torstai 3. toukokuuta 2012

Sallikaa lasten tulla minun tyköni

Kuulin äskettäin tarinan, joka ei jätä minua rauhaan. Tarina kertoo Yhdysvalloissa asuvasta kaksilapsisesta amerikkalaisesta perheestä, jotka eivät olleet edes harkinneet adoptiota ennen kuin Jumala kehotti heitä asiaa miettimään. Kerta toisensa jälkeen Jumala ohjasi heidän ajatuksensa adoptioon ja Belizen suuntaan. Tutkimattomat ovat tosiaankin Herran tiet, koska Belizestä ei ole helppo adoptoida lapsia ulkomaille. Teoriassa Belize kuuluu kansainvälisiä adoptioasioita koskevan Haagin sopimuksen piiriin, mutta adoptiot Belizestä muihin maihin ovat silti aika harvinaisia, enkä ole valitettavasti ollenkaan varma, että Haagin sopimusta maassa käytännön tasolla aktiivisesti noudatetaan. 

Minun on vaikea ymmärtää, että mikään Jumala pyrkisi antamaan niin konkreettisia ohjeita kuin "adoptoi tyttövauva Belizestä", mutta näin tarinan amerikkalainen perhe kertoo tapahtuneen. Perhe lähestyi heille tuntematonta amerikkalaista lähetystyöntekijänaista, joka oli juuri saapunut Belizeen, ja pyysi tätä etsimään heille maasta tyttövauvan. Perheelle löytyikin lopulta erilaisten vaiheiden jälkeen vastasyntynyt tyttölapsi. Tyttönen on kai tätä nykyä jo yli puolivuotias ja odottaa edelleen hänet paikallistaneen lähetystyöntekijänaisen luona, että adoptioprosessi saadaan päätökseen ja tyttö voidaan lähettää uuteen kotiinsa Yhdysvaltoihin. Ihan sattumalta tapasin tytön jokin aika sitten, mutta en vielä silloin tiennyt hänen tarinaansa. Nappisilmäinen suloinen pieni tyttö.

Tässä tarinassa on mielestäni paljon pielessä, ja on hämmentävää, että tarina on tosi. En tiedä kaikkia taustoja, mutta oli tilanne mikä hyvänsä, alkuasetelma ei kuulosta minun korviini hyvältä. On mielestäni erittäin kyseenalaista, että adoptoitavaa lasta lähdetään ylipäätään köyhästä maasta ikäänkuin tilauksesta etsimään. Ei tee asiasta sen parempaa tai pyhempää, että suunnitelma on Jumalalta lähtöisin. Ja vaikka tavallaan ymmärrän toiveen poika- tai tyttölapsesta, on mielestäni väärin hakea adoption kautta aktiivisesti jompaa kumpaa. 

*****

Olen seurannut useamman vuoden myös erään toisen amerikkalaisen äidin adoptiomatkaa täällä Belizessä. Jumala antoi joitain vuosia sitten myös tämän amerikkalaisen äidin sydämeen toiveen uudesta vauvasta, ja ohjasi hänenkin katseensa Belizeen. Jumala unohti kuitenkin kehottaa naista hankkimaan etukäteen lisätietoa kansainvälisistä adoptioista tai esimerkiksi kansainvälisiä adoptioita koskevasta Haagin sopimuksesta. Haagin sopimus sitoo niitä maita, joissa sopimus on ratifioitu. Yhdysvallat allekirjoitti sopimuksen jo vuonna 1994, mutta sopimus ratifioitiin paljon myöhemmin, ja se tuli käytännössä voimaan Yhdysvalloissa vasta vuonna 2008.

Amerikkalainen nainen oli jonkin aikaa haaveillut belizeläisestä adoptiolapsesta, kun hän kuuli Belizessä asuvan amerikkalaisen lähetystyöntekijän välityksellä odottavasta äidistä, joka ei tarinan mukaan ollut valmis pitämään lastaan. Amerikkalainen nainen saapui maahan muutamaa viikkoa ennen lapsen syntymää, oli mukana synnytyksessä ja on siitä lähtien ollut lapsen huoltaja. Tämä kaikki tapahtui keväällä 2008, jolloin Haagin sopimus oli juuri tullut Yhdysvalloissa voimaan. 

