torstai 28. kesäkuuta 2012

Hyvän olon aineksia

Muutin tänä aamuna yläkerran makuuhuoneissa vähän huonekalujen järjestystä. Matildan pinnasänky muutti toistaiseksi pois Mikon huoneesta takaisin meidän vanhempien huoneeseen. Pinnasängylle teki tilaa nojatuoli, joka puolestaan muutti välikköön. Uudesta paikastaan kirjahyllyn edustalta nojatuoli oikein kutsuu istumaan ja lukemaan. Sekä Mikon huoneesta että Cosimon ja minun huoneesta tuli huonekalujen järjestelyn myötä yhtäkkiä entistä avarampia ja valoisampia. Toivon, että huoneet iltaisin kutsuvat meitä kaikkia nukkumaan hyvät yöunet. 

Järjestys ja siisteys kotona tekee hyvää myös minun päälleni. Kaappien siivoaminen kirkastaa mieleni yhtä tehokkaasti kuin reipas ajatuksia selkeyttävä ulkoilu. Samalla tavalla huonekalujen uudestaan järjestäminen tuntui tänä aamuna järjestävän myös pääni. Lähdin makuuhuoneiden järjestelyn jälkeen tavallista tehokkaamalle kauppakierrokselle, nautin ajatuksella Formosassa herkullisen jäälatten kahvilan naistenlehtipino seuranani, ja sitten kävin vielä leikkauttamassa hetken mielijohteesta tukkanikin. Sain paljon aikaan parin tunnin aikana ja olin koko aamun erinomaisen hyvällä tuulella.  

Hyvää mieltä ja reippautta olen tänään saanut myös ruuan kautta. Aamiaiseksi söin oman puun mangoa ja ystävän maatilalta saatua guavaa. Lounaaksi lisää mangoa, ihania belizeläisiä pikkuluumuja, ja luomukananmunista tehtyä munakokkelia ja juustoa tortillan sisään kietaistuna. Kuumalla säällä ei tee mieli syödä paljon eikä kovin raskas ruoka maistu ainakaan päivisin. Raikkaat ja makeat hedelmät ovatkin nyt parasta herkkua. Luomukananmunat maistuvat minulle ja lapsille myös säällä kuin säällä. Muutaman viime viikon ajan olemme syöneet entistäkin luomumpia munia. Niitten maku on vahvempi ja jotenkin selkeämpi ja keltuaiset ovat pyöreitä kuin pienet pallot. 

Luin Formosassa latten ääressä istuessani naistenlehdestä artikkelin intuitiivisesta syömisestä (intuitive eating). Ilmiö on minulle sinänsä tuttu ja olen viime vuosien aikana vähän kerrallaan huomannut, että intuitiivinen syöminen on minulle ehdottomasti toimivin tapa nauttia ruuasta ja myös laihtua tarvittaessa kuin huomaamatta. Intuitiivisessa syömisessä kuulostellaan nälän ja kylläisyyden tunteita ja syödään niitten mukaan. Mikään ruoka ei ole kiellettyä. Kun syö vaistonvaraisesti ja ajatuksella tekee itse asiassa mieli syödä hyvin. Pieni pala suklaakakkua maistuu hyvältä mutta ajatus toisesta palasta tuntuu jo liialta. Minun tekee vaistonvaraisesti mieli ennen kaikkea hyviä, tuoreita raaka-aineita: lihaa, kalaa, hedelmiä, vihanneksia. Kohtuudella leipää ja esimerkiksi pastaa. Herkkuja sopivasti, ja pullollinen olutta tai lasi viiniä jos siltä tuntuu. 

Aina en muista enkä osaa syödä vaistonvaraisesti ja huomaan pian, että olen vähän huonovointinen eikä minulla ole samalla tavalla energiaa. Mutta toisaalta riittää, että syön muutaman päivän ajatuksella ja vaistoani seuraten: oloni paranee heti ja usein vaakakin alkaa nopeasti näyttää vähän pienempää lukemaa. Laihduttaminen itsessään ei minulle sovi, haluan nauttia kaikenlaisesta ruuasta kohtuudella, enkä halua täyttää päätäni ajatuksilla kaloreista ja "hyvistä" ja "pahoista" ruuista. Ajatuksella syöminen tekee omalta osaltaan itse asiassa ruokailusta entistäkin nautinnollisempaa. Tekee hyvää keskittyä siihen mitä syö, syödä vain niin paljon että on kylläinen, ja nauttia jokaisesta suupalasta. 

Suupaloista puheenollen, uunissa valmistuu parhaillaan illalliseksi porsaankyljyksiä ja niitten kylkiäiseksi vihanneksia kookosmaidossa ja riisiä, kunhan saan riisinkeittimen päälle. Aion varmasti nauttia joka suupalasta!

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Hyvä tässä ja nyt

On vaikea elää muuttoa odotellen. Järki sanoo, että täytyy vaan yrittää elää hetkessä ja unohtaa koko muutto. Se toimii tavallisen arjen tasolla, mutta ei paljon sen pitemmälle. Meidän oli esimerkiksi pakko miettiä tulevaisuutta ja muuttoa ennen kuin saatoimme tehdä lopullisen päätöksen siitä jääkö Skippy meille. Arjen tasolla pystymme suuremmitta ongelmitta hoitamaan kolme koiraa siinä kuin kaksikin, mutta pystymmekö muuttamaan kolmen koiran kanssa? Pohdiskelimme, että kahden koiran kanssa muuttaminen tulee jo olemaan aika hankalaa; kolmas mennee siinä joukon jatkona ilman suurempia lisävaikeuksia. 

Mutta: Laitetaanko uusia tauluja seinälle? Teetetäänkö uusia huonekaluja, jotka olisivat tarpeen täällä mutta jotka eivät välttämättä mahdukaan uuteen kotiimme jossain vielä toistaiseksi tuntemattomassa kaupungissa maailman toisella reunalla? Ennen kuin aloitan täällä mitään isompaa projektia huomaan miettiväni kuinka monta kuukautta minulla on aikaa sitä jatkaa ja kannattaako ryhtyä toimeen vai odottaa suosiolla seuraavaan maahan. 

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Olemme melko todennäköisesti Belizessä kuitenkin vielä noin vuoden. Miko saa käydä ensimmäisen kouluvuotensa yhdessä ja samassa koulussa eikä joudu aloittamaan uudessa maassa uudessa koulussa kesken kouluvuoden. Ehdimme rauhassa opettaa koirat viihtymään kuljetuslaatikoissaan, ja meillä itsellämme on aikaa tottua ajatukseen muutosta. Uusi kotimaa ei tule varmaankaan selviämään hyvään aikaan, joten emme onneksi voi vielä pitkään aikaan alkaa elää jalka tulevassa todellisuudessa vaan olemme tukevasti kiinni tässä todellisuudessa. Elämä on täällä ja nyt, ja kaikki on hyvin. 

Vietimme eilen Matildan syntymäpäiviä pienellä porukalla. Illalla Matilda hymyili onnellisena nukkumaan mennessään ja sanoi hartaasti englanniksi "I love friends" (rakastan ystäviä). Matilda puhuu tällä hetkellä paljon englantia, tosin myös suomi alkaa sujua koko ajan paremmin; tytöllä on selvästi kielenkehityksen kausi meneillään ja se heijastuu kaikkiin kolmeen kieleen. Matilda kertoo vilkkaasti ajatuksistaan ja puhuu paljon myös ilmeillään. Liekö se italialaisuutta vai muuten vaan meidän lasten juttu, mutta he ovat molemmat hyvin ilmeikkäitä.

Mikolla on meneillään elämänsä viimeinen leikkikouluviikko. Maltan tuskin odottaa, että tämä elämänvaihe tulee päätökseen. Ei siksi, että minulla olisi kiire saada Miko koulutielle, vaan siksi, että minulla on vähän vaikea ja ristiriitainen suhde Mikon leikkikouluun. Kävin itse lapsuudessa ihanassa yksityisessä suomalaisessa päiväkodissa, jossa kaiken tekemisen ja olemisen takana oli ajatuksia ja periaatteita. Mikon paikallinen leikkikoulu on minun omaan lapsuudenkokemukseeni verrattuna ennemminkin paikka jonne lapset voi parkkeerata muutamaksi tunniksi. Kysymys ei ole siitä, että odottaisin, että kaksi- ja kolmivuotiaille opetetaan mitään erityistä - itse asiassa olen sitä mieltä että opetus saisi alkaa mahdollisimman myöhään - mutta minua on harmittanut Mikon leikkikoulussa esimerkiksi se, että siellä ei näytä olevan juurikaan kaikkia lapsia koskevia sääntöjä. Joittenkin lasten rikkomuksista tehdään asiaa, mutta toisaalta erään häirikkölapsen huono käytös saa jatkua loputtomiin ilman mitään seurauksia koska lapsen isä on täällä Belmopanissa tärkeässä asemassa oleva ulkomaalainen. Leikkikoulussa lapsia myös opetetaan hyvin vahvasti tytöiksi ja pojiksi, mikä ei istu minun arvomaailmaani ollenkaan. Leikkikoulussa on kokoelma roolivaatteita joita lapset saavat kokeilla silloin tällöin. Pojat eivät kuitenkaan saa halutessaan pukeutua esimerkiksi prinsessoiksi tai edes vaaleanpunaiseen Power Ranger -asuun koska ne kaikki kuuluvat vain tytöille. Tyttöjä ja poikia ei myöskään kannusteta leikkimään yhdessä vaan päinvastoin. 

