keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Vastentahtoinen seikkailija

En ole seikkailunhaluinen, enkä erityisesti kaipaa elämääni jännitystä. En halua koko ajan kokea ja nähdä uutta. Mieluummin haastan itseni löytämään tapahtumattomuudesta ja tavallisuudesta hyvää, kaunista ja mielenkiintoista. On siis erikoista, että olen valikoitunut elämään tätä elämää, jossa muutaman vuoden välein täytyy rakentaa kaikki uudestaan alusta, ystävyyssuhteista huonekaluihin. 

Muuttaminen itsessään on stressaavaa, vaikka uusi koti olisi vain muutaman korttelin päässä vanhasta. Mutta stressipisteet nousevat, kun lähettää kaiken maallisen omaisuutensa suuressa kontissa maailman merille. Joka vuosi kontteja tippuu rahtilaivoista ja kokonaiset elämät katoavat meren pohjaan. Tai kontti ei olekaan ihan tiivis, ja kun se vihdoin tulee perille uuteen kotiin useita viikkoja kestäneeltä merimatkaltaan paljastuu, että kaikki sisälle pakatut tavarat ovat kärsineet vesivahingon. Muuttovalmistelut ovatkin yhtä luopumista. Jo ennen kuin muuttomiehet tulevat pakkaamaan omaisuuttamme laatikkoihin, katselen huonekaluja ja kaikkia kauniita esineitämme sillä silmällä, etten ehkä näe niitä enää koskaan. 

On pieni kuolema repiä itsensä irti kaikesta tutusta ja aloittaa kerta toisensa jälkeen uudestaan. Se tulee kerta kerralta käytännön tasolla helpommaksi, mutta henkisellä tasolla joka muutto on minulle edellistä raskaampi. Viidentoista vuoden maailmalla asumisen ja monen muuton jälkeen tiedän minkälainen sopeutumisprosessi uudessa maassa odottaa. Vaikka kaikki menisi muuten muuton osalta hyvin, on edessä paljon työtä ennen kuin elämä asettuu taas uomiinsa. Kulttuurishokki vie aikansa ja kulkee eteenpäin omalla painollaan vaikka sitä miten haluaisi kiirehtiä. Useamman kuukauden vie hahmottaa uutta todellisuutta. Ja tiedän, että minulta kestää aika tarkalleen kaksi vuotta ennen kuin tunnen olevani kotonani uudessa maassa. Ei auta muu kuin lähteä liikkeelle, yrittää saada arjesta kiinni ja antaa sen viedä mennessään. 

Uusiin olosuhteisiin sopeutumisen lisäksi on käsiteltävänä myös lähtemisen suru. Edellistä kotimaata ja ystäviä on ikävä. On ikävä tuttua todellisuutta missä oli selvillä mistä löytyy askartelutarvikkeita, mustetta printteriin, leipomistarpeita tai cowboy-hattuja. Muuttaminen tuo usein mieleen myös aikaisempien muuttojen käsittelemättömiä tunnelmia. Ensimmäiset kuukaudet uudessa maassa ovatkin tunteiden sekamelskaa, vaikka maa sinänsä olisi mukava paikka ja muutto olisi ollut iloinen asia. 

Monet amerikkalaiset diplomaatit vaihtavat maata kahden vuoden välein. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen he saavat tietää minne ovat seuraavaksi lähdössä. Käytännössä he siis oikeastaan elävät perillä vain vuoden. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että kun tulee tieto uudesta asemamaasta, suuri osa ajatuksista siirtyy samantien sinne. Vuoden ajan monet amerikkalaiset diplomaatit ovat siis aloillaan, ja näennäisesti asettuvat uuteen kotimaahansa. Mutta seuraavan vuoden he tekevät ajatuksissaan jo lähtöä. Ja sitten sama kuvio toistuu uudessa maassa uudestaan. Minulle olisi painajaismaista muuttaa kahden vuoden välein eikä koskaan kunnolla asettua mihinkään. Elää vuosi kerrallaan hetkessä, ja sitten vuosi ajatusten tasolla jo ihan muualla, uudestaan ja uudestaan. EU:n kuvioissa muuttoväli on toistaiseksi neljä vuotta. Sekin tuntuu lyhyeltä ajalta kun ajattelee miten monta neljän vuoden pätkää mahtuu työikäisen elämään, mutta on silti mielestäni kahta vuotta inhimillisempi aika asettua maahan kerrallaan. 

