tiistai 3. huhtikuuta 2012

Hyväntekeväisyysillalliset

Vietimme viime lauantai-illan hyväntekeväisyysillallisilla. Illalliset oli järjestetty paikallisen lastenkodin hyväksi. Tilaisuus pidettiin lastenkodin pihalla, kauniisti koristeltujen telttojen alla. Lastenkodin vanhimmat tytöt tarjoilivat meille illallisvieraille viiden ruokalajin aterian, jonka oli valmistanut ryhmä belizeläisiä kokkeja. Iltaan kuului myös huutokauppa, jossa kaupattiin kaikenlaista, maalauksista ja koruista hotellipaketteihin. Huutokaupan tulot menivät suoraan lastenkodin hyväksi. 

Kävimme samassa tilaisuudessa myös kaksi vuotta sitten. Silloin en tuntenut Belmopanissa vielä oikein ketään. On hassua ajatella, että kaksi vuotta sitten yritimme varta vasten pysyä poissa muitten tieltä ja asetuimme siksi yhteen takimmaisimmista pöydistä. Muistan silloin ajatelleeni, etten halua estää ystäviä istumasta keskenään. Nyt meillä oli ystäviä niin monessa pöydässä, ettemme mitenkään mahtuneet kaikki saman pöydän ääreen. 

Muistan, että lastenkodin tyttöjen tanssiesitys liikutti minua kaksi vuotta sitten, niin kuin liikutti myös yksi lastenkodin nuorimmista hoidokeista, ehkäpä noin vuoden ikäinen tyttönen, jonka näin sattumalta oven raosta. Lastenkodin isompien lastenkin kohtalo kosketti minua, mutta pienimmät vetosivat minuun kaksi vuotta sitten erityisesti ehkä siksi, että he muistuttivat minua Mikosta ja odottamastani vauvasta. 

Liikutuin lasten esityksistä tällä kertaa vielä enemmän kuin viimeksi. Noin kymmenvuotias poika, joka ennen asui samaisessa lastenkodissa mutta on nyt adoptoitu veljineen hyvään perheeseen, lauloi Amazing Grace -kappaleen. Laulun sanat tuntuivat säkeistöstä toiseen koskettavalla tavalla viittaavan yhtä paljon pojan omiin kokemuksiin kuin laulun varsinaiseen aiheeseen: uskontoon ja Jumalaan. "I once was lost but now am found", poika lauloi ja minä yritin itkeä niin huomaamatta kuin mahdollista. Tällä kertaa minuun vetosivat ihan samassa määrin kaikkein pienimmät lastenkodin asukkaat kuin isommatkin. 

Lastenkoti on erikoistunut hoitamaan lapsia, joita heidän omat perheenjäsenensä ovat eri tavoin pahoinpidelleet. Paikalliset viranomaiset ovat poistaneet lapset heidän kodeistaan ja heidät on toistaiseksi sijoitettu lastenkotiin. Belizessä on jonkun verran sijaisperhetoimintaa, mutta monet tämän lastenkodin lapsista eivät kovien kokemustensa vuoksi kuulemma kykene elämään tavallisissa perheoloissa, tai heille ei tästä pienestä maasta ole löytynyt sijaisvanhempia, jotka osaisivat vastata heidän tarpeisiinsa.

Toivon todella, että tämä lastenkoti on lapsille niin hyvä ympäristö kuin miltä se vaikuttaa. Lastenkoti ottaa vastaan lapsia riippumatta heidän taustastaan tai uskonnostaan, mutta monet sen tukijat ovat hartaita kristittyjä ja kristinusko on vahvasti mukana lastenkodin arjessa. Toivon, että lastenkodin lapset löytävät lohtua uskonnosta, eivätkä koe sitä itselleen vieraaksi tai pakkopullaksi. Toivon myös, että kodin nuoret asukkaat pitävät näistä hyväntekeväisyystilaisuuksista, joita suurinpiirtein kerran vuodessa heidän kotinsa pihalla järjestetään. Toivon, ettei huutokauppa kuulosta irvokkaalta kovia kokeneiden lasten korviin. Ennen kaikkea toivon, että lastenkodin lapsille välittyi se hyvä tahto, jota me paikallaolijat tunnemme heitä kohtaan. 

Ilta sujui hyvin mutta vähän surullinen mieli on kuitenkin seurannut minua illallisilta tähän viikkoon. On raskasta tulla kasvokkain lasten epäonnen ja surun kanssa. Tuemme säännöllisesti tämän lastenkodin toimintaa, mutta se ei oikeastaan helpota oloani. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee näitten lasten hyväksi vielä enemmän. Ja toisaalta mietin miksi autamme juuri tätä lastenkotia ja näitä lapsia, ja emme jotain toista belizeläistä lastenkotia? Maailmassa on paljon lapsia, jotka varmasti tarvitsevat rahaamme vielä enemmän. 

Miten voikin yritys auttaa saada ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ja avuttomaksi.

2 kommenttia:

  1. Eikö olekin jännä, miten omien lasten maailmaantulo vaikuttaa siihen, mihin reagoi. Sydämeni kutistuu rusinaksi kaikesta lasteen liittyvästä, viimeksi täällä Saksassa 11-vuotiaan tytön murhasta. Sitä tahtoisi suojella kaikkia lapsia kaikelta pahalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on tosiaan, että tätä nykyä lasten suru ja onnettomuudet koskettavat syvältä - niitä ei voi olla peilaamatta omiin lapsiin.

      Tässä lastenkodissa voi käydä lasten kanssa viettämässä yhdessä muun muassa heidän syntymäpäiviään, ilahduttamassa lapsia. Minä olen sitä miettinyt, mutta en tiedä selviäisinkö oikeasti tapaamisista ilman kyyneliä. Ja se ei taas varmasti lapsia ja nuoria auttaisi, myötätunnosta lamaantunut auttaja... Jotkut ihmiset osaavat kai ottaa jotenkin riittävästi etäisyyttä näitten lasten ja nuorten tilanteeseen, ja maailman lasten vaikeisiin tilanteisiin yleensä, niin että pystyvät heitä konkreettisesti auttamaan. Onneksi sellaisia vahvoja ihmisiä on olemassa! Minä kun en ainakaan toistaiseksi tunne kykeneväni auttamaan kuin taloudellisesti.

      Poista

Kiitos kommentistasi!