torstai 19. huhtikuuta 2012

Vanha sohva

Olin vuosia sitten työharjoittelussa Suomen pääkonsulaatissa New Yorkissa. En olisi silloin aikoinaan voinut kuvitellakaan olevani joskus diplomaatin rouva, ja vaikea sitä on suoraan sanottuna edelleenkään uskoa. Tämä elämäni tuntuu omalta ja tutulta, mutta diplomaattikuvioihin en silti varmaan ikinä ihan täysin totu. Ja ehkä ihan hyvä niin. Muistanpa olla pitämättä elämääni ja olosuhteitani itsestäänselvyytenä. 

Kesken työharjoitteluni pääkonsulaatissa Suomen silloinen ulkoministeri tuli sattumalta New Yorkiin vierailulle. Kaikki työntekijät sekä konsulaatista että Suomen YK-edustuston puolelta kutsuttiin ministeriä tapaamaan. Ulkoministeri piti lyhyen puheen ja otti sitten vastaan kysymyksiä. Olin kuvitellut konsulaatin ja YK-edustuston työntekijöiden kysyvän ministeriltä lähinnä ulkopoliitiikasta yleensä tai laaja-alaisesti ulkoministeriön toiminnasta, mutta suureksi hämmästyksekseni kysymykset jäivät pitkäksi aikaa junnaamaan diplomaattien käytännön asioissa. Diplomaatit tunsivat tarvetta napista ministerille asuinolosuhteistaan ja jopa huonekaluistaan. Suomalaiset diplomaatit asuivat ymmärtääkseni niinä aikoina maailmalla asunnoissa, jotka ulkoministeriö oli ainakin osin sisustanut. Huonekalut olivat käytössä useammalla diplomaatilla ennen kuin ne otettiin pois käytöstä ja niitten tilalle hankittiin uutta. Jollakin New Yorkissa silloin asuneella ja vaikuttaneella diplomaatilla oli mielestään liian vanha sohva, ja hän oli tuohtunut siitä, ettei ollut vielä saanut uutta tilalle. Toinen muistaakseni valitti ulkoministerille konsulaatin työtuoleista. Kolmas oli harmistunut diplomaattien asuntoja koskevista säännöistä. Ja näin kului ulkoministerin aika New Yorkissa.

Minä istuin neuvottelupöydän ääressä ja häpesin valittavien diplomaattien puolesta. Olin itse konsulaatissa palkattomassa harjoittelussa. En siis osannut vaatia työstäni edes palkkaa. Samaan aikaan joillekin näistä pöydän ympärillä kanssani istuvista erittäin hyväosaisista ihmisistä ei mikään tuntunut riittävän. Voi olla, että sohva oli todellakin loppuunkulunut, ja työtuolit epäergomiset, ja asumiseen liittyvät säännöt kaipasivat tarkistusta. Kaikesta saa puhua, ja kärsimys on tietysti aina suhteellista, mutta minun oli hyvin vaikea sääliä New Yorkissa asuvaa suomalaista diplomaattia, joka napisi ulkoministerille vanhentuneesta sohvastaan. Diplomaatithan muuttavat joka tapauksessa muutaman vuoden välein; kärsimys oli siis pahimmillaankin väliaikaista. Ja oli miten oli, epäilen, etteivät ministerit tällaisista käytännön asioista kuitenkaan huolehdi tai tee päätöksiä. Heillä on hoidettavanaan suuremmat kuviot ja isommat päätökset. 

Työharjoittelun oppeja tämäkin: Pienissä annoksissa valittaminen ja napiseminen ovat ihmiselle hyväksi. Silloin tällöin kaikkia harmittaa ja tekee mieli valittaa turhasta. Kaikille ei kuitenkaan kannata valittaa kaikesta. Ja pitäisi muistaa olla odottamatta elämältä koko ajan yhä enemmän vain siksi, että on saanut jo paljon. Pitää osata myös istua vähän huonommalle sohvalle, katsoa ympärilleen, hengittää syvään ja olla kiitollinen. 

4 kommenttia:

  1. Pitäisi lähettää tuollaiset tyypit Afrikkaan kuukaudeksi. Ahneuden huippu! Pitää vaan saada enemmän ja enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy vielä korostaa, että kaikki New Yorkin pääkonsulaatissa kohtaamani diplomaatit eivät suinkaan valittaneet huonekaluista tai mistään muustakaan, sen kummemmin ulkoministerille kuin minun kuulteni kellekään muullekaan. Joka joukkoon riittää kai muutama katkera ihminen, jolle ei mikään riitä?

