lauantai 24. maaliskuuta 2012

Fiskarsin sakset

Kävin alkuviikosta etsimässä askarteluvälineille säilytyslaatikkoja A&R -kaupasta, paikallisesta tiimarista josta löytyy vähän kaikenlaista. Säilytyslaatikkojen lisäksi löysin Mikolle syntymäpäivälahjan ja leikkikoululaisen harjoituskirjoja. Kassalla silmääni pisti tutunnäköinen merkki. Fiskars! Meillä on saksia ihan tarpeeksi, isoja saksia ainakin kolmet ja pieniä kai sama mokoma. Mutta en voinut vastustaa suomalaista merkkiä. Sakset ovat kauniit ja tuntuvat hyvältä kädessä. Askartelutehtävät sujuvat varmasti entistäkin paremmin näillä saksilla.

Sakset vielä paketissa
Innostuin Fiskarsin saksista yhtä paljon kuin aikoinaan Kingstonin Loshusan-kaupassa suomalaisista Panda-lakuista, joita seisoi kaupan hyllyllä aina silloin tällöin. Lakuja oli aina ostettava mukaan. Täältä ei harmi kyllä suomalaista lakua löydy. Nokia-puhelimien lisäksi en ennen Fiskarsin saksia ole nähnyt Belizen kaupoissa mitään suomalaista.

Tunnen Belizessä yhden suomensukuisen amerikkalaisen, joka on kyllä käynyt jonkun kerran Suomessa, mutta on syntynyt Yhdysvalloissa eikä puhu suomea. Kaksi eri Suomen Meksikon suurlähettilästä olen täällä tavannut heidän lyhyiden vierailujensa aikana, ja silloin tällöin maassa kai käy joku satunnainen suomalainen turistikin. Mutta lähinnä suomalaisuus ja suomen kieli Belizessä elävät vain täällä meidän kotimme seinien sisällä.  

Se ei sinänsä ole minusta kamala asia. Hermostuttavampaa oli oikeastaan Englannissa asuessa se, että minun odotettiin haluavan viettää aikaa juuri suomalaisten kanssa. Yliopistoaikojen suomalaisyhteisöt, jotka tapasivat tasaisin väliajoin ja viettivät pikkujoulua yhdessä, eivät olleet minun juttuni. Suomi on kuitenkin Englantia aika lähellä ja kävin joulunvietossa Suomessa lähes joka vuosi, ja muutenkin vanhempien luona kyläilemässä ja ystäviä tapaamassa Suomessa useamman kerran vuodessa.

Fiskarsin sakset Marimekon Tuuli-vahakangaspöytäliinalla
En oikeastaan kaivannut suomalaisuutta aktiivisesti yliopistoaikoina vaikka Suomea ja suomen kieltä kaipasinkin. Ihan vaan suomen kielen ikävästä en kuitenkaan halunnut suomalaisriennoissa kulkea. Kuuntelin suomalaista musiikkia ja soittelin paljon kotiin, ja sain sillä tavoin tasaisin väliajoin joka tapauksessa käyttää suomen kieltä. Hyvät ystäväni englannissa olivat lähinnä muita ulkomaalaisia opiskelijoita joiden kanssa oli mahdollista käsitellä koti-ikävää siinä kuin muitten suomalaistenkin kanssa. 

Kun asuin Yhdysvalloissa suomalaiset jutut ja yhteisöt olivat isompi asia. En koskaan oikein sopeutunut Yhdysvaltoihin. Työharjoitteluviisumit tuntuivat huteralta tavalta asettua maahan hetkeksi, semminkin kun myös rajavirkailijat tuntuivat suhtautuvan niihin varauksella. Sain vuonna 2002 Yhdysvaltain suurlähetystöstä Helsingistä viiden tai kuuden kuukauden viisumin työharjoitteluun Suomen New Yorkin pääkonsulaattissa, mutta tullessani maahan rajavirkailija leimasi passini vain kolmeksi kuukaudeksi. Kun ihmettelin asiaa, virkailija sanoi, että Yhdysvaltain suurlähetystöt ja rajaviranomaiset ovat kaksi eri porukkaa, ja että viime kädessä rajavirkailijat tekevät päätöksen siitä kuinka pitkäksi aikaa tulija saa jäädä maahan.

