tiistai 8. toukokuuta 2012

Vihainen internet

Erään seuraamani amerikkalaisen blogin kirjoittajan ympärille on kehittynyt suuri fanijoukko ja vähintään yhtä suuri vihaajajoukko. Ihailijoiden mielestä bloggaaja on ihastuttava ja älykäs, vihaajien mielestä narsistinen ja naiivi. Minä en ole kyseisen bloggaajan ihailija enkä vihailija. Minun mielestäni hänen bloginsa kuvat ovat kauniita. Hänen bloginsa myötä minun silmäni ovat avautuneet ymmärtämään ihan uudella tavalla Downin oireyhtymää. Siksi palaan blogia viikosta toiseen lukemaan. Vihaajien mielestä blogin kuvat ovat suorastaan liian kauniita, kuvakulmat eivät riittävästi osoita kirjoittajan lapsen Downin oireyhtymän merkkejä, blogin kuvissa ja kirjoituksissa esitelty elämä vaikuttaa kerta kaikkiaan liian hyvältä ja kauniilta ollakseen totta. Se, että jo blogin nimi kertoo siitä, että siinä keskitytään lähinnä elämän parempiin puoliin ei tunnu arvostelijoita rauhoittavan. Vihaajat pitävät naista kaikessa myönteisyydessään huonona edustajana amerikkalaiselle Downin oireyhtymä -yhteisölle.

Kyseinen bloggaaja on äskettäin julkaissut kirjan. Pahaa aavistamatta luin eilen internetissä kirjan arvosteluja, kun yritin päättää kiinnostaako kirja minua niin paljon, että sen hankkisin käsiini. Arvostelujen alla olevissa kommenteissa kävivät naisen puolustajat ja vastustajat kovaa kisaa, jossa kaikki keinot näyttivät olevan sallittuja. Sekä naisen ihailijat että vihaajat käsittelivät kommenteissaan itse blogin ja kirjan lisäksi avoimesti naisen persoonallisuutta, perhettä, menneisyyttä ja nykyisyyttä ikään kuin he tuntisivat naisen henkilökohtaisesti, ja ikään kuin olisi ihan asiallista arvioida tuntemattoman ihmisen ajatuksia ja motiiveja internet-keskustelussa suuntaan tai toiseen. Tämä ilmiö ei missään määrin ole vain amerikkalainen: vähän sattumalta tänä aamuna osuin lukemaan suositun suomalaisen blogin kirjoittajan persoonallisuudesta ja menneisyydestä vähän samanlaisia arvioita, ihailusta halveksuntaan. 

On totta, että julkisuuden henkilön, oli hän sitten kuuluisa bloggaaja tai vaikkapa filmitähti, täytyy jollain tasolla kestää arviot omasta julkisesta persoonastaan. Mutta miten ihmiset jaksavat tuntea niin suuria tunteita tuntemattomia kohtaan, puolesta tai vastaan? Tyhjästä eivät nämä tunteet synny, eikä niillä aina tunnu olevan niin kovasti tekemistä niitten näennäisen kohteen kanssa. Vahvoihin tunteisiin tuntemattomia blogien kirjoittajia tai esimerkiksi Hollywood-tähtiä kohtaan kulminoituvat ehkä ihmisten omat erilaiset odotukset ja pettymykset, onnen- ja katkeruudentunteet?

Samalla tapaa nuo erilaiset henkilökohtaiset kokemukset ja tuntemukset elävät kai myös ihmisten asenteissa ulkomaalaisia kohtaan. Vai mistä syntyy muukalaisviha, ja mistä toisaalta ne asenteet jotka hyväksyvät vierauden ja erilaisuuden?

On järkyttävää millä tarmolla toiset jaksavat vieraita ihmisiä vihata vain siksi, että he näyttävät erilaisilta tai ovat kotoisin eri maasta tai kulttuurista. Ulkomaalaisvihasta ja ulkomaalaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista käytiin tänään eräässä seuraamassani suomalaisessa blogissa mielenkiintoista keskustelua, ja ulkomaalaisviha oli tänään taas vastassa myös eräällä ulkosuomalaisten keskustelupalstalla. Niin todellakin, itse toisessa maassa asuvat eivät nähtävästi hekään automaattisesti välty olemasta ennakkoluuloisia omassa kotimaassaan asuvia ulkomaalaisia kohtaan. Ulkosuomalaistenkin joukossa on niitä, jotka toivovat ulkomaalaisten pysyvän omissa maissaan. Ironista vai mitä?

