torstai 29. maaliskuuta 2012

Taas uusi päivä paratiisissa

Pyysin eilen lastenhoitajan aamun sijaan iltapäiväksi hoitamaan Matildaa ja Mikoa. Cosimo ja minä käytimme osan vapaasta iltapäivästäni käymällä kaksin lounaalla yhdessä lempiravintoloistamme Belmopanissa. Oasis-ravintola on kuoppaisen hiekkatien päässä kylän reunalla. Ravintolan edessä kotkottaa kanoja ja kukkokin aina silloin tällöin kiekaisee. Olimme molemmat niin väsyneitä, että mihinkään kovin korkealentoiseen keskusteluun meistä ei ollut, vaikka olisimmekin kerrankin saaneet jutella rauhassa. Mutta ruoka oli hyvää ja väsynyt seura myöskin. Söin kalafilettä, salaattia ja riisiä pavuilla (rice and beans). Cosimo söi valkosipulikanaa riisin ja papupadan (stew beans) kera. Vastapuristettu greippimehu tarjoiltiin herkullisenkokoisesta ja -näköisestä isosta lasista. Cosimo puolestaan joi kookosvettä ja craboomehua. Teki hyvää syödä belizeläistä ruokaa pitkästä aikaa. En koskaan kyllästy ihaniin papuruokiin tai paikallisiin mehuihin. 

Vein lounaan jälkeen Cosimon takaisin töihin ja lähdin vielä kauppakierrokselle. Eräs ystäväni sairastaa ja oli pyytänyt minua käymään puolestaan Brodies-kaupan apteekissa. Kun seisoin kassalla kuulin amerikkalaisen naisen selittävän miehelleen, että hän etsi jäädykelaseja (parfait glasses). Erityisten jälkiruoka-astioiden etsiminen kuulosti kunnianhimoiselta projektilta. Hymyilin ja ajattelin itsekseni, että saattaa kestää hetken ennen kuin nainen löytää etsimänsä. Belmopanista löytyy silloin tällöin yllättäviä tuotteita, mutta monia asioita ja parempaa valinnanvaraa varten täytyy lähteä vähintään Belize Cityyn, ja usein Chetumaliin tai suorastaan Yhdysvaltoihin asti.

Minä kaipaan tänään hyvää Earl Grey -teetä, koska taivaallinen Twiningsin Earl Grey -tee, jota äiti toi minulle Suomesta marraskuussa, loppui viikonloppuna. Minun tekisi kamalasti mieli myös hyvää purkkipestoa. Se tuntuu realistisemmalta toiveelta kuin se, että Belmopanista yhtäkkiä kätevästi löytyisi pinjansiemeniä ja kunnon juustoja, jotta voisimme itse tehdä pestoa. Muita pestontekoon tarvittavia aineksia täällä kyllä on periaatteessa saatavilla, mutta ilman pinjansiemeniä ja hyvää juustoa en viitsi ruveta pestoa improvisoimaan. 

Eilen kaupasta kotiin ajellessani radiossa soi reggaeversio Phil Collinsin 1989 julkaisemasta Another day in paradise -kappaleesta. Laulu kertoo kodittomuudesta ja siitä kuinka meidän hyväosaisten ei pitäisi kääntää selkäämme huonompiosaisten ongelmille. Kappale on minulle tuttu nuoruudestani, se soi aikoinaan radiossa yhtenään niihin aikoihin, kun olin juuri alkanut kiinnittää hittilistoihin vähän enemmän huomiota. En ollut sitä kuitenkaan kuullut moneen vuoteen ennen eilistä. Tuntui vähän samalta kuin silloin kun lukee nuoruuden lempikirjan uudestaan aikuisen näkökulmasta; tarinasta löytyy uudenlaisia kerroksia, tai sitten se tuntuu uudessa valossa lattealta ja tympeältä. Another day in paradise olisi hyvin voinut kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan, mutta jostain syystä se eilen yllätyksekseni kolahti minuun ihan kyyneliin asti.

Minä elän todellakin paratiisissa. Monta päivää on ollut täydellisen kaunista; aurinkoista ja paahtavan kuumaa. Joka puolella ovat puut kukassa ja kylän talojen kirkkaanväriset seinät loistavat kilpaa luonnon kanssa. Molemmat lapset ja molemmat koirat ovat terveitä ja iloisia, ja Cosimo ja minä olemme ihan onnellisia vaikkakin väsyneitä. En halua käyttää liikaa aikaa suremalla peston tai Earl Greyn puutetta, tai edes näitä suurempia kuvioita: toistuvia muuttoja tai elämäni muita haasteita. 

