maanantai 19. maaliskuuta 2012

Jutun juuri

Tarha-aikana paras ystäväni oli samanikäinen poika, joka kesken tarhavuosien muutti pois, toiselle paikkakunnalle. En muista hänestä lapsuusvuosilta enää paljoakaan, mutta kuvat puhuvat puolestaan: meillä näyttää kaikissa yhteisissä kuvissa olevan molemmilla aika ovelat mutta toisaalta avoimen iloiset hymyt naamoillamme.

Samoihin aikoihin kun ystäväni muutti pois, sain lohdutukseksi marsun, ensimmäisen lemmikkini. Oli ihanaa, että kotona oli vihdoin oma halittava ja pörröinen elävä kaveri, mutta toisaalta marsu herätti minussa tunteita joita en sitä aikaisemmin ollut joutunut käsittelemään. Muistan vieläkin elävästi painajaisunen, jossa joku tuli ja laittoi rakkaan marsuni kuumaan uuniin. Kauhea uni on edelleen niin vahvana mielessäni, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, että henkeni vieläkin salpautuu vähän sen muistosta. Viisas äitini selitti silloin, kun heräsin painajaisunesta hikisenä ja itkuisena, että on ihan tavallista pelätä menettävänsä jotain sellaista mistä välittää. 

Marsun kuolema muutamaa vuotta myöhemmin oli myös raskas tapaus, ja muistan senkin päivän vieläkin kirkkaasti. Tulin kotiin kysymään voisinko mennä luokkakaverin kotiin leikkimään, kun äiti kertoi, että marsuni oli kuollut. En osannut lähettää ystävääni pois; olin jo lapsena niin tunnollinen, että pidin vierailusuunnitelmasta kiinni vaikka koko iltapäivän mahassani oli surullinen möykky ja olisin vain halunnut itkeä yksin kotona. 

Lukion viimeisen vuoden keväällä muutin ensimmäiseen omaan asuntooni; ihanaan, aurinkoiseen yksiöön Helsingin Punavuoreen. Sinne sain yllättäen kesäkuussa postitse ylioppilasjuhlakiitoskortin, jonka kuvassa seisoi tuntematon nuori mies. Lähettäjä oli tarha-aikainen ystäväni ja kuoressa oli hänen osoitteensa. En vieläkään tiedä tarkkaan mistä hän minun osoitteeni sai, mutta aloimme sinä keväänä kirjeenvaihdon, joka jatkui useamman vuoden. 

Ensimmäisen kirjeenvaihtovuosista asuin Punavuoressa. Sitä seuraavat vuodet lapsuudenystäväni älykkäät kirjeet löysivät minut ensin englantilaisen yliopiston asuntolasta, ja myöhemmin ystävieni kanssa jakamastani opiskelija-asunnosta samasta kaupungista. Jossain vaiheessa kirjeenvaihto hiipui sähköposteiksi, ja loppui sitten ennen pitkää kokonaan. Emme ole tainneet olla yhteydessä sen jälkeen kun minä vuonna 2000 asuin Washington, DC:ssä, olin harjoittelussa erikoisessa naisasiajärjestössä, ja yritin parantaa amerikkalaisen nuoren miehen särkemää sydäntäni. 

En ole ihan varma mihin kirjoittelu loppui tai miksi, mutta muistan, etten koskaan oikein tuntenut itseäni lapsuudenystävääni verrattuna tarpeeksi kiinnostavaksi, enkä tiennyt kuinka löytää kovin tavalliselta tuntuvasta elämästäni mitään fiksua ja filmaattista kerrottavaa. Lapsuudenystäväni elämä kun puolestaan tuntui olevan täynnä mielenkiintoisia käänteitä ja erikoislaatuisia ilmiöitä. Oma vaivaantuneisuuteni vaikuttaa oikeastaan vähän hassulta nyt, kun muistelen, että asuin kuitenkin kirjeenvaihdon läpi useammassa eri maassa ja kaupungissa ja elin siltä osin aika omalaatuista elämää. 

Mutta toisaalta ei ulkomailla asuminen olekaan niin kovin kummallista. Töitä tehdään, kaupassa käydään, joskus ehkä ravintolassa, yritetään hoitaa asioita ja tavata ystäviä, ja loppuaika kuluukin nukkuen. On myös usein vaikea hahmottaa mikä on ulkosuomalaisen arjessa mielenkiintoista tai erikoista tai kuulemisen arvoista jonkun muun mielestä. Melkein kaikki kun ennen pitkää tuntuu itsestä arkipäiväiseltä. Enää en pyrikään oikeastaan tässä suhteessa miellyttämään muita kuin itseäni. Olen mitä olen, ja kirjoitan tänne blogiinikin ihan mitä milloinkin tulee mieleen. Mutta tuntuu todella mukavalta, kun blogikirjoitukseni herättää muissa tunteita tai ajatuksia ja sen perään ilmestyy kommentti tai useampikin. On hauskaa löytää meitä ihmisiä läpi maailman yhdistäviä tekijöitä, ja toisaalta kivaa on myös se, jos onnistun kuvaamaan jotain paikallista erikoisuutta sellaisella tavalla, että se aukeaa lukijoille.