En ole ihan varma mitä kaikkia kansainvälisiä adoptioita koskevia sääntöjä nainen rikkoi, mutta Haagin sopimus edellyttää ainakin, että biologinen äiti on tehnyt päätöksen adoptiosta vasta lapsen syntymän jälkeen. Joka tapauksessa amerikkalaisen naisen adoptioprosessia ei Yhdysvalloissa katsottukaan hyvällä ja adoptiota ei hyväksytty. Nainen on nyt elänyt pienen poikansa kanssa Belizessä yli neljä vuotta. Hän on tehnyt uuden adoptiohakemuksen toisensa jälkeen ja vedonnut Yhdysvaltojen viranomaisiin monin erin tavoin, mutta toistaiseksi Yhdysvallat on pitänyt linjansa. Koska nainen on asunut Belizessä poikansa kanssa jo niin kauan, poika on Belizen lakien mukaan virallisesti hänen poikansa. On epäselvää hyväksyykö Yhdysvallat kuitenkaan koskaan adoptiota. Naisen aviomies ja kaksi aikuista lasta odottavat jo viidettä vuotta äitiään ja uutta pikkuveljeään kotiin Yhdysvaltoihin. 

*****

Belizeläisen adoptiopoikansa kanssa maassa edelleen asuvan naisen tarina on surullisenkuuluisa Belmopanissa ja ehkä laajemminkin ulkomaalaisten keskuudessa Belizessä. Pienen tytön adoptiosta unelmoiva amerikkalainen perhe, josta yllä kerroin, on ehkä oppinut tästä ja muista vastaavista varoittavista esimerkeistä, ja näyttää aika pitkälti noudattaneen Belizen lakeja ja Haagin sopimusta omassa adoptio-prosessissaan. Mutta heidän tilanteensa on silti mielestäni huolestuttavan samanlainen kuin neljävuotiaan pojan tarina. Vaikka perhe ei itse ole ollut täällä paikalla, tyttövauvan adoptiossa apuna toiminut välikäsi on ollut vahvasti adoptioperheen asialla alusta asti. Saamani käsityksen mukaan lähetystyöntekijänainen on enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt perheelle Belizestä sopivaa tyttölasta, ja on ollut tekemisissä tyttövauvan biologisen äidin kanssa jo ennen lapsen syntymää.

Kuka on edustanut lapsen ja hänen biologisten vanhempiensa oikeuksia tässä prosessissa? Voiko tällainen adoptoitavien lasten suunnitelmallinen etsiminen olla kansainvälisten adoptiolakien mukaista toimintaa? Haagin sopimuksen mukaan adoptoitavaksi annetut lapset tulee ensisijaisesti pyrkiä sijoittamaan perheisiin lasten kotimaassa. Vasta silloin jos lapselle ei perhettä omasta kotimaasta löydy, on hänet mahdollista adoptoida myös ulkomaille. On vaikea nähdä miten tämä ehto voi toteutua tapauksessa, jossa perheelle on lasta etsitty varta vasten; sen sijaan, että lapselle olisi etsitty perhettä. 

*****

Inhimillisellä tasolla tunnen sympatiaa molempia perheitä kohtaan. Se, että nelivuotiaan pojan äiti ei ole vielä saanut viedä poikaansa kotiin Yhdysvaltoihin on katastrofi hänelle ja hänen perheelleen. Mutta toisaalta se on sinänsä hyvä merkki. Kansainvälisiä adoptioita koskevien lakien ja säännösten on oltava tiukat eikä niissä saa olla lapsenmentäviä aukkoja. Odottavien äitien ja lasta toivovien vanhempien välillä tulisi toimia puolueettomia välikäsiä, jotka varmistavat, ettei ketään painosteta tekemään päätöstä vaikeassa asiassa, eikä lapsia myydä niistä eniten tarjoavalle. Jumalan selän taakse voivat piiloutua myös ihmiskauppiaat, jotka voivat yhtä lailla käyttää hyväkseen laeista ja säännöistä löytyviä porsaanreikiä. 

Uskon, että näissä yllämainituissa tapauksissa liikkeellä ovat hyvää tarkoittavat ihmiset, jotka haluavat antaa lapsille hyvän kodin. Heidän toimintatapansa ja asenteensa ovat silti mielestäni esimerkkejä länsimaisesta röyhkeydestä, ja paljastavat joitain kansainvälisten adoptioiden ongelmakohdista. Nämä tarinat kertovat mielestäni myös jotain huolestuttavaa joittenkin amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden epävirallisesta roolista kansainvälisten adoptioiden välittäjinä. En tunne ketään asianomaisista lähetystyöntekijöistä, enkä lähemmin muitakaan tarinan henkilöitä, mutta Belizen kokoisessa maassa kaikki tietävät toistensa asiat. 

Kummassakaan näistä kuvaamistani tapauksista ei ole kyse orvoista. Ainakin toisella näistä adoptioon annetuista lapsista kuuluu olevan sekä äiti että isä, ja lisäksi paljon sisaruksia. Toisen lapsen tilanteesta minulla ei ole yhtä tarkkaa tietoa, mutta hänellä on ainakin elossa oleva äiti ja ehkä muutakin perhettä.

