keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Muukalainen omassa maassani

Lähdin aikoinaan alunperin ulkomaille opiskelemaan; Englantiin tekemään alempaa yliopistotutkintoa. En ole koskaan osannut tai halunnut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin, enkä siis Englantiin lähtiessänikään oikeastaan ollenkaan miettinyt olinko aikeissa joskus tulla takaisin vai aioinko jäädä iäksi muille maille. Tein ensimmäisen yliopistotutkinnon kokonaisuudessaan Englannissa, ja asuin maassa sillä erää yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Ensimmäistä tutkintoa seuraavien muutamien vuosien aikana olin työharjoittelussa Washington DC:ssä, tein Englannissa ylemmän yliopistotutkinnon, ja olin työharjoittelussa New Yorkissa. 

Ulkomailla asumisen välissä asuin Suomessa pätkiä. Kävin kotona hengähtämässä, miettimässä seuraavaa siirtoa, ja täyttämässä työhakemuksia, yliopisto- tai työharjoitteluhakupapereita. Oli ihanaa viettää aikaa vanhempien kanssa ja elää hetki tutussa ympäristössä, mutta asettuminen Suomeen ei ollut helppoa. Hain opiskelujen välissä ja niitten jälkeen Suomessa töitä useamman kerran, mutta vaikka olisin täyttänyt muuten kaikki hakuehdot, minun ulkomaalaisia yliopistotutkintojani kummasteltiin. Suomeen asettumista ei myöskään helpottanut se, ettei melkein kukaan perhepiirin ulkopuolella tuntunut olevan kiinnostunut minun elämästäni tai ristiriitaisista tunnelmistani Suomessa ulkomailla asumisen jälkeen. Minusta tuntui, etten enää kuulunut Suomeen.

Kuulumattomuuden tunnetta on vaikeata kuvailla ja sen kanssa oli myös vaikea elää. Ikävöin Suomessa asuessani englannin kieltä. Kieltäni tuntui ihan konkreettisesti särkevän se, etten saanut puhua molempia kieliäni, suomea ja englantia. Olin myös yksinäinen tavalla, jota en missään muualla maailmassa ole kokenut. Vanhat suomalaiset kaveripiirini olivat hajonneet erilaisiin osasiin, enkä minä oikein enää sopinut mihinkään seuraan. Minulla oli onneksi Suomessa muutama yksittäinen vanha ystävä, jonka kanssa vietin mielelläni aikaa. Mutta heillä kaikilla oli myös omat menonsa ja ystäväpiirinsä. Ihan uusien ystävien löytäminen Helsingissä osoittautui hyvin hankalaksi. Suomalaisiin kaveripiireihin soluttautuminen on vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Suomessa monilla nuorilla aikuisilla tuntuu olevan kaveripiirejä, jotka jo nimeltään sulkevat kaikki muut ulkopuolelleen: ihmiset viettävät aikuisiällä edelleen aikaa lukiosiskojensa tai abikaveriensa kanssa, tai tiiviin työporukan seurassa. Yleensä ottaen suomalaiset kaveriporukat vaikuttavat ulkopuolelta katsoen suljetuilta piireiltä, joihin pääsee uusia jäseniä sisälle vain seurustelun, avo- tai avioliiton myötä. Jos jonkun porukan juhliin tai illanviettoon saakin ulkopuolinen kutsun, häntä ei välttämättä ollenkaan juhlien aikana huomioida. Kaveriporukka jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäivät ja ulkopuolinen tuntee itsensä ulkopuoliseksi. 

Epävarmoina aikoina opiskelujen ja työpaikkojen välissä, kun en oikein tiennyt minne mennä ja mitä tehdä elämälläni, olisi tuntunut luontevalta ratkaisulta yrittää asettua takaisin kotimaahan. Paitsi että se ei tuntunut lainkaan luontevalta. Minusta tuntui, etten ollut enää maahan tervetullut, koska tutkintojani hyvistä englantilaisista yliopistoista päiviteltiin ja vähäteltiin, enkä myöskään tuntunut oikein sopivan mihinkään sosiaaliseen ympäristöön. Ja toisaalta en itse enää tiennyt miten suhtautua siihen, että Helsingin kaduilla ei vastaantulijaa katsota silmiin. Varmasti ennen pitkää olisin asettunut Suomeen taas siinä kuin johonkin muuhunkin uuteen maahan, taistellut tieni töihin ja ystäväpiireihin. Mutta se juuri oli ongelma: Suomeen asettuminen ulkomailla asumisen jälkeen olisi minulle ollut ulkomailla asumisen jälkeen vähintään yhtä raskasta kuin tutustua ja asettua ihan uuteen maahan ja kulttuuriin. 

