa jäädä kotiin koko loppuiäkseen. Suuri osa Suomen kotiäideistä on lopulta kotiäitinä enimmilläänkin vain joitain vuosia, ja pyrkii sitten palaamaan työelämään. On työnantajista kiinni kuinka heidät työmarkkinoilla otetaan vastaan. Kotiäidit ja -isät voitaisiin nähdään voimavarana, monitaitureina jotka ovat tottuneet tekemään useampaa asiaa yhtä aikaa ja kasvattaneet stressinsietokykyään haastavissa olosuhteissa. Väittäisin myös, että kotona lapsiaan vähän pitempään hoitavat vanhemmat osaavat asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, pienemmässä ja suuremmassa mittakaavassa. Mutta kerta toisensa jälkeen kuulee halveksivia arvioita siitä kuinka kotiäidit vain makailevat kotona tai lorvivat muitten äitien kanssa ostoskeskuksissa, eivätkä järjestä lapsilleen minkäänlaisia virikkeitä tai kehittävää tekemistä. Sen sijaan kehutaan kuinka päiväkodissa alle kolmevuotiaatkin oppivat sosiaalisiksi, ja omaksuvat jos mitä tietoja ja taitoja. Pidetään siis hyvänä ja tärkeänä, että jo alle kolmevuotiaat astuvat sisälle oravanpyörään ja alkavat juosta: oppivat äkkiä sosiaalisiksi, omaksuvat nopeasti tietoja ja taitoja. Kiire alkaa varhain.

Onneksi kotihoidontuki jätettiin lopulta entiselleen. Tuki ei minua koske, en ole kuulunut Suomen sosiaaliturvan piiriin enää moneen vuoteen. Mutta olen onnellinen niitten kaltaisieni äitien ja isien vuoksi, jotka haluavat olla lastensa kanssa kotona vähän pitempään. He saavat edelleen rauhassa makailla ja lorvia kotona ja ostoskeskuksissa pienten lastensa kanssa. Pienten lastensa, joille oman vanhemman seura on lopulta virikkeitä ja kaikkia tietoja ja taitoja tärkeämpää. 

Kotihoidontuki on itse asiassa aika pieni rahasumma, mutta periaate sen takana on suuri ja tärkeä. Elämässä on muutakin kuin työ. Hyvän modernin valtion on mielestäni autettava kansalaisiaan löytämään tasapaino työn ja muun elämän välille. Hyvän modernin valtion tulee tarjota vaihtoehtoja, jotka auttavat kansalaisia elämään mahdollisimman mielekästä elämää. Kaikkien vanhempien kohdalla mielekäs elämä ei tarkoita vuosia kotona lasten kanssa, ja heidän lapsilleen hyvä moderni valtio tarjoaa laadukasta lastenhoitoa. Ne kotihoidontuella lapsiaan kotona hoitavat vanhemmat, joilla on vakituinen työpaikka, voivat puolestaan laskea sen varaan, että työt odottavat vielä kotivuosien jälkeenkin. 

Kotiäitien ja -isien, joilla ei työpaikkaa ole odottamassa täytyy tehdä töitä, että meidät otetaan vakavasti kun aikanaan töitä haemme. Kotihoidontukikeskustelu on näyttänyt, ettei kotona lapsiaan vähän pitempään hoitavia vanhempia juurikaan arvosteta. Harva työnantaja katsoo hyvällä kotiäitiä tai -isää työnhakijana. Mutta se on toisen ajan murhe; työnhaku ei ole minulle nyt ajankohtaista. Elän hetkessä enkä stressaa ja olen ainakin siltä osin ajan hermolla.

11 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! Tätä kotihoidontukikeskustelua seuratessa on tullut mieleen kaikenlaista. Vihdoin sain tunnelmiani jäsennettyä ja purettua - ja heti tuntuu paljon paremmalta! :)

      Poista
  2. Niin totta! Itse jättäydyin "uraputkesta" muuttaessani uuteen maahan, ja nyt alan jo stressaamaan siitä etten ole hypännyt täällä vastaavaan kelkkaan. Mihin unohtui se elämästä nauttiminen?

    Blogistani muuten löytyy sinulle tunnustus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä miten meihin on taottu niin syvälle, että töitä täytyy tehdä ollakseen olemassa. Mulla on ollut jo yli viisi vuotta aikaa miettiä näitä juttuja ja alan olla aika sinut tämän uraputkettomuuteni kanssa :)

      Paljon kiitoksia tunnuksesta! Täytyy ruveta miettimään omia random faktoja!

      Poista
    2. ...siis kiitos tunnusTUKsesta... :)

      Poista
  3. Olin yläasteella kesätöissä yhden yrityksen vastaanottotiskillä ja sinne tuli töihin nainen, joka oli ollut kotona neljän lapsen kanssa, yhteensä muistaakseni seitsemän vuotta. Hän oli aiemmin ollut ammatiltaan lentoemäntä, muttei halunnut jatkaa enää niissä hommissa. Hän sanoi, että hänet palkannut ihminen (mies?) oli arvostanut hänen kotiäidin taitojaan. Nainen ei pitkäksi aikaa jäänyt niihin hommiin vaan siirtyi nopeasti muihin tehtäviin samassa paikassa. Luulisin, että samanlaisia ihmisiä löytyy monesta työpaikasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannustavaa! Toivotaan, että samanlaisia fiksuja työnantajia löytyy enemmän ja enemmän.

