maanantai 26. maaliskuuta 2012

Rohkaiseva teehetki

Joimme sunnuntai-iltapäivän kunniaksi kello kolmen teen hyvässä seurassa. Iranilainen ystäväni, meksikolaisen diplomaatin vaimo, tuli melkein aikuisine tyttärineen meille kyläilemään. Tarkoitus oli antaa tytöille neuvoja Iso-Britanniassa opiskelusta, mutta tulimme jutelleeksi myös vaikka mistä muusta. Iranista, Italiasta, avioliitosta, lapsista. Muun muassa. 

Ystäväni tyttäret vaikuttavat ikäistään paljon vanhemmilta. On oikeastaan vaikea uskoa, etteivät he ole vähintäänkin minun ikäisiäni. Vielä teini-ikäiset tytöt ovat molemmat kypsiä ja fiksuja ja tietävät paljon maailmasta. He ovat isänsä työn vuoksi asuneet useassa eri maassa ja puhuvat neljää kieltä. Tytöt sanoivat, että vaikka kiertolaisen elämä on raskasta, he osaavat sitä tässä iässä jo arvostaa ja ovat kiitollisia, että ovat saaneet elää näin. Toivon todella, että lapsemme ajattelevat viidentoista vuoden päästä samoin!

Vuosi sitten mietin paljon tätä meidän elämäämme lastemme näkökulmasta. TIlasin Amazonilta vanhempieni kotiin Suomeen kesälomaa odottamaan monta kirjaa aiheesta, ja luin niitä lomalla ja loman jälkeen toinen toisensa jälkeen. Third Culture Kids (kolmannen kulttuurin lapset) -aiheesta on kirjoitettu useampia teoksia, ja maailmalla vanhempiensa mukana kiertävistä lapsista löytyy tätä nykyä aika paljon luettavaa. Kolmannen kulttuurin lapset -käsite viittaa lapsiin, jotka eivät asu vanhempiensa kotimaassa vaan jossain muualla. 

Lukemissani kirjoissa kuvailtiin useita tapauksia, joissa maasta toiseen muuttaminen oli ollut lapsille vaikeaa ja he eivät vielä aikuisinakaan tunteneet kuuluvansa minnekään. Mutta toisaalta näissä kirjojen kuvaamissa tarinoissa lasten elämässä oli usein muuttamisen lisäksi ollut muitakin haasteita: vanhemmat olivat lähettäneet lapsensa moneksi vuodeksi pois luotaan sisäoppilaitokseen, sotilas-isä oli ollut paljon poissa vaarallisilla komennuksilla, tai äiti oli kärsinyt vakavasta masennuksesta. Kuka tietää mikä oli tehnyt lapsen elämästä raskasta, toistuva muuttaminen vai muut olosuhteet? 

Toinen ääripää kiertolaislapsista kertovissa kirjoissa ovat menestystarinat, joissa lapset ovat saaneet toistuvista muutoista paljon irti ja kasvaneet elämäntavan myötä joustaviksi ja avoimiksi aikuisiksi. Näissäkin tarinoissa on varmaan vanhemmilla ja muilla olosuhteilla ollut kuitenkin oma ja keskeinen roolinsa. Muuttaminen maasta toiseen ei kuitenkaan lopulta itsessään varmaankaan tee kenestäkään sen parempaa tai huonompaa ihmistä. 

Se mikä monista kiertolaislapsia käsittelevistä kirjoista ennen kaikkea heijastuu on se näkökulma, että muuttaminen maasta toiseen ei ole niin sanottua tavallista elämää. Tätä nykyä alkaa kuitenkin olla jo aika tavallista, että ihmiset asuvat elämänsä aikana useammassa paikassa, ja jopa useammassa maassa. Sähköpostin ja skypen ja muitten vastaavien ilmiöitten myötä maailmasta on myös tullut pienempi kuin mitä se oli vielä vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. On mahdollista pitää yhteyttä ystäviin vaikkei heidän kanssaan olisikaan samassa kaupungissa tai samassa maassa. Se tekee muuttamisesta vähän vähemmän dramaattista. 