On outoa, kun oma kotimaa on yhtäkkiä samalla viivalla ihan vieraiden maiden kanssa. Tuntemattomassa maassa on helpompi hyväksyä omat ulkopuolisuuden tunteet, suljetut kaveriporukat ja muut erikoisuudet. On harvinaisen raskasta tapella kulttuurishokkia vastaan omassa kotimaassa. Ja uskon, että Suomeen voi olla ihan erikoisen vaikeaa asettua sen vuoksi, että Suomessa ei pidetä pahana olla huomioimatta toisia. Toisin kuin monessa muussa maassa, Suomessa on hyväksyttävää olla kutsumatta yksinäistä mukaan menoihin. Toisten yksinäisyyttä ei oikeastaan tarvitse edes ajatella. Ovia ei tarvitse pitää toisille auki, eikä vieraitten lastenrattaita nostaa juniin. Kaikkien on pärjättävä itse, parhaimmillaan niitten kauan sitten solmittujen ystävyyssuhteitten ja perheen tuella.

Nykyään hyvin monet suomalaiset lähtevät maailmalle opiskelemaan tai töihin joksikin aikaa. Toivottavasti lähdöstä innostuneita muistetaan myös tästä lähdön toisesta puolesta: paluu ei aina ole yhtä helppoa kuin lähteminen. Jos lähtee muille maille pitemmäksi aikaa, on hyvä olla valmistautunut siihen, ettei ehkä osaakaan enää palata. En kadu, että lähdin; monet elämäni tärkeistä ihmisistä ja kokemuksista ovat kotoisin Suomen ulkopuolelta. Mutta joitain vuosia kyllä toisaalta vähän surin sitä, etten enää kuulu oikein minnekään.

Olen onneksi vuosien kuluessa oppinut elämään tämän kuulumattomuuteni kanssa. Siitä tuli paljon helpompaa kun löysin rinnalleni toisen kiertolaisen, joka ei hänkään enää osaa palata kotimaahansa. Meidän kotimme on siellä missä olemme me; Cosimo ja minä, lapset ja koirat. Toistaiseksi olemme tehneet kuulumattomuudesta elämäntavan. Mutta ennen pitkää haluamme kyllä asettua ja kuulua taas jonnekin. On outoa katsoa maailmankarttaa ja miettiä mikä olisi meille hyvä kotimaa. Tällä hetkellä yritämme miettiä missä osaisimme asua väliaikaisesti, mutta taustalla on aina mielessä myös kysymys siitä lopullisesta kodista. Kokemusta on niin suurkaupungeista kuin keskikokoisista kaupungeista, ja nyt vielä tästä kyläelämästäkin. Olemme asuneet useammassa eri maassa, toistaiseksi kuitenkin vasta muutamassa maanosassa. Saa nähdä minne elämä meidät vielä johdattaa.

14 kommenttia:

  1. Olipa kiinnostava postaus! Tosi kiva lukea muiden kokemuksia ulkomailla asumisen lisäksi myös Suomi-suhteesta. Minä palasin Suomeen 8 Rooman vuoden jälkeen yhdeksi lukuvuodeksi. Loppujen lopuksi sopeuduin kyllä, ja olisin ajan myötä sopeutunut varmaan vielökin paremmin, mutta koko ajan tuntui, että Italia oli kuitenkin enemmän minun maani. Mutta olen tosi iloinen, että sain kokeilla tuon vuoden verran Suomessa asumista (vaikka ok, loppujen lopuksi vietin melkein enemmän aikaa Italiassa, kun matkustimme ees taas mieheni kanssa). Koska usein ulkomailla suville tulee myös ruusuisia mielikuvia Suomesta, jossa "kaikki toimii paremmin". Loppujen lopuksi onnellisuuteni on korvien välissä, ei asuinpaikassani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka olen Suomelle vähän ehkä katkera edelleen siitä, etteivät maa ja sen asukkaat ottaneet minua avokäsin vastaan kun muutaman kerran yritin takaisin, niin toisaalta minulla on kyllä myös paljon niitä ruusuisia mielikuvia Suomesta... Suomi on tietysti minulle aina se rakas kotimaa. Johon minulla on vaikea ja monimuotoinen suhde! :)

      Hyvää varmasti tekee käydä jos vaan mahdollista ulkomailla asumisen välissä kotimaassa testaamassa, että miltä elämä siellä maistuu. Pysyy mielessä sekä ne hyvät että huonot asiat, eikä maa ala elä ajatuksissa ihan omaa elämäänsä, hyvässä tai pahassa.

