torstai 31. toukokuuta 2012

Kirja ja täkki


Joku ilta sitten huomasin, että luin illan hämärissä amisheista kertovaa kirjaa mennoniittatäkillä makoillen. Sukulaisuskonnot jälleen yhdessä Belmopanin yössä. Huomio huvitti minua, joten otin kaikessa hiljaisuudessa kännykkäkameralla kuvan kirjasta täkillä. 

Kuvan kirja ei ole mielestäni kovin kummoinen. Olen sen jo ainakin kertaalleen lukenut ja nappasin sen yläkerran kirjahyllystä, kun kaipasin jotain tuttua ja turvallista iltalukemista. Luin vuosia sitten Jodi Picoultin kirjan The Pact, joka teki minuun vaikutuksen. Sittemmin olen lukenut kai kaikki hänen kirjoittamansa kirjat ja hakenut niistä samanlaista kokemusta, mutta mikään sittemmin lukemistani Picoultin kirjoista ei kuitenkaan ole minua erityisesti säväyttänyt. Picoultin kirjat ovat kyllä kaiketi teknisesti ihan päteviä lajiryhmänsä edustajia ja ihan kaunista kieltäkin, ja siis sinänsä viihdyttävää luettavaa. Mutta ne eivät kuitenkaan mitenkään ota minua valtaansa tai tee erityistä vaikutusta. Äskettäin tulin ajatelleeksi, että sen sijaan, että haen ja odotan elämyksiä Picoultin uudemmista kirjoista, minun pitäisi ehkä lukea The Pact uudestaan. Voipa olla, että se ensimmäinen lukukokemus sattui johonkin herkkään hetkeen tai elämänvaiheeseen, ja ettei sekään kirja enää saisi minusta sellaista otetta kuin ensimmäisellä lukukerralla. 

Kuvan kirja on siis vanha, mutta täkki sen sijaan uusi, ostin sen muutama viikko taaksepäin. Täkkiin olen aina ja jatkuvasti yhtä ihastunut. Olen suunnitellut mennoniittatäkin ostoa jo kauan, mutta ne ovat aika kalliita. Rohkenin lopulta ostamaan kerralla yhden ison täkin, yhden lastentäkin ja pari tyynyliinaa. Ja nyt kun vihdoin sain ensimmäiset täkit ostettua, mieleni tekee käydä pian vielä uudemmankin kerran täkkiostoksilla. Käsintehdyt täkit näyttävät ja tuntuvat hyvältä.

On jotain rauhoittavaa ja pysähdyttävää siinä, että täkit on ommel ompeleelta ommeltu käsin. Elämä tuntuu pitkältä ja täydeltä, kun antaa sormenpään matkata pitkin täkin käsintikattuja saumoja; on aikaa mihin tahansa.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Mitä ajattelin tänä aamuna

1. Trooppisessa sateessa näkyvyys on autossa lähellä nollaa. Koska Belmopanissa ei ole kovin kummoista liikennettä, huono näkyvyys on ongelma ennen kaikkea siksi, että kylän hiekkateillä ei kovassa sateessa näe välttää kuoppia ja monttuja. 

2. Trooppinen sade kastelee vaatteet hetkessä, ja kasvattaa pihalle muutamassa minuutissa valtavat lätäköt. 

3. Olisi hyvä pitää katuoja puhtaana, jotta sitä ei tarvitsisi sateella ruveta kaivamaan esiin, kun vesi valtoimenaan tulvehtii tukkoon jääneestä ojasta pihalle.

3. Vanha mies, joka on nyt leikannut nurmikkomme muutaman kerran, tarvitsee varmasti töitä, mutta minun on silti rohjettava pyytää, että vuokraemäntä etsisi hommaan jatkossa jonkun muun. Mies ei korjaa ruohonpätkiä leikkuun jälkeen riittävästi pois pihalta. Ruohonpätkät kulkeutuvat sateessa vesimassojen mukana pihalta tienvarteen ja jäävät katuojaan tukkeeksi. 

4. Katuojaa ei siivota hetkessä. Tunnin aamuhetki katuojaa siivoamassa käy tehokkaasta jumppatuokiosta. 

5. Minun on keksittävä jotain muutakin jumppaa kuin katuoja- ja puutarhatyöt. Olen ollut nyt liian kauan urheilematta säännöllisesti. Vielä muutama kuukausi sitten kävin ainakin parina aamuna viikossa ystäväni luona harrastamassa tae-bota tai mitä milloinkin. Mutta nyt jumppakaverini odottaa vauvaa ja lääkäri on kieltänyt häneltä urheilun. Minua ei kuitenkaan mikään estä liikkumasta. Ikävöin liikkumisen tuottamaa iloa ja sitä seuraavaa täyden rentouden tunnetta. Olin sen melkein unohtanut ennen aamun puutarhaurheilua.

6. Täälläpäin maailmaa on menestymisen merkki, ettei tarvitse hoitaa omaa kotia ja puutarhaa, ja toisaalta omasta hyvästä onnesta tulee jakaa myös muille; on oikeastaan velvollisuus palkata ihmisiä satunnaisiin ja pysyvämpiinkin hommiin, jos siihen on varaa. Niinpä harvat hyvin toimeentulevat belizeläiset tai ulkomaalaiset pesevät itse autonsa tai leikkaavat itse nurmikkonsa. Monissa talouksissa myös kodin työt tekee joku muu kuin asukkaat itse. Hyötyliikunta jää siis rikkailla hyvin vähiin. Jos hyvin toimeentulevat haluavat urheilla, on hankittava pyörä, tai mentävä kuntosalille. 

7. Sama tilanne oli Jamaikalla. En ollut siihen millään tottua ja me esimerkiksi pesimme automme aina itse pari ensimmäistä Jamaikan vuotta. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En ole pessyt autoa vuosikausiin, enkä minä kerrostalon kasvatti ole koskaan elämässäni leikannut nurmikkoa. Tänään olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan fyysisissä töissä, katuojaa siivoamassa. Vaikkei se ole täällä Belmopanissa yhtä tavatonta kuin Kingstonissa, minusta tuntui silti niin kuin olisin selityksen velkaa kaikille ohiajaville tutuille ja tuntemattomille. 

8. Onneksi olen outo ulkomaalainen ja sen piikkiin menee melkein kaikki. 

9. Kunpa pääsisin päiväunille.

*****

Mitä sinä ajattelit tänään?

maanantai 28. toukokuuta 2012

200. blogikirjoitus: Mediapaaston loppuraportti

Mediapaasto on ollut ohi jo yli viikon, ja minulla on ollut vähän aikaa yrittää analysoida paaston tuloksia. 

Teki hyvää rajoittaa television ja tietokoneen käyttöä viikoksi. Oli myös oikeastaan hyvä, että heti paaston päälle lähdimme lyhyelle matkalle. Vanhan arjen rutiinit unohtuivat lapsilta viimeistään paratiisisaarella, eivätkä he ole enää juurikaan muistaneet kysyä television perään. 

Lapset eivät ole katsoneet televisiota lainkaan sitten mediapaaston päättymisen. Olemme pitäneet muutaman elokuvaillan: illallisen olohuoneessa DVD-elokuvan ääressä. Muutaman kerran tarjolla on illallisen lisäksi ollut myös popcornia, keksejä ja vaahtokarkkeja. Mutta joka ilta ei suinkaan ole elokuvailta. Monta päivää peräkkäin olemme pitäneet television ja DVD-soittimen ihan kokonaan kiinni. Lapset tuntuvat tyytyväisiltä, eivätkä ole valittaneet television puutetta. 

Etenkin Mikon luovuus on puhjennut entistäkin enemmän esiin ilman television turruttavaa vaikutusta. Miko keksii päivät pitkät uusia leikkejä yhden toisensa jälkeen, ja luo vanhoista materiaaleista uusia välineitä puuhiinsa. Muutama päivä sitten Miko kulki omasta aloitteestaan pitkään ympäri taloa ja koetti mitkä kaikki esineet ja asiat tarttuivat kiinni hänen sattumalta kotoa löytämäänsä magneettiin. Hän on rakentanut Duploista entistä hienompia rakennelmia ja kadonnut Matildan kanssa pitkiksi ajoiksi yhteisten leikkien maailmaan.

Omalta osaltani teki oikein hyvää olla rajoittaa tietokoneen käyttöä viikoksi. Paaston jälkeen olen yrittänyt pitää konetta esillä rajoitetummin, mutta väsyneinä päivinä jään kyllä edelleen liian helposti surraamaan netissä sen sijaan, että tekisin jotain hyödyllistä. Tietokoneen välityksellä saan otettua kontaktia ulkomaailmaan ja se on siksi minulle elintärkeä yhteydenpitoväline josta en voi kokonaan luopua. Mutta kone ei kyllä pärjää juttutuokiolle ystävän olohuoneessa tai kuppilassa kahvin ääressä! Viime viikolla vietinkin useamman aamun ihanien ystävien seurassa. Haluan yrittää käyttää entistä enemmän vapaista aamuistani ystävien kanssa. Vaikka väsyneenä tekeekin usein mieli vain käpertyä sohvannurkkaan, virkistää ihmisten tapaaminen minua lopulta paljon enemmän kuin lepäily.