Viha tuntemattomia ulkomaalaisia kohtaan on irrationaalista ja perustuu parhaimmillaankin yleistyksiin, ennakkoluuloihin ja stereotypioihin. Muukalaisviha kertoo varmasti paljon enemmän vihaajasta kuin hänen vihansa kohteesta. Mutta miten kääntää muukalaisviha vihaajaa itseään kohti niin, että hän käsittelisi omat epävarmuuden tunteensa ja ennakkoluulonsa, eikä enää kokisi tarvetta heijastaa omia huonoja tunnelmiaan muihin? Tarvitaan kai sarjakuvien supersankari, jonka kämmenestä kaikki paha kimpoaa aaltoina takaisin sinne mistä on lähtöisin! Tai sitten paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. 

10 kommenttia:

  1. Hyvia pohdintoja jalleen internetin maailmasta, kylla se on mullistanut elamaamme ehka enemmin kuin ymmarrammekaan. Tasta on jo aikaa kun luin jonkun lehden nettisivuilta jutun suomal. pariskunnasta joka oli tehnyt irtioton oravanpyörasta ja lahtenyt maaraamattömaksi ajaksi maailmalle, työt oli jatetty ja kaikki myyty. Juttu oli kiva mutta kommentteja oli uskomaton maara ja suurin osa todella negatiivisia. Ihmisia tuntui arsyttavan suunnattomasti etta joku tekee niin. Monen mielesta oli suorastaan rikollista ensin kouluttautua Suomessa, tehda töita ja sitten yhtakkia paattaa jattaa Suomi taakseen. Ólen aika jarkyttynyt siita etta joku oikeasti ajattelee niin, valvoo toisen tekemisia ja vaatii etta suomalainen ei saisi muuttaa ulkomaille jos on nauttinut maan verorahoilla tuetusta koulutusjarjestelmasta ja terveydenhuollosta. Suomessa elaa vahvasti tallainen neuvostoajattelu. Kommentointi internetissa on valilla niin mustavalkoista etta jos ihmiset oikeasti ajattelevat niin alkaa koko pallo tuntua pelottavalta paikalta asustella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra taas mielenkiintoisesta kommentista. Näin tuon jutun minäkin aikoinaan ja sen alla olevat kommentit, ja olin niin kuin sinäkin aika pöllämystynyt. Minähän olen tehnyt ehkä vielä pahemman tempun: opiskellut ulkomailla suomalaisilla opintotuilla, enkä sitten koskaan tullutkaan Suomeen takaisin veronmaksajaksi. Muistan, että presidentti Halonenkin aikoinaan vähän tällaista toimintaa puolella sanalla paheksui, ja nettikommentoijat varmasti tahoillaan vielä monin kerroin enemmän ja monisanaisemmin!

      Tunnen täällä Belmopanissa erään ulkomaalaisen naisen, joka esimerkiksi Facebookissa puhuu Belizestä todella kamalaan sävyyn. Mielenkiintoista oli se, että hän oli paljon asiallisempi, kun hänen kanssaan kerran jouduin kasvokkain keskusteluun Belizestä ja täällä asumisesta. Tietokoneen ruudulle tulee kai helpommin kirjoittaneeksi omat ajatuksensa kuin mitä niitä toiselle kasvokkain sanoisi.

      Poista
  2. Hei!

    olen jättänyt sinulle haasteen. Löydät sen blogistani :)

    VastaaPoista
  3. Minusta on ihmeellistä miten ihmiset reagoivat blogikirjoituksiin ja bloggareihin. Tuntuu että mitä enemmän kirjoittaja ärsyttää niin sitä hartaammin juttuja luetaan ja kommentoidaan. Nimettömänä on helppo olla ilkeä. Jos minä en jostain blogista tai bloggarin tyylistä tai mielipiteistä pidä niin en sitä seuraa ja sillä hyvä. Meidän maailmankuvamme on niin erilainen, kaikkien kanssa ei voi eikä tarvi olla samaa mieltä ja eri ihmiset reagoivat tai kokevat eri elämäntilanteet hyvin eri tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, ettei kenenkään blogia tarvitse lukea, jos se niin ärsyttää! Alan muutenkin olla vähän sitä mieltä, että olisi ihan hyvä itse rajoittaa omaa internetin käyttöä niin, ettei se pääse liikaa raivostuttamaan.