      Poista
  2. Tämä oli tosi mielenkiintoinen juttu ja löysin paljon yhtenäisyyksiä oman elämäni kanssa. Vaikeinta minulle on aina ollut Suomeen palaaminen ja pahimmat kulttuurishokit olenkin kokenut Suomessa. Olen myös miettinyt noita suomalaisia kaveripiirikuvioita. Kaikilla on treffit lukiokavereiden kanssa, sitten työporukan ja yliopistokavereiden -ihan kuin näitä ei voisi mitenkään sekoittaa tai ulkopuolisia ottaa mukaan. En ole ikinä ymmärtänyt sitä! Itse "sekoittelen" kavereita ja tutustutan heitä toisiinsa, vaikken olisi paikallakaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa ihmettelen minä! Ihmiset tuntuvat usein Suomessa olevan jotenkin "kateellisia" omista kavereistaan ja siksi kai kaveriporukoille on kehittynyt nuo muut poissulkevat nimetkin?

      Meillä on Italiassa mahtava ystäväpiiri, jossa kaikki tuntevat toisensa, koska mieheni on heidät aikoinaan tuonut kaikki yhteen. Alunperin oli minusta vähän outoa, että kaikki tunsivat toisensa. Mutta nyt kun olen asiaan tottunut, on erittäin mukavaa, kun voi kerralla nähdä kaikkia ystäviä, joilla on keskenään omiakin juttuja. Ja heidän kauttaan tutustumme puolestaan luontevasti kavereiden kavereihin. Kaikki voittavat ja kenenkään ei tarvitse olla yksin!

      Suomessa minulla on ihania kavereita, joita tapaamme oikeastaan jokaista erikseen. En ole siis itse osannut yhdistellä kaveripiirejä ja kavereita Suomessa mitenkään sujuvasti... Mutta uskon, että jos siellä asuisimme, kaverit tutustuisivat kyllä vähän kerrallaan toisiinsa, koska varsinkin miehelleni on niin vieras tämä ajatus erillisistä kaveripiireistä.

      Poista
  3. Minua jaksaa aina ihmetyttää, että miksi ihmiset eivät halua tutustua uusiin ihmisiin? Miksi kaveriporukkaan ei saa tulla uusia jäseniä? Lähdin Suomesta yli 20-vuotta sitten, enkä ole siellä sen jälkeen käynyt kuin lomilla. Ystävistä ovat jääneet ne tärkeimmät. Valitettavasti olen myös joutunut luopumaan ihmisistä, joiden luulin olleen hyviä ja ikuisia ystäviä. Heitä ei enää kiinnostanut minä eikä perheeni, joten päätin, että en tuhlaa aikaani yhteydenpitoon. Se kun oli aina kovin yksipuolista. Ollessani lomalla (yleensä lyhyellä sellaisella) tapaamisia oli aina hirveän vaikea sopia, eikä heille koskaan tahtonut sopia. Sitten kun sopi, niin kuuntelin heidän juttujaan, eikä minulta kysytty juuri mitään. Nykyisin tervehdin ja juttelen, jos tullaan tiellä vastaan, mutta siihen se sitten jääkin.

    Minusta on aina ollut mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Siksi tuollaiset vaikiryhmät tuntuvat hieman oudoilta. Toisaalta tuttua ja turvallista, mutta luulisi, että pitemmän päälle vähän tylsää.

    Ei ilmiö ole pelkästään suomalainen. Ihan samaa olen huomannut täällä. Piirit pienet pyörii...Ei tarvitse olla edes ulkomaalainen, riittää kun on jostain muualta. Minulla on ollut onnnea, olen saanut paljon suomalaisia ystäviä ja myös irlantilaisia. Irlantilaiset ystäväni ovat yleensä asuneet jossain muualla ja ymmärtävät, että elämää on myös tämän pienehkön kaupungin ulkopuolella. Jos ihan rehellinen olen, en edes haluaisi olla täällä osa kiinteää naisporukkaa. Olen paremminkin sellainen "one to one"- henkilö.