Mielestäni perheitä tulisi ennen kaikkea auttaa pitämään lapsensa. Toivoisin, että ne amerikkalaiset ja muut länsimaiden asukkaat, jotka tuntevat tarvetta auttaa Belizen lapsia pyrkisivät auttamaan heitä tukemalla yksittäisiä perheitä tai yksittäisiä lapsia täällä paikan päällä. Belizessä toimii useampi organisaatio, jonka kautta perheitä ja lapsia voi auttaa taloudellisesti esimerkiksi tukemalla lasten koulutusta. Tällaisen käytännön tuen avulla voidaan taata se, ettei vanhempien tarvitse harkita lastensa antamista pois ainakaan sen vuoksi, ettei heillä ole lapsiaan varaa hoitaa ja kasvattaa.

Adoptiolle ja kansainväliselle adoptiolle on ehdottomasti oma paikkansa ja tarpeensa, mutta en ole vakuuttunut siitä, että adoptio oli oikea ratkaisu näiden kahden lapsen ja heidän biologisten perheittensä tilanteeseen. Näitten lasten kohdalla on tietysti liian myöhäistä kääntää kelloa taaksepäin. Nelivuotias poika ei ole koskaan tuntenut mitään muuta perhettä kuin amerikkalaisen perheensä, ja hänen soisin pääsevän jo kotiin Yhdysvaltoihin. En tiedä mitä toivoa pienen nappisilmäisen tytön kohdalla. Ainut perhe, jonka hän on koskaan tuntenut on lähetystyöntekijän perhe, jossa hän on asunut lähes syntymästään asti. Tuntuu kovalta ajatella, että jos adoptioprosessi saadaan kaikessa järjestyksessä päätökseen ja tyttö lähetetään suunnitelman mukaisesti Yhdysvaltoihin, hän on ennen vuoden ikää menettänyt jo tavallaan kaksi perhettä. 

7 kommenttia:

  1. Hui kamala! Inhimillistä ja ymmärrettävää haluta saada lapsi, mutta kuvailemissasi tapauksissa paukutellaan jo lakien ja etiikan rajoja. Inhimillisesti ajateltuna saattaa käydä jopa niin, että voittajia ei noissa kuvioissa ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Adoptioperheet ehkä voittavat koska saavat elämäänsä rakkaan lapsen, ja kokevat itsensä päälle vielä hyviksi ihmisiksi? Mutta silloin kun adoptoiduilla lapsilla on oikeasti olemassa biologiset vanhemmat, vanhemmat menettävät tässä vaihtokaupassa lapsensa ja lapset yhteyden omaan menneisyyteensä. Mikään uskonto, Jumala tai taloudellisesti turvatumpi tulevaisuus ei ole mielestäni sen menetyksen arvoista.

      Poista
  2. Kirjoitat niin asiaa! Muutenkin vierastan tätä Amerikkalaisten suosimaa "Jumala kehoitti"-asetelmaa. He pelastavat orpoja Jumalan nimessä. Se ei aina ole oikein. On helppoa lausua sanoja, mutta onko se oikein näitä ihmisiä kohtaan? Ei! Moni köyhä äiti antaa lapsensa pois, koska ajattelee lapsen saavan paremman elämän. Mutta Jumalan nimessä, onko se elämä aina parempi? Jos lapsi on lähes "ostettu"?

    Kannatan myöskin tiukkaa adoptiolakia ja vaikka matka adoptiovanhemmaksi byrokratian rattaissa on hidas ja tuskaisa, olemme ainakin 99% varmoja siitä, ettei lapsi ole joutunut lapsikaupan uhriksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Harriet! Vähän jännitin, että mitä sinulla saattaisi olla tästä sanottavana, kun tunnet kansainvälisten adoptioiden maailman niin paljon paremmin kuin minä. Sinun blogisi on näiden minun kuvaamieni tilanteiden täysi vastakohta, ja luo uskoa hyviin adoptiokokemuksiin. Liikutun usein kun luen teidän ihan tavallisesta arjestanne, koska se kertoo niin paljon siitä kuinka pienenne ovat asettuneet omaan perheeseensä ja mikä onni adoptio voi parhaimmillaan asianomaisille olla.

      Näistä uskonnon johdattamista amerikkalaisista vielä: kun ihmisellä on Jumala näin vahvasti takataskussaan, häntä on vaikea kyseenalaistaa. Jos Jumala on kehottanut adoptoimaan, mitä siihen voi sanoa? Kaikki epäilykset ja kysymykset ovat silloin vain Saatanan yrityksiä suistaa uskova ihminen Jumalan osoittamalta reitiltä. Ihan kirjaimellisesti olen kuullut ihmisten viittaavan siihen, että Saatana pyrkii (esimerkiksi) adoptioprosesseja hidastamaan.

      Poista
  3. Suomessa kesällä uusiutuva adoptiolaki tiukentaa täällä myös näitä villejä adoptioita.