Odotan todellakin tämän aikakauden loppua ja perjantaina aion jotenkin juhlistaa Mikon ja Matildan kanssa Mikon viimeistä leikkikoulupäivää. Minusta tuntuu, että sekä Miko että minä tarvitsemme jonkinlaista rituaalia merkitsemään leikkikouluajan loppua. Tämä on Mikolle suuri elämänmuutos ja hänen puolestaan olen kaikesta huolimatta vähän surullinen siinä mielessä, että hänen ystävyytensä joittenkin leikkikoulukavereiden kanssa taitaa päättyä tähän viikkoon. Toivon, että uusi koulu vie ensi syksynä niin mennessään, ettei leikkikouluympäristön ja joidenkin kavereiden menetys kasva liian suureksi suruksi. Kaksi Mikon leikkikoulukaveria aloittaa onneksi hänen kanssaan uudessa koulussa mikä osaltaan toivottavasti auttaa Mikoa sopeutumaan uuteen todellisuuteensa. 

Eläinmaailmaan kuuluu myös hyvää. Skippy on lyhyessä ajassa voittanut paikan sydämestäni Poppyn ja Pongon rinnalla eikä sen lisääminen perhekuntaamme ole ollut ollenkaan niin dramaattista kuin Poppyn ja Pongon aikoinaan. Poppy oli kuten sanottu pentuna aika riiviö, ja ero koirattoman ja koirallisen talouden välillä oli valtava. Koiranhoito vie arjesta hyvän osan, mutta kaikkein suurin haaste minulle koiranomistajana ovat loma-ajat. On kamalaa jättää rakkaita lemmikkejä muitten hoitoon, oli hoitaja miten hyvä ja luotettava tahansa. Siitä asti kun meillä on ollut Poppy, ajatus lomasta ei enää ole ollut yksiselitteisen hyvä, vaan sen toinen puoli on täynnä huolta. Lomailemmekin nykyisin lyhyemmin ja harvemmin kuin silloin kun meillä ei vielä ollut koiria. Ensimmäisen koiran ottaminen muutti siis niin arkeamme kuin lomiakin. Pongon lisääminen tuntui sekin jotenkin isolta muutokselta ja kesti kauan ennen kuin tuntui arkipäiväiseltä, että meillä onkin yhden sijasta kaksi koiraa. Mutta Skippy taas tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvästi perheemme jäseneltä. Auttaa asiaa, että se on niin helppo koira: Skippy pitää kaikista ihmisistä ja erityisesti lapsista, ja ennemminkin pelkää vieraita koiria kuin tuntee tarvetta uhitella kaikille niin kuin Poppylla on tapana. Mikäs tuon kanssa on ollessa.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Juhannusonnea

Juhannus kuluu täällä tavallisen perjantaipäivän malliin. Jossain lähellä surisee ruohonleikkuri kovaan ääneen. Matilda nukkuu päiväunia ja Miko leikkii Legoilla. Koirat ovat tahoillaan päivälevolla. Cosimo on vielä toistaiseksi töissä. 

Aamulla kävin kauppakierroksella ostamassa tarvikkeita Matildan sunnuntaisia syntymäpäiväjuhlia varten. Vieraaksi olemme kutsuneet Matildan kaksi pientä tyttökaveria perheineen. Odotettavissa ovat hyvin matalan profiilin juhlat: teetä ja mehua, kurkkuvoileipiä, suklaaneliöitä (brownies) ja mustikkamuffinsseja. Ei mitään pelejä tai leikkejä, eikä minkään valtakunnan lahjapussukoita vieraiden poisvietäväksi. Vähän kerrallaan uskallan toteuttaa lastenjuhlia enemmän ja enemmän omista lähtökohdistani sen sijaan, että pyrkisin vastaamaan ympäristön odotuksiin. Se tuntuu hyvältä.

Ollaan taas siinä vaiheessa vuotta, että melkein joka ilta ja yö ukostaa. Pongo-parka! Se on ehkä aavistuksen verran rauhoittunut eikä enää kulje levottomana ympäri taloa ukkosmyrskyn aikaan, mutta tärisee kuitenkin edelleen kauttaaltaan koko myrskyn ajan. Aion yrittää seuraavaksi sille sellaista paitaa, jonka pitäisi rauhoittaa sellaisia koiria, jotka pelkäävät ukkosta tai vaikkapa ilotulituksia. Kunhan nyt vaan saisin jostain paidan hankituksi ja toimitetuksi tänne Belizeen. Skippy ei onnekseen ukkosta kuule ja nukkuu tyytyväisenä läpi kaikkien myrskyjen, eikä Poppykaan niistä välitä. Ihailen Poppyn rautaisia hermoja, se on todellakin välillä talouden ainoa järkevä aikuinen! 

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon nämä meidän koiramme ovat minulle opettaneet. Poppy oli levoton ja vähän mahdotonkin pentu; hyperenerginen ja nopea liikkeissään. Useamman kerran itkin Poppyn pentuaikoina, että kunpa olisi sille joku toinen hyvä koti! Sellaistahan ei vaan tietysti Jamaikalta helposti sekarotuiselle kulkukoiralle löydy enkä halunnut lähettää koiraa minnekään onnettomiin oloihin. En kai olisi rakasta sekopäätä lopulta antanut pois edes hyvään kotiin, mutta olimme kyllä pitkään helisemässä pikku-Mikon ja nilkkoja ja ranteita loputtomasti jäystävän väkkäränä pyörivän Poppy-pennun kanssa. Vielä Belizen alkuaikoinakin Poppy oli niin energinen ja innokas vahtikoira, että en meinannut saada päiväunia Mikon kanssa nukuttua, kun Poppy poukkasi yhtenään ikkunassa haukkumassa kaikkia ohikulkijoita. Mutta sitten taisin itse saada lisää itsevarmuutta koiranhoitoon ja toisaalta Poppykin aikuistui, ja yhtäkkiä oltiinkin siinä tilanteessa, että aloimme elää rauhallista yhteiseloa. Poppysta tuli minun tukeni ja turvani, rauhallinen seuralaiseni. Edelleen se on raivokas vahtikoira, mutta ei juurikaan hauku turhaan. Tunnen oloni äärimmäisen turvalliseksi ja rauhalliseksi Poppyn kanssa. Ensimmäiset pari vuotta Poppyn elämästä en ymmärtänyt lainkaan mitä sen päässä liikkui, mutta nyt minusta tuntuu, että olemme usein samalla aaltopituudella. Poppy on oppinut lukemaan minua ja minä Poppya.

Pongoa tunsin ymmärtäväni alusta asti, ja se tuntui puolestaan hyvin nopeasti tajuavan, että olin sen suhteen hyvällä asialla. Sairas ja aliravittu Pongo antoi minun hoitaa itseään ja tuntui luottavan siihen, että lääkkeet ja pesut ja hoidot olivat sen omaksi hyväksi. Ensimmäisinä viikkoina meillä Pongo olisi halunnut vain istua minun sylissäni kaiken aikaa. Sen iho oli sairauden vuoksi rikki ja sen karvat kuluneet pois; kukaan ei ollut varmasti koskenut sitä pitkään aikaan. Pidin Pongoa hyvänä niin paljon kuin mahdollista, ja rapsutukset ja silitykset varmasti auttoivat sitä omalta osaltaan lääkkeiden ohella toipumaan. Poppya käytimme aikoinaan paljon eläinlääkärillä erinäisistä syistä, mutta Pongon hoidossa minun oli luotettava paljon enemmän itseeni, eläinlääkäripalvelut Belmopanissa kun ovat huomattavasti huonommalla tolalla kuin Kingstonissa. Opinkin Pongon ensimmäisenä vuonna meillä paljon koiran käytännön sairaanhoidosta. Pongon alkuajoista omaksumiani tapoja noudatan nyt myös Skippyn hoidossa, ja samoja oppeja käytin hyväkseni myös silloin kun Scruffy oli meillä hoidossa ennen kuin lähti omaan uuteen kotiinsa.

Ja entäs sitten Skippy… Meillä korotetaan paljon ääntä. En ole siitä mitenkään ylpeä, mutta niin se vain on. Onkin kuin johdatusta, että meillä on nyt koira, joka ei kuule kovempaakaan huutoa tai ärinää. Skippyä ei voi käskeä, siihen voi vedota vain hyvällä. Tämä jos mikä on asia, jossa minä tarvitsen opetusta! Ja Skippy palkitsee kaikki harjoitukset olemalla hyvin rakastettava. Se suhtautuu Mikoon ja Matildaan iloisesti ja kärsivällisesti, on aina valmis leikkiin Pongon kanssa, ja ymmärtää kunnioittaa Poppya. Skippy haluaa miellyttää meitä aikuisihmisiä ja on meihin jo nyt liikuttavan kiintynyt. Jos meidän kodistamme jotain puuttui, se taisi olla juuri tämä pieni koira. 

Tällä seurueella käymme nyt juhannuksen viettoon. Ruokalistalla on pestopastaa ja Pedigreetä, aikuisihmisille ehkä pullo olutta, lapsille lasilliset mehua, ja koirille raikasta vettä. Nukkumaan menemme varmaan hyvissä ajoin niin kuin tavallista. Tässä on minulle erinomaisen juhannuksen ainekset, vaikka grillilenkkiä voisin kyllä lisäksi vielä ihan mielelläni vähän maistella!

torstai 21. kesäkuuta 2012

Kaksi yksivuotiasta

Matilda täytti eilen kaksi vuotta ja on niin reipas ja fiksu, että on usein vaikea muistaa hänen olevan vasta kahden vanha. Meillä on talossa kuitenkin eilisen jälkeenkin vielä kaksi yksivuotiasta, jotka puolestaan käyttäytyvät mitä enimmässä määrin ikänsä mukaisesti.

