maanantai 30. huhtikuuta 2012

Syntymäpäiväviikonloppu

Olin vähän sumussa koko viime viikon. Molemmat lapset ovat flunssaisia, ja kaipaavat tavallista enemmän huolenpitoa ja huomiota. Matildan nenä valuu taukoamatta ja hän on kuumeinen. Miko saa yskänpuuskia, jotka varsinkin öisin kestävät minuuttikaupalla. Miko on nukkunut viime aikoina epätavallisen huonosti. Hän heräilee osin yskänpuuskien ja osin painajaisten vuoksi, eikä osaa enää käydä uudestaan nukkumaan. Matilda onneksi saanut nukkuttua läpi Mikon heräilyjen, mutta Cosimo ja minä olemme viikon verran olleet keskellä yötä yöstä toiseen hereillä tunnin tai ylikin Mikon kanssa. Olin yöheräilyjen vuoksi viime viikolla useamman päivän niin väsynyt, että olisin milloin tahansa voinut nukahtaa seisaalleni.

Pidimme Mikolle nelivuotissyntymäpäiväjuhlat kotona lauantai-aamupäivällä. Yritin tehdä syntymäpäivävalmisteluja vähän kerrallaan, mutta viime hetken valmistelut veivät silti minulta lastenhoidon lomassa melkein koko perjantain. Tein pikkukakkuja (cupcakes) ja muuta tarjottavaa, ja valmistelin piñataa ja Mikon vieraille pieniä lahjapusseja. 

Halusin Mikon syntymäpäiväjuhliin jotain elementtejä hänen suomalaisesta ja italialaisesta taustastaan. Tarjosimmekin vieraille muun muassa Cosimon tekemää foccacciaa. Paikallisen syntymäpäivä-piñatan lisäksi suunnittelin järjestäväni juhliin lapsille perisuomalaisen onginnan, josta he olisivat kaikki vuorollaan voineet onkia yllätyspussinsa. Voimani ja aika loppuivat kuitenkin kesken. Täytyy ehkä yrittää jaksaa suunnitella ongintaa Matilda kesäkuisille syntymäpäiville.

Juhlat sujuivat onneksi hyvin ilman ongintaakin. Meillä oli kylässä viisi Mikon hyvää ystävää perheineen. Söimme syntymäpäiväkakkua, pikkukakkuja, hedelmäsalaattia ja foccacciaa. Lapset leikkivät, ja läimivät pihalla lentokone-piñatan palasiksi. Miko sai lahjoja, ja lähtiessään vieraat saivat mukaansa pienet lahjapussukkansa. Kaikilla taisi olla mukavaa ilman sen kummempaa ohjelmaakin. 

Sunnuntaina rentouduimme aamun kotona. Lapset leikkivät Mikon uusilla syntymäpäivälahjoilla. Iltapäivällä kävimme ratsastustunnilla. Vaikka Miko oli alunperin innostunut lähtemään syntymäpäivänään ratsastamaan, hän ei lopulta halunnutkaan nousta ollenkaan hevosen selkään. Cosimo jäikin lasten kanssa tallin yhteydessä olevaan ravintolaan syömään ja minä pääsin yksin opettajan kanssa pitkälle maastoratsastustunnille. Rauhallisen kävelyn ja juttelun lomassa opin muun muassa ratsastamaan ylös ja alas mäkiä. Katseeni lepäsi ympäröivässä luonnossa. Nautin yhteistyöstä hevosen kanssa, ihailin valtavia puita ja näin puussa roikkuvan suuren kuolleen käärmeen. Maastoretki oli pitkälle ja raskaalle viikolle hyvä lopetus. 

Olimme kaikki pitkän viikon jälkeen niin lopussa, ettemme lopulta jaksaneet lähteä maatalousnäyttelyyn melun ja ihmisten keskelle. Minua harmittaa, että väsymyksen vuoksi näyttely jäi tänä vuonna kokematta. Ajoimme näyttelyalueen ohi matkalla ratsastustunnille ja takaisin. Alueen ympärille keskittyneen liikenteen vuoksi matkanteko oli näyttelyn kohdalla hidasta. Minä tarkkailin näyttelyaluetta ja yritin imeä tunnelmaa autosta käsin. Koitan olla ajattelematta, että tämä saattoi olla viimeinen tilaisuus käydä Belizen maatalousnäyttelyssä; mahdollisesti viimeinen keväämme Belizessä.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Käärme paratiisissa

Viime syyskuussa Belizen pääministeri solmi välirauhan kahden jengin välille, jotka Belize Cityssä taistelevat toisiaan vastaan. Käytännössä jengien päämiehille maksettiin siitä, että he pitävät joukkonsa toistaiseksi rauhallisina. 

Välirauhasopimus tuntuu erikoiselta ratkaisulta vaikeaan tilanteeseen, ja sitä onkin Belizessä laajasti kritisoitu. Rikollisten kanssa ei kai yleensä ottaen kannata tehdä sopimuksia, eikä rikollisjengeille maksaa siitä, että he eivät tekisi rikoksia. Jos yhdelle tai kahdelle rikollisryhmälle maksetaan lainkuuliaisuudesta, eikö se kannusta muita rikollisuuteen; jos ei rikoksilla pääse rikastumaan niin ehkä sitten valtion rahoilla? Ja mitä tapahtuu, kun rahat ennen pitkää loppuvat? Belizen valtiolla ei rahaa liiaksi asti ole. 

Belize Citystä on viime viikkojen aikana kuulunut päivästä toiseen huonoja uutisia: murhia ja murhayrityksiä keskellä päivää kaupungin kaduilla. Belizen pääministerin ja hänen nimittämänsä uuden hallituksen arvio tilanteesta on, että jengien välinen rauha pitää ja että nämä viime viikkojen murhat eivät liity jengien välienselvittelyyn. Surmattujen joukossa on kuitenkin jengien keskeisiä jäseniä. Viime viikolla kuolivat muun muassa molempien Belize Cityn keskeisten jengien johtajat. Epäilyjen mukaan yhden jengin johtaja surmasi ensin toisen, ja sitten poliisit aiheuttivat puolestaan toisen johtajan kuoleman hieman epämääräisissä olosuhteissa. 

Minä en ole aikapäiviin käynyt Belize Cityssä. Meille tulee sinne aika harvoin vapaa-ajalla asiaa muuta kuin lentokentälle. Belize Cityn rikollisuus on kuitenkin lähestynyt meitä. Silloin kun jengien välinen rauha Belize Cityssä vielä todella piti, rikollisuus Belmopanissa lisääntyi. Rikollisjengit olivat luvanneet olla tekemättä rikoksia Belize Cityssä; Belmopanista tai muista kylistä tai kaupungeista ei ollut mitään puhetta. 

Cosimo käy Belize Cityssä työnsä puolesta silloin tällöin ja ajeli sinne muutama ilta sitten edustustilaisuuteen. Vain tuntia aikaisemmin hänen ajoreittinsä varrella Belize Cityn kadulla oli keskellä iltapäivää ammuttu mies kuoliaaksi. Onneksi kuulin asiasta vasta Cosimolta itseltään, kun hän illalla palasi edustustilaisuudesta kotiin. 

Olemme asuneet tällaisessa todellisuudessa ennenkin, Kingstonissa, mutta siellä rikollisuus ja murhat eivät tulleet näinkään lähelle. Jengien väliset taistelut käytiin getoissa eikä kaiken kansan edessä kaupungin kaduilla. Nyt Kingstonissakin on tilanne tosin kuulemani mukaan kovasti huonontunut, ja rikollisuus on levinnyt laajemmalle. Paikallinen jamaikalainen tuttavamme joutui äskettäin aseellisen ryöstön uhriksi Kingstonissa omalla kotiportillaan ihan hyvällä asuinalueella. Tällaisia uutisia emme ole Kingstonista tottuneet kuulemaan.

Tänä viikonloppuna Belmopanissa pidetään jokavuotinen maatalousnäyttely. Maatalousnäyttelyn ajaksi koko maa kerääntyy Belmopaniin ja näyttelyalueella on kerralla liikkeellä enemmän ihmisiä kuin mitä kylässä näkee koko muun vuoden aikana yhteensä. Tarjolla on ruokaa ja juomaa, ja nähtävänä ihmispaljouden lisäksi erilaisia maatalousaiheisia esityksiä. Lapset voivat halutessaan ratsastaa, tai käydä paijaamassa kananpoikia ja karitsoja. Aurinko porottaa siniseltä taivaalta ja äänentoistolaitteet pauhaavat. Olen odottanut tilaisuutta jo monta viikkoa; Belizen maatalousnäyttelyssä on ihan oma tunnelmansa. Olemme käyneet siellä joka kevät siitä asti kun olemme asuneet täällä.

Äskettäin kuulin huhuja, että Belize Cityn viimeviikkoiset levottomuudet saattavat näkyä maatalousnäyttelyssäkin. 

Vaikka Belmopan on aika rauhallinen pikkukylä, on kurjaa joutua hetkeäkään miettimään onko turvallista lähteä lasten kanssa rakastamaani maatalousnäyttelyyn, ja huolehtia vähän Cosimosta kun hän käy töitten puolesta Belize Cityssä. En voi enää välttää ajattelemasta Belize Cityn levottomuuksia. Minun paratiisiini on kiemurrellut käärme.  

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Muukalainen omassa maassani

Lähdin aikoinaan alunperin ulkomaille opiskelemaan; Englantiin tekemään alempaa yliopistotutkintoa. En ole koskaan osannut tai halunnut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin, enkä siis Englantiin lähtiessänikään oikeastaan ollenkaan miettinyt olinko aikeissa joskus tulla takaisin vai aioinko jäädä iäksi muille maille. Tein ensimmäisen yliopistotutkinnon kokonaisuudessaan Englannissa, ja asuin maassa sillä erää yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Ensimmäistä tutkintoa seuraavien muutamien vuosien aikana olin työharjoittelussa Washington DC:ssä, tein Englannissa ylemmän yliopistotutkinnon, ja olin työharjoittelussa New Yorkissa. 