    Olen joskus nähnyt dokumentin, kun amerikkalaisperhe meni hakemaan juuri näin lastaan jostain köyhästä maasta, jossa lapsikauppa muutenkin rehotti. Mukana lasta oli luovuttamassa eräs mies ja itkevä nainen. Adoptioäidille paljastui myöhemmin, että itkevä nainen oli juuri tämän pienen suloisen vauvan äiti! Hän oli saanut rahallisen korvauksen lapsesta ja ajtteli elättää sillä itsensä ja muun perheensä.

    Kansainvälinen adoptio on hyvä ratkaisu siinä vaiheessa, kun lapsi on todella orpo, eikä adoptio omassa maassa onnistu. Kaiken perusta on kuitenkin se, että lapselle etsitään uusi koti!
    Tokihan me vanhemmat olemme lähteneet itsekkäistä syistä liikkeelle, halusta saada lapsi!

    Kaikkein paras ratkaisuhan jokaisella lapsella olisi saada elää biologisten vanhempiensa kanssa, edellyttäen että olosuhteet ovat hyvät. Amerikan ihmemaassa elävät Jumalan ohjaamat vauvan hakijat eivät välttämättä tee lasta onnelliseksi! Kyllä köyhäkin voi olla onnellinen omiensa joukossa!

    Ehkä ovat uskossaan niin syvällä, että voivat sanoa Jumalan kertoneen, että heidän tulee adoptoida tyttövauva. Minusta se on hieman teatraalista verhoutua Jumalan sanojen taakse ja saada sillä oikeus tekemisilleen asioille.
    Sekä myös minulla käy korvaan heidän kauhistelu, kuinka heidän pieni suloinen adoptiolapsensa on nyt vielä jossain missä lie huonoissa oloissa synnyinmaassaan ja he rukoilevat Jumalaa, että saavat lapsensa pian kotiin parempiin oloihin. (Juurikin jokin aika sitten eräästä blogista luettua.) Kyllä se synnyinmaa on kuitenkin heille kaikki kaikessa, kulttuurierot vain ovat huomattavat. Mutta ei se sen huonompaa ole!

    Pieni avautuminen tähän aamuun :) Toivottavasti ei haittaa?!

    Maailma on vain täynnä vielä näitä lapsikaupan ylläpitäjiä! Niin kauan kuin on kysyntää, on myös tarjontaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sataprosenttisen samaa mieltä kaikesta mitä sanoit. Kiitos kun avauduit, ei todellakaan haittaa, päinvastoin! Blogimaailman ihania ihmeitä on tämä mahdollisuus vaihtaa mielipiteitä ja keskustella maailman äärestä toiseen ihmisten kanssa, joihin muuten ei ehkä olisi tullut tutustuneeksi.

      Kaikki vanhemmat (biologiset ja adoptiovanhemmat) jotka varta vasten hankkivat lapsia, hankkivat varmasti lapsia lopulta aina itsekkäistä syistä. Itse asiassa mielestäni itsekkäämpää on biologisten lasten hankkiminen siinä mielessä, että heillä kuormitetaan maailmaa siitäkin huolimatta, että maailmassa on orpolapsia, jotka tarvitsisivat koteja, ja meitä on täällä planeetalla joka tapauksessa jo ihan tarpeeksi. Itsekkyydessä ei siis adoptioiden kohdalla ole mielestäni mitään pahaa, kunhan tiedostetaan, että adoptioiden pitää kuitenkin lopulta ajaa kaikkien osapuolten asiaa eikä vain adoptiovanhempien. Yhdeltä vanhemmalta ei saisi toinen käydä ottamassa tai ostamassa lasta vain siksi, että lapsen haluaa ja siihen on varaa.

      Silloinkin kun raha ei vaihda käsiä ja lapsia ei käytännössä osteta, voi lupaus lapsen hyvästä elämästä (ja yhdestä vähemmästä suusta ruokittavana) olla köyhille biologisille vanhemmille kuin rahaa käteen, ja Jumalallakin voidaan uskovia ihmisiä painostaa.

      Poista
    2. Olen samaa mieltä tuosta, että köyhissä maissa olisi usein parempi tukea lasten perheitä, jotta he voisivat itse pitää lapsensa. Tilanteessa, jossa lapsella on jo (köyhät) vanhemmat, on mielestäni aika itsekästä, että rikas perhe mieluummin "maksaa" lapsesta saadakseen hänet itselleen kuin auttaisi perhettä taloudellisesti. (Jos siis raha on ainoa syy lapsesta luopumiseen; useinhan syitä on muitakin!.) Orpolasten kohdallahan tilanne on ihan eri. Nämä eivät kyllä ole mustavalkoisia asioita... Mutta aika hurjia esimerkkejä kyllä kerroit.

      Poista

Kiitos kommentistasi!