Ei siis ehkä ihme, etten tuntenut itseäni kovin tervetulleeksi Yhdysvaltoihin. Niissä olosuhteissa Suomi-ikävä korostui ja huomasin kaipaavani yhteyksiä Suomeen ihan eri tavalla kuin opiskeluaikoina Englannissa. Kävin New Yorkissa ostamassa jostain suomalaisten tilaisuudesta Suomi-herkkuja ja kuuntelemassa suomenkielistä puheenpulputusta. Myös Washington DC:ssä asuessani suomalaiset pikkujoulut ja Marimekko Crate and Barrel -kaupassa olivat iso juttu. 

Kiiltävät uudet suomalaiset sakset!
Brysselissä, jossa asuin muutaman vuoden, kävin silloin tällöin Suomi-kirkolla syömässä karjalanpiirakoita ja ostamassa suomalaista ruokaa kotiinkin. Olinpa jonkun aikaa apu-opettajana Suomi-koulussakin. Toisaalta minulla oli kaupungissa suomenkielisiä läheisiä perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä, enkä siis erityisesti kaivannut seurakseni heitä kummempaa suomalaista yhteisöä. 

Tätä nykyä ikävöin kyllä edelleen kotiin vanhempien luo ja kaipaan Suomessa asuvien ystävieni seuraa ajoittain kovastikin. Mutta en silti erityisesti toivo muita suomalaisia Belmopaniin tai Belizeen. Saan joka tapauksessa puhua suomea jatkuvasti Mikon ja Matildan kanssa - ja tätä nykyä myös kirjoittaa ihanalla suomen kielellä blogia. On ihan mukavaa olla tällä tavalla ainutlaatuinen hetken verran. Mutta Nokiasta, Marimekosta ja Fiskarsista jaksan kyllä silti aina innostua. Ja oli kyllä ihan hauskaa, kun kansainvälisten naisten ryhmän tapaamisessa suomensukuinen tuttuni tuli tervehtimään minua ja sanomaan vähän murtaen "hyvää päivää". 

8 kommenttia:

  1. Olen törmännyt tuohon samaan "suomalaisten täytyy tykätä kaikista suomalaisista" -ilmiöön itse ulkomailla asuvana. Yksi ystävämme suorastyaan pakotti minut ja ulkomaalaisen mieheni tapaamaan toista suomalaisperhettä eikä voinut käsittää kun meistä ei tullutkaan ylimpiä ystäviä emmekä alkaneetkaan heti järjestää seuraavaa tapaamista - vaikka meillä oli siis ihan kohtuullisen hauska vierailu. Suomalaisuus ei sinänsä takaa mitään. Itse ulkosuomalaisena muuten jaan toiset ulkosuomalaiset ainakin kolmeen ryhmään: me tavalliset tavallisten ongelmien kanssa elävät pulliaiset, sitten satunnaiset maassa piipahtajat, ja sitten te diplomaatit! Kyllä teilläkin ilmeisesti ongelmia voi olla :), mutta tuntuisi siltä että myös ratkaisuja on helpommin saatavilla - ja jos kaikki menee oikein huonosti, ainakin voi aina odottaa sitä seuraavaa kohdetta jossa kaikki onkin ehkä paremmin. Sanon tämän ihan ilman mitään negatiivista sävyä, meillä kaikilla on oma maailmamme elettävänämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Se on tosiaan erikoista miten joidenkin mielestä samanmaalaisten nyt vaan tulee olla kavereita, vaikka onhan meitä suomalaisiakin monenlaisia emmekä kaikki ole samalla aaltopituudella vaikka haluaisimmekin.

      Mielenkiintoinen tuo sun ajatuksesi ulkosuomalaisista useampana erilaisena ryhmänä. En ole itse tainnut tullakaan jäsentäneeksi näitä eroja ajatuksella. Millä tavalla susta tuntuu, että meillä diplomaateilla on ratkaisuja saatavilla? Ihan vilpittömästi kysyn, jos vaikka löytyisi tähän hommaan jotain uutta kulmaa ja syytä kiitollisuuteen! :) Kyllähän meitä toki autetaan monissa käytännön asioissa, emmekä joudu esimerkiksi tullin kanssa tappelemaan. Mutta ei tämä nyt niin hirveän hohdokasta elämää lopulta ole tämäkään...