Pongo täyttää tänä syksynä kaksi; Skippy on eläinlääkärin arvion mukaan kahden vasta vuoden päästä kesäkuussa. Nyt kun Skippyä ei enää vaivaa leikkausarpi eikä virtsatietulehduskaan, siitä on puhjennut esiin tohottava pentu, joka liikkuu nopeammin kuin salama. Pongo on omalta osaltaan ollut vilkas pentukoira siitä asti, kun se toipui meidän hoidossamme omista sairauksistaan jo kauan sitten. Saa nähdä rauhoittuuko Pongon meno kahden vuoden kohdalla niin kuin Poppyn aikoinaan.
















keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Vähän nolo ja haikeanhyvä

Heräsin tänä aamuna jo viideltä ihan omia aikojani. Puoli tuntia myöhemmin heräsivät koirat.  

Takapiha oli öisen sateen vuoksi veden vallassa, joten päästin koirat etupihalle ja menin itse mukana. En uskalla jättää Skippyä vahtimatta etupihalle, koska se on vielä sen verran laiha, että voisi mahtua aidan kolosta ulos jos oikein yrittäisi. Istuin siis talon edustan portailla tukka pörrössä silmät vielä unesta sumuisina vahtimassa koiria. Vanhassa pyjamassa, jonka alaosa on itse asiassa eri sarjaa kuin yläosa. Vähän nolona vilkutin ohikävelevälle Brasilian suurlähettiläälle ja hänen tyylikkäälle vaimolleen. He olivat varhain liikkeellä ulkoiluttamassa koiraansa niin kuin joka aamu. 

Tekee ihan hyvää tuntea itsensä vähän noloksi silloin tällöin. Ymmärsin, että olen vihdoin kasvanut aikuiseksi, kun huomasin ettei minua lopulta kovinkaan paljon haitannut, että Brasilian suurlähettiläs näki minut pyjama päälläni, unisena ja tukka sekaisin. Olin vain vähän nolostunut. Eipähän ollut edes ensimmäinen kerta: suurlähettiläspariskunta pääsi yllättämään minut pihalta pyjamassa jo viime viikolla. 

Tänään olemme hiljakseen juhlineet Matildan kaksivuotisuutta. Matilda on ollut liikuttavan iloinen kaikista pienistä syntymäpäivälahjoistaan, ja minä olen ollut sekoitus ylpeyttä ja hämmennystä. Kuinka onkaan minulla ihana pieni tytär. Empaattinen ja huumorintajuinen eläintenystävä, joka on samaan aikaan sekä määrätietoinen että herkkä. Mikä seikkailu Matildalla on elämässä edessään!

Näin Matildan kaksivuotissyntymäpäivänä ajatukset ovat kulkeneet tietysti myös taaksepäin tytön syntymän hetkiin. Kun Miko täytti kaksi, hän oli muutamaa viikkoa vailla isoveli; Matilda syntyi vain kuusi viikkoa Mikon kaksivuotissyntymäpäivien jälkeen. Niihin aikoihin Miko tuntui isolta pojalta, mutta nyt ymmärrän miten pieni hän oikeastaan silloin olikaan. Miten reipas isoveli hänestä, pienestä pojasta, kuoriutui samassa hetkessä kun pikkusisko saapui maailmaan! Miko on osoittautunut niin mahtavaksi ihmiseksi, että en aina huomaa enkä muista hämmästyä siitä kuinka viisas ja nokkela hän vasta nelivuotiaaksi onkaan. Ihanat lapset. 

En ole koskaan ollut suuri syntymäpäivien ystävä, mutta ehkä tämä onkin niitten merkitys ja tarkoitus: Pysäyttää meidät muistamaan, että elämäämme ihastuttavat ihmiset eivät ole aina olleet olemassa. Hiljentää meidät arvostamaan sitä kuinka he vuosi vuodelta kasvavat ja kehittyvät. 

Elämä tuntuu tänään vähän haikealta mutta oikein hyvältä. Hyvällä tavalla haikealta. Haikeanhyvältä.

Miko nollasta neljään
Matilda nollasta kahteen

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kolme menee siinä missä kaksikin?

Harmaasta säästä huolimatta lähdimme eilen ratsastustunnille. Viimeiset pari kolme ratsastuskertaa sade ja ukkonen ovat pakottaneet meidät joko peruuttamaan tunnin kokonaan tai lopettamaan ennen aikojaan. Olin jo alkanut vähän epäillä, että tähän aikaan vuodesta ei ratsastus iltapäivisin onnistu lainkaan. Onneksi lähdimme kuitenkin katsomaan miltä tallilla näytti. Ei nimittäin satanut ollenkaan vaan oli mukavan viileää, ja Miko ja minä pääsimme ihanalle maastoratsatukselle ratsastuksenopettajan ja hänen kahden nuoren avustajansa kanssa. Maastoratsastus on joka kerta yhtä mahtavaa. Tuntuu jotenkin enemmän siltä, että todella ratsastaa, kun saa olla kentän sijaan liikkeellä luonnossa. Oli hienoa katsoa miten opettajan nuoret avustajat laukkasivat vähän matkaa edellämme, ja upeaa nähdä miten Miko jaksoi olla valppaana kokonaisen tunnin verran uuden ponin selässä. Katselimme puita ja pensaita ja ihastelimme yli lentäviä papukaijoja. Miko ei olisi halunnut nousta ponin selästä tunnin lopussa lainkaan ja kyllä minäkin olisin vielä jaksanut jatkaa ainakin toisen mokoman verran. 

Mutta kotona odotti koiralauma ja minua vähän jännitti nähdä miten Skippy oli jaksanut odottaa sisällä yksikseen. Sitä ei voi vielä jättää isojen koirien kanssa olemaan ilman valvontaa ennen kuin leikkaushaava on kokonaan parantunut. Se oli siis ratsastustunnin ajan sisällä ja Poppy ja Pongo puolestaan pihalla. Tähän asti Skippyllä on aina ollut seurana sisällä joku ihminen, nyt se oli ensimmäistä kertaa vähän pitemmän aikaa ihan itsekseen. Mutta hyvin oli sujunut, ei ollut tullut Skippylle mieleen alkaa syödä sähköjohtoja tai pissailla sisälle sillä aikaa kun kävimme ratsastamassa. 

Muutenkin koira-asiat näyttäisivät olevan aika hyvällä mallilla. Skippyn itsevarmuus on viikossa kasvanut huimasti ja se on alkanut ymmärtää talon tapoja ja aikatauluja. Skippy voi paljon paremmin ja käyttäytyy nyt niin kuin höntin yksivuotiaan tuleekin, touhottaa ja yrittää jäystää minun käsiäni ja isompien koirien korvia. Tänään kävivät Pongo ja Skippy myös ensimmäisen kerran ihan todella leikkimään. Minulla oli täysi työ saada Skippy kiinni ja sisälle rauhoittumaan. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sen pitäisi ottaa rauhallisesti eikä juosta ja remuta, että haava varmasti paranisi kunnolla. Viikko on vielä tuota toipilasaikaa jäljellä. Ihanaa silti, että koirista on nyt jo tullut ihan oikeat kaverukset ja että niillä on hauskaa yhdessä. Poppy ei ole enää kolmevuotiaana niin kova leikkimään kuin alle kaksivuotias ylienerginen Pongo, ja on kaikkien kolmen koiran kannalta mukavaa, jos Skippystä tulee Pongolle leikkikaveri. 

Nyt kun Skippy ei ole enää niin arka ja se ymmärtää milloin meillä tehdään mitäkin, sen kuurous ei juurikaan tunnu eikä näy. Se seurailee Poppyn ja Pongon menoa ja toisaalta katsoo myös minua paljon silmiin ja yrittää ymmärtää mitä siltä odotan. Se tottelee oikeastaan melkein paremmin kuin kuulevat koiramme, jotka turhan usein ovat niin kuin eivät minua kuulisikaan! Alkuviikosta minua vielä vähän hirvitti, että mitä tästä oikein tulee, mutta nyt alan uskoa, että ehkäpä kolme koiraa menee siinä missä kaksikin. On vaan niin ihana koira tuo Skippy, että mielelläni sen lisäisin meidän sekalaiseen laumaamme. Tallille emme sitä joka tapauksessakaan aio enää palauttaa. Siellä se on vaarassa saada hevosen kaviosta päähänsä tai jäädä auton alle, kun ei kuule sitä lähestyviä vaaroja. 

Tänään sunnuntaina ollaan pidetty sadetta; minä ja lapset ja koirat kotona, ja Cosimo vaihteeksi töissä. Nyt ollaan onneksi taas koko porukka koossa kotona. Cosimo laittaa ruokaa, Miko rakentaa mahtavia Duplo-robotteja, Matilda leikkii Skippyn kanssa, ja Poppy ja Pongo päivystävät etupihalla. Taustalla soi italialainen musiikki. Minä vedän tätä rauhallista sunnuntai-iltapäivän hetkeä sisääni ja nautin.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kauniinharmaa lauantai

Olen elementissäni: annostelen lääkettä sairaalle koiralle. Skippyllä on kuin onkin virtsatietulehdus, niin kuin vähän arvelinkin. Punkkikuumetta sillä ei onneksi ole, eikä sydänmatoja.

Virtsatietulehduksen vuoksi Skippy on nyt kymmenen päivän antibioottikuurilla. Jääkaapin ovessamme on tuttu taulukko, jonka avulla varmistan, etten unohda antaa koiralle lääkettä. Antibiootin lisäksi se saa kahden muun koiramme tavoin aamuruokansa kanssa kalanmaksaöljyä, ja silloin tällöin myös lirautan Skippyn lautaselle vähän mahantoimintaa auttavaa öljyä. Toivon, että se paranee nopeasti ja eikä tarvitse mitään erikoishoitoja kovin pitkään, mutta toisaalta nautin siitä, että voin ja osaan lääkitä huonovointisen koiran olon paremmaksi. 