Mediapaasto kaiken kaikkiaan vapautti minut ajattelemaan mitä kaikkea voisin vapaiden aamujeni aikana tehdä, ja toisaalta tajuamaan myös kuinka kevyesti ja nopeasti lasten päivät kuluvat ilman televisiota. Tai oikeastaan mediapaasto ei minua herättänyt, vaan itse asiassa tajuan nyt jälkeenpäin, että aika oli kypsä mediapaastolle siksi, että alan vähitellen tulla ulos useamman vuoden kestäneestä vauvasumusta. Minulla on vihdoin aikaa ja energiaa olla ihan todella olemassa, enkä enää tarvitse televisiota auttamaan minua lastenhoidossa. Saan silloin tällöin nukuttua yöllä niin hyvin, että pääni on aamulla suorastaan kirkas; en enää kaipaa tietokonetta pitämään minua hereillä läpi päivän hiljaisten hetkien. 

Vasta nyt kun lapset ovat jo vähän isompia, ymmärrän miten raskasta olikaan synnyttää kaksi lasta kahden vuoden välein, ja hoitaa heitä läpi erilaisten vaiheiden ja kausien. Turvauduin Mikon viihdyttämisessä television apuun etenkin silloin kun voimani olivat lopussa: kun odotin Matildaa ja olin hyvin väsynyt raskauden ja kestämättömän kuumuuden vuoksi, ja kun Matilda oli vastasyntynyt. Ymmärrän nyt, että en todella pystynyt muuhun, ja annan itselleni anteeksi, että lapseni ovat katsoneet välillä turhan paljon televisiota viime vuosien aikana. Suuressa väsymyksessäni tein sen mitä kykenin. 

Mutta viime aikoina olen tuntenut voimieni palaavan. Alan hämärästi muistaa millaista on, kun ajatus kulkee eikä koko ajan väsytä. En enää vain jotenkin suoriudu aamusta iltaan pää väsymyksestä sekaisin, vaan olen yhä useammin virkeä ja kaipaan uusia haasteita ja virikkeitä arkeeni. Juuri nyt olen taas nukkunut huonosti viikon verran, mutta minusta tuntuu siltä, että kunhan vain saisin taas nukuttua pari yötä, pääsisin lähelle jotain tärkeää oivallusta, joka tuntuu olevan ihan nurkan takana. Sitä odotellessa…

P.S.

Luin lapsille iltasaduksi Koirien Kalevalan, joka on jo pitkään ollut yksi Mikon lempikirjoja. Olen sen Mikolle lukenut jo kymmeniä kertoja. Iltasaduksi se on toki pitkä, mutta toisaalta mukavaa luettavaa myös minulle. Ennen iltasatua pesin lasten hampaat Herra Hakkarainen -hammastahnalla.

Suomalaisuus voi ja elää hyvin täällä Belmopanin kylällä.

Olen suomalainen

Finn for life heitti hauskalla haasteella: mitä kaikkea suomalaista kotoamme löytyy? Lyhyt vastaus kuuluu: aika paljon kaikenlaista. Pitempi vastaus alla sanoin ja kuvin.

Keittiönkaapista meiltä löytyy niin Iittalan laseja kuin Origo-kulhojakin. Jokaisella perheenjäsenellä on oma Muumimukinsa. Meillä on myös Muumi-lasinalusia ja muun muassa Muumi-piparkakkumuotteja.



Suomalaisia oluttuoppeja on minun isäni aikoinaan kerännyt tienvarsilta mukaansa aamuvuoroon töihin kävellessään. On käsittämätöntä miten monet tuopit kulkeutuvat suomalaisista baareista ja muista juomaloista ulos asiakkaiden mukana, ja surullista miten monet niistä jätetään sitten jalkakäytäville ja jalkakäytävien varteen odottamaan, että joku epäonninen lemmikki tai villieläin rikkoo niihin jalkansa. Onneksi isä nappasi talteen oman osansa kodittomia laseja työmatkoillaan!

Näitä isän kadulta pelastamia tuoppeja kuljetimme Cosimo ja minä aikoinaan matkalaukussa Suomesta Belgiaan, kun siellä vielä asuimme, ja kontissa sitten muun muuttokuorman kanssa Belgiasta Jamaikalle ja Jamaikalta Belizeen. Kun ensimmäinen satsi tuoppeja meni yksi toisensa jälkeen käytössä rikki teimme uudelle kokoelmalle viime vuonna matkatavaroissa tilaa, ja toimme ne matkalaukussa koko matkan Suomesta Belizeen. Vanhemmillani on vielä edelleenkin ylimääräisiä tuoppeja kaapissa odottamassa, että meidän tai sisareni perheen tuoppikokoelma kaipaa täydennystä. Koomista kyllä tuopit eivät meillä ole olutta nähneet sen jälkeen kun kadunvarteen päätyivät. Cosimo ja minä juomme niistä päivittäiset vesilitramme ja kookosvetemme.


Jamaikan ja Belizen leivinpaperivalikoimat ovat surkeat. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että leivinpaperiakin voi tuoda käyttötarpeiksi mukana Suomesta. Tuon sitä muutaman rullan vuodessa ja niistä riittää tavallisesti koko vuodeksi. 


Keittiötarvikkeista vielä: Minulla on aina pieni suomalainen purkinavaaja käden ulottuvilla, ja keittiön laatikoissa niitä taitaa olla yhteensä kolme kaiken varalta. En tiedä ovatko pienet purkinavaajat alkujaan suomalaisia, mutta en ole niihin kuitenkaan muualla maailmassa törmännyt. Ihme sinänsä, koska ne ovat mielestäni niin paljon kätevämpiä käyttää kuin muut purkinavaajat! 

Aikaa seuraamme keittiössä suomalaisesta Tatu ja Patu -seinäkalenterista.

Marimekko on Cosimollekin tuttu jo lapsesta asti ja on meidän molempien mieleen. Meillä olisi varmasti enemmänkin Marimekkoa läpi talon, jos kankaita ja muita Marimekon tuotteita ei olisi niin painava kuljettaa matkatavaroissa. Varsinkin keittiössä pidän Marimekon väreistä ja kuoseista, ja meillä onkin esimerkiksi Marimekon pöytäliinoja ja pannulappuja. Belizeläiseen keinutuoliin sopivat mielestäni hyvin unikkotyynyt, jotka tein aikoinaan Jamaikan puutarhahuonekaluja varten. Minulla on myös muutama Marimekon vaate. Yliopistoaikoina Lontoossa unikkotoppi oli ahkerassa käytössä.


Tuon Suomesta mukanani aina suomalaisia lääkkeitä. Ibuprofeenia saa toki muualtakin, niin kuin myös esimerkiksi sarvikuonoja nenän huuhteluun, mutta jotenkin tuntuu turvalliselta ja helpolta ostaa suomalaista. 


Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Meillä on paljon suomalaisia lastenkirjoja, jonkun verran suomalaisia ja suomenkielisiä romaaneja, ja lisäksi myös useampien suomalaisten romaanien italiankielisiä ja ranskankielisiä käännöksiä. Suomalaisia naistenlehtiäkin löytyy taloudesta kiitos äidin ihanien pakettien. 


Ostan melkein joka lomalla Suomessa ainakin yhden suomalaisen DVD-elokuvan tai -sarjan katsottavaksi kun Suomi-ikävä iskee. Rosso-elokuvassa on muuten hauska kohtaus, jossa kuuluu samaan aikaan Olen suomalainen ja L'italiano vero, laulun alkuperäinen italiankielinen versio. 


On meillä myös kokoelma suomalaisia CD:itä; lasten CD:itä ja esimerkiksi Kemopetrolin koko tuotanto. Suomalainen musiikki soi meillä ennen kaikkea autossa, mutta kotonakin olen viime aikoina soittanut CD:itä taas vähän enemmän.

Muumit ovat meillä suosiossa kuten kuvasta näkyy, ja niin ovat myös Helsingin Kauppatorilta ostetut puiset palapelit. Löytyy meiltä suomalaisista peleistä myös ainakin Afrikantähti ja Kimble. Kimble ei tosin taida alunperin olla suomalainen peli, mutta Suomesta olemme senkin kuitenkin maailmalle mukanamme kantaneet.

Lapsilla on myös aika paljon suomalaisia vaatteita, etenkin t-paitoja.



Meillä on seinillä niin italialaista, belizeläistä kuin suomalaistakin taidetta. Tiina Pystysen grafiikka miellyttää minun silmääni. Taulut roikkuvat vähän hassusti... Koska betoniseiniin on vaikea saada koukkuja, laitoimme taulut roikkumaan valmiina seinässä oleviin nauloihin. Tarkoitus oli korjata kolmannen taulun paikkaa myöhemmin, mutta ehdimme tottua tauluihin sellaisenaan, emmekä sitten tulleetkaan niitä mallanneeksi sen enempää.


Muuta suomalaista taloudessamme ovat esimerkiksi Suunnon rannekello Cosimon ranteessa, Suunnon kompassi miehen avaimissa, ja Suunto-otsalamput keittiön laatikossa sähkökatkon varalta odottamassa. Aarikan puisia koruja on minulla tallessa korurasiassa. 

Ihana Block-lamppu on joutunut toistaiseksi sivuun odottamaan lasten kasvamista aikuisiksi. Saimme sen häälahjaksi minun vanhemmiltani, ja se on minulle monella tavoin tärkeä, enkä halua lasten sitä rikkovan. Se viettää lomaa lasten ulottumattomissa erilaisten helposti hajoavien koriste-esineiden rinnalla. 