      Toistuvan muuton maasta toiseen voi nähdä monin eri tavoin. Onhan siinä tuo puoli, että seuraavassa maassa voi aina kaikki olla paremmin. "Seuraavassa talossa katotaan kyllä, että meillä on tarpeeksi isot kylppärit" ja "Seuraavassa maassa on toivottavasti lapsille enemmän harrastusmahdollisuuksia". Mutta toisaalta emme ole oman elämämme herroja. Säännöt ovat ainakin toistaiseksi sellaiset, että meillä ei ole mahdollisuutta jäädä minnekään loputtomiin vaikka haluaisimmekin, emmekä voi vapaasti valita minne seuraavaksi muutamme. "Seuraavassa maassa emme ehkä löydä yhtään hyviä ystäviä" ja "Seuraavassa maassa kestää varmaan taas vuoden löytää lapsille luotettava ja rakas hoitaja". Uudet olosuhteet tulevat usein aika yllätyksenä. En ollut koskaan käynyt Jamaikalla ennen kuin sinne tuli muutto, ja Belizessäkin vain muutamaa kuukautta aikaisemmin lyhyesti.

      En siis tarkoita valittaa tästä elämästäni, mutta niin kuin sanoit meillä kaikilla on elämämme elettävänä, ja kaikessa on omat puolensa. Ne kaksi asiaa joita toivoisin tämän blogin ennen kaikkea osoittavan ovat että elämä voi olla hienoa myös vähän erilaisissa ja haastavissakin olosuhteissa, ja toisaalta, että ulkomailla asuminen tai diplomaatin arki ei lopulta ole sen kummempaa kuin kenenkään arki missään. Usein kun tuntuu, että meitä joko säälitään tai ihaillaan tämän elämämme vuoksi, eikä kumpaankaan ole minusta syytä.

      Missäpäin sinä asut?

      Poista
    2. Tarkoitan "hienolla" elämällä haastavissa olosuhteissa sitä, että myös vähän erikoisissa oloissa voi olla oikein antoisaa ja mukavaa elää. En siis tarkoita juhlallisen hienoa...

      Poista
    3. Mielenkiintoista pohdintaa täällä! Itse en ajatellut koskaan maanmiehiäni ryhmittäin, kunnes jo kolme vuotta Pariisissa asuttuani kohtasin ja myönsin itselleni sen tosiasian, ettei minua edelleenkään "luokiteltu" ranskalaisten kanssa naimisissa olevien silmissä ranskansuomalaiseksi, koska a) olen suomalaisen kanssa naimisissa b) en puhunut sujuvaa ranskaa c) lapsemme kävivät ranskalaisen koulun sijaan ruotsalaista ( lasten isä on suomenruotsalainen) jne. jne. Ei ikäänkuin päästetty piireihin. Minut taidettiin siis luokitella Anonyymin "satunnaiseksi piipahtajaksi". Ei päästetty lähelle, koska lähtee pois kuitenkin! Ja hassua kyllä, pariisinruotsalaiset ottivat meidät avosylin porukkoihinsa!

      Täällä Kiinassa on luokittelu vähäisempää. "Kaikki" ovat enenmmän tai vähemmän piipahtamassa. Toki on eri syistä maassa olevia, kuten diplomaatit (siis määrättyinä tänne tulleet), paikallisen rakkaan löytäneet ja sitten me alunpitäen omasta vapaasta halusta ja hulluudesta työn perässä tulleet. Mutta periaatteessa kaikilla on kaikenlaisia ystäviä, ollaanhan kaikki jo ulkonäöllisistä syistä paikallisista erottuvia. Ja viimeisten neljän vuoden aikana koetuista vastoinkäymisistä olemme selvinneet monen maalaisten ystävien tuella. On lisäksi hyvin harvinaista, että ulkomaalainen kiinalaistuisi kokonaan kulttuurista eroista ja kielellisistä vaikeuksista johtuen, joten "isonenien" on varsin tärkeääkin pitää yhtä.