Ulkomailla asumisen välissä asuin Suomessa pätkiä. Kävin kotona hengähtämässä, miettimässä seuraavaa siirtoa, ja täyttämässä työhakemuksia, yliopisto- tai työharjoitteluhakupapereita. Oli ihanaa viettää aikaa vanhempien kanssa ja elää hetki tutussa ympäristössä, mutta asettuminen Suomeen ei ollut helppoa. Hain opiskelujen välissä ja niitten jälkeen Suomessa töitä useamman kerran, mutta vaikka olisin täyttänyt muuten kaikki hakuehdot, minun ulkomaalaisia yliopistotutkintojani kummasteltiin. Suomeen asettumista ei myöskään helpottanut se, ettei melkein kukaan perhepiirin ulkopuolella tuntunut olevan kiinnostunut minun elämästäni tai ristiriitaisista tunnelmistani Suomessa ulkomailla asumisen jälkeen. Minusta tuntui, etten enää kuulunut Suomeen.

Kuulumattomuuden tunnetta on vaikeata kuvailla ja sen kanssa oli myös vaikea elää. Ikävöin Suomessa asuessani englannin kieltä. Kieltäni tuntui ihan konkreettisesti särkevän se, etten saanut puhua molempia kieliäni, suomea ja englantia. Olin myös yksinäinen tavalla, jota en missään muualla maailmassa ole kokenut. Vanhat suomalaiset kaveripiirini olivat hajonneet erilaisiin osasiin, enkä minä oikein enää sopinut mihinkään seuraan. Minulla oli onneksi Suomessa muutama yksittäinen vanha ystävä, jonka kanssa vietin mielelläni aikaa. Mutta heillä kaikilla oli myös omat menonsa ja ystäväpiirinsä. Ihan uusien ystävien löytäminen Helsingissä osoittautui hyvin hankalaksi. Suomalaisiin kaveripiireihin soluttautuminen on vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Suomessa monilla nuorilla aikuisilla tuntuu olevan kaveripiirejä, jotka jo nimeltään sulkevat kaikki muut ulkopuolelleen: ihmiset viettävät aikuisiällä edelleen aikaa lukiosiskojensa tai abikaveriensa kanssa, tai tiiviin työporukan seurassa. Yleensä ottaen suomalaiset kaveriporukat vaikuttavat ulkopuolelta katsoen suljetuilta piireiltä, joihin pääsee uusia jäseniä sisälle vain seurustelun, avo- tai avioliiton myötä. Jos jonkun porukan juhliin tai illanviettoon saakin ulkopuolinen kutsun, häntä ei välttämättä ollenkaan juhlien aikana huomioida. Kaveriporukka jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäivät ja ulkopuolinen tuntee itsensä ulkopuoliseksi. 

Epävarmoina aikoina opiskelujen ja työpaikkojen välissä, kun en oikein tiennyt minne mennä ja mitä tehdä elämälläni, olisi tuntunut luontevalta ratkaisulta yrittää asettua takaisin kotimaahan. Paitsi että se ei tuntunut lainkaan luontevalta. Minusta tuntui, etten ollut enää maahan tervetullut, koska tutkintojani hyvistä englantilaisista yliopistoista päiviteltiin ja vähäteltiin, enkä myöskään tuntunut oikein sopivan mihinkään sosiaaliseen ympäristöön. Ja toisaalta en itse enää tiennyt miten suhtautua siihen, että Helsingin kaduilla ei vastaantulijaa katsota silmiin. Varmasti ennen pitkää olisin asettunut Suomeen taas siinä kuin johonkin muuhunkin uuteen maahan, taistellut tieni töihin ja ystäväpiireihin. Mutta se juuri oli ongelma: Suomeen asettuminen ulkomailla asumisen jälkeen olisi minulle ollut ulkomailla asumisen jälkeen vähintään yhtä raskasta kuin tutustua ja asettua ihan uuteen maahan ja kulttuuriin. 

On outoa, kun oma kotimaa on yhtäkkiä samalla viivalla ihan vieraiden maiden kanssa. Tuntemattomassa maassa on helpompi hyväksyä omat ulkopuolisuuden tunteet, suljetut kaveriporukat ja muut erikoisuudet. On harvinaisen raskasta tapella kulttuurishokkia vastaan omassa kotimaassa. Ja uskon, että Suomeen voi olla ihan erikoisen vaikeaa asettua sen vuoksi, että Suomessa ei pidetä pahana olla huomioimatta toisia. Toisin kuin monessa muussa maassa, Suomessa on hyväksyttävää olla kutsumatta yksinäistä mukaan menoihin. Toisten yksinäisyyttä ei oikeastaan tarvitse edes ajatella. Ovia ei tarvitse pitää toisille auki, eikä vieraitten lastenrattaita nostaa juniin. Kaikkien on pärjättävä itse, parhaimmillaan niitten kauan sitten solmittujen ystävyyssuhteitten ja perheen tuella.

Nykyään hyvin monet suomalaiset lähtevät maailmalle opiskelemaan tai töihin joksikin aikaa. Toivottavasti lähdöstä innostuneita muistetaan myös tästä lähdön toisesta puolesta: paluu ei aina ole yhtä helppoa kuin lähteminen. Jos lähtee muille maille pitemmäksi aikaa, on hyvä olla valmistautunut siihen, ettei ehkä osaakaan enää palata. En kadu, että lähdin; monet elämäni tärkeistä ihmisistä ja kokemuksista ovat kotoisin Suomen ulkopuolelta. Mutta joitain vuosia kyllä toisaalta vähän surin sitä, etten enää kuulu oikein minnekään.

Olen onneksi vuosien kuluessa oppinut elämään tämän kuulumattomuuteni kanssa. Siitä tuli paljon helpompaa kun löysin rinnalleni toisen kiertolaisen, joka ei hänkään enää osaa palata kotimaahansa. Meidän kotimme on siellä missä olemme me; Cosimo ja minä, lapset ja koirat. Toistaiseksi olemme tehneet kuulumattomuudesta elämäntavan. Mutta ennen pitkää haluamme kyllä asettua ja kuulua taas jonnekin. On outoa katsoa maailmankarttaa ja miettiä mikä olisi meille hyvä kotimaa. Tällä hetkellä yritämme miettiä missä osaisimme asua väliaikaisesti, mutta taustalla on aina mielessä myös kysymys siitä lopullisesta kodista. Kokemusta on niin suurkaupungeista kuin keskikokoisista kaupungeista, ja nyt vielä tästä kyläelämästäkin. Olemme asuneet useammassa eri maassa, toistaiseksi kuitenkin vasta muutamassa maanosassa. Saa nähdä minne elämä meidät vielä johdattaa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kolmas ratsastustunti

Lauantai oli pitkä päivä. Miko oli sunnuntaina vielä hyvin nukutun yönkin jälkeen väsynyt, mutta jaksoi aamun ratsastustunnista sentään yli puolet. Lopputunniksi opettaja päästi Mikon leikkimään ja lähti minun kanssani maastoon. Maastoratsastus oli juuri niin ihanaa kuin olin kuvitellutkin. Edelleen mennään vain käyntiä, ja vaikka ratsuni oli tällä kertaa vähän tavallista valppaampi ja virkeämpi, tahti oli silti juuri sopivan hidasta ja leppoisaa. Ehdin kaikessa rauhassa nauttia siitä, että ratsastan niityn reunalla ihanassa Belizessä. 

Kuvien perusteella hymyilin koko tunnin ajan. Maastoon Cosimo ei meitä sentään seurannut kameran kanssa, mutta kentältä hän sai napattua kuvia samalla kun piti silmällä Matildaa. Tunnin lopulla Matildakin käväisi taas hevosen selässä ja tutustui tunnin päätteeksi tallissa vielä vähän lähemmin kiltteihin ratsuihimme Mr Browniin ja Miltoniin, ja heidän tallikumppaneihinsa.











Eläinsuojeluyhdistyksen maskotti

Muun muassa tällaisessa seurassa kului iltapäivä eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa siivoushommissa.
Suurella kunnioituksella ja varovaisesti siirtelin rouvaa pois harjan ja luutun tieltä. Luut eivät kolisseet. 

Siivouspäivä

Lauantai-aamuna vääntäydyimme Miko ja minä siivoamaan Mikon leikkikouluporukan kanssa roskia maantien varrelta. Tempaus järjestetään Belizessä joka vuosi kansainvälisen Maan päivän (Earth Day) aikoihin: erilaiset toimistot ja yhteisöt ottavat hoitoonsa maantiestä pätkän ja siivoavat sen varrelta roskat pois. 

Vähän vastentahtoisena lupauduin Mikon kanssa mukaan. Olen sitä mieltä, että kolme-nelivuotiaat ovat liian pieniä keräämään useamman tunnin ajan roskia suurehkon tien varresta yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Miko nukkui lauantai-aamuna lopulta niin pitkään, että tulimme vähän myöhässä paikalle, ja lähdimme sitten ensimmäisten mukana taas takaisin kotiinpäin. Noukimme kyllä ihan kiitettävän kasan pullonkorkkeja ja muovin ja pahvin palasia tien varresta sen tunnin aikana mitä joukon mukana kuljimme. 

Roskien kerääminen on sinänsä ihan hyvä Maan päivän idea, vaikka vielä parempi olisi tietysti, jos roskia ei ollenkaan alunperinkään tienvarteen päätyisi. Osallistuminen tällaisiin tempauksiin saattaa kuitenkin hyvinkin avata joittenkin lasten ja aikuistenkin silmät ja toivon mukaan roskia kerran tien varresta kerännyt ei niitä auton ikkunasta enää toiste heitä. 