*****

Suomalaisten esineitten lisäksi meiltä löytyy aika lailla myös muita pohjoismaalaisia vaikutteita:

Mikolle hankimme aikoinaan Suomesta Brion yhdistelmärattaat, joita on sittemmin maailman lentokentillä kutsuttu muun muassa tankiksi. Ne eivät todella ole kätevimmät rattaat matkoilla ja niitten lisäksi olemmekin sittemmin ostaneet useammat matkarattaat. Suomesta olemme kantaneet matkalaukussa Belizeen myös kokonaisen Brion junaratasetin, josta riittää raiteita pitkin ja poikin lastenhuonetta.

Ikeaa meillä on myös jonkun verran: keittiönpöydästä kattiloihin, ja lakanoista Matildan huoneen somaan kattokoristeeseen. 

Tanskalaiset Legot ja etenkin Duplot ovat lasten suosikkileluja. Millään yksittäisellä lelulla eivät lapsemme ole varmaankaan leikkineet yhtä paljon kuin Duploilla.

Lapsilla on vuoronperään ollut käytössä ruotsalaisen BabyBjörnin sitteri, ja molemmilla lapsilla on norjalaisen Stokken tripp-trapp-syöttötuolit. Toisen tripp-trappin tilasimme aikoinaan Yhdysvalloista Jamaikalle ja toisen kannoimme ylimääräisenä matkatavarana paketissa Suomesta Belizeen.

*****

Kotimme ei mielestäni missään määrin näytä perinteiseltä suomalaiselta kodilta, mutta paljon tuntuisi meillä kuitenkin olevan suomalaisia ja pohjoismaalaisiakin esineitä ja asioita! Eikä tässä taida edes olla kaikki - olen unohtanut mainita ainakin suomalaiset pannunaluset ja mitäköhän kaikkea muuta?

Minusta on mukavaa, että kaikki meidän kokemuksemme ja elämiemme monet eri kerrokset heijastuvat myös sisustuksessa ja esimerkiksi lasten leluvalikoimassa. 

lauantai 26. toukokuuta 2012

Halpaa huvia?

En halua tehdä blogillani rahaa. Se ei minua vähimmässäkään määrin kiinnosta. Mutta en myöskään halua maksaa blogin pitämisestä. Puolin ja toisin olen halunnut ja luullut tämän homman olevan ilmaista.

Kunnes muutama päivä sitten halusin uusia blogin otsikkokuvan. "Kevät 2012" edellisen otsikkokuvan kulmassa ei tuntunut enää asianmukaiselta, kun ollaan jo melkein kesäkuussa, ja Suomessakin on jo suvi. Blogger ilmoitti minulle, että vaihtaakseni otsikkokuvan uuteen minun on maksettava. Blogi-ilmiö on minulle niin uusi ja vieras, että ajattelin Bloggerin tarkoittavan vain otsikkokuvien lataamisen olevan maksullista tietyn pisteen jälkeen. Pettymyksen jälkeen päätin selvitä tästä lähin ilman kuvaa otsikossa. 

Blogger antoi minun myöhemmin samana päivänä ladata useamman kuvan kasvitieteellistä puutarhaa käsittelevään kirjoitukseen, joten vaikutti siltä, että olin kuin olinkin välttänyt maksun jättämällä otsikkokuvan pois. 

Eilen kirjoittelin hiljakseen luonnosta kirjoituksesta, jonka on tarkoitus kuvata sanoin ja kuvin suomalaisia esineitä ja asioita kodissamme. Tein Picasassa kollaaseja ottamistani kuvista ja aloin ladata niitä blogiin. Mutta nyt oli Bloggerin mitta kerta kaikkiaan täynnä: se ilmoitti, että ilmainen kuvakiintiöni on kuin onkin täynnä. Jos haluan ladata lisää kuvia, minun täytyy maksaa. 

Jos olen käsittänyt oikein, saan kirjoitella blogia vielä hyvän aikaa ilman, että minun täytyy sanoistani kellekään maksaa. Mutta jos haluan ladata blogiin kuvia, maksu on suoritettava. Kyse ei todellakaan ole huimasta summasta, mutta ihan periaatteesta ajatus maksusta harmittaa minua. Olin ensinnäkin, kuten sanottu, ajatellut tämän blogihomman olevan kaikin puolin maksutonta. Toisekseen ymmärsin niin, että kun tuon kuvamaksun kerran maksan, se on sitten maksettava kerran vuodessa niin kauan kuin haluan blogin elävän internetissä. Muuten kuvat kai ennen pitkää poistuvat tekstin lomasta. En hirveän innoissani jätä maksutietojani internetin ihmeelliseen maailmaan, varsinkaan käytettäväksi vuodesta toiseen tästä eteenpäin. 

Tämä maksuasia ei koskaan tullut vastaan, kun aloitin blogin pitämisen, tai sitten en sitä yleisessä hämmennyksessäni vain huomioinut. Oli ehkä naiivia odottaa, ettei Google pyrkisi jotenkin tekemään voittoa bloggaajilla. Mutta toisaalta esimerkiksi Facebookiin saa kai ladata kuvia rajattomista ilman, että niitten säilytyksestä täytyy maksaa. Miksei Googella ole varaa ja tilaa säilyttää ilmaiseksi blogeissa käytettäviä kuvia, jos Facebookilla kerran on varaa maksutta ylläpitaa käyttäjiensä albumeita? Blogissani ei mielestäni edes ole vielä huimaa määrää kuvia; monessa seuraamassani blogissa on kuvia paljon enemmän.

Mitä te muut olette mieltä siitä, ettei bloggaaminen olekaan nähtävästi ilmaista huvia? En varmaankaan ole ensimmäinen Bloggerin käyttäjä, joka on tämän maksuasian kanssa kasvokkain? Päteekö kuvien maksullisuus muissakin blogipohjissa kuin Bloggerissa? Miten on esimerkiksi WordPressin laita? Yritin tehdä asiasta tutkimustyötä, mutta Googlesta ei ollut paljon apua, tai sitten minulla on käytössä väärät hakusanat.

Kasvitieteellisessä puutarhassa

Noin tunnin ajomatkan päässä Belmopanista on Belizen kasvitieteellinen puutarha. Cosimo tutustui puutarhaan töittensä kautta ja halusi viedä meidät muutkin sitä ihailemaan. Teimmekin päiväretken kasvitieteelliseen puutarhaan muutama viikko sitten. Belizen kasvitieteellinen puutarha on kaunis ja hyvinhoidettu puisto, jossa Belizen kasvit esiintyvät edukseen. Puutarhan yhteydessä on hotellin lisäksi myös ravintola, jonka terassilta voi seurata lintujen ja oravien leikkejä. 

Jos kasvitieteellinen puutarha olisi lähempänä veisin varmasti lapset sinne useamman kerran viikossa kulkemaan pitkin puiston polkuja ja ihmettelemään kolibreja, perhosia ja liskoja, oravia ja hevosia. Belmopanissakin liskot vipeltävät ja täälläkin kuulee linnunlaulua loputtomiin - juuri nyt puussa laulaa vieressäni lintu niin suurella tarmolla että korviin koskee - mutta puistossa oli silti ihan oma rauhallinen tunnelmansa.



 













 

torstai 24. toukokuuta 2012

Onnellisia kohtaamisia

Tienpätkällä, jonka varrella on Yhdysvaltain suurlähetystö ja Cosimon toimisto, oli eilen kuollut opossumi. Ajelin siitä kauppareissullani ohi useamman kerran ja sain ihailla läheltä korppikotkia - haaskalintuja jotka olivat ilokseen ja onnekseen huomanneet kuolleen opossumin tiellä ja tekivät parhaansa korjatakseen parhaat palat pois suihinsa kuin kaupunki ehti siivoamaan raadon pois. Belmopanin teitä siivoavat hyvinkin tehokkaasti sekä kaupungin työntekijät että haaskalinnut. Huomasimme sen eräänä pyhäpäivänä, kun katusiivoojat olivat selvästikin lomalla ja korppikotkat kai muissa maisemissa, ja kyläteillä makasi tunnista toiseen useampi auton alle kuollut eläin. 

Tänään keskikokoinen lisko juoksi takajaloillaan tien yli ja ehti viime hetkellä toiselle puolelle ennen kuin osuin kohdalle autollani. Samanlaisia viime hetken liskopyrähdyksiä näimme muutamankin ajellessamme tiistaina kotiin paratiisilomaltamme. On kuin keskenkasvuisilla liskoilla olisi kisat siitä kuka uskaltaa juosta viime hetkellä tien yli henkeään uhmaten. Takajaloillaan kiirehtivä lisko on aikamoinen näky. 

Ajatella, että tämä on minun arkipäivääni! Jaloissa pyrähtelevät liskot ja pään yläpuolella parveilevat korppikotkat.

*****

Tapasin tänä aamuna ihanan mennoniittisukuisen ystävättäreni Formosa-kahvilassa. Emme ole ehtineet tapaamaan rauhassa pitkään aikaan ja teki hyvää jutella. On suuri onni löytää hyviä ystäviä vielä näinkin vanhana ja toistuvista muutoista huolimatta. Hämmästyttävää ja hämmentävää, että maailman eri kulmista löytyy sielunsisaria ja -veljiä joita en koskaan olisi kohdannut ellen olisi antanut elämän kuljettaa minne milloinkin. 

Tunnustuksia

Sain Ajatusmurusia-blogista seuraavanlaisen tunnustuksen:


Kiitos Muru! Ja tsemppiä elämän aallokkoihin. 