      Ehkä ongelma on siinä, että mm blogien ja keskustelupalstojen välityksellä pääsee kosketuksiin ihmisten ja mielipiteiden kanssa joita emme välttämättä muuten niin kohtaa. Itse huomaan, etten tiedä miten suhtautua esimerkiksi rasismiin internetissä - tunnen yhtäältä jonkinlaista velvollisuutta esittää eriäviä mielipiteitä, mutta toisaalta olen tajunnut, että siihenhän minun elämäni sitten meneekin, rasismia netissä kyllä riittää!

      Poista
  4. Ja tässä juurikin nähdään ihmisen tapa käsitellä asioita.. Tartutaanko hyvään vai pahaan. Onko ihminen täydellinen sellaisena kuin on vai eikö täydellistä ihmistä olekkaan. Nämäkin aurinkolapset, ovatko he luomakunnan ihmeitä, lapsenomaisia innostuvia ja täysillä rakastavia ihmisiä vai vain kehitysvammaisia ja hui kauhistus erilaisia.

    Viha on naamioitunutta pelkoa ja kateutta. Kumpa ihmiset tajuaisi, että toisen onni ei ole itseltä pois. Ja sen että myös vaikeista asioista voi iloita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulen, että vihan takaa löytyy ainakin pelkoa ja usein myös kateutta. Olisi hienoa, jos kaikki pyrkisivät käsittelemään omia negatiivisia tunteitaan sen sijaan, että niitä täytyy kääntää muihin päin.

      Onneksi tuon downin syndroomaa(kin) käsittelevän blogin ympärillä käydyssä tappelussa ei sentään puhuta downin syndroomaa potevista lapsista pahaa tai arvostella heitä millään tavalla. Riitely on jäänyt junnaamaan siihen ärsyttääkö blogin kirjoittaja vai onko hän ihana ihminen.

      Monet niistä, jotka tuosta blogista ja sen kirjoittajan persoonallisuudesta internetissä riitelevät ovat itse asiassa itse vanhempia, joitten lapsella on downin oireyhtymä. Nämä vanhemmat katsovat kai suhtautuvansa itse paremmin koko oireyhtymään kuin blogin kirjoittaja (jolla on blogissaan hyvin aurinkoinen ja hyväksyvä asenne omia lapsiaan ja koko maailmaa kohtaan). Että tällakin tasolla voi riidellä... Se tuntuu jotenkin turhalta!

      Miksi on niin vaikea hyväksyä, että olemme kaikki yksilöitä ja meillä on erilaisia huolia ja onnenaiheita, ja ettei meidän kaikkien tule ollakaan samanlaisia? Vaikeaa se on minullekin esimerkiksi siinä mielessä, että minun on todella vaikea hyväksyä niitä, jotka eivät tätä maailman moninaisuutta hyväksy!

      Poista
    2. He pelkäävät että valoisasti asioihin suhtautuva ihminen vie heidän tilanteestaan jotain pois...
      Jospa nämä negatiivi-ihmiset saavat esim.sääliä ja myötätuntoa omasta "sairaasta" lapsestaan/läheisestään. He pelkäävät mitä jää jäljelle jos ne otetaan pois..
      Ei kestetä sitä että joku voi olla onnellinen ja valoisa samanlaisessa asiassa missä itse rypee ja räytyy.

      Poista
    3. Niin se varmaan on.

      Joittenkin ihmisten varmuutta heidän omien ratkaisuidensa oikeudesta uhkaa se, että joku muu toimii samanlaisessa tilanteessa toisella tapaa. Mutta mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle, ja aika harvoin toisten henkilökohtaiset ratkaisut ovat kuitenkaan muilta pois.

      Poista

Kiitos kommentistasi!