Minä en ollut tempauksesta niin innostunut siksi, että Miko on tosiaan minusta vielä vähän turhan pieni keräämään muitten heittämiä roskia ison tien varrelta kovassa helteessä. Hän ei myöskään tarvinnut tällaista tapakasvatusta; Mikon silmät olivat jo auki. Muutama kuukausi sitten, kun kävelimme Miko ja minä leikkikoulusta takaisin kotiinpäin, poika kysyi minulta miksi jotkut aikuiset heittivät roskia tien varteen. Hän oli huomannut maassa makaavat roskat ja ymmärsi ihan itse, ettei niitten paikka ollut tien varressa. Puhuimme silloin siitä kuinka ajattelemattomia aikuiset saattavat olla, vaikka heidän pitäisikin tietää paremmin. Juttelemme usein kotona siitä kuinka meidän täytyy säästää luonnonresursseja, jotta niistä riittäisi eläimillekin. Vaikeaselkoisempien selitysten aika on myöhemmin: kolmevuotias ymmärtää, että eläimet tarvitsevat oman tilansa ja ruokaa ja vettä elääkseen. Hän haluaa auttaa eläimiä.

Roskienkeräämisen jälkeen meidät oli kutsuttu Mikon leikkikoulukaverin luo Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueelle uimaan ja lounaalle. Velloimme altaassa koko perhe puolisentoista tuntia ja sitten nautimme kevyestä lounaasta ja hyvästä seurasta Mikon leikkikaverin luona. Saimme järjestettyä Mikon uimatunnitkin samalla kertaa, koska Mikon tuttu uimaopettaja oli sattumalta suurlähetystön altaassa opettamassa muutamaa suurlähetystön lapsista. 

Iltapäiväksi Cosimo ja minä olimme puolestaan lupautuneet siivoamaan ja järjestämään eläinsuojeluyhdistyksen tiloja ennen yhdistyksen ensi kuun vuosikokousta. Lastenhoitaja hoiti lapsia kotona sillä aikaa kun me ahkeroimme eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa. Pari tuntia minä lakaisin ja luuttusin lattioilta hiiren- ja rotanjätöksiä ja kaiken peittävää pölykerrosta, ja Cosimo siirsi huonekaluja paikoilleen ja lakkasi puukirjahyllyn. Meitä oli paikalla yhteensä kymmenen, joten siivous- ja järjestysprojekti hoitui lopulta aika sukkelaan.

Oli sitä paitsi rentouttavaa viettää aikaa muitten vähän vastaavanlaisesti omituisten ihmisten seurassa. Me eläinihmiset olemme outoa porukkaa näissä oloissa. Mutta myös muualla maailmassa eläinten oikeuksia suojelevaa ihmistä todella ymmärtää ja jaksaa kuunnella usein vain toinen eläintensuojelija. Siinä siivotessamme muun muassa vertailimme vahinkoja, joita koiramme olivat tehneet kodeissamme ja pihoillamme. Päivittelimme sitä kuinka loputtomasti jaksoimmekaan ymmärtää ja rakastaa lemmikkejämme, jotka tuhoavat huonekaluja ja kukkapenkkejä kerta toisensa jälkeen. 

Siivouspäivän päätteeksi hain meille kiinalaisesta palatsista iltaruokaa. 

Chon Saan Palace, paikallinen kiinalainen ravintola.
Palatsi mikä palatsi

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Istun vanhalla sohvallani...

… ja toivon, ettei eilisen sohva-kirjoituksen jälkeen kellekään jäänyt sellaista kuvaa, että pidän koko diplomaattikuntaa mätänä. Suurin osa Suomen New Yorkin pääkonsulaatissa ja YK-edustustossa kohtaamistani diplomaateista oli mukavia sivistyneitä ihmisiä, jotka sattuvat elämään tätä vähän eriskummallista kiertolaisen elämää Suomen ulkoministeriön leivissä. Suurin osa heistä ei valittanut huonekaluista tai elinolosuhteistaan ulkoministerille tai minun tietoni mukaan kenellekään muullekaan. 

Joka porukasta löytyy ihminen tai parikin, jolta aina puuttuu jotakin. Sitä halusin tuolla eilisellä kirjoituksellani kuvata ennen kaikkea. Että on mahdollista elää maailman huipulla, mutta olla silti tyytymätön. Tämä tyytymättömyys ei ole diplomaattien erityisominaisuus. Monet tuntemani diplomaatit ovat itse asiassa hyvinkin kiitollisia hyvästä elämästään. Tunnen ja tiedän monia diplomaatteja, jotka haluavat jakaa hyvästä onnestaan myös toisille; he tukevat apua tarvitsevia kohteita ja ovat aktiivisia hyväntekijöitä.

Diplomaatin arki tuntuu monien ihmisten mielikuvissa elävän ihan omaa elämäänsä, jolla on aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Mielikuvissa diplomaatti hymyilee cocktail-kutsuilla viinilasi kädessään eikä huolehdi huomisesta. 

Edustustilaisuuksissa diplomaatit ovat kuitenkin työn puolesta. Cocktail-kutsuilla ja illallisilla puhutaan työasioita ja jaetaan ja haetaan tietoa siinä kuin muissakin työtapaamisissa. Kutsuille ei mennä juomaan tai pitämään hauskaa, vaan tekemään työtä. Sitä paitsi suurin osa diplomaattikunnasta ei elä cocktail-kutsuelämää, vaan aika tavallista arkea, jossa diplomatia ei kovin näy eikä tunnu.

Diplomaatteja on monenlaisia, he tekevät monenlaisia eri töitä, ja kaikki ovat ajautuneet diplomaatin työhön monenlaisista eri syistä. Tämä blogi itsessään kertoo kai jo jotain tuosta monimuotoisuudesta. Diplomaatinrouvia on tällaisiakin: vähän rönttyisiä äitejä jotka ajavat viisitoista vuotta vanhalla autonrämällä ja epätoivoisesti etsivät vaatekaapista viime hetkellä edustustilaisuuksiin jotain päällepantavaa. 

Me emme mitenkään aktiivisesti hakeutuneet diplomaateiksi. Mieheni on kiinnostunut kehitysyhteistyöstä ja kun sitä lähtee Euroopan Unionin nimissä tekemään, muuttuu yön yli niin sanotusta tavallisesta ihmisestä diplomaatiksi. On selvää, ettei ihmisessä itsessään siinä hetkessä mikään muutu. Jos on katkera, on katkera myös diplomaattina. Ja toisaalta hyvät ihmiset ovat hyviä ihmisiä silloinkin kun heillä on diplomaattipassi tai passissaan diplomaattiviisumi. 

Sattuman kauppaa on myös se, että tämänhetkisessä tehtävässään mieheni joutuu muitten töittensä lisäksi edustamaan silloin tällöin, ja joskus harvoin minäkin hänen rinnallaan. Ennen pitkää palaamme taas elämään elämää missä diplomaatin asema näkyy ja tuntuu lähinnä vain henkilöllisyyspapereissamme ja vähän lyhyemmissä passintarkastusjonoissa asemamaan rajalla.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Belizen monet kasvot: garinagut

Monta sataa vuotta sitten, 1600-luvulla, afrikkalaisia orjia kuljettanut laiva haaksirikkoutui Karibianmerellä St. Vincent -saaren edustalla. Haaksirikossa vapautuneet orjat asettuivat asumaan St. Vincentin saarelle. Garinaguiksi kutsutaan afrikkalaisten vapautuneiden orjien ja St. Vincentin alkuperäiskansan jälkeläisiä. 

Sisällissodan jälkeen 1700-luvun lopussa St. Vincentin brittivalloittajat lähettivät tuhansia garinaguja Hondurasiin kuuluvalle Roatanin saarelle. Sieltä osa garinaguista kulkeutui edelleen Hondurasin mantereelle. Mantereelta monet pakenivat ennen pitkää Hondurasin levottomuuksia eteläiseen Belizeen. Joka vuosi Belizessä juhlitaan 19. marraskuuta garinagu-kansan saapumista Belizeen vuonna 1832. 

Jos olen oikein ymmärtänyt, garinaguksi kutsutaan kansaa ja garifunaksi garinagujen kulttuuria, mutta Belizessä käytetään molemmista laajasti vain garifuna-nimikettä. En ole ollenkaan varma siitä kuinka "garinagu" ja "garifuna" virallisesti kääntyvät suomeksi, jos yleensä kääntyvät. En ole niitä siis sen kummemmin lähtenyt kääntämään.

Tätä nykyä garinagut muodostavat noin 6 prosenttia Belizen kansasta. (Mennoniitta-kirjoituksesta taisi vertailun vuoksi unohtua, että mennoniittojen osuus on Belizessä noin 4 prosenttia.) Garinaguilla on oma kielensä, jossa on elementtejä ainakin Karibiansaarten alkuasukkaiden puhumasta arawak-kielestä ja afrikkalaisista kielistä. Garifuna-kieli on Belizessä tosin häviämässä taistelun englantia ja kriolia vastaan. 

Garifuna-kulttuuriin kuuluu muun muassa taitava rummutus ja tanssi. Garinagujen perinneruuat ovat minun lempiruokiani Belizessä. Pääsen niitä tosin turhan harvoin maistelemaan, sillä Belmopanissa ei ole garifuna-ravintoloita. Hopkinsin kylä, jossa silloin tällöin käymme viettämässä viikonloppua, on sen sijaan hyvä paikka tutustua garifuna-kulttuuriin ja -ruokaan. Punta Gorda Belizen eteläkärjessä on myös keskeinen garifuna-kaupunki.