Tunnustus pitäisi lähettää eteenpäin viiteentoista blogiin, mutta koska tämä tunnustus on tainnut ehtiä jo kiertämään blogiversumin, otan sen kiitollisena vastaan ja pidän siitä kiinni; en anna eteenpäin. Tunnustuksen myötä tulee myös haaste. Tässä seitsemän satunnaista asiaa, joita en ole tainnut vielä blogissa kertoa:

1. Olen kohdannut elämässäni vain muutaman koiran josta en ole pitänyt. Ihmisten suhteen en ole ollenkaan yhtä helposti miellytettävissä.

2. Olen lojaali, mutta jos luottamukseni kerran pettää on sitä vaikea enää voittaa takaisin. 

3. Pelkään vähän pimeää, vaikka olen jo vaikka miten vanha. Onneksi lapsiimme ei minun pelkoni näytä siirtyneen. Olenkin kyllä tietoisesti yrittänyt ohjata heitä kohtaamaan pimeän ja olemaan sen kanssa sinut. 

4. Pidän amerikkalaisista aamutelevisio-ohjelmista, mutta tätä nykyä katson niitä hyvin harvoin.

5. Lomamatkamme "kotiin" koostuvat parhaimmillaankin kahdesta maasta. Usein kolmesta. 

6. Neljävuotias poikamme on elämänsä aikana ehtinyt viettää aikaa jo 15 maassa, ja on asunut kahdessa maassa. Kohta kahden vanha tyttäremmekin on ehtinyt kyläillä Belizen lisäksi jo kahdeksassa eri maassa. Olemme siis matkailleet viime vuosina myös muualla kuin kolmessa eurooppalaisessa kotimaassamme.

7. On ehkä ihan hyvä, ettemme voi vapaasti valita missäpäin maailmaa haluamme asua: se ei olisi ihan helppo päätös. On helpompaa antaa elämän viedä mennessään. 

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Pari päivää paratiisissa

Vietimme äskettäin muutaman päivän paratiisissa, pienellä saarella Belizen edustalla. Voitimme jo monta kuukautta sitten eläinsuojeluyhdistyksen huutokaupassa kahden päivän ja kahden yön lomapaketin hotelliin, jossa hoitokoiramme Scruffy nykyään asuu. Belizessä pidetään paljon hyväntekeväisyystilaisuuksia, joissa usein huutokaupataan muun muassa hotellipaketteja. Hotelleille huutokauppa on parhaimmillaan hyvää mainosta, ja huutokaupan osallistuja puolestaan saa hyväntekeväisyyteen antamilleen rahoille vastikkeeksi jotain konkreettista. Kaikki voittavat.

Maksoimme parin päivän lomasta huutokaupassa ihan käyvän hinnan. Paketti ei ollut meille vain pikaloma Belizen edustan saarella, vaan halusimme päästä vierailemaan Scruffyn luona, tarkastamassa minkälaisissa oloissa koira nyt elää. Scruffysta ehti viime vuonna lyhyessä ajassa tulla osa meidän porukkaamme. Muistelemme Scruffya usein ja etenkin Miko on monesti kysellyt sen perään sen jälkeen kun koira muutti meiltä omaan kotiinsa saarelle. 

Oli hienoa nähdä Scruffy-koira uudessa ympäristössään. Sillä on saarella paljon tilaa peuhata, ja tilaisuus hypätä uimaan mereen milloin vain mieli tekee. Se vahtii hotellinjohtajan asuntoa ja ottaa terhakkaana hotellivieraat vastaan saaren pienessä satamassa. Mutta toisaalta oli haikeaakin viettää aikaa rakkaaksi tulleen koiran kanssa, joka selvästi muisti meidät ja oli liikuttavan iloinen meidät nähdessään. Scruffy vietti ensimmäisenä lomapäivänämme kaiken ajan meidän kanssamme; seurasi meitä sisälle lomamökkiimme ja kävi lattialle päivänokosille. Toisenakin päivänä se seuraili meitä ympäriinsä ja nautti kanssamme täydellisestä aamusta rannalla. 

Vaikka viime tapaamisesta on jo kuukausikaupalla, ja koira on ehtinyt kasvaa ja muuttua paljon sinä aikana, minusta tuntui siltä, että Matildakin ihan oikeasti muisti Scruffyn. Eilen illalla tyttö toisteli moneen kertaan mennessään omaan sänkyynsä nukkumaan, että Scruffy on poissa. Molemmat lapset ihmettelivät miksemme tuoneet Scruffya mukanamme takaisin kotiin. Miko tosin ymmärsi, että Scruffylla on saarella mahtava elämä - ja muistutti siitä meitä muitakin. 

*****

Muutaman päivän loma oli joka tapauksessa oikein onnistunut. Saari oli pieni paratiisi. Meidän lisäksemme saarella oli henkilökunnan lisäksi vain hiljainen pohjoismaalainen turistipariskunta. Saimme viettää maanantai-aamun omalla yksityisellä rannallamme ja muutenkin olimme paljon omassa rauhassamme, iloinen koira perheen seurana. 

Ihastuimme kaikki paikkaan niin paljon, että taidamme yrittää Scruffyn luo kyläilemään pian uudestaan.








lauantai 19. toukokuuta 2012

Iltahämärissä

Toukokuun puolivälissä mennään, sadekausi alkaa tehdä täällä tuloaan ja kuumuus ja kosteus ovat huipussaan. Mutta jostain syystä minusta tuntuu syksyisen haikealta. Tekisi mieli istua ja katsoa pimeään iltaan kuppi teetä kädessä. 

Diana Krallin Departure Bay sai minut tänä iltana liikuttumaan. Vuosien takaiset lähdöt syksyisestä Helsingistä minne milloinkin tulivat äkkiä mieleen kaikkine tunnelmineen. Oma lapsuuden- ja nuoruudenaikainen ikkunani neljännessä kerroksessa Helsingissä. Vastapäinen kaunis keltainen vanha kerrostalo. Avonaisesta ikkunasta kuuluvat kadun äänet. Kadun ruskanpunaiset puut, ilmassa jo aavistus kirpeää kylmää. Keittiössä kiehuva teevesi ja keittiönpöydällä hiljakseen palava kynttilä. 

Juuri ennen kuin ilta pimenee on minulle herkin hetki päivässä. Monesti hämärä ehtii muuttua illaksi ilman että huomaankaan. Mutta jos satun olemaan yksin illan hämärtyessä haikeus saa helposti minusta otteen. 

Ennen kuin muutin pois Suomesta iltahämärä alkoi ensimmäisiä kertoja kuristaa kurkkuani ja tuoda kyynelet silmiin. Hämärässä kaikki ikävä mikä minussa asuu pyrkii esiin. Tiesin jotenkin silloin vuosia sitten, jo ennen maailmalle lähtöä, että iltahämärässä elävät minun muistoni ja sieltä ne löytyvät aina uudestaan ja uudestaan missä milloin olenkin.

Jamaikalla iltahämärä oli kaunein valo minkä olen ikinä nähnyt. Aurinko heijastuu laskiessaan kai saarta ympäröivästä merestä ja värjää hetkeksi koko maan sadunomaisen kauniiksi. Jamaikalla en ollut hämäränaikaan niinkään haikea kuin ekstaattinen. Jamaikan hämärtyvä ilta oli niin kaunis, että sitä ei voinut kuin hiljentyä ihailemaan. Mutta täällä Belizessä iltahämärä on vain hämärää. 

Tänään jätin illan hämärtyessä lapset hetkeksi Cosimon hoiviin ja kävin hakemassa autolla lähikaupasta ilta-ateriaksi pakastepizzoja. Teki hyvää lähteä hetkeksi liikkeelle ihan omissa ajatuksissani. Tein ostokset, ajelin kotiin. Lämmitin pizzat, istuimme syömään, minä siivoilin keittiötä. Päätin laittaa Departure Bayn soimaan vielä kerran, ja yllätin itseni puhkeamalla itkuun. Helsinki, Bristol, Yhdysvaltain itärannikko, Belgia - niin monia koteja, paljon muistoja, ja kaikki yhtäkkiä hämärän ja kauniin musiikin myötä kirkkaana mielessä. 

Samalla hetkellä kun puhkesin hiljaiseen itkuun, kulman takaa saapui Matilda, joka sanoi "älä sure mamma" ja tuli ja halasi minua oikein kunnolla. Katsoi silmiin ja halasi vielä uudestaan. En tiedä mistä hän tiesi minua tulla hakemaan, mistä ymmärsi pimeässä huoneessa, että minä itkin. Miten on minun pieni tyttäreni, ei vielä kahtakaan, oppinut niin viisaaksi ja herkäksi? Pyyhin kyyneleeni ja laitoimme, Matilda ja minä, yhdessä koirille iltaruokaa. 

perjantai 18. toukokuuta 2012

Tarantellavahti ja muita mietteitä

Rikoin tänään mediapaaston hetkeksi ja kävin koneella vaikka lapset olivatkin hereillä. Pongo alkoi nimittäin haukkumaan takapihalla lounasaikaan. Kävin katsomassa mikä oli hätänä ja löysin Pongon jalkojen juuresta kuolleeksi tallatun tarantellan. Raato näytti niin tuoreelta eikä kukaan muu ollut pihalla pyörinyt kuin koirat, että arvaan Pongon lytänneen hämähäkin kuoliaaksi, tahallaan tai vahingossa. Pongo haukkui tarantellaa senkin jälkeen kun olin peittänyt sen hiekalla, ja lakkasi vasta kun heitin hämähäkinraadon takapihan taakse tyhjälle tontille. Yksi karvainen jalka jäi vielä pihalle muistoksi. 

