lauantai 19. toukokuuta 2012

Iltahämärissä

Toukokuun puolivälissä mennään, sadekausi alkaa tehdä täällä tuloaan ja kuumuus ja kosteus ovat huipussaan. Mutta jostain syystä minusta tuntuu syksyisen haikealta. Tekisi mieli istua ja katsoa pimeään iltaan kuppi teetä kädessä. 

Diana Krallin Departure Bay sai minut tänä iltana liikuttumaan. Vuosien takaiset lähdöt syksyisestä Helsingistä minne milloinkin tulivat äkkiä mieleen kaikkine tunnelmineen. Oma lapsuuden- ja nuoruudenaikainen ikkunani neljännessä kerroksessa Helsingissä. Vastapäinen kaunis keltainen vanha kerrostalo. Avonaisesta ikkunasta kuuluvat kadun äänet. Kadun ruskanpunaiset puut, ilmassa jo aavistus kirpeää kylmää. Keittiössä kiehuva teevesi ja keittiönpöydällä hiljakseen palava kynttilä. 

Juuri ennen kuin ilta pimenee on minulle herkin hetki päivässä. Monesti hämärä ehtii muuttua illaksi ilman että huomaankaan. Mutta jos satun olemaan yksin illan hämärtyessä haikeus saa helposti minusta otteen. 

Ennen kuin muutin pois Suomesta iltahämärä alkoi ensimmäisiä kertoja kuristaa kurkkuani ja tuoda kyynelet silmiin. Hämärässä kaikki ikävä mikä minussa asuu pyrkii esiin. Tiesin jotenkin silloin vuosia sitten, jo ennen maailmalle lähtöä, että iltahämärässä elävät minun muistoni ja sieltä ne löytyvät aina uudestaan ja uudestaan missä milloin olenkin.

Jamaikalla iltahämärä oli kaunein valo minkä olen ikinä nähnyt. Aurinko heijastuu laskiessaan kai saarta ympäröivästä merestä ja värjää hetkeksi koko maan sadunomaisen kauniiksi. Jamaikalla en ollut hämäränaikaan niinkään haikea kuin ekstaattinen. Jamaikan hämärtyvä ilta oli niin kaunis, että sitä ei voinut kuin hiljentyä ihailemaan. Mutta täällä Belizessä iltahämärä on vain hämärää. 

Tänään jätin illan hämärtyessä lapset hetkeksi Cosimon hoiviin ja kävin hakemassa autolla lähikaupasta ilta-ateriaksi pakastepizzoja. Teki hyvää lähteä hetkeksi liikkeelle ihan omissa ajatuksissani. Tein ostokset, ajelin kotiin. Lämmitin pizzat, istuimme syömään, minä siivoilin keittiötä. Päätin laittaa Departure Bayn soimaan vielä kerran, ja yllätin itseni puhkeamalla itkuun. Helsinki, Bristol, Yhdysvaltain itärannikko, Belgia - niin monia koteja, paljon muistoja, ja kaikki yhtäkkiä hämärän ja kauniin musiikin myötä kirkkaana mielessä. 

Samalla hetkellä kun puhkesin hiljaiseen itkuun, kulman takaa saapui Matilda, joka sanoi "älä sure mamma" ja tuli ja halasi minua oikein kunnolla. Katsoi silmiin ja halasi vielä uudestaan. En tiedä mistä hän tiesi minua tulla hakemaan, mistä ymmärsi pimeässä huoneessa, että minä itkin. Miten on minun pieni tyttäreni, ei vielä kahtakaan, oppinut niin viisaaksi ja herkäksi? Pyyhin kyyneleeni ja laitoimme, Matilda ja minä, yhdessä koirille iltaruokaa. 

8 kommenttia:

  1. Voin oikein tuntea tuon kuumuuden ja kosteuden.
    Tunnetko kenties jo haikeana luopumisen tuskaa tulevan muuton takia?
    Tämä kirjoitus oli jotenkin niin tunnetta täynnä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein edes tiedä mistä tuo haikeus eilen illalla tuli. Lähtö tuntuu aika kaukaiselta asialta, ja voi olla että siirtyykin vielä ihan kunnolla - toivotaan niin! Kai se on vaan niin, että tässä kiertolaisen elämässä on hyvin lähellä pintaa haikea olo ja ikävä aina jonnekin, silloinkin kun saa olla hetken aloillaan rakkaassa maassa.

      Poista
  2. Kyllä omat lapset aina tietävät milloin vanhemmat tai äiti on surullinen, lapset ovat osa meitä. Varsinkin tytöillä on semmoinen ihmeellinen vaisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä ihmeellinen vaisto. Ja tuo empatiantaito on ollut Matildassa ihan pienestä asti. Muistan, että jo yli vuosi sitten, vähän yli vuoden ikäisenä, Matilda huolehti kovasti kreikkalaisessa leikkipuistossa näkemäämme surevaa lasta. Sanoi, että lapsi haluaa mammansa - mutta lapsen mamma istui vain puistonpenkillä. Monta tuntia myöhemmin kävelimme uudestaan tyhjän puiston ohi ja Matilda muisteli edelleen surevaa lasta.

      Ja on Mikollakin ihmeellinen kyky empatiaan, mutta hän ei ehkä ihan yhtä vähästä huomaa kuin Matilda, että mammalla ei ole kaikki kohdallaan.

      Lasten tarkkasilmäisyyden vuoksi täytyykin yrittää olla ihan oikeasti reipas, koska he kyllä pian huomaavat, jos surullisena vain esitän tavallista tai iloista! En halua, että pienet joutuvat minua lohduttamaan.

      Poista
  3. Voih. Kyllä joka naisen täytyy kunnon itkut aina silloin tällöin tirauttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itku tekee kyllä joskus oikein hyvää!

      Poista
  4. Ihan tässä herkistyi itsekin.

    Tuosta Jamaicasta, kerran olimme siellä lomalla ja siellä oli todella upeat auringonlaskut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin Jamaikan auringonlaskuissa jotain taianomaista? Aurinko laskee sukkelaan niin kuin täälläkin, mutta hetken ennen laskua valo on erityisen kaunis.

      Poista

Kiitos kommentistasi!