Lääkkeet eivät taida vielä auttaa, mutta eilen ja tänään Skippy on kuitenkin ollut jotenkin iloisempi ja pentumaisempi. Se alkaa kai rohkaistua ja tottua uusiin oloihinsa. Enää se ei edes näytä hampaitaan Pongolle kun kävelee sen ohi, vaan kaikki kolme koiraa nuolevat suopeina toistensa naamoja. Skippyn korvat ovat nousseet pentumaisen pystyyn ja reippaasti liikkuvat ja ikäänkuin kuulostelevat vaikkeivät mitään kuulekaan. 

Cosimo on ollut taas lauantain töissä, tällä kertaa jossain yliopiston tilaisuudessa, mutta meillä on ollut kotona mukavaa ja leppoisaa. Aamulla kävelytin lasten kanssa Skippyn ja lapset leikkivät yhdessä kaikessa sovussa. Nyt jossain kaukana jyrisee ukkonen ja kylän yllä on suuri tummanharmaa pilvi. Koirat ovat käpertyneet lattialle nukkumaan; lapset saavat poikkeustapauksessa katsella vähän televisiota keskellä päivää. Melkein toivon, että viikonlopun ratsastustunti peruuntuisi sään vuoksi, jotta saisimme vain köllötellä täällä kotona ja nauttia rauhallisesta lauantaipäivästä.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Verikoe

Lainasin autoni Cosimon toimiston sihteerille viikonlopuksi. Meille jäi käyttöön Cosimon auto, jota minä en toistaiseksi osaa ajaa, koska siinä on oikeat vaihteet; omani on automaattivaihteinen. Olen ollut aamupäivästä asti autoton.

Kotiapulainen tuli tänään jo aamupäiväksi töihin, eli puolestapäivästä lähtien olen ollut kotona yksin lasten ja koirien kanssa.

Kun eläinlääkäri soitti, että hänellä oli aikaa ottaa Skippyltä verikoe, minun täytyi siis kutsua Cosimo kesken päivän töistä kotiin. Pakkasimme lapset ja Skippyn autoon ja poukkasimme porukalla eläinlääkärin luo. Tämä on viikon sisällä jo kolmas eri osoite minne Skippyä viemme: leikkaus tehtiin yhtäällä, punkki poistettiin toisaalla ja verikoe otettiin nyt kolmannessa paikassa. 

Eläinlääkärin luota ajelimme läheisen ihmislääkärikeskuksen laboratorioon veren kanssa. Hämmentävää kyllä, lääkäriaseman laboratorio sijaitsee talossa, jossa vielä muutama vuosi sitten oli italialaistyyppinen ravintola. Ihan alkuaikoina Belizessä kävimme kerran testaamassa kuinka italialainen ravintola tosiasiassa oli. Ei kovin. Tätä nykyä epäitalialainen ravintola vaikuttaa toisessa osoitteessa, mutta emme ole siellä sen yhden ja ainoan kerran jälkeen käyneet. Lääkäriasema puolestaan näyttää siltä niin kuin olisi aina ollut lääkäriasema. On vaikea kuvitella rakennusta enää ravintolaksi. 

Laborantti ei hämmästynyt, että minulla oli matkassani koiran verta. Yhdessä mietimme kuinka tarkkaan tulisi koiran maksa-arvoja tutkia. Päädyimme siihen, että ei kovin tarkkaan. Enemmän minua kiinnostavat tulehdusarvot ja belizeläisten koirien yleiset sairaudet. 

Matildalta taitavat jäädä ensimmäistä kertaa tänään päiväunet kokonaan nukkumatta. En tiedä missä välissä hän pääsisi ennen iltaa nukkumaan, koska kohta täytyy lähteä hakemaan verikokeitten tuloksia, ja näyttämään niitä vielä sitten eläinlääkärille. Unen sijaan lapset syövätkin nyt sitten keksejä.

Olen viime päivinä googlannut koirien sairauksia ja hoitoja, ja itsekseni ihmetellyt miten paljon ihmiset tuntuvat turvautuvan internettiin silloinkin kun heidän ei ole pakko. Netti on täynnä kysymyksiä siitä mitä tehdä kun koira on huonovointinen tai ei toivu leikkauksesta kunnolla ja niin edelleen. Jos minulla olisi ulottuvillani pätevä ja päivystävä eläinlääkäriasema en tuhlaisi aikaani internetissä etsimällä epätoivoisesti tietoa tai varsinkaan kysymällä tuntemattomilta ihmisiltä heidän mielipidettään lemmikkieni hoidosta! Tällä viikolla meillä on ollut käytössämme Belmopanin eläinlääkäripalveluiden tilkkutäkki, mitään tämän kummempaa ei kylällä ole tarjolla: yksi täysin pätevä eläinlääkäri, jota pätevyytensä vuoksi tarvitaan viikon mittaan läpi maan; yksi eläintenhoitaja, joka ei voi tehdä mitään kummempia toimenpiteitä; ja yksi ei täysin pätevä eläinlääkäri. Kaikki mukavia ihmisiä, joilla on eläinten paras mielessä, mutta jotka tekevät työtään vaatimattomissa ja haastavissa olosuhteissa.

Edustusrouvan monta todellisuutta

Kun pesen tukkaani mietin löytyykö mistään ihmisille kirppushampoota, tai voisinko käyttää varalta koirien kirppu- ja punkkipesuaineita. Miksei ihmistenkin niskaan voisi kerran kuussa laittaa kirpun- ja punkinestolääkettä? Ei kai minulla sentään oikeasti kirppuja ole, mutta Skippyssä niitä vielä muutama pomppii, estolääkkeistä huolimatta. Kun katsoo koirassa hyppiviä kirppuja alkaa kutittaa joka puolelta.

Jätän aamulla Matildan lastenhoitajan hyvään huomaan, vien Mikon leikkikouluun, ja Skippyn Cosimon töihin aamupäivähoitoon. Poppy ja Pongo paistattelevat päivää takapihalla. Kunhan Skippy tuosta paranee, sekin saa viettää pihalla aikaa isojen koirien kanssa. Toistaiseksi en uskalla jättää Skippyä pihalle itsekseen Poppyn ja Pongon kanssa, ettei se tule innostuneeksi juoksemaan tai hyppimään, ja ettei koirille tule lauman hierarkiaa selvitellessään mitään isompaa kränää. Skippy ei ole juurikaan nuollut leikkaushaavaansa, mutta haluan pitää sitä myös siltä varalta silmällä. Ruokailuhuoneen pöydällä odottaa varalta kauluri, mutta sitä ei ole toistaiseksi tarvittu estämään nuolemista. 

Aamupäivän vietän Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueella japanilaisen ystävättäreni luo tenugui-kurssilla. Tenugui on japanilainen liina, jota voi käyttää lahjapaperin sijasta, tai keittiörättinä, tai vaikkapa haavan sitomisessa. Kurssin pitävät Japanin valtion lähettämät vapaaehtoistyöntekijät. Japanin valtio lähettää Belizeen vapaaehtoistyöntekijöitä tekemään erilaisia töitä. Tenugui-kurssin opettajista toinen antaa Belizen eteläkärjessä Punta Gordassa paikallisessa koulussa musiikkitunteja ja toinen on täällä Belmopanissa töissä ambulanssilääkärinä. Lisäksi he tekevät Japania ja japanilaista kulttuuria tunnetuksi läpi maan. Japanilainen ystävättäreni, joka on naimisissa amerikkalaisen diplomaatin kanssa, kutsui vapaaehtoistyöntekijät pitämään ystävilleen tenugui-kurssin omassa kodissaan. 

Opettelemme pääasiassa miten tenuguita voi käyttää lahjapaperin sijaan tai kassin asemesta, mutta näemme myös muun muassa miten yhdistämällä paksun naistenlehden ja tenuguin voi tehdä jämäkän väliaikaisen lastan murtuneelle raajalle. Kun tein kauniista liinasta pakettia kirjalle, hymähdin ääneen, että näin sitä kai kuuluu diplomaatinrouvan kuluttaa aikansa! Epäilen, että muutamakin ihminen luulee minun päivieni kuluvan juuri näin: ihanissa, turhissa puuhissa, kauniiden asioiden ääressä...

Kurssin jälkeen haen Mikon leikkikoulusta, laitan Matildan päiväunille. Jätän nukkuvan Matildan ja leikkivän Mikon hetkeksi kotiapulaisen hyvään huomaan ja käyn hakemassa Skippyn päivähoidosta Cosimon toimistosta parin korttelin päästä. 

Illan pimetessä pakkaudumme autoon koko perhe ja Skippy. Ajamme muutaman tienpätkän päähän eläintenhoitajan luo. Skippyllä on nenänsä sisällä iso punkki, joka täytyy saada poistettua. Kestää parisenkymmentä minuuttia saada rimpuilevalta koiralta napattua nenästä punkki, joka pitää tiukasti kiinni. On helpotus, kun punkki vihdoin saadaan irrotettua.

Kotona koiralauma yrittää selvittää kuka kukin on koirien välisessä hierarkiassa; Skippy haastaa Pongon kanssa vähän riitaa, vaikka toisaalta sitten saattaa nuolla hyvällä hetkellä tyytyväisenä Pongon nenää. Poppyn tunnistavat kaikki koiraseurueen johtajaksi, ja minut ja Cosimon ja lapset ylijohtajikseen, eli vain noista lauman alimmista paikoista on vähän kiistaa ja epätietoisuutta. Pongo tuntuu vähät välittävän siitä mihin hierarkiassa asettuu - se ihmettelee vain miksei Skippy tahdo leikkiä sen kanssa! Onneksi koirat jäävät kaikki nukkumaan sulassa sovussa pitkin olohuoneen lattioita eikä Pongokaan herää yöllä edes silloin kun ukkonen jylisee jossain etäällä.