Toinen asia mikä minua monissa kiertolaislapsia käsittelevissä kirjoissa on häirinnyt on se oletus, että omassa kotimaassaan ihmiset automaattisesti tuntevat kuuluvansa porukkaan. Vierauden tunteita näissä kirjoissa käsitellään ja tunnetaan vain oman kotimaan ulkopuolella. Minä kuitenkin tunsin lapsena koti-Suomessa olevani vähän outo. En täysin outo, mutta vähän. Me emme kuuluneet kirkkoon, ja vietimme kaikki kesämme usean tuttavaperheen kanssa yhteisessä kommuunissa. Puolustin kylmän sodan aikana Neuvostoliittoa Yhdysvaltojen sijaan, ja minun oli iltaisin tultava kotiin aikaisemmin kuin monien muitten lasten. En tuntenut olevani täysin osa virallista Suomea. Mutta minä olin oman perheeni jäsen ja se riitti minulle. Outoudellani oli koti ja vanhemmat ja sisar. Tunsin onnekseni myös muutaman muun vähän oudon lapsen.

Meidän lastemmekaan ei onneksi tarvitse koskaan olla outoja yksin. Minne menemmekin, menemme koko perhe, ja se toivottavasti osaltaan auttaa lapsia asettumaan uuteen kotiin sitten kun muutto on ajankohtainen. Oli miten oli, voin vain toivoa, että lapsistamme kasvaa yhtä mahtavia nuoria ihmisiä kuin iranilaisen ystäväni tyttäret ovat. 

Iranilainen ystäväni muistaa aina kannustaa minua uskomaan itseeni. Kun juttelin hänen kanssaan ensimmäisiä kertoja tulin isommassa porukassa maininneeksi, että minua nolottaa kun korttelin päähän kuuluu, kun räyhään lapsillemme. Ystäväni nauroi ystävällisesti ja sanoi, että se on ihan normaalia, kaikki pienten lasten vanhemmat ovat olleet samassa tilanteessa. On tietysti mahdollista, että on olemassa äitejä ja isiä, jotka eivät koskaan korota ääntään. Ehkä kaikki vanhemmat eivät tiedä miltä tuntuu karjahtaa niin, että kurkkuun sattuu ja seuraavassa hetkessä katua syvästi omaa typeryyttään. Mutta ei ole lopulta väliä sillä oliko ystäväni tilastollisesti oikeassa vai ei. Hänen iloinen lausahduksensa oli joka tapauksessa juuri se mitä sillä hetkellä tarvitsin: hän antoi minulle yhdellä lauseella uskoa itseeni äitinä. Sittemminkin hän on usein osannut tukea minua juuri oikeilla sanoilla, ja monesti myös ilman sanoja. Toivottavasti myös minä häntä edes silloin tällöin.

6 kommenttia:

  1. Olipa hyvä teksti, pisti miettimään! Mukavaa tiistaipäivää sinulle ja perheellesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maikki! Mukavaa tiistaita myös sinnepäin!

      Poista
  2. Olin hetken töissä koulussa (täällä Tanskassa) jossa oli lapsia diplomaattiperheistä ja edustoista. Heistä näki heti, kuinka he olivat tottuneet uusiin kouluihin, ihmisiin ja muuttuviin sääntöihin - vaikka olivat vasta ekaluokkalaisia.

    Eihän se helppoa ollut. Luokalle tuli kaksi uutta samaan aikaan minun kanssani ja saksalainen poika takertui minuun hellyyttävän tiukasti kun huomasi, että ymmärrän ja puhun saksaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on mun mielestä jotenkin kamalaa, että pienten lasten täytyy jo varhain oppia ja sopeutua. Vaikkei siitä jäisikään mitään sen kummempia jälkiä tai ongelmia (ja toivottavasti ei jää), tuntuu kovalta edellyttää, että lasten on pakko omaksua isoja asioita jo pienenä.

      Onneksi sun pienellä saksalaisoppilaallasi oli opettaja johon turvautua!