Päivittelin äskettäin amerikkalaisten diplomaattien muuttotahtia etelä-afrikkalaiselle tutulle täällä Belmopanissa. Tuttuni sanoi viisaasti, että ne ihmiset jotka Yhdysvalloissa diplomaatiksi hakeutuvat, varmaankin nauttivat jatkuvista muutoista. Ne joille kahden vuoden välein muuttaminen ei sovi, siirtyvät puolestaan todennäköisesti verrattain nopeasti muihin hommiin. En ollut tullut asiaa ennen oikeastaan edes ajatelleeksi siltä kannalta. On varmasti totta, että on todellakin olemassa ihmisiä, joille jatkuva olosuhteiden muuttuminen sopii. Seikkailunhaluisia ihmisiä, jotka nauttivat toistuvien muuttojen haasteista, ja kaipaavat tämäntyyppistä jännitystä elämäänsä. 

Minä en kuitenkaan ole yksi heistä. On siis sitäkin suurempi lahja, että olen asettunut niin hyvin Belmopaniin ja olen elämääni juuri nyt niin kovin tyytyväinen; olen löytänyt tästä minulle oudosta ja haastavasta elämäntyylistä itselleni sopivan paikan. Vähän yllättäen se luo toivoa myös tulevaan: Ehkäpä tulevien muuttojen yhteydessä saan kokea samanlaisia onnen ja rauhan aikoja vielä uudestaan. Ehkä minä vastentahtoinen seikkailija asetun vielä johonkin toiseenkin maailmankolkkaan yhtä onnellisena hetkeksi aloilleni. 

2 kommenttia:

  1. Jäin miettimään tuota tuttavasi kommenttia siitä, että toisille usein muuttaminen sopii. Se on varmasti totta. On ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että sännöllisin väliajoin kaikki menee uusiksi. Elämä ei "uraudu", kun tietää, että kohta taas mennään. Maa alkaa polttamaan jalkojen alla, jos pystähtyy liian pitkäksi aikaan.

    Minua häiritsisi ennen kaikkea se, että ihmisuhteet jäisivät aina kovin lyhyiksi. Taitaisi käydä niin, että en enää haluaisikaan tutustua uusiin ihmisiin, koska pian taas pakataan ja maisema vaihtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Se on puolin ja toisin tässä noin neljänkin vuoden välein muuttamisessa hankalaa, että miten elää tämän väliaikaisuuden kanssa. Olen kuitenkin itse oppinut vaan reippaasti tutustumaan ihmisiin ja olemaan siltä osalta surematta tulevaisuutta - vaikka muuten stressaankin näistä muutoista kyllä.

      Vaikka ei itse lähtisikään, koskaan ei voi tietää lähteekö joku läheinen. Sen huomattuani en ole ollut enää niin varovainen sen suhteen kenelle ystävyyteni annan, jos oikeasti synkkaa. Ja onnekseni olen huomannut, että parhaitten ja läheisimpien ystävien kanssa ystävyys jatkuu kyllä muutonkin jälkeen. Minulla onkin tätä nykyä hyviä rakkaita ystäviä vähän joka puolella maailmaa: muun muassa Laosissa, Skotlannissa, Kosovossa ja tietysti Suomessa. Yllättävän usein onnistun tapaamaan vanhoja ystäviä vaikka he asuisivatkin tätä nykyä toisella puolella maailmaa.

      Tuosta Yhdysvaltain suurlähetystön porukastakin minulla on nyt muutama ystävä, jota toivon näkeväni vielä tämän yhteisenkin elämänvaiheen jälkeen. Ja se jäi tuosta sanomatta, että amerikkalaisista diplomaateista osa on maassa pitempään, kolme vuotta tai jotkut kai jopa neljäkin vuotta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!