torstai 12. huhtikuuta 2012

Riitasointuja

Reipas Karoliina rikkoi rohkeasti blogimaailman sääntöjä ja antoi ystävällisesti minulle bonuksena marmatushaasteen, kun sitä osakseni kaipailin. Ärsyyntyä ja suuttuahan minä osaan, ja aina välillä tekee mieli oikein luvalla valittaa. Haaste on seuraavanlainen: Kerro kolme pientä arkista asiaa, jotka jotenkin ärsyttävät tai suututtavat, ja lähetä haaste eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Karoliina listasikin jo itse asiassa muutaman minun suosikkivalituksenaiheistani, mutta onneksi minulla tätä ärsytysmateriaalia kyllä riittää.

1. Uskonto on Belizessä hyvin arkinen asia. Melkein kaikki täällä ovat jonkin lajin kristittyjä. Alun ahdistuksen jälkeen olen löytänyt paikkani uskovien keskellä, enkä enää pelkää, ettei minua hyväksyttäisi uskonnottomuuteni takia. Minulta kysytään usein edelleen käynkö kirkossa, eikä se minua haittaa. Vastaan rehellisesti, ettemme käy kirkossa ja selitän nykyään vielä tavallisesti lisäksi, ettei meillä itse asiassa ole ollenkaan uskontoa. Tässä keskustelussa ei mikään tätä nykyä minua harmita tai hermostuta. Liian usein sitä seuraa kuitenkin ärsyttävä kysymys: "Mutta uskothan sentään Jumalaan?" Ikäänkuin mitään muuta asiallista vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Kysyjät eivät varmasti tarkoita minua kysymyksellään ärsyttää, mutta oli miten oli on välillä vähän hermostuttavaa elää ympäristössä, jossa se ettei usko Jumalaan on suuren hämmästyksen ja epäuskon asia. 

2. Belizessä on ihmisiä, jotka keräilevät diplomaatteja ja muita mielestään tärkeitä ihmisiä kuin pelikortteja. Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Britannian korkein edustaja vaimoineen ovat tämän pakan ässät. EU-toimiston johtaja on vain ihan tavallinen numerokortti, mutta keräilyn arvoinen kuitenkin hänkin, ja jopa minulla toimistonjohtajan vaimolla on jonkinlaista keräilyarvoa. Keräilijät hakeutuvat diplomaattien ja muiden merkkihenkilöinä pitämiensä ihmisten seuraan ja pyrkivät ystävystymään heistä mahdollisimman monen kanssa. Minä olen joskus muuttunut hetkessä näkymättömästä näkyväksi, kun jollekin näistä keräilijöistä on paljastunut, että olenkin Cosimon vaimo. Kaikki tämä on ärsyttävää ja vähän koomistakin. Cosimo on täällä Belizessä EU-toimiston johtajana erinäisten sattumien summana. Hän itse asiassa antaisi ihan mieluusti johtajantehtävät ja -aseman pois ja tekisi varsinaisia kehitysyhteistyöhommiaan rauhassa. Jamaikalla olimme tavallisia rivi-diplomaatteja ja olemme niitä mitä todennäköisemmin myös seuraavassa maassa. On siis jotenkin hupaisaa, vaikkakin myös ärsyttävää, että tässä välissä hän on joillekin ihmisille tärkeä vain tämän väliaikaisen asemansa vuoksi. 