    Viime kesänä, Suomessa ollessani, pahoitin mieleni oikein kunnolla erään ystäväni käytöksestä. Juttelin asiasta toisen ystäväni kanssa, joka sanoi, että hänhän on selvästi sinulle kateellinen. Minulle? En meinanut millään uskoa tuota. Elämässäni ei ole mielestäni mitään hadehdittavaa, enkä koskaan kersku ulkomailla asumisellani, koska siinä ei ole mitään kerskumista. Ehkä ystäväni oli kuitenkin oikeassa. Olin uskaltanut lähteä, ja siivet ovat kantaneet. Se taisi olla se kateuden syy.

    Olisiko se niin, että muualta asunut saattaa olla kipeä muistutus siitä, että joku oma haave (ulkomailla opiskeleminen, matkustaminen jne) on jäänyt totetumatta. Sinun elmämäsi on ollut niin värikäs, että se saattaa aiheuttaa kateutta, VAIKKA et itse millään tavalla kersku tai tee numeroa näkemästäsi ja kokemastasi. Vahat kaverit ovat pyörineen samoissa ympyröissä ja ehkä se, että olet uskaltanut lähetä, kääntyy nyt sinua vastaan. Tiedän, tuntuu typerältä, mutta alan vähitellen uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

    Nautitaan niistä ystävistä, jotka ovat ja pysyvät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin ihme, ettei kaveriporukoihin kaivata uutta verta - uudet ihmiset porukassa muuttavat koko ryhmän dynamiikkaa ja se on mielestäni tavallisesti vain hyvä asia. Ja todellakin näitä suljettuja piirejä on toki muuallakin kuin Suomessa. Mielestäni kuitenkin nämä suljetut ystäväpiirit ovat Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus, kun taas minun kokemukseni on ollut se, että muilta mailta löytyy helpommin seuraksi vähän kaikenlaista väkeä, myös sellaisia ihmisiä jotka haluavat mielellään tutustua muihin, eivätkä vain halua suojella kaveriporukkansa alkuperäistä kokoonpanoa.

      On tosiaan surullista, kun vanhat hyvät ystävät eivät lomilla millään tunnu ehtiä tapaamaan ja kun nähdään he eivät ole kiinnostuneet kuulemaan kuulumisia. Uskon, että kateellisuus voi olla joissain näissä tapauksissa taustalla. Mutta luulen myös, että joillekin voi yksinkertaisesti olla vaikea kuvitella millaista elämä jossain muualla on. Ja jos ei kykene asettumaan toisen paikalle, on vaikea tietää mitä kysyä ja mistä puhua. Vaikka arkihan on arkea kaikkialla.

      Minäkään en elämälläni kersku, mutta joskus on hankalaa ymmärtää, miten ihmiset minun muistojani ja tarinoitani kuulevat. Minun elämäni on mitä on, ja jos siitä rehellisesti kerron, voi jonkun korviin vaikuttaa siltä, että kehuskelen. Mutta mistä sitten puhua kavereiden kanssa, jos en voi puhua näistä oman elämäni olosuhteista ja omista muistoistani? Se oli ongelma ennen kaikkea silloin, kun palasin ensimmäisiä kertoja maailmalta Suomeen. Kaikki lähimuistoni sijoittuvat maailmalle eikä melkein kukaan tuntunut haluavan niitä kuulla. En vieläkään tiedä miten niissä tilanteissa olisi pitänyt toimia. Ratkaisuni oli muuttaa takaisin ulkomaille ;)

      Ja voi muuten, en ole minäkään mikään naisporukkaihminen, tai yleensäkään hirveän hyvä olemaan osa mitään yhtenäistä tiivistä porukkaa. Ehkäpä siksikään en oikein ymmärrä noita suljettuja piirejä?