*****

Tänään olen kironnut sitä, etteivät puhelimet Belizessä toimi. Meidän kotipuhelimemme ei ole toiminut kunnolla viikkokausiin. Juuri kun olen aikeissa soittaa puhelinyhtiön miehet paikalle, puhelin alkaakin hetkeksi taas toimimaan. Muutaman päivän päästä se kuitenkin taas on hiljaa. Kännykkäsoitot eivät välttämättä yhdisty ollenkaan. Kännykkäviestit eivät usein mene perille, eikä koskaan voi tietää milloin viesti on vastaanotettu ja milloin vastaanottajalta vain kestää kauan vastata siihen. 

Mutta ennen kaikkea olen kironnut sitä, ettei tässä kylässä ole monena päivänä viikossa paikalla yhtään eläinlääkäriä. Kingstonissa tilanne oli jo mielestäni hermostuttava, koska oli aina odotettava virka-aikaan, että sai eläinlääkärin kiinni. Belmopanissa eläinlääkärit näyttävät todennäköisemmin olevan paikalla virka-ajan ulkopuolella, mutta usein päivästä toiseen ei ole mahdollista viedä eläintä kylällä eläinlääkärille lainkaan. Onneksi on eläinsuojeluyhdistyksen Lilly! Hän tietää kaikkien kylän eläinlääkärien liikkeet ja osaa neuvoa ketä lähestyä milloinkin. 

Skippy ei nimittäin ole toipunut niin hyvin kuin olisin odottanut ja toivonut. Leikkaushaava näyttää sinänsä siistiltä ja hyvältä, mutta koira on yksivuotiaaksi toipilaaksi mielestäni kovin hidas liikkeissään ja väsyneen oloinen. On varmasti kovaa työtä toipua isosta leikkauksesta ihan uudessa paikassa, ja yrittää ymmärtää uuden lauman hierarkiaa. Ehkä se on siis ihan syystä väsynyt ja piristyy kunhan saa vähän uudesta elämästä kiinni (koska tänne meillehän koira näyttää jäävän ainakin toistaiseksi asumaan). Haluan varalta otattaa siltä verikokeen ja varmistaa, ettei sillä ole punkkikuumetta, tai virtsatientulehdusta, tai sydänmatoja (heartworm). Helpommin sanottu kuin tehty. Huomenna koe ehkä onnistuu. Toivotaan niin. 

Tänä iltana en voi asiaa viedä sen enempää eteenpäin. Hetken päästä minun täytyy muuttua huolestuneesta, väsyneestä, hikisestä ja vähän kirppuisesta itsestäni edustusrouvaksi. Tänä iltana juhlistetaan Belmopanissa virallisesti kuningatar Elisabetin virkaanastujaisten kuusikymmenvuotisjuhlaa. Kuningatar itse ei toki ole paikalla, ja prinssin vierailukin on jo kaukana menneisyydessä. Nostamme siis kai lasin ja hiljennymme hetkeksi vain ajattelemaan kuningatarta, nukkumassa kaukana Iso-Britanniassa. 

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Aamulla

Yö sujui aika rauhallisesti. Nukuin varalta alakerrassa koirien kanssa ja Cosimo päivysti puolestaan vaihteeksi lasten kanssa. Matilda kaipaa ainakin kerran yössä vettä juodakseen eikä ole vielä oppinut ottamaan itse tokkurassa vesipulloa sängynnurkasta; isän tai äidin täytyy olla siis tytön yöavustajana. Täällä ovat yöt niin kuumat, ettei voi odottaa lapsen pärjäävän juomatta aamuun asti. Mikokin herää juomaan yöllä, mutta osaa isona poikana jo ihan itse juoda vesipullostaan ja käydä sitten takaisin nukkumaan. 

Minä tein itselleni sängyn olohuoneen sohvalle ja se osoittautui itse asiassa yllättävän mukavaksi pediksi. Koirat nukkuivat omilla tahoillaan pitkin poikin olohuonetta. Heräsin keskiyöllä Skippyn oksenteluun ja päästin sen käväisemään pihalla. Se rauhoittui sitten onneksi taas omalle paikalleen nukkumaan loppuyöksi. 

Aika voimaton on koira nyt aamulla edelleen, eikä halua syödä eikä oikein juodakaan, mutta häntä heiluu kuitenkin iloisesti. Täytyy toivoa, että kanansydän innostaisi sitä ruokakupin äärelle. 

Lastenhoitaja jää tänne vahtimaan Skippyä ja Matildaa kun minä käyn hoitamassa aamulla asioita ja ostamassa kanansisälmyksiä. Poppy ja Pongo ovat takapihalla omissa hommissaan ja Miko leikkikoulussa. Näyttää tuo Skippy aika pitkälti vain nukkuvan ja kuurona koirana ei nukukaan koiranunta vaan on aina oikein syvässä unessa, josta kestää hetken heräillä. Ei varmaankaan edes huomaa, että käyn hetken täältä poissa! 

Koiratoipilas

Oli kuin olikin Skippy tiineenä… Raskaus oli aika alussa ja eläinlääkäri teki päätöksen abortoida kaikki kahdeksan pentua sterilisaatioleikkauksen yhteydessä. Koska Skippy sai aika suurella varmuudella ensimmäiset rokotuksensa vasta tänään ja on kaikesta päätellen sukua pentujen epäillylle isälle, pennuilla olisi todennäköisesti ollut kaikenlaisia ongelmia. Vaikka Skippy on selvästi älykäs, se on kuuro ja sillä on muun muassa yksi ylimääräinen varvas toisessa takajalassa, eli se itse on jo varmaankin jonkun kyseenalaisen risteytyksen tulos. Skippy on lisäksi eläinlääkärin arvion mukaan vasta alle vuoden vanha, eli liian nuori äidiksi joka tapauksessa. 

Olen Skippyn kannalta tyytyväinen, että sterilisaation yhteydessä myös raskaus keskeytettiin. Se on ihan varmasti sekä koiran että Belizen koirapopulaation parhaaksi. Mutta olisipa hänet leikattu jo aiemmin niin, että tähän ei olisi tarvinnut tulla!

Minä olen tuntenut Skippyn jo useamman kuukauden ajan, en vain tajunnut Skippyä tyttökoiraksi ennen kuin vasta äskettäin. Sitä viime kuukaudet hoidelleet ihmiset olivat nimittäin nimenneet koiran Skippy Jackiksi, joten minä olin olettanut viime viikkoon asti sen olevan poikakoira. Koira on asunut useamman kuukauden tallilla, jossa Miko ja minä käymme ratsastamassa, mutta ei oikein kuulu kellekään. Skippy oli eräänä päivänä vain ilmaantunut tallin yhteydessä olevaan ravintolaan ja jäänyt asumaan. Tallin omistajat ovat todella mukavia ihmisiä ja suuria eläintenystäviä, joten he ovat pitäneet sinänsä Skippystä huolta, mutta toisaalta eivät olleet kaikilta omilta eläimiltään ja kiireiltään tulleet esimerkiksi vieneeksi koiraa steriloitavaksi, vaikka siitä olikin kuulemma kyllä ollut tallilla puhetta.

Miko ja minä kävimme tänään ratsastamassa; Cosimo ja Matilda jäivät siksi aikaa vahtimaan Skippy-toipilasta kotiin. Vakavaksi veti meidät kaikki tallilla se, että koira olikin ollut tiineenä. Tallin porukka kertoi minulle tänään, että koiran alkuperäinen omistaja oli osunut tallille jokin aika sitten, tunnistanut koiran omakseen, mutta ei ollut lainkaan kiinnostunut ottamaan koiraa mukaansa. 

Skippyn järjestäminen leikattavaksi on ollut hyvistä tarkoitusperistään huolimatta paljon sotkuisempi prosessi käytännössä kuin mitä oikein osasin odottaa, ja minulla on jotenkin pala kurkussani meidän kaikkien asianomaisten vuoksi: Skippyn, talliporukan, ja meidän perheen. Jostain syystä minua nolottaa meidän ihmisten puolesta; ettemme paremmin huolehtineet tästä koirasta. Vaikka koiran alkuperäisen omistajan kai se pitäisi ennen kaikkea tuntea syyllisyyttä! Mutta mitä voi odottaa ihmiseltä, joka jättää varta vasten eläimen pulaan? Syyllisyydentunne on ainakin varmasti liikaa odotettu. 

Että tässä sitä nyt ollaan. Poppy ja Pongo paistattelevat takapihalla päivää, lapset katsovat lastenelokuvaa DVD:ltä ja me aikuiset valvomme tietokoneittemme takaa Skippyn unta. Olin ehtinyt unohtaa kuinka iso juttu onkaan tyttökoiran sterilointi poikakoiraan verrattuna. Pongo ja Scruffy, joita olemme viimeksi sterilointileikkausten jälkeen hoidelleet, tokenivat molemmat nopeasti jaloilleen ja olivat muutamassa tunnissa leikkauksen jälkeen niin kuin ei mitään. Skippy on puolestaan ollut veto poissa jo monennetta tuntia. Se käveli kyllä kotiin tullessaan olohuoneen poikki omalle pedilleen huoneen nurkkaan, mutta on sittemmin liikkunut vain asettuakseen pedin sijaan viileämmälle laattalattialle. Jo anestesiasta toipuminen voi kestää tyttökoirien kohdalla kuulemma vuorokauden verran. Voi toipilasta. 

Aion huomenna valmistaa koirille kanansydäntä. Se on näissä meidän oloissa vähän niin kuin koirien shamppanjaa. Toivottavasti huomenna voidaan juhlia jo paljon terhakkaampaa Skippyä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Odottelua

Skippy-koiralla olikin onneksi vasta juoksuaika aloillaan, eikä se siis ollutkaan tiineenä. Kävimme sen siis todellakin Herran aikaan hakemassa tallilta steriloitavaksi! Vielä viikko tai pari päälle, niin olisi ollut liian myöhäistä. Tallilla nimittäin elää myös leikkaamaton uroskoira. Joskus olisi aika helppo uskoa, että jollain korkeammalla voimalla on näppinsä pelissä, kun asiat hoituvat juuri oikealla hetkellä parhain päin.