      Pohdimme miehen kanssa hiljattain, ettemme oikeastaan tunne kuuluvamme pelkästään suomalaisten ryhmään, vaan pikemminkin kansainvälisten paimentolaisten piiriin. On enemmän yhteistä toisten vaeltajien kanssa kuin esimerkiksi juuri isänmaastamme tänne muuttaneiden kanssa.

      Kata, pakko kysyä, ettethän vaan ole kotoisin Tuusulasta? Meidän partiolippukunnassa oli muinoin toinenkin Kata ja mielikuvitukseni lähti liikelle tirkisteltyäni lisää tuota profiilikuvaasi...

      Poista
    4. Minäkään on oikeastaan koe itseäni ensisijaisesti ulkosuomalaiseksi - siksi en ehkä ollutkaan tullut ajatelleeksi jakoa ulkosuomalaisten välillä? Ennen kaikkea olen ehkä tuollainen Vilijonkan mainitsema kansainvälinen paimentolainen. Olen ollut monessa eri olomuodossa ulkomailla: opiskellut kaksi tutkintoa ulkomailla, tehnyt useamman työharjoittelun, ollut väliaikaisissa ja vakituisissa töissä ja nyt elän tätä diplomaatin elämää. Välillä olemiselle on ollut loppupäivämäärä ja toisinaan sitten taas olen ollut jossain sillä ajatuksella, että jään sinne ehkä iäkseni. Minulle tämä on tietysti kaikki yhtä ja samaa jatkumoa enkä tunne olosuhteiden myötä sinänsä muuttuneeni suuntaan tai toiseen tämän ulkomailla asumiseni osalta.

      Tuntuu joskus siltä, että ulkosuomalaisten välillä on kova kilpailu siitä kuka on "aito" ulkosuomalainen. Seuraamallani ulkosuomalaisten keskustelupalstalla on juuri sivuttu taas tätä aihetta. Ne jotka käyvät kaikilla lomilla (ja ehkä jopa viikonloppuisin) Suomessa ovat joittenkin keskustelupalstalaisten mielestä nähtävästi jotenkin huonompia kuin ne jotka käyvät harvemmin Suomessa. Monet itse työnsä ulkomailla järjestäneet tuntuvat keskustelupalstalla ajattelevan, että Suomesta lähetetyt työntekijät ovat puolestaan heitä jotenkin huonompia ulkosuomalaisia. Ranskansuomalaisten asenteet Vilijonkan perhettä kohtaan olivat ehkä osa tätä erikoista ilmiötä?

      Minä olen jäänyt piirien ulkopuolelle joskus ihan sen vuoksi, että olen asunut jossain vain lyhyeksi määritellyn ajan. Sekin tekee näistä toistuvista muutoista osaltaan vaikeita: kestää aikansa löytää niitä ihmisiä, joille tulevaisuudessa häämöttävä lähtö ei ole ylitsepääsemätön ongelma. New Yorkissa muistan kuinka melkein kaikki uudet ihmiset kysyivät milloin olin tullut ja milloin lähdössä, ja kun kuulivat, että lähdölle tosiaan oli päivämäärä eivät enää jaksaneet vaivautua edes puhumaan kanssani... En itse sinänsä välitä siitä onko joku tulossa tai menossa, asumassa jossain pysyvästi, tai vaan käymässä, jos muuten synkkaa.

      Helsingistä olen kotoisin. Joku muu Kata siis siellä partiolippukunnassa oli ja vaikutti :)

      Poista
  2. Hei ja kiitos mukavasta blogista! Olen lukenut tämän läpi kahdessa illassa ja tykkään persoonallisesta kirjoitustyylistäsi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kivasta kommentista Inana! On vaikea sanoin kuvailla miten mukavaa on, kun joku löytää blogin, pitää siitä ja vielä kertookin sen. Mutta tiedät ehkä itsekin miltä se tuntuu, koska näytät itsekin kirjoittavan blogia. Jolla on muuten aivan erinomaisen loistava nimi! Lähdenkin siihen nyt heti tutustumaan lähemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten mä en saa näitä mun vastauksia laitettua oikeisiin paikkoihin?!?

      Poista

Kiitos kommentistasi!