      Poista
  4. Olipa hyvä ja mielenkiintoinen ja rehellinen kirjoitus. Minäkin olen miettinyt tuota ilmiötä että hyvin monet suomalaiset eivät kysy MITÄÄN ulkomailla asuvalta Suomessa käyvältä tutulta - se tuntuu jotenkin suorastaan idioottimaiselta joskus. Ja kuten kaikki ovat todenneet, kyse ei olisi siitä että itse haluaisi kerskua niillä ulkomaankokemuksillaan - koska mitäpä kerskumista niissä olisi - vaan ihan sellaisesta inhimillisen kiinnostuksen osoittamisesta, tai siis sen puutteesta. Minä joskus kadehdin Suomessa asuvia (koska itse asun kaukana ja hyvin erilaisissa olosuhteissa), mutta en sen takia jätä koskaan kyselemättä Suomessa asuvien kuulumisia. Haaveilen joskus Suomeen palaamisesta (mikä on ei näillä näkyminen ole mitenkään realistinen ajatus), mutta olen kyllä tietoinen myös siitä että se saattaisi lopulta olla hyvinkin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Josefiina. Tuo on tosiaan hyvä näkökohta, että kyllähän me ulkomailla asuvatkin kadehdimme joskus suomalaisia maanmiehiämme, mutta jaksamme silti kysyä kuulumisia. Jos kateudesta on kyse, on joka tapauksessa huonoa käytöstä olla osoittamatta kiinnostusta toisen elämään.

      En kuitenkaan usko, että aina on kyse niinkään kateudesta kuin tosiaan siitä, etteivät jotkut ihmiset osaa asettua ulkomailla asuvan paikalle - varsinkin jos ulkosuomalainen asuu jossain kaukana ja vieraammissa oloissa - eivätkä siksi oikein tiedä mitä kysyä ja miten suhtautua. Voi olla, että heistä tuntuu, että me odotamme ihailua ja huomiota sen vuoksi, että elämme erilaisissa oloissa, eivätkä he jaksa ruveta ihailijaryhmäksi. Ironista on se, että jos kuulumisia oikeasti kuuntelisi, selviäisi varmasti aika pian, että elämä on elämää kaikkialla. Aika pienistä asioista muodostuvat sekä ilot että surut, niin kotimaassa kuin maailmallakin.

      Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa annetaan aika helposti itselle anteeksi se, ettei muita oteta huomioon, jos huomioonottaminen vaatii ihmiseltä itseltään hänen arvionsa mukaan liikaa.

      Poista
  5. Itse aina Suomessa asuneena luen suurella mielenkiinnolla Sinun ja monen muun ulkomailla asuvan kertomuksia elämästänne. Ei niiden tarvitse sisältää aina mitään ihmeellistä vaan just sellaiset tavallista arkielämää koskettavat tarinat avartavat omaakin maailmankuvaani. Minusta on ihailtavaa, että jaksatte nähdä tämän vaivan ja antaa meidän teille vieraiden ihmisten kokea pienen pilkahduksen siitä miten erilaisessa ympäristössä eletään, rakastutaan ja kasvatetaan lapsia.
    Täytyy tunnustaa, että nuorempana kadehdin ja vähän vierastinkin yhtä sukulaista,joka oli lähettilään puoliso ja pääsi asumaan eri puolella maapalloa. Tällä tiedolla toimisin aivan erilailla.
    Täältä saa aivan ainutlaatuista tietoa naisen elämästä. Se on kyllä totta, että Suomessa on melkoista klikkiytymistä, johon on vaikea päästä. On täällä aikamoinen ikärasismikin vallannut työpaikat.
    Hyvää jatkoa t. lukija Etelä-Suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! On erittäin mielenkiintoista kuulla myös suomalaisten ajatuksia tästä monia ulkosuomalaisia mietityttävästä asiasta. Itse asiassa mietin vähän aikaa julkaistako tätä tekstiä vai ei, koska en halunnut sinänsä valittaa kenestäkään tai kritisoida ketään, vaan miettiä ääneen näitä omia kokemuksiani.

      Tosi kiva, että viihdyt blogiani lukemassa! On ilo kirjoittaa blogia ja jäsentää omia ajatuksia, ja hauskaa ja minun omaa mieltäni avartavaa kun kirjoitukset herättävät muissakin ajatuksia ja innostavat kirjoittamaan kommentteja.

      Kaikkea hyvää myös sinulle!