Koira on nyt leikattavana. Ei taida olla paras aika leikkaukselle, kun koira on juoksussa, mutta eläinlääkäri sanoi, ettei se ole ongelma eikä meillä ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin luottaa hänen ammattitaitoonsa. Odottelemme nyt, että leikkaus on ohi ja saamme käydä hakemassa Skippyn kotiin toipumaan. Eläinlääkäri rauhoitti meitä, että kaikki menee kyllä hyvin, mutta on kyllä silti aina yhtä kurjaa jättää eläimiä leikattavaksi. Varsinkin näissä oloissa, missä eläinlääkärin leikkaussalista aukeaa ovi isolle tielle päin ja ovi on kaikkien toimenpiteiden ajan apposen auki. Toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Meidän terapiakoiramme Poppy ja Pongo ovat ottaneet pikkukaverin hyvin vastaan ja olleet vieraanvaraisia. Ne suhtautuvat yleensä ottaen aika lämpimästi muihin koiriin ja tuntuvat olevan erityisen herkkiä näitten meidän hoitokoiriemme erikoistilanteille. Koirat ovat suosiolla jakaneet huomiomme, ja Pongo on yrittänyt leikkiä Skippyn kanssa. Skippyä taitaa vaan pelottaa kaksi kertaa isompi leikkikaveri. Skippy on kuuro ja on jo siksikin vähän varovainen ja arkakin, mutta aika ihastuttava persoonallisuus joka tapauksessa. Nukkuu yöt eikä muutenkaan pidä itsestään kovin kovaa ääntä: kirjaimellisesti en ole kuullut sen koskaan haukkuvan, eikä se toisaalta reagoi Poppyn ja Pongon haukkuun kummemmin, koska ei sitä kuule.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Hyvän ja pahan tasapaino

Minulle on viime päivien pohdiskelujen myötä valjennut muutama asia itsestäni. Kun joudun todistamaan läheltä lasten tai eläinten huonoa kohtelua joudun tolaltani. Jos en pysty auttamaan asianomaisia lapsia tai eläimiä minussa herää halu pyrkiä jollain muulla tavalla tasoittamaan maailmassa kiertävän hyvän ja pahan määrää. Joten kun tutun kaksivuotiaan sijaisvanhemmat luopuivat sijaislapsestaan lomamatkansa vuoksi, minä aloin harkita, että alkaisin "isosiskoksi" jollekin tukemamme lastenkodin lapselle. Koska tunnen jatkuvaa syyllisyyttä näkemistäni kulkukoirista, aloin järjestää yhden tutun kodittoman koiran sterilisaatioleikkausta ja toipilasaikaa meidän kotonamme. Loputtomasti lisääntyvät koirat ovat suuri ongelma täällä Belizessä ja asia, joka on hyvin lähellä minun sydäntäni. Yksikin pentue vähemmän on jo askel parempaan suuntaan.

Olen näitten pohdiskelujeni myötä alkanut ymmärtää, että minulla on jonkinlainen jumalakompleksi: koska en ateistina voi luottaa omaa ja muitten elämää korkeamman voiman käsiin, minusta tuntuu, että minun täytyy olla itse hyvä voima. Tarve tehdä hyvää näyttää heräävän etenkin silloin, kun lähiympäristössäni on surua tai kärsimystä. En oikeasti usko hyvään ja pahaan, vaan inhimillisyyden ja eläimellisyyden laajaan kirjoon. Mutta kärjistäen haluan uskoa maailman olevan hyvä paikka ja tahdon taistella pahan voimia vastaan. Haluan uskoa ihmisten hyvään tahtoon toisiaan kohtaan. Silloin kun alkaa vaikuttaa siltä, että olen väärässä - silloin kun näyttää siltä, että pahuus on maailman vaikuttava voima ja että ihmiset ovat ennen kaikkea itsekkäitä eivätkä välitä muusta kuin itsestään, minun on jo vaikka ihan vain omien tekojeni kautta osoitettava itselleni, että ympärilläni on oikeasti paljon hyvää, ja että hyvä voittaa pahan. 

Valitettavasti en jumalakompleksistani huolimatta ole erehtymätön enkä missään määrin taivaallisen seesteinen, ja levitän ikävä kyllä omalta osaltani myös pahaa mieltä ympärilleni. Ihan jo kodin piirissä ärtyilen varsinkin kun olen väsynyt, ja olen usein väsynyt. Muutama päivä sitten ärähdin hyvälle ystävälleni, koska hän sanoi, että harkitsee adoptoivansa lapsen joskus tulevaisuudessa kunhan hänen "omat" lapsensa ovat vähän isompia. Sanoin ensin ihan rauhallisesti, että omahan olisi myös adoptoitu lapsi, vain eri tavalla perheeseen saapunut. Mutta kun ystäväni jatkoi puheissaan lasten jaottelua omiin ja adoptoituihin menetin malttini. Ärähtämiseni ei valitettavasti ollut mitenkään epätavallista. Käyttäydyn yleensä ottaen turhan usein niin kuin minulla olisi maailmasta ja elämästä jumalallista tietoa. Saarnaan läheisilleni. Onneksi osaan kuitenkin myös nöyrästi pyytää anteeksi! 

Luin tällä viikolla A.J. Jacobsin kirjan The Year of Living Biblically (suomenkielinen käännös on kai nimeltään Raamatullinen vuosi) ja olen siksi miettinyt paljon uskontoon liittyviä kysymyksiä. Jacobs kertoo kirjassa vuodesta, jonka aikana hän pyrki noudattamaan Raamattua kirjaimellisesti. Hän antoi vuoden ajan tukkansa ja partansa kasvaa, pyrki olemaan valehtelematta, kivitti aviorikoksen tekijöitä, ja yritti lisääntyä ja täyttää maan. Muun muassa. Kirja on samanaikaisesti huvittava ja vakava, ja antoi ainakin minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Luulen, että olisi usein helpompaa, jos voisin jättää niin kärsimyksen kuin hyvät teotkin Jumalan huolehdittavaksi. On aika raskasta kun on vastuulla koko maailma ilman mitään jumalaista tukea tai lupausta tuonpuoleisesta! Minun maailmankuvani mukaan hyvä ja paha ja kaikki sen väliltä on lähtöisin meiltä ihmisiltä itseltämme, ja olemme kaikki vastuussa siitä minkälaisessa maailmassa elämme. Minä en siis voi tukeutua siihen, että joku korkeampi voima tarkkailisi maailmaa ja jakaisi kärsimystä niille, jotka sen jaksavat kantaa, ja onnea ja menestystä niille, jotka sitä puolestaan tarvitsevat.

En tarkoita mitenkään pilkata kristinuskoa tai muita uskontoja tai uskovia, jotka löytävät lohtua uskonnosta. Meillä on kaikilla oma tapamme selittää ja ymmärtää elämää ja maailmankaikeutta. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan kunhan niitten nimissä tehdään hyvää eikä pahaa, ja kunhan niitten välityksellä ei pyritä rajoittamaan muitten oikeuksia. Ei ole minulle väliä sillä minkä vuoksi ihmiset haluavat levittää hyvää mieltä ympärilleen, ja auttaa toisiaan ja muita luomakunnan edustajia, kunhan haluavat. Oli hyvien tekojen takana Jumala tai silkka hyvä tahto, syyllisyydentunto tai vaikkapa ammattiylpeys, mitä siitä? Tärkeintä on mielestäni lisätä hyvän määrää maailmassa ja yrittää pitää paha aisoissa.

*****

Koska haluan tehdä hyvää mutta en ole erehtymätön, minulla on nyt kotonani Pongon ja Poppyn lisäksi koiravieras, joka pitäisi steriloida huomenaamulla, mutta joka saattaa ikävä kyllä jo olla pieniin päin… Ei ole helppoa tämä hyvän tekeminen!

torstai 7. kesäkuuta 2012

Lähellä

Belizessä ja varsinkin Belmopanissa melkein kaikki tuntevat toisensa. On ollut vähän erikoista totutella siihen, että leikkikoulun johtajatar on meille tuttu myös muun kuin koulun kautta, ja että kylän lastenlääkäri kuuluu ystäväpiiriimme. Torimyyjät ja kaupanmyyjät ovat tulleet vähintään kasvojen perusteella vuosien kuluessa hyvin tutuiksi; monet tuntevat meidät ja lapsemme nimeltä. Täällä Belmopanin kylällä en osaa käydä joogatunnilla tai zumbaamassa, kun sekä opettajat että kaikki oppilaat ovat minulle tuttuja mutteivät kuitenkaan läheisiä ystäviäni. Liikunta on minulle tapa unohtaa itseni ja ympäristöni, mutten tunne sitä mahdolliseksi jos vieressäni hikoilee joku todella ärsyttävä tuttu. Ihmisiin ei Belmopanissa voi pitää kunnioittavaa etäisyyttä, kukaan ei ole vain opettaja tai lääkäri tai jumppaohjaaja, vaan julkiset persoonat sekoittuvat yksityispersoonien kanssa, ja kaikki elävät, urheilevat ja juhlivat yhdessä. 

Viimeisen muutaman päivän aikana olen mielessäni vetänyt viivan parin paikallisen ravintolan yli; niissä emme enää käy vaikka kotoa olisi kaikki ruoka lopussa. Olen nimittäin saanut tietooni, että ravintoloiden omistajat ovat toimineet eläimiä tai ihmisiä kohtaan niin kyseenalaisella tavalla, etten halua enää tukea heidän yritystään. Tuntuu hyvältä voida vaikuttaa ja osoittaa mieltäni edes tällä pienellä tavalla, mutta toisaalta on myös aika väsyttävää elää näin vahvasti kaiken elämän keskellä.