Poikani alkaa olla nyt saman ikäinen kun minä tärkeän tarhakaverini kanssa leikkiessä ja siitä kai kaveri nousi pitkästä aikaa mieleen. Kävin uteliaisuudesta katsomassa onkohan lapsuudenystäväni Facebookissa. Olihan hän. Hänen profiilikuvansa on hauska ja erikoinen, ja arvaan, että hänellä on edelleen paljon tarinoita kerrottavanaan. En tiedä pitikö lapsuudenystäväni minua kirjeenvaihtomme aikana tylsänä vai oliko se vain minun omaa nuoruuden epävarmuuttani. Huomasin kuitenkin tänään ajattelevani, että Facebook-kuvani perusteella voisi tehdä päätelmän, että minulla ei edelleenkään ole mitään uutta tai ihmeellistä sanottavaa. Kuvassa hymyilee kahden lapsen äiti, jolla olisi varaa tiputtaa muutama kilo. 

En silti pidä itseäni ollenkaan tylsänä, enkä oikeastaan pitänyt nuorempanakaan. Olen utelias muitten kaltaisieni äitien suhteen koska arvaan, että hekin ovat paljon muutakin kuin äitejä. On harmillista miten nopeasti tulemme arvioineeksi toinen toisemme muutamien yksittäisten ja usein epäolennaisten ominaisuuksien perusteella. Kyse on kuitenkin usein vain siitä miten hyvin osaamme valita ne tarinat mitä itsestämme toisille kerromme. Kaikillahan on tarinoita kerrottavanaan. Kunpa malttaisimme vain kuunnella toinen toisiamme niin kauan, että löydämme yhteisen jutun juuren. 


Ps. Yritin laittaa sanavahvistusominaisuuden pois päältä kommenteista. Toivottavasti kommentoijien ei siis enää tarvitse erikseen todistaa, etteivät ole robotteja! 

8 kommenttia:

  1. Hei! Ja kiitos kivasta blogista. Eksyin tänne jokin aika taaksepäin (ja ensin piti tietysti googlettaa, missä on Belize. Maantieto ei ole koskaan ollut vahvin puoleni). Kaikista arkisista sattumuksista on kiva lukea. Juttu lintukoirasta hymyilytti, meilläkin on sellainen. Jahdatut linnut meillä ovat vain arkisesti variksia tai harakoita ja jos joku nelijalkainen laukaisee ärsytyskynnyksen, se on luultavimmin orava, joka saa kyytiä.
    Terveisiä siis Pohjois-Suomesta. Mies tuossa juuri suunnitteli, kuinka viikonloppuna pitää siirtää katolta pudotetut lumet kauemmas seinän vierestä, etteivät ne sula sisälle. Siinä onkin urakkaa, lunta on ikkunan alareunaan saakka. Teillä ei liene siellä tämän kaltaisia ongelmia ;)

    t. Paula

    ps. piti vielä sanomani, että kai laitoit kaveripyynnön sille lapsuudenystävällesi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein kovasti tervetuloa Paula! En tiennyt minäkään Belizestä ennen kuin mies rupesi täällä työn puolesta reissaamaan Jamaikalta. Ihan vieras oli oikeastaan tämä koko kolkka, Väli-Amerikka ja oikeastaan Etelä-Amerikkakin.

      Täällä ei paljon lunta tarvitse luoda tosiaan... Mutta tänään teki hetken vähän mieli jonnekin oikein kylmään ja lumiseen paikkaan, ja harmitti kun tajusin, että taitaa jäädä ensi talveen. Ehtivät sulaa sieltä teidän seinän viereltäkin lumet ennen kuin me täältä mihinkään ehditään!

      Hassua, että näitä lintukoiria näyttäisikin olevan niin monia. Meillä haukutaan olan takaa myös oravia joita täälläkin poukkoilee puissa ja niitä opossumeja. Mutta linnustukseen tuo pentu taitaa olla erikoistumassa...

      En muuten vielä ainakaan laittanut kaveripyyntöä lapsuudenystävälle. Jokin pisti vastaan, en oikein tiedä mikä. Täytyy vähän sulatella ajatusta kai ensin ainakin.

      Poista
  2. Mä muistan vieläkin kun meidän marsu kuoli. Oli ihan kamalaa lähteä kouluun sinä aamuna, itkin koko aamun pöydän alla ja koulussa taisin ensimmäisenä purskahtaa itkuun. Musiikkitunnilla laulettiin Tiritombaa ja se tuo vieläkin elävästi mieleen kuinka koitin vain pidätellä itkua laulun ajan. Iso juttu ollut selkeästi meille molemmille nämä tapahtumat kun ne vieläkin muistaa.