Uskon, että Belizen ilmapiiriin vaikuttaa omalta osaltaan se, että toisin kuin alueen monissa muissa maissa, Belizessä ei juurikaan elä orjien jälkeläisiä. Belizellä ei siis ole orjuuden muistoa ja taakkaa kannettavanaan. Orjuus ei tule täällä samalla tavalla esille ja puheeksi kuin esimerkiksi Jamaikalla, missä se on edelleen monille paikallisille hyvin vaikea asia. 

torstai 19. huhtikuuta 2012

Vanha sohva

Olin vuosia sitten työharjoittelussa Suomen pääkonsulaatissa New Yorkissa. En olisi silloin aikoinaan voinut kuvitellakaan olevani joskus diplomaatin rouva, ja vaikea sitä on suoraan sanottuna edelleenkään uskoa. Tämä elämäni tuntuu omalta ja tutulta, mutta diplomaattikuvioihin en silti varmaan ikinä ihan täysin totu. Ja ehkä ihan hyvä niin. Muistanpa olla pitämättä elämääni ja olosuhteitani itsestäänselvyytenä. 

Kesken työharjoitteluni pääkonsulaatissa Suomen silloinen ulkoministeri tuli sattumalta New Yorkiin vierailulle. Kaikki työntekijät sekä konsulaatista että Suomen YK-edustuston puolelta kutsuttiin ministeriä tapaamaan. Ulkoministeri piti lyhyen puheen ja otti sitten vastaan kysymyksiä. Olin kuvitellut konsulaatin ja YK-edustuston työntekijöiden kysyvän ministeriltä lähinnä ulkopoliitiikasta yleensä tai laaja-alaisesti ulkoministeriön toiminnasta, mutta suureksi hämmästyksekseni kysymykset jäivät pitkäksi aikaa junnaamaan diplomaattien käytännön asioissa. Diplomaatit tunsivat tarvetta napista ministerille asuinolosuhteistaan ja jopa huonekaluistaan. Suomalaiset diplomaatit asuivat ymmärtääkseni niinä aikoina maailmalla asunnoissa, jotka ulkoministeriö oli ainakin osin sisustanut. Huonekalut olivat käytössä useammalla diplomaatilla ennen kuin ne otettiin pois käytöstä ja niitten tilalle hankittiin uutta. Jollakin New Yorkissa silloin asuneella ja vaikuttaneella diplomaatilla oli mielestään liian vanha sohva, ja hän oli tuohtunut siitä, ettei ollut vielä saanut uutta tilalle. Toinen muistaakseni valitti ulkoministerille konsulaatin työtuoleista. Kolmas oli harmistunut diplomaattien asuntoja koskevista säännöistä. Ja näin kului ulkoministerin aika New Yorkissa.

Minä istuin neuvottelupöydän ääressä ja häpesin valittavien diplomaattien puolesta. Olin itse konsulaatissa palkattomassa harjoittelussa. En siis osannut vaatia työstäni edes palkkaa. Samaan aikaan joillekin näistä pöydän ympärillä kanssani istuvista erittäin hyväosaisista ihmisistä ei mikään tuntunut riittävän. Voi olla, että sohva oli todellakin loppuunkulunut, ja työtuolit epäergomiset, ja asumiseen liittyvät säännöt kaipasivat tarkistusta. Kaikesta saa puhua, ja kärsimys on tietysti aina suhteellista, mutta minun oli hyvin vaikea sääliä New Yorkissa asuvaa suomalaista diplomaattia, joka napisi ulkoministerille vanhentuneesta sohvastaan. Diplomaatithan muuttavat joka tapauksessa muutaman vuoden välein; kärsimys oli siis pahimmillaankin väliaikaista. Ja oli miten oli, epäilen, etteivät ministerit tällaisista käytännön asioista kuitenkaan huolehdi tai tee päätöksiä. Heillä on hoidettavanaan suuremmat kuviot ja isommat päätökset. 

Työharjoittelun oppeja tämäkin: Pienissä annoksissa valittaminen ja napiseminen ovat ihmiselle hyväksi. Silloin tällöin kaikkia harmittaa ja tekee mieli valittaa turhasta. Kaikille ei kuitenkaan kannata valittaa kaikesta. Ja pitäisi muistaa olla odottamatta elämältä koko ajan yhä enemmän vain siksi, että on saanut jo paljon. Pitää osata myös istua vähän huonommalle sohvalle, katsoa ympärilleen, hengittää syvään ja olla kiitollinen. 

Punainen ilta

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Vaihtelevaa muttei sentään hallanvaaraa

Muutama päivä sitten aurinko porotti niin, että oli vaikea kuvitella minkäänlaista muuta säätä. Tänä aamuna puolestaan satoi siihen malliin, että tuntui siltä ettei sateeseen enää ikinä tule loppua. Hetken tuntui siltä niin kuin olisi aina satanut ja tulisi aina satamaan. 

Illalla ei ollut vielä mitään merkkiä tulevasta sateesta. Puolenyön aikaan alkoi ukkosmyrsky. Pongo poukkasi tapansa mukaan yläkertaan kauhusta väristen. Minä tapani mukaan ohjasin sen takaisin alakertaan ja muistutin sitä, ettei ukkosta tarvitse pelätä. Meitä on neuvottu olemaan rauhallisia hermostuneen koiran seurassa. Ei ole kuulemma hyvä jäädä sitä ukkosmyrskyn tai ilotulitusten ajaksi halaamaan ja silittämään vaikka mieli tekisikin. Jos kovasti lohdutamme koiraa kun sitä pelottaa, vain vahvistamme sen uskoa siitä, että sillä on todella jotain pelättävää. Yritämme siis käyttäytyä niin tavallisesti kuin mahdollista ja kyllä Pongo aina lopulta vähän kerrallaan rauhoittuukin kun huomaa, ettei meitä muita hirvitä.

Koiraparka. Meidän on alettava jotenkin totuttaa sitä koviin ääniin ja jyrinään. Kuinka se muuten selviää ilman sydänkohtausta pitkistä lennoista, kun seuraavan kerran muutamme? Lentokoneen ruumaan sille on vaikea matkustamosta käsin osoittaa, ettei meitä muita pelota ja kaikki on hyvin!

Mikokin heräsi ukkoseen ja oli peloissaan. Matilda ei herännyt jyrinään tai sateeseen, mutta sen sijaan havahtui joka kerta kun Miko huuteli minua turvakseen. Sain Mikon muutaman kerran rauhoitettua takaisin nukkumaan, istuin ja makoilin pojan sängyssä hänen vieressään kunnes hän nukahti. Mutta kerta toisensa jälkeen poika huusi minut takaisin luokseen. Lopulta Cosimo nukkui Mikon sängyssä pojan kanssa sen mitä yöstä oli vielä jäljellä. 

Viimeöinen ukkosmyrsky oli omalaatuinen siltä osin, että salamoita eivät seuranneet kovat ja nopeat ukkosenräsähdykset, vaan ukkonen jäi pitkäksi aikaa hiljaisemmin kumisemaan taivaalle. Yhtäsoittoista kuminaa kesti kerrallaan jopa yli puoli minuuttia. Ja sitten taas salamoi ja kumina alkoi uudestaan. En muista vastaavaa ukkosta koskaan ennen kuulleeni.  

Aamun valjetessa sade vähitellen väistyi. Aurinko kuivaa hetkessä märän maan ja pian näyttää kai taas siltä niin kuin koskaan ei olisi satanutkaan. 

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Sosiaaliturvaa turvaverkolle

Maksan kotiapulaiselle ja lastenhoitajalle palkan joka viikon lopussa. Kerran kuukaudessa käyn maksamassa heidän sosiaaliturvamaksunsa. Periaatteessa osa sosiaaliturvamaksusta pitäisi pidättää palkasta; käytännössä me maksamme kotiapulaisen ja lastenhoitajan sosiaaliturvan kokonaisuudessaan. Sosiaaliturvamaksu lasketaan viikkopalkan perusteella. Se ei ole suuri summa meille, mutta toivottavasti joskus auttaa ihania apulaisiamme, kun emme enää itse ole Belizessä ja he ovat väliaikaisesti syystä tai toisesta työttömänä. 

Maksamme näissä oloissa erittäin kilpailukykyistä palkkaa, ja maksamme muun muassa lomien ja sairauspäivien ajalta molemmille täyden palkan. Tämän pitäisi mielestäni olla itsestääselvää, mutta se ei kuitenkaan valitettavasti ymmärtääkseni ole kovin tavallista, varsinkaan Belizessä asuvien ulkomaalaisten keskuudessa. Maassa asuvat ulkomaalaiset maksavat kyllä usein vähän parempaa palkkaa kotonaan työtä tekeville apulaisille kuin paikalliset. Mutta ulkomaalaiset vain harvoin huolehtivat työntekijän toimeentulosta silloin kun he itse ovat poissa maasta, vaikka kyse voi olla kuukausiakin kestävästä oleilusta poissa Belizestä. Täyden sosiaaliturvan maksaminen kotiapulaisille ja lastenhoitajille on näissä oloissa myös käsittääkseni aika harvinaista niin ulkomaalaisten kuin paikallistenkin kotitalouksien kohdalla.

Se on monella tasolla ikävä asia.

Ihan itsekkäästä näkökulmasta täytyy sanoa, että minulla on aina todella hyvä mieli, kun kävelen ulos sosiaaliturvamaksutoimistosta. Olen tehnyt velvollisuuteni. Voin vain toivoa, että rahat lopulta käytetään siihen tarkoitukseen mihin ne on maksettu. Mutta ainakin olen yrittänyt taata apulaisieni toimeentulon myös tuonnempana. Ja kuvainnollisella tasolla kannan joka kuukausi oman osuuteni lainkuuliaisuuden ja sääntöjen noudattamisen kekoon. 