Se kai on suurempien kaupunkien etu, että elämän voi pitää vähän etäämpänä. Lääkärit ovat suurissa kaupungeissa olemassa vain oviensa takana, opettajat luokkahuoneissaan, aerobic-opettajat kuntosaleillaan. Ravintolat ovat vain ravintoloita, kaupat kauppoja. Jokaiseen ihmiseen ja yritykseen ei ole henkilökohtaista suhdetta. Suuressa kaupungissa ei ole mahdollista tuntea kaikkia, ja tuntemattomuuden ilmapiirissä helposti jäävät tuntemattomaksi myös ihan lähinaapurit. Suurissa kaupungeissa ei ole mahdollista surra lukemattomia elämänkohtaloita eivätkä ne pääse niin lähelle, koska kyse on tuntemattomista ihmisistä, vain otsikoista sanomalehden sivuilla. 

Siksi kai tämän kylän elämänkohtalot, niin ihmisten kuin eläintenkin, koskettavat minua niin syvältä, koska kuviot ovat niin pienet. Kun kuulee uutisia tai huhuja, ei ole kyse vain jostain kasvottomasta lapsesta tai tuntemattomasta koirasta. Piirit ovat niin pienet. Kaikkien lapset leikkivät yhdessä, ja suuri osa kylän kulkukoiristakin tulee ennen pitkää tutuksi. Onnettomiin tarinoihin on vähintään toisen asteen yhteys tai sitten ne koskettavat ihan läheltä. 

*****

Meillä oli suunnitteilla matka Miamiin kesäkuun alussa, mutta se peruuntui Cosimon työkiireiden vuoksi. Harmi. Aika olisi tainnut olla minun osaltani hyvinkin kypsä suurkaupungin humulle, kasvottomille tuntemattomille joitten elämästä minä en tiedä mitään.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Väsyttää


Kuuman päivän kuuma ilta. Lapset ovat nukkumassa ja Cosimokin vetäytyi jo yläkertaan. Koirat yrittävät viilentää itseään minkä pystyvät ja makaavat tuulettimen alla kylmällä laattalattialla. Pongo aloittaa usein yöunet koiranpedillään, mutta valuu tavallisesti vähän kerrallaan kokonaan lattialle; tässä ollaan vielä matkalla. Poppy puolestaan nukkuu usein alkuyöstä lempipaikallaan portaiden juurella niin kuin tänäänkin. Aamulla kun me ihmiset heräämme ovat molemmat koirat tavallisesti sohvalla tai nojatuolissa syvässä unessa.

Kun katsoo väsyneitä mutta onnellisia koiria alkaa itseäkin väsyttää eikä onnentunnekaan onneksi ole kaukana.

Lamaantunut

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontevin tapa ilmaista itseäni. Puhuessa minulla on tapana toistaa asiani turhan monta kertaa - kysykää vaikka Cosimolta… - ja jos joku asia on minulle oikein tärkeä minun on vaikea puhua siitä liikuttumatta. Kirjoittaessakin saatan liikuttua, mutta se ei häiritse asian ilmaisemista. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ajatuksiani. Mustat kirjaimet valkoisella taustalla muodostuvat sanoiksi, nappaavat ajatusten päästä kiinni ja pakottavat ajatukset järjestykseen: lauseiksi, kappaleiksi, kokonaisuuksiksi joissa on jotain tolkkua.

Mutta viime päivinä ja viikkoina minua vaivanneet ajatukset ovat paenneet minulta: en ole saanut niitä nipistettyä sormenpäihini, naputettua ruudulle, pakotetuksi järjestykseen. Olen kyllä kirjoitellut niitä näitä, mutta mieltäni oikeasti painavista ajatuksista en ole oikein saanut otetta. Liian paljon suuria asioita on tapahtunut verrattain pienen ajan sisällä. Tuttavapiirissämme Belmopanissa on tapahtunut surullinen kuolemantapaus, jota minun on ollut jotenkin hyvin vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Samaan aikaan päivänpolttava puheenaihe pääkaupunkikylässämme ovat Belizen pääministerin vaimon syöpähoidot Floridassa. On vaikea olla asettumatta pääministerin vaimon, nuorehkon äidin, asemaan. Hän olisi rukouksissani, jos olisin uskonnollinen ihminen. Nyt hän on vain usein ajatuksissani.

Hiljakseen suren edelleen vähän myös Scruffy-koiraa, jolla on kuitenkin oikeasti hyvä elämä paratiisisaarellaan. Suren kai ennen kaikkea Scruffya surressani sitä etten voi itse henkilökohtaisesti hoitaa kaikkia maailman kodittomia eläimiä. En edelleenkään tiedä miten päättää mitä eläintä milloinkin auttaa ja miten, kun kylänraitit ovat täynnä enemmän tai vähemmän kodittomia ja vapaana kulkevia koiria. Mitkä kulkukoirista nauttivat vapauden huumasta ja osaavat pitää huolta itsestään, ja mitkä toisaalta tarvitsisivat aterian tai kirppulääkettä? Mikä eläin tarvitsee apua niin paljon, että minun tulisi ottaa se omakseni? 

Vielä Scruffy-koiraa ja kaikkia Belmopanin ja maailman kodittomia koiria enemmän suren tänään pientä poikaa, joka on ollut useamman kuukauden tuttavieni sijaislapsena, mutta joka huomenna, taas kerran, heivataan uuteen osoitteeseen. Kaksivuotiasta poikaa heitellään kodista toiseen. Kukaan ei kunnolla sitoudu häneen ja hoida poikaa kuin omaansa. Tunnen oloni todella voimattomaksi ja surulliseksi, kun ajattelen kaksivuotiasta ja kaikkia hänen kaltaisiaan lapsia. Miten kertoa kaksivuotiaalle, että hän on mahtava pieni poika niin että hän sen aina muistaisi ja kantaisi mukanaan kaikissa elämän tulevissa koettelemuksissa? Poika sai minulta tänä aamuna suukon ja ison halauksen. Toivon, että se riittää edes jonnekin asti.  

En aina osaa enkä jaksa hoitaa omia lapsiani ja koiriani erinomaisesti, väsyn ja ärtyilen. Yritän silti tehdä kaikkeni ollakseni heille paras mahdollinen äiti ja emäntä. Minusta kuitenkin tuntuu enenevässä määrin, että ei riitä, että yritän parhaani mukaan pitää huolta vain omista lapsistani ja koiristani. Niin monet kun eivät pidä huolta omistaan! Mutta miten auttaa onnettomia ja kodittomia lapsia ja eläimiä ilman, että suorastaan teen kodistani eläintarhan ja lastenkodin? Siinäpä kysymys. Eikä se ole vain köyhän Belizen kysymys. Kaikkialla maailmassa on onnettomia ja kodittomia lapsia ja eläimiä. Hyviä sijais- ja adoptioperheitä kaivataan joka maassa; ja kaikkialla maailmassa on myös eläimiä jotka tarvitsisivat uuden hyvän kodin.

Kun ajattelee asiaa koko maailman mittakaavassa lamaantuu eikä jaksa tehdä mitään: mitä hyötyä on auttaa yhtä koiraa, yhtä lasta, yhtä nuorta kun koskaan ei kuitenkaan pysty auttamaan kaikkia? Joku viisas sanoi, että ei pidäkään yrittää vastata kaikkiin maailmaan tarpeisiin, vaan keskittyä yhteen asiaan, ihmiseen, eläimeen kerrallaan. Mutta sekään ei ole aina helppoa. Ei ole aina selvää miten auttaa. Onko hyvä antaa kerjäävälle lapselle rahaa vai ei? Tuleeko kulkukoirille tarjota ruokaa? Milloin minun tulee sanoa, että olen eri mieltä, ja milloin minun pitäisi ymmärtää olla hiljaa?

Viime viikolla kohtasin sattumalta sen lähetystyöntekijänaisen, joka hoitaa kotonaan pientä tyttöä, jonka adoptioprosessin on pannut alkuun itse Isä Jumala. Olisiko minun pitänyt sanoa naiselle, että mielestäni amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden ei tulisi ruveta adoptiotoimistoiksi? Että toivon, ettei hän enää koskaan lähde mukaan vastaavaan prosessiin? Ja mitä kaikkea olenkaan jättänyt sanomatta kaksivuotiaan sijaisäidille… Olen useamman kerran kääntänyt pääni pois, ettei sijaisäiti näkisi kuinka pöyristynyt ja raivostunut olen siitä kuinka hän poikaan suhtautuu; sijaisäiti puhuu pojasta niin kuin poika olisi huonekasvi, jonka kastelun voi tarvittaessa hoitaa kuka vain. Nämä ihmiset, niin lähetystyöntekijänainen kuin kaksivuotiaan sijaisäitikin, ovat usein mielessäni, mutta en osaa kuitenkaan tilaisuuden tullen kertoa heille ajatuksiani. En tiedä mitä sanoa ja toisaalta vähän pelkään, että jos avaan suuni syöksenkin ehkä sanojen sijaan tulta. 

Toivon, että se oivallus, jonka äärellä olen viime viikkoina tuntenut lamaannuksesta huolimatta olevani, liittyy näihin mieltäni painaviin kysymyksiin.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Hurrikaanisesonki 2012

Eilen illalla olin juuri menossa nukkumaan, kun ukkosmyrsky alkoi. Pongo alkoi tapansa mukaan pyrkiä yläkertaan pakoon ukkosta, kerta toisensa jälkeen. Muutaman kerran kävelytin Pongon alakertaan, ja yritin itse mennä takaisin nukkumaan ja rauhoittelemaan Matildaa, joka hänkin heräili ukkoseen tämän tästä. Mutta koira oli hetkessä taas ylhäällä. Onneksi tajusin lopulta antaa koiran käydä nukkumaan lastenhuoneen ovelle, johon se salamoista ja jylinästä huolimatta kauniisti rauhoittui. Nukuin itse sattuneesta syystä taas kerran patjalla lastenhuoneen lattialla, mutta tavallisesta poiketen minulla ei ollut lasten- ja koiranhoitoapuna Cosimoa - hän on ollut viikonlopusta asti menossa pitkin ja poikin Belizeä työn merkeissä päivin ja öin.