3. Tyttäremme on paljastunut eteväksi taskuvarkaaksi. Hän nappaa hetkessä laukuista ja pöydiltä lompakot ja autonavaimet, kännykät ja rannekellot. Parhaimmillaan hän vain leikkii niillä hetken, mutta pahimmillaan hän panee varastamansa tavarat jonnekin hyvään talteen vastaisen varalle. Muutama viikko sitten Matilda otti rannekelloni, jonka olin pahaa aavistamatta jättänyt suihkun ajaksi yöpöydälle. Kelloa ei ole sittemmin näkynyt. Tämä ei itsessään minua niin ärsytä. Mutta se ärsyttää, ettei Belmopanista löydy kadonneen kellon tilalle muita kuin erinomaisen naisellisia rannekelloja. Niin hentoja ja sieviä, että ne saavat minun ranteeni näyttämään paksulta ja miehekkältä. Ärsytyksenaiheena tämä kuuluu kai samaan kategoriaan pienten tyttövauvojen korvakorujen kanssa. Ne ovat näissä oloissa niin tavallinen ilmiö, että oudompaa on itse asiassa nähdä tyttövauva, jolla ei korviksia ole. Mutta vaikka täällä naisellisuus onkin iso juttu, kukaan ei kuitenkaan onneksi tunnu paheksuvan sellaisia tyttölapsia kuten Matilda, joilla ei korvakoruja ole. Saati minun vähän tukevampaa kelloani, joka on tällä hetkellä hyvässä tallessa jossain makuuhuoneemme uumenissa ja löytyy kai siinä vaiheessa kun pakkaamme taloa laatikkoihin ennen seuraavaa muuttoa. 

Taidan jatkaa haasteen levittämistä sillä linjalla millä sen sainkin: vedotkaa minuun alla kommenteissa jos haluatte napista ihan luvalla omissa blogeissanne!

8 kommenttia:

  1. Hih, blogimaailman kapinalliset ;)
    Tuo uskontojuttu on kylla arsyttava, siis siina mielessa etta vaikka on sanonut ettei usko niin silti pitaisi vahan edes Jumalaan uskoa...
    Ja hei, ma en tarvitse edes Matildaa tavaroiden lopullista jemmaamista varten, osaan itsekin laittaa esineita niin hurjan hyvaan sailöön etten koskaan enaa löyda. Mutta ovatpahan ainakin varmassa tallessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meilläkin on kyllä ihan alenevassa polvessa peritty tämä tavaroiden hyvään talteen jemmaaminen. Syyllinen olen siihen itsekin, ja oikeasti mietin hetken kellon hävittyä, että olinko vaan itse laittanut sen jonnekin varmaan paikkaan. Mutta sitten muistin, että kyllä se siinä yöpöydällä oli ollut odottamassa...

      Poista
  2. Todellakin, uskontoasiat voivat olla äärimmillään jopa vähän noloja, usein vastapuoli ei yksinkertaisesti kykene ajattelemaan outside the box (uskovainen vs. uskonnoton).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sokeutta on varmasti tosiaan molemmin puolin, sekä uskonnollisten että uskonnottomien puolelta. Mutta jotenkin tuntuu, että tuo oletusarvo, että kaikki ovat uskovaisia on hyvin vahva läpi maailman. Uskonnottomuus on oikeasti ihan yleistä sekin, mutta siitä ei ehkä pidetä niin kovaa ääntä tai se ei ole niin näkyvää kuin uskonnollisuus? Siksi kai sitä sitten jotenkin joutuu usein selittelemään, kun taas uskonnollisuutta täytyy varmaan aika harvoin selittää uskonnottomille.

      Minulla on tätä nykyä aika monta hyvinkin uskonnollista ystävää ja pyrin olemaan hienotunteinen heidän uskonsa suhteen, niin kuin yleensäkin yritän olla hienotunteinen toisten ihmisten uskon ja arvojen suhteen. Uskonnolliset ystäväni suhtautuvat toisaalta myös minun uskonnottomuuteeni mahtavasti. Yritämme melkein välillä melkein liikuttavalla tarmolla asettua toinen toistemme paikalle - siitä se toisenlaisten arvojen ymmärtäminen kai lähtee.

      Poista
  3. Hauskoja ja mielenkiintoisia pohdintoja. Uskonnottomuus on tosiaan vaikea pala joillekin. Itsekään en oikein tiedä mihin uskoa, joten sanon olevani agnostikko, kun tuntuu turvalliselta omata joku termi omalle tietämättömyydelle tuonpuoleisen asioista.

    Uskontoasioista enemmän minua vaivataan joskus liikaa ruokatottumusteni vuoksi (etenkin anoppi taitaa tämän piinauksen). En ole syönyt vuosiin punaista lihaa ja sitten sitä päivitellään, kun en suostu syömään ankanmaksaa, ja kysellään, miksi en syö ja miksi syön kuitenkin valkoista lihaa (kanaa ja kalaa). Huoh. Tämä on toisaalta hieman verrannollinen tuohon uskontoteemaan: kun on tietty yleinen tottumus ja tavat, niin on ihmettelyn aihe, jos joku siitä poikkeaa.