Halusin tarkistaa internetin ihmeellisistä tiedostoista mitkä ovat tarantellanpureman ensi oireet siltä varalta, että hämähäkki ehti purra Pongoa ennen kuin kohtasi loppunsa. Katsoin, että kyseessä oli pätevä hätätapaus paaston rikkomiseen. Sen jo tiesinkin ennen kuin tänään taas kerran lueskelin tarantellatietoutta, että vastoin yleistä luuloa tarantellanpuremat eivät yleensä tapa ihmistä. Pienen koiran ne kyllä saattavat kuitenkin kuulemma tainnuttaa kuoliaaksi. Pongo on onneksi kaikkea muuta kuin pieni, ja on ollut hämähäkkikohtaamisen jälkeen kaikin puolin hyvävointinen. Luulen, että se säästyi puremalta. Ihan hienoa sinänsä, että se jää raivokkaasti haukkumaan pihalla tarantelloja, eläviä ja kuolleita. Lintukoiramme on siis myös hyvä hämähäkkivahti. 

*****

Mediapaasto etenee kohti loppuaan. Vieläkään en ole ihan varma minkälainen arki paaston jälkeen on edessä. Omalta osaltani aion pyrkiä siihen, että avaan tietokoneen vain silloin kun lapset nukkuvat tai ovat jonkun muun hyvässä hoidossa, ja mahdollisissa hätätapauksissa. Lasten ja televisionkatselun suhteen olen suunnitellut, että alkaisimme viettää jokaviikkoista elokuvailtaa lasten kanssa: lasten DVD-elokuva, popcornia ja yleistä oleilua yhdessä kerran viikossa. Vielä harkitsen sitä voisiko Miko tuon lisäksi katsoa yhden lempiohjelmistaan päivittäin, puoli tuntia kestävän luontoaiheisen lasten piirretyn, josta hän on viime aikoina ollut erityisen innostunut. Meitä vanhempia huolettaa molempia kuitenkin vähän se, että Miko ei maltakaan katsoa vain yhtä vaan tahtoo aina enemmän, ja että yhden puolentunnin ohjelman katsominen johtaakin vain riitoihin. Tällä paastoviikolla kun ei ole televisiosta ollenkaan tarvinnut vääntää kättä ja se on ollut mukavaa.

Tajusin eilen, että enemmän kuin tämä mediapaasto, Mikoa oli tainnut rauhoittaa sairausviikko ja rauhallinen aika yhdessä kotona. Muutama päivä leikkikoulussa tällä viikolla on ehtinyt taas tehdä pojan vähän levottomammaksi, ja Mikon ja Matildan välillä on tullut taas vähän enemmän riitaa viime päivinä kun mediapaaston alussa. Olen nyt huomannut jo useamman kerran, että kun Miko on lomalla leikkikoulusta tai muuten vaan viettää aikaa ihan oman porukan kesken muutaman päivän, hän on paljon rauhallisempi kuin silloin kun leikkikoulussa on käyty useampi päivä tai viikko yhteenmenoon. Onkohan se näin kaikkien päiväkotien ja koulujen kanssa, vai olisiko levottomuuden syynä tämän kyseisen leikkikoulun dynamiikka? 

*****

Edustusrouvan ominaisuudessa kävin tänään Cosimon kanssa juhlimassa Yhdysvaltain itsenäisyyttä rennoissa picnic-henkisissä juhlissa suurlähetystön pihalla. Itsenäisyysjuhlat pidettiin nyt toukokuussa varsinaisen itsenäisyyspäivän 4. heinäkuuta sijaan siksi, että suurlähetystö halusi välttää pian alkavan sadekauden arvaamattoman sään. Totta kai tänään satoi kaatamalla. 

Juhlissa oli silti rento, iloinen tunnelma, ja suurten telttojen alla pysyimme sateesta huolimatta pääosin kuivina. Paikalla oli mukavien tuttujen ja Cosimon erilaisten työkontaktien lisäksi myös muutama läheinen ystävämme, joten taas kerran edustaminen kävi helposti. Työasioiden lomassa Cosimo ja minä saatoimme viettää aikaa keskenämme ja toisaalta myös hyvien kavereiden kanssa. Kotona oli lapsilla ja lastenhoitajalla aika kulunut myös mukavasti televisiottomuudesta huolimatta, ja koiratkin olivat onnistuneet pysymään pihalla kuivina. Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut.

Tällä viikolla on kuitenkin ollut vähän liikaa menoja ja pientä puuhaa. Minua väsyttää mutten saa nukahdettua; ajatukset laukkaavat eri suuntiin, enkä minä saa niistä otetta. Edessä on vielä ainakin muutama täysi päivä ja ihmettelen missä välissä ehdin taltuttaa kiireisen pääni ja rauhoittua kunnolla. 

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Mediapaaston neljäs päivä

Tein mediapaastopäätöksen niin hetkessä, etten tullut edes ajatelleeksi tulevan viikon ohjelmaa. Ei ollut alunperin tarkoitus, että kukaan muu joutuu mediapaastoon osallistumaan kuin lapset ja minä itse. Tänään päästiin kuitenkin koettamaan miten paasto sujui illalla lastenhoitajan kanssa. Mikon tulevalla koululla oli tänä iltana vanhempainilta, ja meidät tulevat vanhemmatkin oli kutsuttu paikalle. Tavallisesti kun lastenhoitaja tulee meille kaitsemaan lapsia iltamenojen vuoksi, lapset saavat katsella televisiota ainakin osan iltaa. Ajattelin aluksi antaa lasten pitää tämän illan taukoa paastosta, mutta koska lastenhoitaja näytti olevan niin hyvin paastoprojektissa mukana, pidettiin paastosta lopulta kiinni myös meidän vanhempien poissaollessa. Lapset olivat väsyneitä mutta kirkassilmäisiä ja iloisia kun tulimme kotiin. Eikä lastenhoitajakaan näyttänyt mitenkään erityisen uupuneelta. Pääsimme heti iltatoimiin ja saimme lapset laitettua nukkumaan kaikessa järjestyksessä. Onnistunut paastoilta siis!

Muutenkin päivä on sujunut hyvin. Miko on edelleen tavallista väsyneempi ja nukkui tänään päiväunet Matildan kanssa. Sillä aikaa kun lapset nukkuivat käväisin tarkistamassa sähköpostit ja surffasin hetken netissä. Aamulla olin jo käväissyt lyhyesti katsomassa oliko maailmassa tai Facebookissa tapahtunut mitään mullistavaa. Kummallakaan kerralla en jäänyt nettiin oleilemaan, vaan hoidin asiat ja laitoin sitten koneen kiinni ja pois. Yhtä menestyksekkäästi on sujunut myös televisiottomuus. Istuskelemme lapset ja minä aika paljon olohuoneen sohvalla ja juttelemme ja halimme, mutta huoneen nurkassa seisova televisio ei silti ole juurikaan tullut puheeksi.

*****

Vanhempainilta Mikon koululla muistutti minua siitä kuinka innoissani olen siitä, että Miko aloittaa koulutiensä juuri kyseisessä koulussa. Toivon, että meidän muuttosuunnittelmamme edistyvät oikein hitaasti ja saamme nauttia hyvästä kouluympäristöstä mahdollisimman pitkään! Mikon tulevassa koulussa ei ole varsinaisia tasoja, vaan kaikki lapset etenevät omaan tahtiinsa. Lasten on opittava tietyt asiat, mutta oppimistahdin määräävät he itse. En pidä kilpailusta enkä usko, että se on paras tapa kannustaa lapsia oppimaan. Minusta onkin siis mahtavaa, että Miko aloittaa koulussa, jossa kaikki kilpailevat lopulta vain itsensä kanssa. Esikoulutasolla tärkeintä on mielestäni se, että lapset oppivat viihtymään koulussa. Uskon, että ympäristö joka kannustaa kaikkia oppimaan omaan tahtiinsa, tukee lasten kasvua tasapainoisiksi ja reippaiksi koululaisiksi. 

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kolmas paastopäivä

Pullollinen olutta. Kaksi koiraa jalkojen juuressa syvässä unessa. Lapset omissa sängyissään unessa hekin, ja Cosimo tällä kertaa yövuorossa patjalla lastenhuoneen lattialla. Hyvän päivän ilta, ja edessä toivottavasti myös pitkästä aikaa hyvät yöunet.

Aamulla Miko kävi leikkikoulussa ja Matildaa leikitti sillä välin lastenhoitaja. Minä käväisin viitisentoista minuuttia internetissä, mutta muuten aamun vapaahetki kului sosiaaliturvamaksuja maksaessa ja ystävättären kanssa kahvilla. Iltapäivä ja ilta kuluivat  leppoisasti leikkien ja lukien, syöden ja oleskellen. 

Liekö syynä se, että äidin tietokone lepää päivät toimettomana keittiön pöydällä, vai se, että televisio on pysynyt kiinni, vai ehkäpä syynä ovat kuun asento tai auringon pilkut, mutta lapset leikkivät tänään koko iltapäivän yhdessä ilman ensimmäistäkään riitaa. Miko auttoi Matildaa laskemaan takapihan liukumäestä, ja neuvoi pikkusiskolle kuinka etsiä aarretta mullasta. Sisaruskaverukset kylpivät yhdessä eikä yhdestäkään kylpylelusta tullut kiistaa. 

