lauantai 21. huhtikuuta 2012

Istun vanhalla sohvallani...

… ja toivon, ettei eilisen sohva-kirjoituksen jälkeen kellekään jäänyt sellaista kuvaa, että pidän koko diplomaattikuntaa mätänä. Suurin osa Suomen New Yorkin pääkonsulaatissa ja YK-edustustossa kohtaamistani diplomaateista oli mukavia sivistyneitä ihmisiä, jotka sattuvat elämään tätä vähän eriskummallista kiertolaisen elämää Suomen ulkoministeriön leivissä. Suurin osa heistä ei valittanut huonekaluista tai elinolosuhteistaan ulkoministerille tai minun tietoni mukaan kenellekään muullekaan. 

Joka porukasta löytyy ihminen tai parikin, jolta aina puuttuu jotakin. Sitä halusin tuolla eilisellä kirjoituksellani kuvata ennen kaikkea. Että on mahdollista elää maailman huipulla, mutta olla silti tyytymätön. Tämä tyytymättömyys ei ole diplomaattien erityisominaisuus. Monet tuntemani diplomaatit ovat itse asiassa hyvinkin kiitollisia hyvästä elämästään. Tunnen ja tiedän monia diplomaatteja, jotka haluavat jakaa hyvästä onnestaan myös toisille; he tukevat apua tarvitsevia kohteita ja ovat aktiivisia hyväntekijöitä.

Diplomaatin arki tuntuu monien ihmisten mielikuvissa elävän ihan omaa elämäänsä, jolla on aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Mielikuvissa diplomaatti hymyilee cocktail-kutsuilla viinilasi kädessään eikä huolehdi huomisesta. 

Edustustilaisuuksissa diplomaatit ovat kuitenkin työn puolesta. Cocktail-kutsuilla ja illallisilla puhutaan työasioita ja jaetaan ja haetaan tietoa siinä kuin muissakin työtapaamisissa. Kutsuille ei mennä juomaan tai pitämään hauskaa, vaan tekemään työtä. Sitä paitsi suurin osa diplomaattikunnasta ei elä cocktail-kutsuelämää, vaan aika tavallista arkea, jossa diplomatia ei kovin näy eikä tunnu.

Diplomaatteja on monenlaisia, he tekevät monenlaisia eri töitä, ja kaikki ovat ajautuneet diplomaatin työhön monenlaisista eri syistä. Tämä blogi itsessään kertoo kai jo jotain tuosta monimuotoisuudesta. Diplomaatinrouvia on tällaisiakin: vähän rönttyisiä äitejä jotka ajavat viisitoista vuotta vanhalla autonrämällä ja epätoivoisesti etsivät vaatekaapista viime hetkellä edustustilaisuuksiin jotain päällepantavaa. 

Me emme mitenkään aktiivisesti hakeutuneet diplomaateiksi. Mieheni on kiinnostunut kehitysyhteistyöstä ja kun sitä lähtee Euroopan Unionin nimissä tekemään, muuttuu yön yli niin sanotusta tavallisesta ihmisestä diplomaatiksi. On selvää, ettei ihmisessä itsessään siinä hetkessä mikään muutu. Jos on katkera, on katkera myös diplomaattina. Ja toisaalta hyvät ihmiset ovat hyviä ihmisiä silloinkin kun heillä on diplomaattipassi tai passissaan diplomaattiviisumi. 

Sattuman kauppaa on myös se, että tämänhetkisessä tehtävässään mieheni joutuu muitten töittensä lisäksi edustamaan silloin tällöin, ja joskus harvoin minäkin hänen rinnallaan. Ennen pitkää palaamme taas elämään elämää missä diplomaatin asema näkyy ja tuntuu lähinnä vain henkilöllisyyspapereissamme ja vähän lyhyemmissä passintarkastusjonoissa asemamaan rajalla.

2 kommenttia:

  1. Minun piti tuohon edelliseen postaukseesi kommentoida, mutta sen jäi. Usein luen postauksia, enkä voi heti kommentoida ja sitten unohdan...

