tiistai 26. kesäkuuta 2012

Hyvä tässä ja nyt

On vaikea elää muuttoa odotellen. Järki sanoo, että täytyy vaan yrittää elää hetkessä ja unohtaa koko muutto. Se toimii tavallisen arjen tasolla, mutta ei paljon sen pitemmälle. Meidän oli esimerkiksi pakko miettiä tulevaisuutta ja muuttoa ennen kuin saatoimme tehdä lopullisen päätöksen siitä jääkö Skippy meille. Arjen tasolla pystymme suuremmitta ongelmitta hoitamaan kolme koiraa siinä kuin kaksikin, mutta pystymmekö muuttamaan kolmen koiran kanssa? Pohdiskelimme, että kahden koiran kanssa muuttaminen tulee jo olemaan aika hankalaa; kolmas mennee siinä joukon jatkona ilman suurempia lisävaikeuksia. 

Mutta: Laitetaanko uusia tauluja seinälle? Teetetäänkö uusia huonekaluja, jotka olisivat tarpeen täällä mutta jotka eivät välttämättä mahdukaan uuteen kotiimme jossain vielä toistaiseksi tuntemattomassa kaupungissa maailman toisella reunalla? Ennen kuin aloitan täällä mitään isompaa projektia huomaan miettiväni kuinka monta kuukautta minulla on aikaa sitä jatkaa ja kannattaako ryhtyä toimeen vai odottaa suosiolla seuraavaan maahan. 

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Olemme melko todennäköisesti Belizessä kuitenkin vielä noin vuoden. Miko saa käydä ensimmäisen kouluvuotensa yhdessä ja samassa koulussa eikä joudu aloittamaan uudessa maassa uudessa koulussa kesken kouluvuoden. Ehdimme rauhassa opettaa koirat viihtymään kuljetuslaatikoissaan, ja meillä itsellämme on aikaa tottua ajatukseen muutosta. Uusi kotimaa ei tule varmaankaan selviämään hyvään aikaan, joten emme onneksi voi vielä pitkään aikaan alkaa elää jalka tulevassa todellisuudessa vaan olemme tukevasti kiinni tässä todellisuudessa. Elämä on täällä ja nyt, ja kaikki on hyvin. 

Vietimme eilen Matildan syntymäpäiviä pienellä porukalla. Illalla Matilda hymyili onnellisena nukkumaan mennessään ja sanoi hartaasti englanniksi "I love friends" (rakastan ystäviä). Matilda puhuu tällä hetkellä paljon englantia, tosin myös suomi alkaa sujua koko ajan paremmin; tytöllä on selvästi kielenkehityksen kausi meneillään ja se heijastuu kaikkiin kolmeen kieleen. Matilda kertoo vilkkaasti ajatuksistaan ja puhuu paljon myös ilmeillään. Liekö se italialaisuutta vai muuten vaan meidän lasten juttu, mutta he ovat molemmat hyvin ilmeikkäitä.

Mikolla on meneillään elämänsä viimeinen leikkikouluviikko. Maltan tuskin odottaa, että tämä elämänvaihe tulee päätökseen. Ei siksi, että minulla olisi kiire saada Miko koulutielle, vaan siksi, että minulla on vähän vaikea ja ristiriitainen suhde Mikon leikkikouluun. Kävin itse lapsuudessa ihanassa yksityisessä suomalaisessa päiväkodissa, jossa kaiken tekemisen ja olemisen takana oli ajatuksia ja periaatteita. Mikon paikallinen leikkikoulu on minun omaan lapsuudenkokemukseeni verrattuna ennemminkin paikka jonne lapset voi parkkeerata muutamaksi tunniksi. Kysymys ei ole siitä, että odottaisin, että kaksi- ja kolmivuotiaille opetetaan mitään erityistä - itse asiassa olen sitä mieltä että opetus saisi alkaa mahdollisimman myöhään - mutta minua on harmittanut Mikon leikkikoulussa esimerkiksi se, että siellä ei näytä olevan juurikaan kaikkia lapsia koskevia sääntöjä. Joittenkin lasten rikkomuksista tehdään asiaa, mutta toisaalta erään häirikkölapsen huono käytös saa jatkua loputtomiin ilman mitään seurauksia koska lapsen isä on täällä Belmopanissa tärkeässä asemassa oleva ulkomaalainen. Leikkikoulussa lapsia myös opetetaan hyvin vahvasti tytöiksi ja pojiksi, mikä ei istu minun arvomaailmaani ollenkaan. Leikkikoulussa on kokoelma roolivaatteita joita lapset saavat kokeilla silloin tällöin. Pojat eivät kuitenkaan saa halutessaan pukeutua esimerkiksi prinsessoiksi tai edes vaaleanpunaiseen Power Ranger -asuun koska ne kaikki kuuluvat vain tytöille. Tyttöjä ja poikia ei myöskään kannusteta leikkimään yhdessä vaan päinvastoin. 