On ollut helppo pitää televisio kiinni tänään; se ei ole tainnut edes tulla puheeksi. Tietokone on myös pysynyt aika helposti kiinni ja pöydällä. En olisi oikeastaan meinannut edes jaksaa laittaa konetta päälle nyt illalla. Cosimo leikkasi eilen veitsellä vahingossa kipeästi sormeensa, ja syy siihen, että lopulta nostin tietokoneen syliini oli se, että halusin tarkistaa pitäisikö sormelle tehdä jotain. Niin, rupesin ensin tarkistamaan netistä asiaa haavoista, ja tulin sitten vasta katsoneeksi miehen sormea. Eiköhän tuo parane. Olisi voinut jäädä kone koko illaksi kiinni. Mutta kun nyt tässä olen, niin ajattelin raportoida, että hyvä päivä on ollut tämä kolmaskin paastopäivä. 

maanantai 14. toukokuuta 2012

Mediapaaston toinen päivä

Aamuisin lapset eivät meillä muutenkaan katso televisiota kuin erikoistapauksissa, eli tämä aamu ei sinänsä eronnut tavallisista sunnuntaiaamuista siltä osin. Minulla oli silti jotenkin enemmän intoa ja voimaa tänä aamuna, vaikka olin taas nukkunut Matildan kanssa hyvin katkonaisen yön. Tiesin, etten voinut missään vaiheessa kadota hetkeksikään tietokoneen ääreen omiin ajatuksiini, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin herätä heti aamuun. 

Lapset leikkivät aikaisin aamulla etupihalla. He poukkoilivat ympäri pihaa ja piirtelivät liiduilla pihakivetykseen. Siirryimme sisälle kun alkoi olla liian kuumaa ja aurinkoista ulkoleikkeihin. Sisällä lapset improvisoivat leikin toisensa jälkeen. Minä lyhensin ja ompelin käsin Mikon rikkinäisistä housuista Matildalle shortsit. Luin lapsille heidän leikkiensä ja minun puuhailujeni välissä. Leppoisa aamu.

Lounaalle lähdimme sunnuntaipäivien olohuoneeseemme: katettuun ulkoilmaravintolaan, joka on ratsastuskoulun yhteydessä. Ravintolassa on rento tunnelma, hyvää ruokaa, koiria pitkin poikin lattioita, ja kolibreja ja iguanoja heti ravintolan ulkopuolella omissa hommissaan. Jos hyvin käy, pääsee syödessä seuraamaan ratsastustuntia ravintolan edessä olevalla kentällä. Ravintolan omistajan kihlattu on Mikon tuleva esikouluopettaja, ja molemmat - omistaja ja hänen kihlattunsa - suhtautuvat ravintolan asiakkaisiin niin lämpimästi, että todella tuntuu vähän siltä niin kuin olisimme ravintolassa kotonamme tai hyvien ystävien luona kylässä. Mikon ja minun oli tarkoitus ratsastaa lounaan jälkeen, mutta tänään on satanut kaatamalla useampaan otteeseen, ja lopulta tunti peruuntui sateen vuoksi. Pari ystäväperhettämme oli ehtinyt ratsastaa aamulla ennen sadetta ja oli jäänyt ravintolaan lounastamaan ja oleilemaan. Vietimme heidän kanssaan aikaa ja nautimme hyvästä ruuasta ja hyvästä seurasta. En ole äitienpäiväihmisiä, tai yleensäkään kovin innostunut juhlapäivistä, mutta nautin kaikin puolin erinomaisen äitienpäivälounaan joka tapauksessa.

Lapset nukahtivat autoon kotiintulomatkalla. Kannoimme molemmat sänkyihinsä ja minä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä myös päiväunille. Miko ei ole nukkunut päiväunia enää melkein vuoteen, mutta on ollut tavallista väsyneemmän oloinen siitä lähtien kun tervehtyi korvatulehduksesta. Viimeisenä kuumepäivänä hän nukahti lastenhuoneen matolle kesken leikkien, ja tänään siis autoon. Molempina kertoina olen suosiolla antanut pojan nukkua, ja hämmästyksekseni Miko on silti käynyt illalla nukkumaan ihan tavalliseen aikaan. Liekö tämä vielä sairauden loppumaininkeja, vai onko nyt meneillään vaikkapa joku väsyttävä kasvupyrähdys, en tiedä. Nukuimme parisen tuntia kaikki kolme.

Herättyämme laitoin Mikolle ja Matildalle vihreää kynsilakkaa varpaankynsiin. Miko oli ihaillut minun kirsikanpunaisia varpaankynsiäni ja pyytänyt saada vihreät kynnet. Ruokakaupasta löytyi vihertävää kynsilakkaa ja sillä on nyt siis maalattu molempien lasten kynnet. Maalasinko Cosimonkin varpaankynnet, sitä en kerro. Loppuiltapäivä kului rauhallisesti kirjojen ja leikin merkeissä. Taustamusiikkina soi Diana Krall ja Maija Vilkkumaa.

Mediapaasto on toistaiseksi sujunut erinomaisesti. Lapset ovat tapelleet paljon vähemmän kuin tavallista ja olleet muutenkin rauhallisia ja rentoja. Paljon on varmasti kiinni siitä, että olen ollut niin paljon aktiivisemmin heidän puuhissaan mukana sen sijaan, että olisin katsonut toisella silmällä tietokonetta tai miettinyt jotain internetin kesken kaiken herättämää ajatusta. Molemmat lapset ovat myös rauhoittuneet nukkumaan hyvin helposti ja uskon sen johtuvan siitä, ettei televisio ole heitä illalla keinotekoisesti virkistänyt. Televisiota en minä ole lasten viihdyttämiseen lainkaan kaivannut, eivätkä lapsetkaan ole sen perään kyselleet. Miko kyllä vähän haikeana katseli ravintolan televisiota hetken verran. 

Tekisi mieli jatkaa paastoa pitempään kuin viikko. Meillä näkyy melkein kymmenen lastenkanavaa, joista tulee lastenohjelmia 24 tuntia vuorokaudessa. Noista useampi on suunnattu Mikon ikäisille tai nuoremmille, ja meidän lapsemme saavatkin lähinnä katsoa vain niitä ihan pienten lasten kanavia, tai sitten lasten DVD:itä. Mutta tarjontaa on joka tapauksessa liikaa, vuorokauden jokaiselle tunnille useammalla eri kanavalla. Tuntuisi helpommalta pitää laite kiinni kokonaan, mutta haluaisin kuitenkin päästä lasten televisionkatsomisessa jonkinlaiseen kohtuuteen. Minulle sopisi, että he katsoisivat televisiota vaikkapa puoli tuntia tai enimmillään tunnin päivässä. Silloin tällöin voitaisi television sijaan katsoa joku lasten elokuva. Mutta miten tämä käytännössä onnistuu sitä en vielä tiedä. Olen huomannut, että meidän lapsemme jaksavat ja ymmärtävät parhaiten sellaista arkea, jossa on paljon rutiineja. Samat asiat tehdään aika lailla samoihin aikoihin joka päivä, ja lapsetkin tietävät odottaa mitä milloinkin on päivän mittaan tapahtumassa. Haluaisin siis kehittää televisionkatsomiseen jonkun asiallisen rutiinin, joka ei liian helposti joustaisi suuntaan tai toiseen. Näitten kahden päivän jälkeen puoli tuntiakin tuntuu itse asiassa kuitenkin aika pitkältä ajalta televisiota päivittäin. Se aika on poissa kivoista leikeistä ja kirjojen lukemisesta, rauhallisesta oleilusta. 

Omalta osaltani aion yrittää jatkaa paaston viitoittamalla tiellä myös paaston jälkeen. On ihanaa, kun ei ole koko päivänä lupaa ottaa tietokonetta esiin! Hiljaisina hetkinä mietin omia ajatuksiani ja kaikessa rauhassa tarkkailen lapsia heidän puuhissaan. Minulla on ollut nämä viime päivät tasaisen hyvä olo ja mieli, kun uutiset, Facebook ja muut virikkeet eivät ole useamman kerran päivässä pirstoneet ajatuksiani palasiksi. 

Näissä mietteissä päättyy mediapaaston toinen päivä. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Mediapaasto, 1. päivä

Meillä on tällä viikolla sairastettu. Koko viikon olen ollut neljän seinän sisällä yskäisenä hoitamassa Mikoa, jolla oli elämänsä ensimmäinen korvatulehdus ja sen myötä kova kuume. Mikon korvatulehdus tuli pari viikkoa sitten sairastetun flunssan jälkitautina, eli olemme ehtineet olla kipeinä pitemmän kaavan kautta. Jo useamman viikon ajan on joku ollut meidän taloudessamme flunssassa tai kuumeessa. Tänään oli ensimmäinen ihan terve päivä. Cosimo oli tänään koko päivän työmatkalla, ja Matilda oli nukkunut todella huonosti viime yönä, ja minä siis myös. Olin tänä aamuna niin poissa pelistä, että vaikka olin sinänsä terve, tunsin itseni aika voimattomaksi enkä saanut kotona oikein mistään hommasta kiinni. Sairauspäivistä tutulla rutiinilla katselimmekin heti aamusta Disney-kanavaa. 