    Minuakin jäi kiinnostamaan, pistitkö kaveripyynnön tuolle lapsuudenystävälle? :) Facebook on kyllä loistokeksintö, on ihan mielettömän ihanaa löytää vanhoja ystäviä ja pitää jälleen yhteyttä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lemmikit on kyllä iso juttu lapsille ja niitten kautta käsitellään kaikenlaisia tunnelmia! Mulle taitaa nyt jatkossa tulla tuosta Tiritombasta myös mieleen sun marsu - ja mun marsu :)

      Facebook on kyllä ihana juttu. Voin sitä kautta pitää kätevästi yhteyttä joka puolella maailmaa asuviin ystäviin ja perheeseenkin (tosin vanhemmat eivät koskaan ole Facebookiin oikein lähteneet mukaan ja ihan hyvä niin), ja toisaalta tosiaan löytää taas vanhoja ystäviä. Arvon nyt vähän vielä sitä kaveripyynnön lähettämistä tuolle lapsuudenystävälle...

      Poista
  3. Hei, ja terveiset Kiinasta!

    Kaipasin arkeeni hieman lisää ajatuksia ja eksotiikkaa ja niinpä Blogi-listan kautta ajauduin tänne. Ja kovasti alkoi huvittaa täällä kommentoinnissa huomateessani sinun nimimerkkinimen olevan minun kastenimeni.

    Tätä kirjeenvaihtokaveriproblematiikkaa olen minäkin joskus pohtinut. Jossain vaiheessa niitä oli useampikin vanha ystävä/tuttu, nyt aika harvaan jaksaa loppujen lopuksi pitää yhteyttä. On muka niin kiirettä. Vai onko oikeastaan niin, ettei ole mitään varsinaista kerrottavaa. Muka. Vaikka heillä kaikilla kuitenkin on pieni kolo sydämessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! Hauskaa, että kaipasit Kiinassa lisää eksotiikkaa ja löysit perille tänne minun blogiini, toiselle puolelle maailmaa :) Minun nimimerkkinimeni on myös minun ihan oikea lempinimeni, eli taidetaan olla siis kaimoja.

      Ennen kuin sähköposti vei perinteisiltä kirjeiltä tilaa minullakin oli muutamakin kirjeenvaihtokaveri, lähinnä toisaalla asuvia ystäviä joitten kanssa oli pakko turvautua kirjeisiin kun ei muutakaan ollut. Sähköposteja tulen kirjoitelleeksi enemmän tai vähemmän säännöllisesti edelleen joittenkin kavereiden kanssa. Mutta olen itsekin niitä kiireisiä: pienten lasten kanssa on vaikea löytää hyviä kirjoitteluhetkiä. Tosin blogin kirjoittamiseen tuntuu riittävän aikaa... ;)

      Luulen, että tässä yhteydenpidossakin on kautensa. Kunhan lapset kasvavat minulla on taas aikaa ruveta kirjeenvaihtohommiin. Kaivoin itse asiassa äskettäin kirjeenkirjoitusvälineet esiin ja eilen kirjoitin ensimmäisen pienen viestin pitkästä aikaa. Nyt täytyy vain saada vielä aikaiseksi mentyä postiin! Ehkäpä sinunkin kirjeenvaihtosi pääsee taas vauhtiin kun kiireet väistyy ja/tai kavereille tulee uutta kerrottavaa?

      Poista
  4. Sulla on kyllä kiva blogi :) Itse olen kanssa miettinyt tuota, ettei se ulkomailla asuminen tunnu niin kummalliselta, kuin joskus aikoinaan kuvitteli. Blogia kun kirjoitan, niin olen törmännyt samaan, että monet asiat ovat itselle niin arkipäivää, että välillä tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa, mutta sitten kun jostain asioista kirjoittaa/puhuu jonkun suomalaisen kanssa, niin tajuaa ettei monikaan "normaalille" tuntuva asia olekaan kaikkien mielestä niin normaalia :) Koitan silti myös olla liikaa miettimättä muita siinä suhteessa, mitkä asiat blogiini päätyy, lähinnä asiat, joita itse on kiva muistella myös tulevaisuudessa :)

    p.s minullakin oli kirjekaveri Espanjasta joskus ala-asteella, emme koskaan ole oikeasti tavanneet, mutta silloin koulun kautta sai kirjekavereita ympäri maailmaa. Yhteydenpito loppui ja nyt 15vuoden jälkeen kyseinen tyttö löysi minut facebookista ja suunnitelmissa on tapaaminen Espanjassa joskus kun ensin Suomeen asti päädyn. Toivottavasti toteutuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi! Kiva, että viihdyt lukemassa!

      Samoilla linjoilla olen mäkin tässä kirjoittamisessa, että kirjoitan mitä mieleen juolahtaa ja mitä haluan. Mutta joskus tajuan, että jostain ihan arkipäiväisestä asiasta saisikin hauskan pienen jutun kun miettisi sitä vaikkapa Suomen näkökulmasta. Suurimman osan aikaa olen niin sokea tälle omalle todellisuudelleni, etten noita hauskoja arkipäiväisiä asioita kyllä oikein huomaa valitettavasti.

      Kivaa, jos tapaat vanhan kirjeenvaihtokaverisi! Mä en muuten koskaan tavannut tarha-aikojen jälkeen tuota lapsuudenystääväni vaikka aika pitkään oltiin kirjeenvaihdossa. En muista tuliko tapaaminen edes puheeksi vai jäikö vain mun ulkomailla asumisen vuoksi.

      Poista

Kiitos kommentistasi!