    Näistä sohvasta valittajista sen verran, että valitettavasti on olemassa ihmisiä, joille asema nousee hattuun, ja he luulevat olevansa tärkeämpi kuin mitä onkaan. Normaalia elämää koto-Suomessa elänyt, muuttuu vaativaksi valittajaksi uuden aseman myötä. Mikä surullisinta, suhteellisuudentaju katoaa täysin.


    Näin näitä tapauksia ihan tarpeeksi Lontoossa. En nyt puhu diplomaateista, vaan joistakin "ex-pateistä". Mikään ei ollut tarpeeksi hyvin, keskenäinen kilpailu kovaa jne. Ai, teillekkö maksetaan kolmet lennot vuodessa, meille vain yhdet? Suurin osa tuskin edes tajusi, kuinka paljon yksityiskoulut Lontoossa maksoivat tai asuminen. Tavallisten lontoolaisten elämästä heillä ei ollut mitään tajua, eikä se heitä kiinnostanutkaan.

    Firmat maksoivat suurin piirein kaiken, eikä sekään ollut tarpeeksi. Onneksi oli niitä poikkeuksia, jotka osasivat arvostaa ja nauttia parin vuoden työkommennuksestaan. Asenne oli kohdallaan, ja heidän seurassaan oli mukava olla.

    Näitä "sohvia" opin karttamaan!

    Teki mieli monta kertaa sanoa, että ettekö te tajua kuinka etuoikeutettuja olette: asunnot, koulut, autot jne valmiina odottamassa.

    Tälläisiltä "sohvilta" olisi mielenkiintoista kysyä, että oliko uranvalinta oikea? Oliko ihan pakko lähteä maataan edustamaan? Tulijoita tilalle varmasti olisi, ja heille saattaisi se vanha sohvakin kelvata ja asennekkin olisi kohdallaan!

    Hyvä postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista Niityt! Totta on, että jotkut ihmiset muuttuvat aseman mukaan ja tulevat hetkessä entistä tärkeämmäksi. Oma mieheni ei miksikään muuttunut, enkä minäkään ainakaan oman arvioni mukaan. Meitä kai tuossa lähinnä ajattelin, kun sanoin, etteivät ihmiset muutu yön yli.

      Ja epäilen kyllä myös, että niissä ihmisissä joilla asema nousee hattuun tai jotka kaikesta huolimatta eivät osaa nähdä hyvää omassa elämässään, on ollut se katkeruuden ja riittämättömyyden siemen jo ennen aseman kohentumista. He ovat ehkä eläneet ihan tavallista elämää, mutta kuitenkin esim ihailleet rahaa ja mainetta, ja olleet vaikutettuja muitten asemasta. Uskon, että heissä on ollut elementtejä siitä tulevasta muutoksesta. On jotenkin vain vaikea kuvitella, että näitten napisijoiden kanssa olisi koskaan voinut olla kaveri, edes ennen kuin he ovat antaneet elämäntilanteensa nousta päähän...

      Näiltä "sohvilta" pitäisi varmaan tosiaan rohkaistua joskus kysymään eivätkö he todella osaa enää suhteuttaa elämäänsä omaan entiseen elämäänsä tai muiden kokemuksiin. Mutta minä harvoin viihdyn heidän seurussaan niin pitkään, että tulisin kysyneeksi mitään. Minäkin välttelen näitä valittajia. Kyllähän niitä nimittäin siis aika ajoin tosiaan tulee vastaan edelleen. On hämmentävää miten usein tällaiset ihmiset ajattelevat, että kaikki näkevät maailman heidän silmillään. Erityisen noloa on kuunnella valitusta, jos siinä oletetaan ja annetaan ymmärtää, että olen samassa veneessä.

      Eräälle expatille täällä jouduin äskettäin kolme kertaa toistamaan, että olen asunut Belizessä jo yli kaksi vuotta. Hän kun oli vakaasti sitä mieltä, että kaikki ulkomaalaiset alkavat inhota tätä maata kun ovat täällä hetken asuneet, eikä voinut ymmärtää, että minä täällä niin viihdyin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!