Hyvä päivä

Eilisen känkkäränkkäpäivän ja huonosti nukutun yön jälkeen tänään on ollut taas oikein leppoisa päivä. 

Ulkona paistaa aurinko niin tarmokkaasti, että on vaikea muistaa mitään muita vaihtoehtoja auringolle ja helteelle. Mikolla oli kiva aamu leikkikoulussa, Matildalla lastenhoitajan kanssa, ja minä sain hoidettua vähän pitemmän kaavan kautta taas aamulla asioita. Vein Mikon leikkikouluun ja kävin sitten kierroksella pankissa, ruokakaupassa, hedelmäkaupassa ja lihakaupassa. Lastenhoitajan ja kotiapulaisen sosiaaliturvan maksu jäi vielä huomiselle.

Iltapäivä on sujunut perinteisissä merkeissä. Lounaan, Matildan päiväunien, välipalan ja yleisen oleilun puitteissa aika kuluu mukavasti ja ilman yllätyksiä.

Tavallinen arki on oikeasti parasta mitä tiedän. Olen oikeastaan vähän yllättynyt siitä kuinka paljon saankaan irti ihan tavallisista asioista. Kun aloittaa autoilun vasta vähän vanhemmalla iällä riittää kauppareissu aamun haasteeksi. On hienoa kun saan tehtyä lounaan, joka maistuu molemmille lapsille ja vielä minulle itsellenikin. Tuntuu siltä kuin olisin ratkaissut jonkun hankalamman matemaattisen yhtälön, kun suunnittelemani ja ylläpitämäni päivärutiinit toimivat ja Matilda nukahtaa taas kerran päiväunille ilman ongelmia. 

Koska sain aamun kauppakierroksella illallistarpeetkin hankittua ja tiedän ruuan valmistuvan helposti ja nopeasti, ja lasten nukkumaanmenoaika on enää muutaman tunnin päässä, uskallan epäillä, että tästä tulee kaikin puolin hyvä päivä! 

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Viikko paketissa

Mikon leikkikoulu oli vielä viime viikon pääsiäislomalla. Minulla oli aamut apuna lastenhoitaja kuten tavallista, joten yhtenä aamuna ehdin hoitaa vähän laskuja ja käydä ruokaostoksilla sillä aikaa, kun lastenhoitaja viihdytti kotona molempia lapsia. Toisena aamuna vein Mikon Formosaan pirtelölle; poika oli erinomaista kahvitteluseuraa ja odotan, että pääsen hänen kanssaan istumaan Formosaan pian uudestaan! Muutaman aamun leikitimme lastenhoitajan kanssa yhdessä kotona lapsia. Se sujuu ihanan orgaanisesti, kun lastenhoitaja on sekä minulle että lapsille niin tuttu. 

Iltapäiviksi yritin järjestää Mikolle seuraa ja tekemistä, kun aamupäivät kuluivat leikkikoulun sijaan hiljaisemmissa merkeissä. Vasta jälkeenpäin tajusin miten monikulttuurinen viikosta muodostui: Tiistai-iltapäivällä meillä oli kylässä salvadorilainen ystäväni kahden salvadorilais-belizeläisen lapsensa kanssa. Keskiviikon leikkitreffit Mikon amerikkalaisen leikkikaverin ja tämän belizeläisen sijaisveljen kanssa peruuntuivat viime hetkellä. Torstai-iltapäivänä leikkimään tuli puolestaan mennoniitta-ystäväni tyttärineen, joista toinen on yksi Mikon parhaista kavereista. Viikko huipentui Mikon garifuna-leikkikaverin vierailuun perjantai-iltapäivällä (Belizen garinaguista lisää toisella kertaa). Poika ja hänen äitinsä jäivät tuttuun tapaan meille syömään ja istumaan iltaa. Cosimo teki pastaa, avasimme valkoviinipullon, lapset leikkivät, ja me aikuiset paransimme hetken aikaa maailmaa, tai ainakin Belizeä. 

Lauantaina lepäilimme kotona aamun. Tai lepäilimme ja lepäilimme. Aamulla tajusin, että vastakorjattu astianpesukone on tietysti homeessa seistyään käyttämättömänä viisi kuukautta. Etikkaa, ruokasoodaa ja aikaa kului koneen puhdistamiseen. Mutta lauantai-iltapäivällä odotti onneksi palkinto: toinen ratsastustunti, joka sujui oikein mukavasti. Tällä kertaa sain tehdä töitä jo sen verran, että nyt jälkeenpäin lihaksia särkee lupaavasti. Miko jaksoi hevosen selässä viime kertaa pitempään ja Matildakin sai käväistä ratsailla tunnin lopulla. Ensi viikolla päästään ehkä jo vähän maastoratsastamaan! 

Sunnuntaina olimme kaikki väsyneitä ja vähän kärttyisiä. Kävimme silti mukavalla brunssilla britti-pariskunnan pitämässä läheisessä ravintolassa ja ostamassa juomavettä Fansico-kaupasta. Heti Matildan päiväunien jälkeen lapset leikkivät Cosimon kanssa täytettävässä pienessä vesialtaassa takapihalla ja minä haravoin pihaa vähän siistimmäksi. Loppupäivä tuntuikin sitten olevan yhtä kitinää ja ärinää. Onneksi kello kiersi vihdoin tiensä nukkumaanmenoaikaan. 

Ja nyt on taas uusi aurinkoinen viikko alussa. Hyvää viikon alkua kaikille!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Hetki

Olin aikeissa kirjoittaa vähän ärtyneesti kotiäitimyyteistä, ja toisaalta mieltäni painavat Suomen ja maailman uutiset. Jo useamman viikon olen käännellyt ja väännellyt ruudulla kansainvälisistä adoptioista kirjoitusta, joka vaatii kirjoittamista mutta ei vaan tule valmiiksi.

Mutta:

Istun keittiön pöydän ääressä, Miko leikkii vieressä Lego-autollaan. Matilda nukkuu päiväunia yläkerrassa, koirat pihalla, ja Cosimokin on jo ehtinyt töistä kotiin. Kotiapulainen on taas tehnyt talossa taikojaan ja joka paikka kiiltää. Mikolle on pian tulossa seuraksi leikkikaveri. Astianpesukoneemme toimii jälleen, viiden kuukauden tauon jälkeen (ja yritän olla ajattelematta sitä, että se olisi voitu korjata jo paljon aiemmin koska putkimies vain improvisoi tänään vanhoista materiaaleista uuden ratkaisun). Lapset ovat alkaneet vihdoin nukkua lastenhuoneessa öitä keskenään niin hyvin, ettei minun enää tarvitse vetää yöksi heidän sänkyjensä väliin lattialle patjaa omaksi makuusijakseni. En ehkä kuitenkaan saanut parasiittiä eilisestä kalasta, vaikka varmuutta saan kyllä odotella vielä muutaman viikon. Huomenna ollaan menossa ratsastustunnille ja ehkä uimaankin.

Oi onnea. Ei tällaisella hetkellä tee mieli valittaa mistään. 

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Belizen monet kasvot: mennoniitat

Belizessä on alueita joissa pellot ovat hämmentävän suorissa riveissä, ja niityillä laiduntaa laumoittain hyväkuntoisia lehmiä ja hevosia. Näiden alueiden läpi risteilee hyvin kunnossapidettyjä hiekkateitä joiden varrella seisoo viimeisenpäälle rakennettuja taloja ja ulkorakennuksia. Autoja ei näillä alueilla juurikaan näy, eikä sähköjohtoja. Näillä siisteillä ja järjestelmällisillä asuinalueilla asuu mennoniittoja, jotka ovat vuosisatojen kuluessa ajautuneet Keski-Euroopasta muun muassa Kanadan ja Meksikon kautta Belizeen. 

Mennoniitat ovat protestanttinen uskontokunta, joka uskoo aikuiskasteeseen. Perinteiset mennoniitat kulkevat edelleen hevosten vetämillä vaunuilla ja vankkureilla, eivät käytä sähkölaitteita ja elävät kaikin puolin niin kuin Raamattu heidän mukaansa opettaa. Mennoniitat sekoitetaan usein amisheihin, mutta amishit itse asiassa erosivat mennoniittoista omaksi uskontokunnakseen jo 1600-luvun lopulla. 

Belizeen mennoniitat asettuivat vuonna 1958. Tarina kertoo, että he saivat Belizestä käyttöönsä paljon maata, joka kuitenkin paljastui pitkälti suoksi. Kaikkien hämmästykseksi mennoniitat kuivasivat soisen maan ja muuttivat sen nopeasti hyvin tuottavaksi viljelymaaksi. 

Mennoniitat ovat Belizessä pääasiassa asettuneet pohjoiseen Orange Walk -kaupungin lähelle ja Spanish Lookoutiin noin puolen tunnin ajomatkan päähän Belmopanista, mutta pienempiä mennoniittayhteisöjä on läpi Belizen. Lähellä Belmopania on pieni Springfieldin mennoniittayhteisö, joka muun muassa kasvattaa myyntiin monia näissä oloissa eksoottisia kasveja ja hedelmäpuita. Springfieldiin johtavalla pienellä maaseututiellä on lähellä kylää kyltti jossa toivotaan, että vierailijat ovat asiallisesti pukeutuneita ja muistutetaan, että sunnuntaisin - Jumalan päivänä - ei kauppoja Springfieldissä voi tehdä. 

Kaikkialla Belizessä näkee mennoniittanaisia pitkissä mekoissaan tukat tiukasti nutturalla, nutturan päällä pieni valkoinen kangas, tai tukka kokonaan tumman hilkan peitossa; ja partaisia mennoniittamiehiä farkkuhaalareissaan, hatut päässään. Maantiellä ohitamme silloin tällöin kokonaisia mennoniittaperheitä hevosrattaissaan, ja toripäivinä mennoniittoja kulkee hevosten vetämillä rattailla läpi Belmopanin torille myymään ja ostoksille. 