      Poista
  6. Minulla myös sama tilanne, en tiedä pystyisinkö asumaan Suomessa, olen ollut jo 12 vuotta poissa. Maailma vetää vaan puoleensa. Kesällä on kiva käydä, mutta minulle se kerran vuodessa riittää. Se on karmeeta sanoa, mutta en ikävöi sukulaisiani. Äiti ja isä käyvät usein meillä täällä Itävallassa. Tiesin jo pienenä tyttönä että asuisin ulkomailla, halusin pois. Ihailin kaikkea "ulkomaalaista".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarpeeksi kauan kun on poissa, se muualla olo alkaa kai pakostakin tuntua tutummalta kuin vanha todellisuus! Ihanaa, että viihdyt niin hyvin Itävallassa. Minä käyn Suomessa noin kerran vuodessa ja kävisin kyllä mielelläni enemmänkin. Minä ikävöin vanhempiani ja suomalaisia ystäviäni ajoittain ihan kamalasti. Tänne asti ei ole niin helppo tulla kyläilemään ja kyläily ei kuitenkaan koskaan ole sama juttu kuin se arjen yhdessä eläminen :(

      En edelleenkään tiedä mikä minut aikoinaan veti ulkomaille. Kai isosiskon esimerkki ja se, että olin kotoisin Helsingistä - piti nähdä ja kokea jotain "suurempaa". Minä olin kai aluperin ennen kaikkea rakastunut englannin kieleen ja Englantiin. Ja sitten tämä muukalaisen elämä tuli niin tutuksi, etten osannut enää oikein muuta elämää kai elääkään. En tiedä miltä tuntuisi näitten kaikkien vuosien jälkeen asua Englannissa (tai yleensä Iso-Britanniassa)... Niistäkin ajoista on jo aika kauan.

      Poista
  7. Liikutuin tästä tekstistäsi. Omat ulkomailla asumisen kokemukset tulivat vasta au-pair -mummuuteni myötä. Vietin jonkin aikaa n. kolmen kuukauden jaksoissa vintiömäisen kanssa Italiassa, Suomessa aina välillä muutamia viikkoja.

    Olin jäänyt muutama vuosi ennen mummouttani eläkkeelle. Palttuani viimeisimmältä 'keikalta' kotiin elämä tuntui jotenkin muuttuneen täällä. Itsestäkin tuntui ettei oikein saa otetta, mutta osa aiemmista ystävyyssuhteista on todella hävinnyt. Onneksi sentään muutama on säilynyt. Joku tavatessa voi kysyä kyllä, miten meni, mutta useimmat eivät juuri kommentoi mitenkään.

    Jotenkin loihduttavaa oli lukea kirjoituksesi, kun olin kuvitellut, että kaikki omat tuntemukset ovat vain seurausta tästä iästäni ja sen mukanaan tuomista kiemuroista. Ei taida ollakaan ikäkysymys tämä. Olemme me ihmiset aika venkuloita, mutta vain omaa käyttäytymistämme ja käsityksiämme voimme muuttaa, emme ystäviemme. Ehkä näin onkin parasta.

    Sinulle ja läheisillesi elämänmyönteisiä päiviä siellä kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä kun kuvittelin saavani tähän kirjoitukseen järjestään kriittisiä kommentteja... Minua on liikuttanut se, etten olekaan näitten tuntemuksieni kanssa yksin. Olen ollut vähän yllättynytkin siitä kuinka teillä kommentoijilla on ollut niin samanlaisia ajatuksia paluumuuton yhteydessä.

      Oman kokemukseni mukaan parhaiten palaajaa ymmärtävät sellaiset ihmiset, jotka ovat itsekin joskus olleet poissa pidemmän aikaa - ja ehkä siis miettineet näitä samoja juttuja tullessaan. Heille palaaja ei ole kummajainen. He osaavat ehkä vähän arvailla millaista elämä on muualla ollut, ja siten kysyäkin siitä jotain. Ja toisaalta on onneksi lisäksi myös sellaisia ihmisiä, jotka vain yksinkertaisesti osaavat asettua toisten ihmisten paikalle kaikissa oloissa. Niille muille emme kai vain voi mitään.

      Hienoa, että olet ollut au pair -mummona! Minun isäni oli au pair -taatana vuoden verran sisareni perheessä muilla mailla. Au pair -isovanhemmat ovat suuri ja arvokas tuki maailmalla.

      Kiitos kauniista kommentista ja kaikkea hyvää Ailamarita.

      Poista

Kiitos kommentistasi!