      Ja mielenkiintoista sinänsä Sofia, nämä valittajat olivat varmasti uransa aikana asuneet paljon New Yorkia surkeammissa oloissa haastavammissa maissa ja kaupungeissa. Nälkä kai vain kasvaa syödessä ja on saatava enemmän ja parempaa?

      Poista
  2. Hei Kata, minä olen yksi anonyymi tuolta aiemmista kommenteista - puhuin siitä miten diplomaatit ovat minulle ikään kuin oma porukkansa, ja sinä kysyit että millä tavalla minusta tuntuu, että teillä diplomaateilla on ratkaisuja saatavilla jotenkin helpommin kuin tavallisilla ihmisillä (enkä koskaan vastannut). Tarkoitin ehkä jotain tätä mitä tässä selostat: kun sohva käy vanhaksi, tavallaiset ihmiset säästävät ja ostavat uuden, mutta diplomaatit valittavat ulkoministerille. Tietenkin tässä nyt kärjistän niin kuin sinäkin kerroit ehkä poikkeustapauksesta (tai ehkä et!), ja haluan myös sanoa että sinä olet osoittanut olevasi hyvinkin "tavallinen" ja jalat maassa, vaikka blogisi nimi onkin hieman haastava... Muistaakseni jäin lukemaan blogiasi aika ennakkoluuloisena (ihan tuon nimen takia, sehän on kuin vitsi, vaikka on niin totta, mutta en voi kuvitella että kukaan haluaisi itseään kutsuttavan edustusrouvaksi muuta kuin vitsimielessä) mutta ennakkoluuloni ovat (enimmäkseen) karisseet matkan aikana. Minua jäi myös vaivaamaan se että sen edellisen viestini sävy saattoi kuulostaa jotenkin kitkerältä tai jopa kateelliselta, mutta mistäán sellaisesta ei ole kyse. Itse en haluaisi missään tapauksessa olla diplomaatti, mutta olen tietenkin tietoinen siitä että diplomaatteja todellakin maailmassa tarvitaan ja on hyvä että diplomaateiksi haluavia aina on. Eli siis halusin vain selventää tällaisen sinulta varmasti jo unholaan painuneen asian mutta joka itselläni aina silloin tällöin on koputtanut päässä kun luen tätä kivaa blogiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista! Itse asiassa hassua kyllä juuri tänään mietin sitä edellistä kommenttiasi.

      Blogini nimi on vitsi, mutta toisaalta halusin sillä vähän ehkä yrittää myös karistaa niitä ennakkoluuloja, joita edustusrouva-sanaa kohtaan tunnetaan. Minä olen kuitenkin jollain tasolla ja joissain tilanteissa ajoittain myös edustusrouva. Eikä nimi naista pahenna, jos ei nainen nimeä :) Myös kotirouva ja kotiäiti tuntuvat Suomessa olevan monille ihmisille melkein kirosanoja ja se on mielestäni vähän erikoista. Nehän viittaavat ihmisessä vain yhteen ominaisuuteen. On mielestäni aina harmi, jos yhden mielikuvan perusteella ihminen tai asia jätetään kokonaan huomioimatta. Mielikuvathan ovat vain niitä: mielikuvia. Minua harmittaa ylipäätään se tapa miten ihmiset pakotetaan kaikenlaisiin yksiulotteisiin laatikkoihin joihin harva lopulta sopii. Minä esimerkiksi olen ennen kaikkea äiti, mutta myös niin paljon muuta, muun muassa silloin tällöin se edustusrouva. Ja toisaalta lisäksi esimerkiksi feministi ja eläintensuojelija.

      En saanut edellisestä kommentistasi sellaista kuvaa, että olisit kateellinen, ei hätää. Mekään emme mitenkään erityisesti pyrkineet diplomaateiksi. Mieheni tekee kehitysyhteistyötä. Kun sitä lähtee EU:n nimissä maailmalle tekemään muuttuu diplomaatiksi. On hassua miten erilaisten järjestöjen nimissä samaa työtä tekeviä usein ihaillaan, mutta diplomaatteja helposti pidetään vähän leuhkoina... Meille ei EU osta huonekaluja vaan matkustamme kaikkien kampsujemme kanssa ympäri maailmaa. Kun sohva menee rikki, säästämme ja ostamme uuden.

      Ps. Eivät tainneet muuten tarinani diplomaatit saada valituksellaan uutta sohvaa. Kyllähän tuollaista porukkaa on enemmänkin, mutta meissä diplomaateissakin on monenlaisia ihmisiä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!