Perinteisten mennoniittojen lisäksi Belizessä elää myös moderneja mennoniittoja, jotka eivät noudata perinteisten mennoniittojen tiukkoja pukeutumissääntöjä, ja muun muassa ajavat autoa ja käyttävät sähkölaitteita. 

Suurin osa mennoniitoista näyttää kasvonpiirteiltään ja väritykseltään hämmentävän samalta kuin minun pieni perheeni. Arvaan, että meitä aika usein luullaankin täällä moderniksi mennoniittaperheeksi. Sekaannus ei minua häiritse ollenkaan. Siitä asti kun olemme asuneet Belizessä olen ihaillut mennoniittojen rauhallista tuotteliaisuutta. Mennoniitat elävät omissa yhteisöissään, mutta ovat ensimmäisten joukossa auttamassa muita apua tarvitsevia belizeläisiä esimerkiksi jälleenrakennustyössä hurrikaanien jälkeen. Mennoniitat osaavat kasvattaa pohjoisen kasveja täällä etelässä ja muokata suosta menestyviä peltoja. Mennoniitat myös tuottavat Belizen kaikki maitotuotteet maidosta ja juustosta jäätelöön, ja suuren osan maan lihatuotteista ja hedelmistä. Lisäksi Belizen mennoniitat muun muassa rakentavat teitä, siltoja, taloja ja huonekaluja. 

Tunnen joka tapauksessa jonkinlaista yhteyttä mennoniittayhteisöön, kai heidän eurooppalaisten juuriensa vuoksi. Belizen mennoniitat puhuvat edelleen keskenään laajasti vanhaa saksan kieltä, vaikka useimmat puhuvat hyvin myös englantia, ja monet vielä lisäksi espanjaakin. Vaikken itse osaa saksaa, vanhaa tai uutta, tuntuu saksan kieli silti minulle läheiseltä, koska se on eurooppalainen kieli ja yksi perhepiirini kielistä. Kielen lisäksi mennoniitat ovat myös konkreettisesti kiinni eurooppalaisuudessa esimerkiksi perinneruokien ja vanhojen tapojensa kautta. 

torstai 12. huhtikuuta 2012

Kenkäostoksilla

Löysin eilen Mikolle ja Matildalle kivat kengät. Hajoavat varmaan hetkessä, mutta toisaalta maksoivat muistaakseni 5,50 Belizen dollaria pari, eli yhteensä noin neljällä ja puolella eurolla sain molemmille lapsille kengät. Ja kivoilta ne näyttävät joka tapauksessa niin kauan kun pysyvät ehjinä jalassa.



Oli oikeastaan aika sattuma, että lapsille löytyi täältä minkäänlaisia jalkaansopivia kenkiä. Tavallisesti ostamme kaikki lasten vaatteet ja kengät joko Euroopasta tai Yhdysvalloista, koska täällä on aika huonot valikoimat ja toisaalta usein myös aika korkeat hinnat. Täällä Belmopanissa en kovasti kauppoja tavallisesti edes kiertele, tai jos kierränkin niin aika harvoin ostan muuta kuin ruokaa tai ihan peruskäyttöesineitä.

Olenkin viime päivinä alkanut vähän uneksia pitkästä viikonlopusta Miamissa. Lapset tarvitsisivat uusia vaatteita ja vähän pitempään kestäviä kenkiä, ja miksen minäkin. Miami on tässä lähimailla mielestäni paras ostospaikka siinä mielessä, että lento sinne ei kestä kauan ja perillä on tuttuja kauppoja, joista minun on helppoa ja nopeaa löytää etsimäni. Meksikossakin on ihan hyvät ostosmahdollisuudet, mutta koska en tunne paikallisia kauppoja hyvin enkä myöskään puhu espanjaa ostosreissut Meksikoon ovat vähän haastavampia kuin Yhdysvaltojen puolelle.

Miamissa meillä on viime aikoina ollut pitkän viikonlopun aikana tapana yöpyä ensin pari yötä Miami Beachillä ja sitten pari yötä lentokentän lähellä sijaitsevassa Sofitel-hotellissa. Odotin Miami Beachin olevan hyvin teennäinen ja keinotekoinen paikka, mutta yllätyksekseni se onkin osoittautunut rennoksi ja moderniksi pikkukaupungiksi. Miami Beachillä kuljetaan autojen sijaan paljon jalan ja pyörällä. Ravintoloiden terasseilla istuu niin koiria kuin ihmisiäkin. Kaupungin yleisolemus tuntuu keinotekoisen sijaan hyväksyvältä ja vapaalta. Nautimme Miami Beachissa pari päivää mukavasta tunnelmasta, hyvästä ruuasta, ja totuttelemme taas ihmisiä viliseviin katuihin hiljaisen Belmopanin sijaan. 

Sofitel-hotellissa lentokentän lähellä on puolestaan kiva ranskalainen ravintola ja sieltä on myös kätevä ja halpa bussikuljetus läheiseen isoon ostoskeskukseen. Uusi työnjakomme ostoskeskuksessa on se, että Cosimo vie Mikon elokuviin ja minä käyn sillä aikaa rattaissa istuvan Matildan kanssa teho-ostoksilla. Matilda tuntuu nauttivan menosta ja meiningistä. Ainakin viimeksi hän vilkutteli ohikulkijoille rattaista ja jaksoi aika kärsivällisesti odottaa, kun etsin hänelle ja Mikolle vaatteita ja sovitin itsekin muutamia vaatekappaleita. 

Sopiikin aina vain toivoa, että ostospäivänä on intoa ja energiaa kiertää kauppoja. Joskus olen ollut oikein voimissani ja käynyt todellakin kirjaimellisesti kerralla ostoksilla monen kuukauden edestä. Mutta toisinaan minua alkaa yhtäkkiä ostoskeskuksessa laiskottaa, joka kaupasta soiva eri musiikki ja ihmismassat sekoittavat pääni, enkä enää muista mitä olin oikeastaan hakemassa. Täytyykin ehkä alkaa kerätä ostoslistaa siltä varalta, että into kiertää taas pitkästä aikaa kauppoja ehtii vielä laantua ennen kuin ehdin Miamiin asti. Listasta voin sitten ostoskeskuksessa heikolla hetkellä hakea inspiraatiota.

Koirat ilta-auringossa

Leikimme lasten ja koirien kanssa eilen etupihalla ilta-auringossa. Mukavan hetken katkaisi aggregaattimme, joka on asennettu pamahtamaan hetkeksi varalta päälle keskiviikko-iltaisin. Keskiviikko-käynnin tarkoituksena on testata, että laite varmasti toimii silloin jos sitä tarvitaan. Mutta rauhallisen iltahetkenhän se kyllä pilaa. Pongo pelkää ja inhoaa aggregaatin jyrinää, enkä minäkään sitä ilokseni pihalla kuuntele. Leikkihetki päättyi siis nopeasti ja siirryimme koko porukka iltapalalle sisälle. 





Aurinko laskee selkäsi taa

Riitasointuja

Reipas Karoliina rikkoi rohkeasti blogimaailman sääntöjä ja antoi ystävällisesti minulle bonuksena marmatushaasteen, kun sitä osakseni kaipailin. Ärsyyntyä ja suuttuahan minä osaan, ja aina välillä tekee mieli oikein luvalla valittaa. Haaste on seuraavanlainen: Kerro kolme pientä arkista asiaa, jotka jotenkin ärsyttävät tai suututtavat, ja lähetä haaste eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Karoliina listasikin jo itse asiassa muutaman minun suosikkivalituksenaiheistani, mutta onneksi minulla tätä ärsytysmateriaalia kyllä riittää.

1. Uskonto on Belizessä hyvin arkinen asia. Melkein kaikki täällä ovat jonkin lajin kristittyjä. Alun ahdistuksen jälkeen olen löytänyt paikkani uskovien keskellä, enkä enää pelkää, ettei minua hyväksyttäisi uskonnottomuuteni takia. Minulta kysytään usein edelleen käynkö kirkossa, eikä se minua haittaa. Vastaan rehellisesti, ettemme käy kirkossa ja selitän nykyään vielä tavallisesti lisäksi, ettei meillä itse asiassa ole ollenkaan uskontoa. Tässä keskustelussa ei mikään tätä nykyä minua harmita tai hermostuta. Liian usein sitä seuraa kuitenkin ärsyttävä kysymys: "Mutta uskothan sentään Jumalaan?" Ikäänkuin mitään muuta asiallista vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Kysyjät eivät varmasti tarkoita minua kysymyksellään ärsyttää, mutta oli miten oli on välillä vähän hermostuttavaa elää ympäristössä, jossa se ettei usko Jumalaan on suuren hämmästyksen ja epäuskon asia. 

2. Belizessä on ihmisiä, jotka keräilevät diplomaatteja ja muita mielestään tärkeitä ihmisiä kuin pelikortteja. Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Britannian korkein edustaja vaimoineen ovat tämän pakan ässät. EU-toimiston johtaja on vain ihan tavallinen numerokortti, mutta keräilyn arvoinen kuitenkin hänkin, ja jopa minulla toimistonjohtajan vaimolla on jonkinlaista keräilyarvoa. Keräilijät hakeutuvat diplomaattien ja muiden merkkihenkilöinä pitämiensä ihmisten seuraan ja pyrkivät ystävystymään heistä mahdollisimman monen kanssa. Minä olen joskus muuttunut hetkessä näkymättömästä näkyväksi, kun jollekin näistä keräilijöistä on paljastunut, että olenkin Cosimon vaimo. Kaikki tämä on ärsyttävää ja vähän koomistakin. Cosimo on täällä Belizessä EU-toimiston johtajana erinäisten sattumien summana. Hän itse asiassa antaisi ihan mieluusti johtajantehtävät ja -aseman pois ja tekisi varsinaisia kehitysyhteistyöhommiaan rauhassa. Jamaikalla olimme tavallisia rivi-diplomaatteja ja olemme niitä mitä todennäköisemmin myös seuraavassa maassa. On siis jotenkin hupaisaa, vaikkakin myös ärsyttävää, että tässä välissä hän on joillekin ihmisille tärkeä vain tämän väliaikaisen asemansa vuoksi. 