Meidän lapsemme katsovat liikaa televisiota. Eivät suinkaan koko päivää, mutta minun mielestäni liian paljon kuitenkin. Olen jo monta viikkoa miettinyt, että asialle olisi tehtävä jotakin, mutta sitten olimme itse kukin sairaana ja televisiolle oli ihan oikeaa tilausta. Televisiolle on mielestäni aikansa ja paikkansa, enkä ole sinänsä lasten televisionkatsomista vastaan. Mutta kohtuus kaikessa. Tekisi joskus mieli viedä televisio vintille, paitsi että meillä ei ole vinttiä, eikä oikein mitään muutakaan varastotilaa. Onneksi televisioon on kaukosäädin, jolla television saa sekä auki että kiinni. Tänään päätin, että aloitamme mediapaaston. 

Paaston ensimmäinen päivä, joka alkoi noin kello kymmeneltä, sujui erinomaisen hyvin. Tavallisesti lapset eivät meillä saa katsoa televisiota aamuisin lainkaan, mutta tänä aamuna olin kuten sanottu huonosti nukutun yön jälkeen niin väsynyt, että päätin avata lapsille aamiaisen jälkeen hetkeksi television. En jaksanut oikein mitään muutakaan ja Cosimo oli jo ehtinyt lähteä töihin. Lasten katsoessa televisiota, minä pyörin levottomana internetissä ja yritin herätä. En tiedä mikä oli se viimeinen pisara, joka sai minut panemaan television kiinni ja tietokoneen pois, ja päättämään, että miettimäni mediapaaston aika on juuri nyt. Kerroin lapsille, että olemme nyt sairausaikana katsoneet niin paljon televisiota, että tarvitsemme siitä vähän lomaa. Mediapaaston pikaisesti keksimäni säännöt ovat seuraavanlaiset: lapset eivät viikkoon saa katsoa lainkaan televisiota tai DVD:itä, ja minä saan käyttää tietokonettani vain arkiaamuisin (kun Miko on leikkikoulussa ja Matildaa hoitaa lastenhoitaja) ja iltaisin (sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan), sekä mahdollisissa hätätapauksissa. 

Kumpikaan lapsista ei vielä ymmärrä mitä viikko tarkoittaa, mutta se vaikutti kai molemmille aika pitkältä ajalta, niin vakavaksi tieto heidät veti. He lampsivat kuitenkin suosiolla kanssani lastenhuoneeseen. Miko ja Matilda leikkivät niin hienosti keskenään tätä nykyä, että usein vahdin heitä toisella silmällä ja toisella silmällä hyörin Facebookissa, lueskelen uutisia tai blogeja, tai vastailen sähköposteihin. Tunnen aina pientä syyllisyyttä koneesta sylissäni, vaikka huomioni vilpittömästi onkin kyllä aina ennen kaikkea lapsissa ja heidän touhuissaan; jätän hommat koneella kesken, jos lapset minua tarvitsevat. Mutta silti tuntui oikein hyvältä viettää päivä ilman konetta ja ilman siitä tuntemaani syyllisyyttä. Oli myös mukavaa, että sain vaihteeksi kotona paljon aikaan. Lasten leikkiessä kävin vähän kerrallaan läpi molempien lasten vaatteet ja katsoin mitkä niistä ovat auttamatta jääneet liian pieniksi. Järjestin lapsille sopivat vaatteet takaisin lipastonlaatikkoihin, pakkasin pieneksi jääneistä osan talteen ja osan pois annettavaksi. Samalla tarmolla järjestin myös Mikon lelukaapin. Heitin pois paperisilpun ja tarrat, jotka eivät enää tarraudu. Kuljetin osan leluista alakerran leikkihuoneeseen (joka toimittaa myös vierashuoneen virkaa silloin harvoin kun meillä on täällä vieraita). Järjestin lasten kanssa myös alakerran lelut; kävimme niistä läpi suurimman osan ja sain vihdoin Mikon suostumuksella myös laitettua osan sivuun annettavaksi eteenpäin. 

Eikä päivä vain siivoiluun kulunut. Lueskelimme yhdessä kirjoja ja oleskelimme hiljakseen. Iltapäivällä kävimme kiertämässä kahdeksikon kahden lähikorttelin ympäri, Matilda rattaissa, ja Miko ja minä kävellen. Minusta tuntuu, että olemme koko porukka olleet pitkästä aikaa oikein todella olemassa tänään. Voi olla, että ainut ero on siinä, että minä en aamun jälkeen tuntenut syyllisyyttä television tai tietokoneen käytöstä. Mutta oli miten oli, mediapaaston ensimmäisen päivän iltana tuntuu oikein hyvältä.

Toivon, että mediapaasto johtaa siihen, että lasten televisionkatselu vähenee ja että minä löydän tietokoneenkäytölleni sopivat hetket ja ajankohdat. Lapset eivät tänään oikeastaan kertaakaan pyytäneet saada katsoa televisiota, ja keksivät tapansa mukaan monia leikkejä ja kaikenlaista puuhaa itselleen koko päiväksi. Välillä ohjasin Mikoa suuntaan tai toiseen; esimerkiksi leikkimään muovailuvahalla siksi aikaa kun laitoin Matildan päiväunille. Mutta suurimmaksi osaksi aika kului hyvin rennosti eteenpäin omalla painollaan. Luulen, että muutamassa päivässä televisio ei enää tule juurikaan lasten mieleen, ja että viikossa he ovat niin tottuneet puuhailemaan ihan muuta, ettei televisiolle ole enää virkaa. Saa nähdä! Yritän raportoida mediapaaston etenemisestä sen minkä ehdin paaston sääntöjen puitteissa.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Työhön otetaan: robotti

Lapset olisi hyvä laittaa vaikka ihan suoraan synnytysosastolla päiväkotiin. Haluammehan me, että he integroituvat yhteiskuntaan! (HS eilen)

Samaiset lapset tulee töniä mahdollisimman kiireesti peruskoulun ja lukion läpi, jotta heidät sukkelammin saadaan kiinni jatko-opintoihin. Jatko-opinnoissa ei lomia kaivata: kaksitoista kuukautta vuodessa putkeen opintoja, että nuoret ihmiset pääsevät mahdollisimman nopeasti työelämään. (HS tänään)

Töitäkin voitaisiin kyllä itse asiassa tehdä kaksitoista kuukautta vuodessa putkeen. Ja miksei oikeastaan 24 tuntia vuorokaudessa? Kuinka paljon unta ihminen lopulta oikein tarvitsee?

Eikö voitaisi saman tien sopia myös eläkeasioista niin, että saappaat jalassa työsorvin ääreltä hautaan? Vanhuksiahan suorastaan syrjitään kun heidän ei anneta tehdä työtä ja tuottaa. Koska kukapa mitään muuta haluaisi elämässään tehdä kuin töitä? 

Onko Suomesta todella rahat niin loppu, että elämiseen ei ole enää lainkaan varaa?
Ehkä olisi parasta jos alkaisimme lisääntymisen sijaan rakentaa robotteja, joille ei tule koskaan edes mieleen haluta tehdä mitään muuta kuin töitä. 

11 kysymystä... tai jotain sinnepäin

Kävin hakemassa Karoliinan blogista haasteen. Alkuperäisessä haasteessa tehtävänä oli vastata 11 kysymykseen, keksiä uudet 11 kysymystä ja haastaa 11 blogikirjoittajaa vastaamaan niihin. Karoliina muutti hiukan sääntöjä ja asetti vain 7 kysymystä eikä haastanut virallisesti ketään. Minusta on hauska vastata kysymyksiin ja nämä kysymykset olivat vielä niin mielenkiintoisia, etten voinut vastustaa kiusausta!

1. Mikä on tärkein arvo sinulle? 
Minulle on ennen kaikkea tärkeää suvaitsevainen solidaarisuus muita ihmisiä, eläimiä ja luontoa kohtaan. Olisikohan tuolle joku ihan oikea termi olemassa? Olen sitä mieltä, että olemme kaikki tässä maailmassa toisistamme tavalla tai toisella riippuvaisia. Meidän on siis tultava toistemme kanssa toimeen ja kunnioitettava toistemme erilaisuutta. Meidän on huolehdittava toinen toisistamme ja ennen kaikkea niistä, jotka eivät itse kykene itsestään huolehtimaan. Olen itse tämän arvomaailman mittakaavassa tietysti hyvin puutteellinen: minun on esimerkiksi vaikea suhtautua ihmisiin, jotka eivät kykene muita suvaitsemaan. 

2. Jos voisit, muuttaisitko jonkin aiemmin tekemäsi asian toisin?
Joka päivä muuttaisin monta pientä asiaa. Jos ehtisin asiaa ajatella, korottaisin ääntäni hyvin harvoin. Käytännössä saatan erityisesti väsyneenä ärtyillä aika vähästäkin ja se harmittaa joka ilta, kun pitkän päivän päätteeksi pääsen omien ajatusteni juurille. Pitkään kaduin myös valintaa minkä tein eräässä helsinkiläisessä risteyksessä vuosia sitten. Laskelmoin väärin toisesta suunnasta tulevan auton etäisyyden ja reputin ajokokeen. Muistan edelleen tuon hetken kirjaimellisesti kuin eilisen päivän, vaikka siitä on nyt jo kohta kaksitoista vuotta. Muutama vuosi sitten ajoin vihdoin Kingstonissa ajokortin, ja nyt kun olen jo vähän pitempään ajellut täällä Belmopanin kylällä, tuo nuoruuden ajovirhe ei onneksi enää niin harmita. 