Aion antaa Pongon tästä lähin nukkua yläkerrassa, jos siitä siltä ukkossäällä tuntuu. Antaisimme muutenkin koirien liikkua ja elää vapaasti kanssamme kaikissa huoneissa, mutta olemme yrittäneet rajoittaa punkkien liikkeitä talossa. Vaan nukkukoon koira yläkerrassa, kun nyt ei suorastaan tule makuuhuoneisiin. Oli jotenkin liikuttavaa, että isoa koiraa rauhoitti niin kovin minun läheisyyteni, etenkin kun minua itseänikin myrsky hirvitti aika lailla. Koiran varjo ovensuussa rauhoitti toisaalta omalla tavallaan puolestaan minua. 

Lyhyeksi jäi yö, kun illasta meni ukkosmyrskyyn monta tuntia ja aamulla lapset heräsivät taas jo hyvissä ajoin ennen kuutta. Toivotaan, että tämä yö olisi vähän rauhallisempi. Ukkonen kyllä jylisee nytkin jossain etäällä; liekö tulossa vai menossa? Näihin öisiin myrskyihin on nyt joka tapauksessa taas vain totuttava. Havahduin muutama päivä sitten nimittäin siihen, että hurrikaanisesonki 2012 on ovella. Karibianmeren hurrikaanisesonki alkaa kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja kestää marraskuun loppuun. Sesonki tuo tullessaan pääasiassa öihin ajoittuvia sateita ja ukonilmoja, ja pahimmillaan tietysti ajoittain myös hurrikaaneja. Isommat hurrikaanit ajoittuvat tavallisesti syys-lokakuuhun, mutta ovat mahdollisia läpi sesongin. Viime vuosien hurrikaanisesongit eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja ja sesongista onkin tullut Karibialla entistä arvaamattomampaa aikaa; ilmastonmuutos näkyy myös hurrikaanien määrässä ja laadussa.

Hurrikaanisesongin aikaan pitäisi periaatteessa varmistaa, että kotona on aina riittävästi juomavettä ja hyvin säilyviä elintarvikkeita. Käytännössä hurrikaanit tavallisesti lähestyvät maata sen verran hitaasti, että valmistautua ehtii hyvin myös siinä vaiheessa kun hurrikaani on jo ehtinyt muodostua ja hurrikaanivaroitus on annettu. Esimerkiksi juomavettä tuntuu tavallisesti kyllä riittävän vaikkei sitä kotiin hurrikaanien varalta hamstraisikaan ennen kuin vasta sitten kun myrskyn reitti on varmistunut. Pari vuotta sitten kun Belizessä odoteltiin saapuvaksi hurrikaania nimeltään Richard kaupat antoivat juomavettä suorastaan ilmaiseksi. En tiedä oliko ilmainen juomavesi kauppojen oma projekti vai oliko Belizen valtiolla asian kanssa jotain tekemistä. Joka tapauksessa juomavesi ei minun tietoni mukaan ainakaan Belmopanissa loppunut missään vaiheessa kesken ja sitä sai kaupasta vielä aika viime hetkellä ennen hurrikaania.

Viime hetken valmistautuminen on kaiketi täälläpäin maailmaa aika tavallista. Kokemukseni mukaan esimerkiksi Jamaikalla ihmiset valmistautuvat usein hurrikaaneihin vasta siinä vaiheessa kun myrsky on jo melkein kohdalla. Viime hetkeen asti jamaikalaiset hartaasti rukoilevat ja pyytävät Jumalaa lähettämään hurrikaanin toiseen suuntaan. Maassa uskotaan yleisesti, että useampi hurrikaani kautta maan historian on juuri rukousten voimasta muuttanut reittiään ja välttänyt Jamaikan. Jamaikan pääministeri on ainakin kerran antanut televisiossa kansalaisille ohjeen rukoilla sen sijaan, että olisi yksityiskohtaisesti neuvonut heitä valmistautumaan mahdolliseen myrskyyn.

Jos rukouksilla ei ole toivottua tulosta, päivää ennen hurrikaania Kingstonin ja arvatenkin myös muun Jamaikan kaupat yhtäkkiä täyttyvät ihmisistä, tavaraa hamstrataan ostoskärryt pullolleen, ja kassajonot kiemurtelevat kymmenien metrien pituisina. 

Olen aina vähän miettinyt, että jos hurrikaanit eivät muutakaan rukouksista huolimatta reittiään, onko jossain muualla silloin rukoiltu vielä enemmän ja paremmin? Ja toisaalta, onko yleensä oikein rukoilla, että myrsky vaihtaa suuntaa ja tekeekin sitten pahaa tuhoa jossain toisessa maassa? 

*****

Hurrikaanit jaetaan tuulenvoimakkuuden perusteella asteisiin tai kategorioihin yhdestä viiteen, missä viisi kuvaa kaikkein pahimpia hurrikaaneja. Viidennen asteen hurrikaaneissa tuulennopeus yltyy jopa 252 kilometriin tunnissa tai sitäkin nopeammaksi. Vuonna 2007 olimme Kingstonissa kun neljännen asteen hurrikaani Dean puhalsi yli kaupungin. Neljännen asteen hurrikaaneissa tuulennopeus on 209-251 kilometriä tunnissa. Olimme Kingstonissa melko tarkalleen Deanin myrskynsilmässä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ensin tuuli voimakkaasti pitkän aikaa yhteen suuntaan, ja sitten tuulettoman hetken jälkeen tuuli kääntyi puhaltamaan voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Myrskynsilmässä, kahden tuulen välissä, oli hämmentävä hiljainen hetki, jolloin ilma seisoi eikä tuullut lainkaan. Kävimme hiljaisen hetken aikana verannalla ja pihalla katsomassa oliko kaikki kunnossa ja sitten sulkeuduimme taas pimeään taloomme. Talon ikkunat oli ennen hurrikaania laudattu kiinni ja koko saaren sähköt ja vesivarat käännettiin hetkeä ennen hurrikaania pois päältä. Meillä ei ollut aggregaattia, joten elelimme myrskyn ja sitä seuraavan ajan kynttilöiden ja taskulamppujen valossa.

Hetket ennen hurrikaanin alkua ovat täynnä adrenaliinia ja jännitystä, mutta itse hurrikaanit eivät lopulta ole kovin ihmeellisiä tapahtumia, jos ne saa ottaa vastaan hyvinrakennetussa talossa. Neljännen asteen hurrikaani Dean oli lopulta aika laimea kokemus. Kingstonin kotimme oli vahvaa tekoa ja kärsimme vain vaatimattomista vesivahingoista. Kamalinta hurrikaanissa oli lopulta se, että sähköt olivat poikki Kingstonissa hurrikaanin jälkeen melkein viikon, ja melkein yhtä kauan meillä oli pesu- ja vessanvetovedeksi vain sadevesitankin verran juoksevaa vettä. Pientä korjaustyötä riittää hurrikaanin jälkeen aina sen verran, että ihan heti ei ketään liikene auttamaan ottamaan puulevyjä pois ikkunoiden edestä. On yllättävän kovaa elää useampi päivä hämärässä talossa ilman sähköä ja kunnollista juoksevaa vettä. Olimme tietysti onnekkaita: monet heikompirakenteiset talot kärsivät suuria vahinkoja, ja kesti useita viikkoja saada sähkölinjat korjattua läpi maan. Onneksi kukaan ei sentään tietoni mukaan kuollut Jamaikalla kyseisessä hurrikaanissa. 

Belmopan on Belizen nykyinen pääkaupunki sijaintinsa vuoksi. Sisämaassa se katsottiin olevan suojassa hurrikaaneilta. Vuonna 2010 hurrikaani Richard yllättäen eteni kuitenkin Belmopaniin asti. Richard oli vain ensimmäisen asteen hurrikaani (tuulennopeus 119-153 kilometriä tunnissa), mutta vaikutti paljon pahemmalta, koska Belmopania ei ole rakennettu hurrikaaneja ajatellen. Ikkunoitamme ei ennen Richardia oltu mitenkään suojattu, koska vuokraisäntä ei uskonut hurrikaanin ikinä tulevan Belmopaniin asti. Kingstonin talomme katto oli kiinnitetty hurrikaaneja varten erityisillä kiinnikkeillä, mutta Belmopanin talomme katto on paljon kevyempää tekoa. Kun vaarallisen hurrikaani-Deanin aikana Kingstonissa minua ei ollut juurikaan pelottanut, kuuntelin Belmopanissa vaatimattomamman hurrikaani-Richardin aikana joka ikistä tuulenpuuskaa ja pelkäsin koko ajan, että ikkunat tulevat sisään tai katto irtoaa. Paljastui, että pelko oli ihan realistinen: lähellä asuvan tuttumme sinänsä hyvinrakennetusta talosta irtosi hurrikaanin aikana tuulen mukana puoli kattoa. 

*****

Tietokoneeni internet-kirjanmerkeissä on oma osionsa hurrikaaneille. Hurrikaanisesongin aikaan en tarkista internetistä vain uutisia, blogeja ja muita päivittäisiä juttuja, vaan käyn monesti useammankin kerran päivässä lukemassa hurrikaanikarttaa. Eilen kävin sivuston jo lämmittelymielessä katsastamassa, ja huomenna siitä tulee taas osa minun arkeani.

Hurrikaanisesonki alkaa; minä olen niin valmis kuin tulen olemaan.