Another day in paradise -kappaletta kuunnellessani minulle tuli taas kerran mieleen portillamme muutama viikko sitten seisonut mies, joka kertoi, että oli jokin aika sitten lähtenyt kotimaastaan Venezuelasta maan vaikean tilanteen vuoksi. Mies ajelehti nyt pitkin Väli-Amerikkaa ja yritti kai kaivertaa itselleen jonnekin uutta elämää. Belizessä mies oli vahingossa viipynyt yli viisumin salliman rajan. Häntä oli uhattu jo paikallisella vankilalla viisumirikkomuksen vuoksi ja hän pyysikin minulta rahaa bussimatkaan Belizestä Guatemalaan. Mies kertoi tilanteestaan niin reippaasti kuin tuntemattomalle voi vaikeista asioista puhua. Minä en ollut ihan varma miten paljon hänen tarinastaan uskoa. Kunnes miehen ääni petti ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän kertoi vaimonsa ja lastensa olevan edelleen Venezuelassa, kaukana poissa. Kiirehdin sisälle ja toin miehelle kasan kolikoita. Hän kiitti kauniisti ja jatkoi matkaansa. Jonnekin.

Monta kertaa olen tuon kohtaamisen jälkeen toivonut, että olisin tehnyt enemmän. Antanut venezuelalaiselle miehelle enemmän rahaa, tarjonnut hänelle jotain syötävää tai juotavaa. Tai antanut hänelle jotenkin edes vähän toivoa! Mutta on toisaalta vähän pelottavaa, kun vieras ihminen seisoo kotiportilla ja haluaa minulta jotain. Täällä ei ole tapana, että yksityisten asumusten edessä seisoisi vartija, eikä meilläkään ole sen kummempia portinvartijoita kuin koirat ja paikalle tarvittaessa hälytettävät vartiofirman vartijat. Minun täytyy siis yksin hetkessä yrittää päättää miten paljon tai vähän voin auttaa avuntarvitsijaa, ja millä tavalla. 

Mielessä tasapainottelee samalla hetkellä monia eri asioita. On sekä minulle että avuntarvitsijalle selvää, että minulla on ainakin teoriassa varaa auttaa: portin ja minun selkäni takana seisoo Belmopanin mittakaavassa suuri ja verrattain hyväkuntoinen talo. Lukitun portin ulkopuolella on puolestaan useamman kerran seisonut avuntarvitsija, jonka kaikki omaisuus on repussa hänen selässään. Minä haluan auttaa jos voin, mutten toisaalta halua talollemme sellaista mainetta, että täältä löytyy kaikille pyytäjille loputtomasti rahaa. Mieluumminkin haluaisin jo turvallisuussyistäkin antaa sellaisen kuvan, ettemme pidä talossa paljon käteistä; ja se onkin itse asiassa ihan totta. En myöskään halua joutua huijatuksi, vaikka sitäkin tietysti tapahtuu. Toisaalta tällä paratiisin puolella aitaa on varaa tulla huijatuksi, ja otan kyllä mieluummin sen riskin kuin olen auttamatta ketään. 

2 kommenttia:

  1. Täällä Suomessa ja muuallakin Euroopassa liikkuessa joutuu nykyään yhä useammin painiskelemaan saman ongelman kanssa. Romaniasta tuodaan kerjäläisiä rahaa ansaitsemaan muiden taskuun. Itseäni ei jokusen euron antaminen köyhdyttäisi, mutta kun tietää sen vain lisäävän tätä ilmiötä. Suomessa viimein on saatu aiemmin tulleet romanit asutettua ja kuitenkaan eivät ole vielä oikein sopeutuneet kaikilta osin suomalaiseen yhteiskuntaan.
    Terveisin eläkeläinen etelä-Suomesta, jossa odotellaan lumien sulamista lämpötila 7 C.
    Täytyy tunnustaa, että pieni häivähdys kateutta kesäistä olosuhdettasi kohtaan käväisi mielessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tämä ongelma taitaa tosiaan olla vastassa tätä nykyä melkein kaikkialla. Suomessa kasvaneena en ollut ollenkaan valmistautunut kaduilla nukkuviin kerjäläisiin, kun ensimmäisiä kertoja olin ulkomailla. Mutta suomalaiset lapset taitavat tätä nykyä ainakin kaupungeissa tottua toisenlaiseen todellisuuteen.

      Minäkään en ole antanut Suomessa käydessäni juurikaan romanialaisille kerjäläisille rahaa koska se ei tosiaan tunnu ratkaisulta heidän tilanteeseensa. Täällä on köyhillä avuntarvitsijoilla kuitenkin niin monenlaisia tarinoita ja tilanteita, että on vaikea tehdä periaatepäätöksiä avunannon suhteen. Joka kerta on portilla uusi kohtalo ja elämäntarina vastassa... Tosin onneksi ei nyt niin kamalan usein kuitenkaan.

      Kesätuulia lähetän täältä sinne Suomen kevääseen!

      Poista

Kiitos kommentistasi!