    On niin totta tuo, että pitäisi yrittää asettua toisen paikalle. Päivittely ja ihmettely voi olla todella kiusallista, se on hyvin osoittava tapa ilmaista toisen olevan porukkaan ei-kuuluva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisten ruokatottumusten kyseenalaistaminen vertautuu kyllä tosiaan hyvin tuohon uskontoasiaan. Uskonto ja ruokailu ovat henkilökohtaisia asioita, eikä toisen valinta tai arvomaailma tavallisesti ole millään tavalla toiselta pois. Kun vain osaisimme elää ja antaa elää...

      Minäkään en muuten suostu tuota ankanmaksaa syömään ja aina välillä siitä tulee sanomista. Me juhlittiin vuosia sitten häitämme Brysselissä. Minä halusin pitää tiukasti kiinni siitä, ettei pitopalvelu tarjoa häissä ankanmaksaa. Ankanmaksakielto laitettiin tilaukseen ja kirjoihin ja kansiin, mutta kas kummaa ankanmaksaa oli kuitenkin häissä tarjolla. Ankanmaksa on kai Ranskan ja Belgiankin suunnalla niin tärkeä hyvän ja laadukkaan ruuan merkki, että pitopalvelu ei osannut olla sitä tarjoamatta. He eivät varmaan myöskään pitopalvelussa ymmärtäneet, että en vastustanut ankanmaksaa esimerkiksi hinnan vuoksi vaan ihan ankkaparkojen itsensä takia, vaikka kyllä me yritimme asiaa etukäteen selittää. Kaikki tarjoilut menivät muuten niin hyvin ja kauniisti, etten sitten tehnyt ankanmaksasta asiaa jälkeenpäin mutta kyllä minua surettaa edelleen, että meidän häitä varten täytyi ankkoja kiusata.

      Poista
  4. Voih, vai sellainen hääkokemus... Olipas vaikeaa. Ranskalaiset ja ilmeisesti sitten belgialaisetkin ovat todella tärkeitä ankanmaksasta. Minulla on kanssa ollut monta kiusallista juhla-ateriaa Ranskassa, kun alkupalana on AINA ankanmaksaa... Siinähän olen sitä sitten tunkenut miehen lautaselle mahdollisimman huomaamatta.

    Minullakin on syynä juuri tuo ankkojen väkipakkoruokinta ankanmaksan välttämiselle, minkä olen myös selittänyt. Monesti on tehnyt mieli sanoa ilkeä vastalause valintojani pällisteleville, että miksi itse syötte sitä ja tuette niin tehdessänne ankkaparkojen kidutusta, mutta olen niellyt salaattini kauniin hymyn kera, kun en halua langeta vastaavaan osoitteluun.

    Ihmettelen vaan, miksei ankanmaksan valmistustapaa ole vieläkään kielletty laissa, ja sitten paheksutaan Espanjan härkätaisteluita... Minusta sivistysvaltion etiikkaan ei kuuluisi myöskään eläinten arvojen polkeminen. Heh, nyt tämä karkaa käsistä, mutta tosiaan, mielenkiintoisia teemoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivistysvaltioiden pitäisi todellakin edustaa ja suojella myös eläinten oikeuksia, olen ihan samaa mieltä. Härkätaisteluiden ja ankanmaksanvalmistuksen ynnä muiden eläimiin kohdistuvien kamaluuksien soisi todella tulevan kielletyksi lailla.

      Ja sepä se onkin erikoista, että vallalla olevan ajatuskannan edustajat (oli kyse sitten uskonnosta tai vaikkapa ruokatottumuksista) harvoin tarvitsee itseään selitellä. "Uskothan sentään Jumalaan?" -kysymyksen vastike olisi kai "Et kai sentään usko Jumalaan?" Mutta en ole kaikesta huolimatta tullut sitä keltään vielä kysyneeksi :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!