      Poista
  3. Totta kai nämä muutot jättävät jälkensä lapsiimme. He oppivat nopeasti uudet säännöt ja luovat pikavauhtia kaveruussuhteita milloin ja missä vain. Mutta kansainvälisessä elämässä myös muut muuttavat tiuhaan, ne hyvät uudet kaveritkin. Ja tästähän on puhuttu plajon, kuinka matkalaukkulapset oppivat "säästeliääseen" ystävyyteen, eli itseään suojellakseen eivät helposti enää päästä kaverisuhdetta todellisen ystävyyden tasolle, koska kohta kuitenkin erotaan. Sama taitaa päteä aikuisiinkin.

    En usko omien lasteni kuuluvan enää Suomessa "perusporukkaan". Tarkoitan, että jos me nyt palaisimme ja menisivät lähikouluun poikkeaisivat aika tavalla sekä tavoissa, pukeutumistyylissään, kielitaidossa, itsenäistymättömyydessä yms. luokkatovereistaan. (Tätä on myös 13-v. esikoiseni kesälomilla Suomessa pohtinut.) Pelkäisin heidän joutuvan silmätikuiksi. Toisin kuin missään kansainvälisessä koulussa, jossa kaikki ovat erilaisia. Tuntuu helpommalta jatkaa paimentolaisena kuin palata lähtömaahan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin tuossa yllä "jäljillä" ennen kaikkea muutoista seuraavia suurempia ongelmia. Vähän epäselvästi kyllä itseni ilmaisin! Ihan varmasti toistuvista muutoista on seurauksia lapsille, hyviä ja huonoja. Jälkiähän jää lapsiin ihan kaikenlaisesta elämästä. Uskon kuitenkin, että lopulta se miten lapset ja aikuiset nämä muutot käsittelevät on myös yksilö- ja perhekohtaista, niin kuin lasten kasvaminen aikuiseksi ihan missä tahansa yhteydessä tai olosuhteissa.

      Me olemme itse aika reippaasti solmineet pitkänlinjan ystävyyssuhteita myös täällä maailmalla, muutoista huolimatta. Toivon, että esimerkillämme on vaikutusta lapsiimme. Hyvän aikaa voi kestää löytää oikeita ystäviä, mutta joka maasta jossa olen asunut (Yhdysvaltoja lukuunottamatta) minulle on jäänyt elämääni tärkeitä läheisiä ihmisiä, joitten kanssa olen säännöllisesti yhteydessä ja joita tapaan maailman eri kolkissa edelleen. Minulla on myös muutamia aikuisia ystäviä, jotka ovat koko lapsuutensa ja nuoruutensa eläneet tätä paimentolaisen tai kiertolaisen elämää. He ovat osanneet ja uskaltaneet ystävystyä, ja pari heistä - saman perheen tyttäriä - ovat itse asiassa aivan erinomaisen hyviä pitämään yhteyttä vanhoihin läheisiin ystäviinsä, asuivat sitten missä hyvänsä.

      Minun pienellä perheelläni ei oikeastaan ole lähtömaata. Meillä vanhemmilla on molemmilla oma maansa ja lähdimme tänne kauemmas maailmalle kolmannesta maasta. Mutta toivon kyllä, että me jossain vaiheessa asetumme jonnekin aloillemme - aika todennäköisesti johonkin meille kaikille "uuteen" maahan. Täytyy vaan toivoa, että silloin meidän lapsille kaveriksi ja tueksi löytyy myös muita samanlaisia maasta toiseen muuttaneita. Niinhän se on, että tätä kansainvälistä elämää eläneet lapset varmaan kuitenkin parhaiten ymmärtävät toinen toisiaan.

      Kiitos kommentista Vilijonkka! Mietiskelinkin mitä muilla kiertolaisvanhemmilla on tästä asiasta sanottavaa. Hienoa, että 13-vuotias osaa miettiä ja jäsentää omaa paikkaansa maailmassa!

      Poista

Kiitos kommentistasi!