3. Tyttäremme on paljastunut eteväksi taskuvarkaaksi. Hän nappaa hetkessä laukuista ja pöydiltä lompakot ja autonavaimet, kännykät ja rannekellot. Parhaimmillaan hän vain leikkii niillä hetken, mutta pahimmillaan hän panee varastamansa tavarat jonnekin hyvään talteen vastaisen varalle. Muutama viikko sitten Matilda otti rannekelloni, jonka olin pahaa aavistamatta jättänyt suihkun ajaksi yöpöydälle. Kelloa ei ole sittemmin näkynyt. Tämä ei itsessään minua niin ärsytä. Mutta se ärsyttää, ettei Belmopanista löydy kadonneen kellon tilalle muita kuin erinomaisen naisellisia rannekelloja. Niin hentoja ja sieviä, että ne saavat minun ranteeni näyttämään paksulta ja miehekkältä. Ärsytyksenaiheena tämä kuuluu kai samaan kategoriaan pienten tyttövauvojen korvakorujen kanssa. Ne ovat näissä oloissa niin tavallinen ilmiö, että oudompaa on itse asiassa nähdä tyttövauva, jolla ei korviksia ole. Mutta vaikka täällä naisellisuus onkin iso juttu, kukaan ei kuitenkaan onneksi tunnu paheksuvan sellaisia tyttölapsia kuten Matilda, joilla ei korvakoruja ole. Saati minun vähän tukevampaa kelloani, joka on tällä hetkellä hyvässä tallessa jossain makuuhuoneemme uumenissa ja löytyy kai siinä vaiheessa kun pakkaamme taloa laatikkoihin ennen seuraavaa muuttoa. 

Taidan jatkaa haasteen levittämistä sillä linjalla millä sen sainkin: vedotkaa minuun alla kommenteissa jos haluatte napista ihan luvalla omissa blogeissanne!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Pääsiäistraditioita

Pääsiäisviikonloppu sujui mainiosti kotosalla. Perjantain lounaan ja sunnuntain Ka'ana-brunssin lisäksi minä vein lauantai-iltapäivällä Mikon ja Matildan muutamaksi tunniksi polskimaan lasten leikkialtaaseen Mikon kavereitten luo. Muuten olimme vaan kotona ja nautimme rauhallisesta ajasta yhdessä. 

Pääsiäinen on yksi lempilomistani ja minulla on pääsiäisistä vuosien varrelta paljon muistoja. Monta pääsiäistä lapsuudestani ja nuoruudestani vietin ystäväperheen luona Oulun lähellä, mutta muistan myös varhaisemman lapsuuden pääsiäiset kotona. Muistan maalanneeni isän ja siskon kanssa kananmunankuoria. Tiedän mitkä muistot lapsuudesta ovat todellisia muistoja - eivätkä vain muiden kertomia tarinoita - siitä, että joidenkin muistojen kautta pääsen takaisin lapsuuden kotiini. Koti, josta muutimme pois kun olin noin kahdeksanvuotias, ja jota en yleensä ottaen muista juuri ollenkaan, palaa yksittäisten muistojen myötä kirkkaana mieleeni. Muisto pääsiäismunien maalaamisesta vie minut Helsingin Itä-Pasilaan keittiönpöydän ääreen. Muistan, että isä keitti kananmunat sipulinkuorien kanssa, koska kuorista muniin tuli kaunis väri.

Toinen pääsiäismuisto joka lapsuudesta on jäänyt mieleeni olivat suklaamunat, jotka äiti oli piilottanut pitkin kotia. Vielä suklaamunia syömistäkin hauskempaa oli etsiä äidin piirtämän kartan avulla läpi kodin piilotettuja pääsiäismunia. 

En kovin innostuneesti seuraa perinteitä noin yleensä, mutta lapsuuteni pääsiäisistä on mieleeni jäänyt traditioita, jotka erityisesti haluan siirtää eteenpäin myös omille lapsilleni. Maalasimmekin Mikon kanssa vähän pääsiäismunia Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella ennen suurlähetystön pääsiäismunanmetsästystä, mutta kotona en vielä tohtinut hommaan ruveta. Vaikka sormivärikokeilu olikin menestys, luulen, että kananmunanmaalaus olisi voinut päätyä kyyneliin. Toivottavasti ensi vuonna Mikon sorminäppäryys ja hänen äitinsä kärsivällisyys jo riittävät munien maalaamiseen.

Sen sijaan pääsiäismunia olemme piilottaneet Mikolle kotiin jo viime vuodesta lähtien. Tosin viime vuonna vietimme pääsiäisen Playa del Carmenissa Meksikossa ja järjestimme Mikolle pääsiäismunien etsinnät kotona vasta muutamaa viikkoa myöhemmin. Tänäkin vuonna olin itse asiassa vähän myöhässä. Vasta maanantai-aamuna sain vihdoin piirrettyä lapsille aarrekartan, jonka perusteella he saivat etsiä pääsiäismunia, jotka olin piilottanut kodin molempiin kerroksiin. Kuljimme koko porukka kartan kanssa läpi talon. Joka piilopaikassa oli kaksi identtistä pääsiäismunaa riitojen välttämiseksi. 

Yhdysvalloissa näyttää olevan laajalti käytössä muovikuorisia avattavia munia, joita voi periaatteessa käyttää kerran toisensa jälkeen. Samat munat ovat löytäneet tiensä myös Belizeen. Leikkikoulun ja Yhdysvaltain suurlähetystön pääsiäismunanmetsästyksistä saadut munat otin talteen ja käytin uudestaan: laitoin niitten sisälle vaahtokarkkeja ja pehmeitä hedelmäkarkkeja. Suklaa ei valitettavasti täällä kuumassa ole hyvä vaihtoehto, eli suklaamunia eivät lapset saaneet ollenkaan. Suklaan sijaan ja vaahtokarkkien ja hedelmäkarkkien lisäksi löysin Brodies-kaupasta pääsiäismunia, joitten sisällä oli tarroja. 

Kun lapset olivat aarrekartan ja vanhempien avulla etsineet pääsiäismunat ja avanneet niistä jokaisen, keräsin kuoret taas talteen. Värikkäät munat saavat vielä hetken olla talon ainoana pääsiäiskoristeena esillä lasipurkissa. Sitten aion laittaa ne varastoon seuraavaa pääsiäistä varten. Munia voi käyttää vuodesta toiseen ja on mukavaa, että voin itse päättää mitä niihin laitan sisälle, lasten iästä ja esimerkiksi ilmanalasta riippuen.

Ötököitä talossa ja puutarhassa

Taitaa olla liskosesonki. Liskoja näkyy kaikkialla ja iltaisin kuuluu niitten tuttua kaakatusta eri puolilta taloa. 

Leivänpaahtimen takana asuu vaalea melkein läpinäkyvä lisko, joka kiirehtii jääkaapin taakse piiloon kun paahtimelle tulee käyttöä. Etupihan sähkökaapin takana hengähti aamulla varjossa toinen ja kolmas piilotteli autotallin oven sisäpuolella. Äsken kun katsoin keittiön ikkunasta ulos lasten keinutelineestä kurkotti kaulaansa lisko. Mihin vain katsonkin vastassa tuntuu olevan lisko. 

Liskot ovat vaarattomia mutta silti säpsähdän aina vähän niitten arvaamattoman nopeita liikkeitä. Silmänräpäyksessä ei heti ehdi hahmottaa vilahtiko lattialla lisko vai joku kurjempi otus, skorpioni tai vaikkapa myrkkyhämähäkki.

Muutama ilta sitten huomasin alakerrassa ison hämähäkin. Ei se mikään karvainen tarantella ollut, mutta tavalliseksi hämähäkiksi kuitenkin aika paksu ja pitkäjalkainen. Oli jo myöhä, kaikki muut nukkuivat, joten päätin jättää hämähäkin aloilleen. Ei kai se nyt sentään yön aikana yläkertaan kiipeäisi. Aamulla huomasin lasten sängyjä pedatessani, että hämähäkki oli kuin olikin kiivennyt yöllä yläkertaan ja pyöri nyt ihan lastenhuoneen ulkopuolella. Matilda oli ollut yöllä levoton ja olin taas vaihteeksi nukkunut yöni patjalla lastenhuoneen lattialla. Ajatus pitkäkoipisesta hämähäkistä kävelemässä yöllä ylitseni puistattaa. Tosin jos hämähäkki osaa kiivetä yläkertaan asti se kai osaisi kivuta sänkyynkin, eli ehkä sillä ei lopulta ole hämähäkkien kannalta niin väliä nukkuuko sängyssä vai patjalla lattialla?

Haluaisin mieluummin kuljettaa kaikki ötökät talosta ulos sen sijaan, että vaan kylmästi tapan ne. Yläkerrassa olin kuitenkin aika kaukana helposti avattavasta ovesta tai ikkunasta. En myöskään tunne Belizen hämähäkkejä riittävän hyvin, että tietäisin mitkä niistä varmasti ovat harmittomia ja myrkyttömiä. Olen yrittänyt jo kauan etsiä Belizen hämähäkeistä kertovaa kuvateosta, jotta voisin vertailla kohtaamiani yksilöitä kirjan kuviin, mutta sellaista kirjaa ei tunnu olevan olemassa. Luulen, että hämähäkeistä ainoastaan tarantelloja täytyy yrittää välttää ja varoa, mutta en ole asiasta ihan varma. Oli miten oli, en halunnut säikäyttää hämähäkkiä minkään yläkerran sängyn alle muhimaan. Huokaisin siis syvään, otin ensimmäisen käsiini osuvan suuren ja painavan kirjan ja tiputin sen hämähäkin päälle. Hämähäkki kuoli nopean ja toivottavasti mahdollisimman kivuttoman kuoleman. 