      Poista
  4. Ma luulen, etta aitina teit miten tahansa, tuntuu silta etta kaikki muut arvostelevat valintojasi... ;-) Itselleni on tullut se kasitys, etta pienten (=alle 3 v) lasten aiteja, jotka kayvat tyossa, halveksutaan vahintaan yhta syvasti - ellei jopa enemman - kuin kotiaiteja taman paivan Suomessa... Kotihoidontuki on hieno saavutus, niin kauan kuin se _mahdollistaa_ vanhemman kotiinjaamisen, mutta on ongelmallista, jos se tekee siita kaytannossa sen ainoan oikean ratkaisun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä on tosiaan vaikea puhua tai kirjoittaa ilman, että jollekin tulee paha mieli! Toivottavasti tästä ja aikaisemmista kirjoituksista selviää, että mun mielestäni kotihoidontuki on yksi vaihtoehto, eikä ainoa oikea ratkaisu. Vanhemmuus on täynnä vaikeita ratkaisuja; lasten suhteen ja muutenkin pitää tehdä sellaisia ratkaisuja, joitten kanssa pystyy itse elämään. Muitten ajatuksista ei auta ruveta aktiivisesti huolehtimaan, koska missään tapauksessa kaikkia ei voi miellyttää.

      Mutta jos on niin, että kotihoidontuki tosiaan on syynä naisten huonoon työllistymiseen, silloin se ei tällä hetkellä ole ihan aito ja reilu vaihtoehto. Silloin yhteiskunnan asenteellisuus kotiäitejä kohtaan ei ole ongelma vain pahan mielen kannalta vaan myös siltä osin, että ne asenteet vaikuttavat aktiivisesti äitien elämään (työllistymisongelmina). Alle kolmevuotiaitten lasten työssäkäyvistä äideistä voi tuntua siltä, että heitä halveksutaan, mutta pahan mielen lisäksi asiasta ei kai lopulta heille kuitenkaan koidu muuta häiriötä? Työssäkäyvät pienten lasten äidit ovat ikäänkuin, mahdollisesta arvostelusta huolimatta, kuitenkin tehneet yhteiskunnan hyväksymän ratkaisun.

      Minun mielestäni tuossa naisten työllistymisessä on kyse paljon rakentavanlaatuisemmasta ongelmasta, mutta kyllä tuo kotihoidontuki varmaan siinä on osa-alueena. Uskon kuitenkin, että koska äideistä suurin osa Suomessa joka tapauksessa jää noin vuodeksi kotiin lastensa kanssa, työnantajat tulevat aina nuoria naisia syrjimään työnhaussa, jos eivät tietoisesti niin alitajunnan tasolla. Onhan se hankalaa, jos työntekijä kesken kaiken katoaa vuodeksikin. En silti usko, että ratkaisu on katkoa vanhempainloma pieniin osiin, jotka vanhemmat sitten jakavat keskenään (6+6+6 -malli). Se kuulostaa keinotekoiselta ja oudolta ratkaisulta kaikin puolin.

      Minä uskon, että täytyy tapahtua suuri muutos yleisissä asenteissa, että nuoria naisia alettaisiin reippaasti ja tasa-arvoisesti palkata töihin vanhempainlomalle (ja kotihoidontuelle) jäämisen mahdollisuudesta huolimatta, Olisi päästävä irti kiireen, uran ja rahan yliarvostamisesta, ja yhteiskunnan tasolla annettava ymmärtää, että silloin tällöin pysähtyminen on hyvä ja tärkeä asia. On kyllä aika vaikea uskoa, että sellaista muutosta tulee ikinä tapahtumaan!

      Poista
  5. Vaikken itse äiti olekaan, arvostan paljon kotona lasten kanssa olevia äitejä. Ystävän elämää läheltä seuranneena tiedän hyvin, että pienten lasten kanssa oleminen on toden totta kokopäivätyötä, siinä ei ole mitään vähäteltävää.

    Oravanpyörä-kulttuuri kauhistuttaa, sännätään pää kolmantena jalkana sen kummemmin ajattelematta miksi pitää juosta. Onko urakiipeäminen ja ylipitkät työpäivät todella sen arvoisia, että vanhana voi sanoa, että eli näköisensä elämän?

    Asiasta neljänteen, blogissani on Kata sinulle hyvän mielen haaste, otahan vastaan, kun ehdit :)

    http://kulkukatinkirjeita.blogspot.it/2012/04/kevaan-kukkivia-puita-parco-del.html?showComment=1333355438369

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Kulkukatti! Törmäsin viikonloppuna tuttuun, joka tekee kovasti töitä, jotta voisi toivottavasti joittenkin vuosien päästä vihdoin lepäillä vähän laakereillaan. Tuttuni on todella mukava tyyppi ja mua vähän hirvittää hänen puolestaan. Mitä jos jotain tapahtuu eikä sitä tulevaisuuden lepohetkeä tulekaan? Onneksi tuttu todella pitää työstään eli sinänsä pitkät työpäivät ja ura ehkä ovatkin hänelle uhrausten arvoisia.

      Ja kiitos haasteesta vielä tätäkin kautta! Kiva miettiä aamun iloksi hyvän mielen juttuja.

      Poista

Kiitos kommentistasi!