3. Mitä mieltä olet suomalaisten suhtautumisesta maahanmuuttajiin?
Suhtautumista on varmaan ja toivottavasti monenlaista. Epäluuloisuus erilaisuutta kohtaan ja suoranainen rasismi tuntuvat kuitenkin värittävän suomalaista maahanmuuttokeskustelua. Se tekee minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksikin. Olen ollut niin kauan Suomesta poissa ja tapaan siellä lomaillessani sen verran hyvin valikoitua porukkaa, että olen vasta aika äskettäin internetin ihmeellisen maailman kautta tajunnut minkälainen ilmapiiri Suomessa onkaan suhteessa maahanmuuttajiin. Maahanmuuttokriitikot päivittelevät, ettei ulkomaalaisia voi Suomeen sopeuttaa, koska ei erilaisessa kulttuurissa kasvanut ihminen heidän mukaansa uutta kulttuuria kykene koskaan ymmärtämään ja omaksumaan. En ole heidän kanssaan vähääkään samaa mieltä. Mutta toisaalta tuntuu melko toivottomalta odottaa, että he itse muuttaisivat näkemyksensä ulkomaalaisista!

4. Onko sinusta outoa, että ihmiset jopa Suomessa tienaavat bloggaamalla?
Ei se minusta outoa ole, eikä siinä ole itsessään mielestäni sinänsä mitään pahaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos bloggaamisesta maksetaan, sen luonne muuttuu; vaikka olisi kuinka vapaus kirjoittaa mistä haluaa ja niin usein tai harvoin kuin huvittaa. Monille bloggaajille tuntuu olevan kunniakysymys, että mikään ei muutu vaikka harrastuksesta tuleekin yhtäkkiä sivutyö. He vakuuttavat, että kirjoittaisivat mitä kirjoittaisivat, vaikkei siitä maksettaisikaan. Sitä on kuitenkin aika vaikea uskoa, kun kirjotuksen lopussa kerrotaan, että arvalla valittu kommentoija saa tuotelahjan…

5. Jos ihmiset muistaisivat sinusta vain yhden asian, minkä haluaisit sen olevan?
Pitkään toivoin, että olisin sellainen ihminen, joka muistettaisiin tasaisuudestaan ja rauhallisuudestaan. Minun tasaisuuteni on kuitenkin valitettavasti aika vaihtelevanlaatuista! Sittemmin toivoin ihmisten ymmärtävän ja muistavan, että olen hyvä äiti, mutta usko itseeni on tässäkin asiassa ajan kanssa hiipunut. Olen ihan riittävän hyvä äiti, mutta en sen parempi kuin kukaan muukaan. Haluaisin siis ehkä, että minut muistettaisiin siitä, että olen lojaali ja luotettava. 

6. Voiko sinun mielestäsi ihmistä arvioida menneiden tekojen perusteella?
Uskon, että menneisyys vaikuttaa ihmiseen hyvässä ja pahassa. Mutta enemmän kuin menneet teot minua kiinnostaa se mitä niistä seurasi, ja miten ihminen itse omaa menneisyyttään ja tekojaan arvioi. Ennen kaikkea itse arvioin joka tapauksessa ihmisiä sen perusteella miten he minua ja muita kohtelevat.

7. Uskotko, että EU tulee jatkamaan eloaan nykyisessä muodossaan?
Tähän minulla pitäisi varmaan olla joku hyvä vastaus ottaen huomioon, että maisterintutkintoni on aiheesta Euroopan politiikka ja mieheni on töissä EU-toimielimessä… En kuitenkaan osaa enkä uskalla EU:n tulevaisuutta arvioida. Toivon EU:lle hyvää ja valoisaa tulevaisuutta.


Koska tämä haaste on tainnut kiertää jo aika monet niistä blogeista joita itse seuraan, enkä halua kiusata samoja blogeja haasteilla ihan yhtenään, tämän haasteen matka päättyy nyt tähän. Jos joku haluaa omalta osaltaan vastata näihin Karoliinan esittämiin hyviin kysymyksiin, niin sehän sopii.

torstai 10. toukokuuta 2012

Kohti tasa-arvoa vai tasapäistämistä?

Kotihoidontukikeskustelu jatkuu Suomessa (olen sitä jo käsitellyt kerran jos toisen ja kolmannenkin) - ja siitä on tullut ennen kaikkea tasa-arvokeskustelu. 

Erikoista tässä keskustelussa on mielestäni se, että juuri kotihoidontuesta on noussut näinkin suuri hälinä, kun toisaalta muut naisten ja miesten väliset erot suomalaisessa yhteiskunnassa eivät tunnu juurikaan ketään häiritsevän. Nyky-Suomessa on ihan sopivaa, että naisia ei oteta vaikutusvaltaisen hyvä veli -klubiin jäseniksi, vaikka silmäniloksi he ovatkin vieraan ominaisuudessa tervetulleita. Asiasta on hyväksyttävää puhua avoimesti ilman, että automaattisesti saisi kuvaannollisesta klapista päähänsä. Ja monet miehet ja naiset ovat lähteneet suorastaan selittelemään kuinka hyväksyttäviä ja suorastaan myönteisiä ilmiöitä nämä miesten kerhot ovatkaan. Saavathan naisetkin perustaa oman kerhonsa ja sulkea miehet sen ulkopuolelle, ja niin edelleen.

Tällainen arvomaailma sotii perustavanlaisesti tasa-arvoa vastaan, mutta siitä lopulta aika harvoin puhutaan, eikä se tunnu ihmisiä häiritsevän ollenkaan niin paljon kuin se, että isät eivät hoida lapsiaan kotona tarkalleen yhtä kauan kuin äidit. 

Mielenkiintoista on myös se, että se mitä tämänhetkinen tasa-arvokeskustelu ennen kaikkea puolustaa ovat itse asiassa sellaiset arvot ja tavat, joita on perinteisesti pidetty miesten juttuina. Ei siis suinkaan ole alettu peräänkuuluttaa vaikkapa sitä, että isät olisivat pienten lastensa kanssa kotona noin vuoden verran, niin kuin suomalaisilla äideillä on viime vuosikymmenien aikana ollut tapana. Ei, vaan äitien tavallisesti käyttämä vanhempainvapaavuosi halutaan rikkoa pienempiin osiin ja kotihoidontukea leikata.

Koska naiset miehiä useammin hoitavat pieniä lapsiaan kotona, nuoria naisia syrjitään työhönotossa ja naisten eläkeputki on miesten putkea katkonaisempi ja lyhyempi. Oletusarvo on siis se, että jos naiset ja miehet hoitaisivat lapsia kotona samassa suhteessa, päästäisiin eroon naisten ja miesten välisestä epäsuhdasta työmarkkinoilla. Tässä suunnitelmassa ei mielestäni ole kuitenkaan niinkään kyse tasa-arvosta, vaan työmarkkinoiden ja markkinatalouden tarpeista, joitten päälle on kiireessä puettu tasa-arvon kaapu. Ennen kaikkea uudistuksella saadaan ukot ja akat mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. 

Kotihoidontuen uudistamisen ympärillä edelleen jatkuvassa keskustelussa on kerta toisensa jälkeen annettu ymmärtää, että aika pienten lasten kanssa kotona tulisi lakisääteisesti jakaa tasapuolisesti äitien ja isien kesken, koska muuten naisten ja miesten tasa-arvoinen asema kotona ja työmarkkinoilla ei koskaan voi toteutua. Jos tasa-arvoksi katsotaan se, että kaikki ihmiset elävät pitkälti samannäköisen elämän, on totta, ettei naisten ja miesten välillä voida katsoa olevan tasa-arvoa niin kauan kuin äidit isiä useammin ensisijaisesti hoitavat pieniä lapsia kotona. Tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita tasapäisyyttä; tasa-arvon toteutumisen edellytyksenä ei ole se, että kaikki tekevät täsmälleen samat ratkaisut. Sukupuolten välisellä tasa-arvolla tarkoitetaan itse asiassa naisten ja miesten yhtäläisiä oikeuksia, velvollisuuksia ja mahdollisuuksia kaikilla elämän osa-alueilla. Yhtäläiset oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet pyrkivät takaamaan sen, että kaikilla on yhtäläinen tilaisuus tehdä itselleen ja läheisilleen sopivia valintoja ja elää mahdollisimman hyvä elämä. 

Pienten lasten kotihoidon osalta tilanne on Suomessa tältä osin mielestäni aika hyvässä huomassa. Vanhempainvapaa on mahdollista jakaa vanhempien kesken vapaasti osiin ja tasan; sen voi käyttää joko lapsen isä tai äiti, tai molemmat vuorotellen. Kotihoidontuki on sekin yhtä lailla sekä äitien että isien käytettävissä. Minulta on jäänyt varmaankin jotain ratkaisevaa ymmärtämättä tai huomioimatta, koska en millään tajua mikä tässä tämänhetkisessä kuviossa tarkalleen sotii tasa-arvoa vastaan. 

Olisi kätevää, jos tasa-arvo olisi mitattavissa isyyslomien pituudessa, tai siinä kuinka suuri prosentti kansanedustajista on naisia. Mutta todellinen tasa-arvo ei perustu prosentteihin ja numeroihin, ei laskettaviin eikä mitattaviin asioihin. Todellinen tasa-arvo lähtee asenteista. Ja asenteiden on mielestäni muututtava laajamittaisesti ja rakentavalla tavalla ennen kuin Suomessa voidaan puhua todellisesta tasa-arvosta miesten ja naisten välillä. Jos näitä asenteita ei tiedosteta eikä pidetä ongelmana, niitä on hyvin vaikea lähestyä. En usko, että kotihoidontuen leikkaaminen ratkaisevalla tavalla auttaa tässä asiassa.