Kirja sattui olemaan Cosimon isävainaan tuotantoa. Uskon ja toivon, että lasten isoisä olisi arvostanut rooliaan aamun hämähäkkikohtaamisessa.


Ps. Taas kerran jouduin tänä iltana noukkimaan pastavedestä pinnalla kelluvia kuolleita ötököitä. Olemme säilyttäneet pastaa pakastimessa nyt jo useamman kuukauden, mutta taisin äsken ottaa pakastimesta viime vuoden puolella ostetun paketin, joka ehti olla jonkun aikaa ruokakaapissa ötököitten ateriana ennen kuin siirsimme koko satsin pakastimeen. Uudemmissa paketeissa ei siis pitäisi enää olla muuta kuin pastaa. Sopii toivoa, koska kelluvat ötökät vievät kyllä ruokahalun.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Kotikadun palmut ilta-auringossa







Sunnuntaibrunssi Ka'anassa

Vakiopöydässämme ihanan Ka'ana-hotellin La Cieba -ravintolassa 





Limetti ja inkivääri -daiquiri. Tavallisesti en juo päiväsaikaan mutta tämän herkun kohdalla tein poikkeuksen. Ruokaan kävimme niin nopeasti käsiksi, etten ehtinyt ottaa kuvia ennen kuin kaikki oli jo mennyt.

La Cieba -ravintola

Frieze Lounge -baari
Kasvillisuuden takana ovat piilossa huoneet, casitat ja uima-allasalue
Miko juoksulenkillä hotellialueella brunssin jälkeen
Ka'anan sisäänkäynti
Näkemiin taas ensi kerralla!
Ka'ana-hotelli on yksi lempipaikkojani Belizessä; vähän luksusta arjen keskellä. Ka'ana sijaitsee alle tunnin ajomatkan päässä Belmopanista lähellä Belizen ja Guatemalan rajaa. 

Muutamaa kuukautta ennen kuin muutimme Belizeen kävimme Jamaikalta tutustumassa uuteen kotimaahamme. Cosimo oli Belizessä töiden puolesta käynyt säännöllisesti jo useamman vuoden ajan, siitä asti kun olimme asuneet Jamaikalla, mutta minulle ja Mikolle vierailu oli ensimmäinen. Olimme käytännössä Cosimon työmatkalla mukana ja kiersimme hänen kanssaan tarkastamassa EU:n Belizessä rahoittamia pienempiä projekteja. Matkustimme läpi lähes koko maan, pohjoisen Orange Walkista etelän Punta Gordaan, ja kiersimme niin maya-kyliä kuin peruskouluja ja banaaniviljelmiäkin. Matkasta muodostui minun osaltani yksi parhaista lomamatkoista ikinä, siitäkin huolimatta, että olin alkuraskauden vuoksi koko ajan vähän pahoinvoiva. 

Ka'anassa pysähdyimme työvelvollisuuksien välissä viettämässä vapaan viikonlopun. Minä ihastuin paikkaan heti. Huoneemme oli talonpuolikas, jonka edessä oli mukava lepäillä riippumatossa. Viihdyimme hotellilla melkein koko vapaan viikonlopun. Söimme nautinnolla kaikki ateriat La Cieba -ravintolassa. Muistaakseni lähdimme hotellista vain tutustumaan Xunantunichin maya-temppeliin ja kävimme samalla reissulla katsomassa miltä näytti Belizen ja Guatemalan välinen raja. Muuten lepäilimme uima-altaalla ja kauniissa huoneessamme. 

Sen viikonlopun jälkeen emme ole toiste Ka'anassa yöpyneet mutta käymme aika usein hotellin ravintolassa lauantai- tai sunnuntaibrunssilla. Niin usein, että hotellin vastaanottovirkailijat tuntevat lapsemme nimeltä ja me osaamme sekä aamiais- että lounasruokalistan lähes ulkoa. Tänään söin belizeläisiä tacoja alkupaloiksi ja kalaa ja papusalaattia pääruuaksi. Hyvää oli, vaikka jostain syystä ei kyllä ihan niin hyvää kuin tavallisesti. Aamiainen Ka'anassa on kyllä vielä lounastakin parempi - täytyy yrittää seuraavalla kertaa lähteä vähän aikaisemmin liikkeelle, että osumme sopivasti perille aamiaisaikaan.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Käännekohta

Eilinen mukava lounas toi mieleen muiston toisesta vierailusta muutaman vuoden takaa. Olimme asuneet Kingstonissa varmaankin puolisentoista vuotta, kun eräs paikallinen ystävämme kutsui meidät kotiinsa illalliselle. Ystävämme oli yksi Cosimon Jamaikan työpaikan autonkuljettajista, hauska, avulias, harras kristitty mies. Hän suhtautuu meihin niin kuin Raamattu kehottaa lähimmäisiin suhtautumaan, vaikka tietääkin meidän olevan uskonnottomia. Kun vielä asuimme Jamaikalla, ystävämme ja hänen vaimonsa hoitivat Poppya lomiemme aikana. He olivat ja ovat meille tärkeitä ja läheisiä ihmisiä Kingstonissa.

Olen kotoisin pienehköstä helsinkiläisestä kerrostaloasunnosta, ja ennen Jamaikalle muuttoa olin viettänyt ulkomaanvuoteni lähinnä opiskelija-asunnoissa ja muissa verrattain vaatimattomissa asumuksissa. Jamaikalla asuin kuitenkin yhtäkkiä valtavassa rivitaloasunnossa aidatun asuinalueen sisällä. Talossamme oli kuusi huonetta ja keittiö, iso veranta, neljä kylpyhuonetta ja yksi vessa. Talo oli kahdelle ihmiselle aivan liian suuri. Mutta verrattuna monien ulkomaalaisten ja rikkaitten jamaikalaisten tuttujeni koteihin Kingstonissa kotimme oli itse asiassa pienenpuoleinen ja oikeastaan kaipasi kovasti remonttia. Kotimme tuntui siis yhtäältä minulle turhan hienolta ja suurelta, mutta oli toisaalta pieni ja huonokuntoinen verrattuna moniin Kingstonissa näkemiini hulppeisiin koteihin. 

Ystävämme ja hänen vaimonsa koti on tavallisella asuinalueella Kingstonissa, ei hyvässä muttei ihan huonossakaan kaupunginosassa. Talo on pieni ja kotoisa. Emme olleet sitä iltaa ennen käyneet ystävämme ja hänen vaimonsa luona, mutta heidän kotinsa leppoisa vaatimattomuus sai minut hetkessä rentoutumaan ja tuntemaan oloni kotoisaksi.

Jamaikalla yhteiskuntaluokat eivät rakennu samalla tavoin kuin Suomessa, mutta kingstonilainen autonkuljettajaystävämme vaimoineen tuntui minulle sinä iltana ja siitä eteenpäin paljon sopivammalta ja oikeammalta vertaisryhmältä kuin ulkomaalaisten ja rikkaitten jamaikalaisten muodostama cocktail-seurapiiri, johon minä muka jollain tavalla kuuluin. Toisaalta olin hyvin tietoinen siitä kuinka erilaisista oloista ystävämme ja me lopulta olimme lähtöisin ja kuinka erilaista elämää elimme. Meidän erilaisuuksiemme vuoksi arvostin vielä enemmän sitä, että ystävämme ja hänen vaimonsa olivat avanneet kotinsa oven meille ja käyttäneet rajallisia varojaan, jotta voisivat tarjota meille hyvän aterian.

Kun kävin Kingstonissa Mikon taaperoryhmän tapaamisissa suurissa ja mahtavissa taloissa tunsin oloni usein pieneksi ja typeräksi. Minusta tuntui, etten kuulunut juhlalliseen ympäristöön. Hienot puitteet voivat peittää taakseen paljon, kun taas vähän vaatimattomammat olot paljastavat nopeasti sen mikä on tärkeää: erilaisuudesta huolimatta olemme kaikki lopulta kuitenkin aika samanlaisia.

Sinä iltana ystävämme kotona sain ensimmäistä kertaa Jamaikalla jotenkin suhteutettua itseni minua ympäröivään todellisuuteen. Sen illan jälkeen osasin katsoa myös meidän omaa kotiamme Kingstonissa vihdoin omilla silmilläni ja omista lähtökohdistani. Minua ei enää ikinä sen illan jälkeen nolottanut se, että minä, tavallinen suomalaistyttö, asuin itselleni liian isossa talossa. Toisaalta en myöskään enää diplomaatinrouvan näkökulmastani hävennyt kotimme vanhentuneita keittiönkaappeja kun luonani kävi kylässä tuttavia, jotka itse asuivat hienommissa oloissa Kingstonissa. Sinä iltana ystäviemme kotona sain annoksen hukassa ollutta perspektiiviä. Suomalaistytön ja diplomaatinrouvan ääriviivat yhdistyivät yhdeksi ja minusta tuli taas vain minä. Samalla minulle todella kirkastui, ettei kannata kuluttaa turhaan aikaa yrittämällä tehdä vaikutusta ihmisiin, jotka katsovat minua tai keittiönkaappejani nenäänsä pitkin. Pitää pyrkiä olemaan todella läsnä niille, jotka osaavat minua arvostaa tällaisena kuin olen.