Odotan todellakin tämän aikakauden loppua ja perjantaina aion jotenkin juhlistaa Mikon ja Matildan kanssa Mikon viimeistä leikkikoulupäivää. Minusta tuntuu, että sekä Miko että minä tarvitsemme jonkinlaista rituaalia merkitsemään leikkikouluajan loppua. Tämä on Mikolle suuri elämänmuutos ja hänen puolestaan olen kaikesta huolimatta vähän surullinen siinä mielessä, että hänen ystävyytensä joittenkin leikkikoulukavereiden kanssa taitaa päättyä tähän viikkoon. Toivon, että uusi koulu vie ensi syksynä niin mennessään, ettei leikkikouluympäristön ja joidenkin kavereiden menetys kasva liian suureksi suruksi. Kaksi Mikon leikkikoulukaveria aloittaa onneksi hänen kanssaan uudessa koulussa mikä osaltaan toivottavasti auttaa Mikoa sopeutumaan uuteen todellisuuteensa. 

Eläinmaailmaan kuuluu myös hyvää. Skippy on lyhyessä ajassa voittanut paikan sydämestäni Poppyn ja Pongon rinnalla eikä sen lisääminen perhekuntaamme ole ollut ollenkaan niin dramaattista kuin Poppyn ja Pongon aikoinaan. Poppy oli kuten sanottu pentuna aika riiviö, ja ero koirattoman ja koirallisen talouden välillä oli valtava. Koiranhoito vie arjesta hyvän osan, mutta kaikkein suurin haaste minulle koiranomistajana ovat loma-ajat. On kamalaa jättää rakkaita lemmikkejä muitten hoitoon, oli hoitaja miten hyvä ja luotettava tahansa. Siitä asti kun meillä on ollut Poppy, ajatus lomasta ei enää ole ollut yksiselitteisen hyvä, vaan sen toinen puoli on täynnä huolta. Lomailemmekin nykyisin lyhyemmin ja harvemmin kuin silloin kun meillä ei vielä ollut koiria. Ensimmäisen koiran ottaminen muutti siis niin arkeamme kuin lomiakin. Pongon lisääminen tuntui sekin jotenkin isolta muutokselta ja kesti kauan ennen kuin tuntui arkipäiväiseltä, että meillä onkin yhden sijasta kaksi koiraa. Mutta Skippy taas tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvästi perheemme jäseneltä. Auttaa asiaa, että se on niin helppo koira: Skippy pitää kaikista ihmisistä ja erityisesti lapsista, ja ennemminkin pelkää vieraita koiria kuin tuntee tarvetta uhitella kaikille niin kuin Poppylla on tapana. Mikäs tuon kanssa on ollessa.

8 kommenttia:

  1. Olen itsekin miettinyt noita juttuja, että miten paljon esim. panostaa sisustamiseen, kun emme tiedä, kauanko asumme tässä asunnossa tai ylipäätään koko maassa (no, teillä tietty on aavistus). Mutta olen sitä mieltä, että on hyvä elää niin kuin olisi siellä ikuisesti. Muuten elämästä tulee väliaikaiselämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, ja sillä linjoilla mekin ollaan. Uusia - tai siis oikeastaan lähinnä vanhoja jotka eivät vielä ole löytäneet paikkaansa - tauluja nostellaan seinälle edelleen, ja muutenkin elellään kyllä aika pitkälti sellaista ikuisuuselämää vaikka se hankalaa välillä onkin. Ennen kaikkea ystävyyssuhteissa yritän aina pyrkiä ajattelemaan, että tässä ollaan ikuisesti, vaikka ei ollakaan. Eihän sitä tavallisissakaan oloissa voi koskaan tietää, jos kaverille tuleekin yhtäkkiä muutto, tai tapahtuu muuten jotain mikä vaikuttaa kaverisuhteen kestoon.

      Poista
  2. Mutta hyvä, että olet itse kiinnittänyt huomion tuohon tyttöjen ja poikien erilaiseen (eriarvoiseen?) kasvatukseen ja voit siihen omien lastesi osalta vaikuttaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vastarintapropaganda elää ja kukoistaa kyllä täällä meillä kotona :) Puhumme paljon siitä kuinka tytöt ovat yhtä kivoja kavereita kuin pojatkin, ja laitan niin Mikolle kuin Matildallekin kynsilakkaa varpaankynsiin heidän niin halutessaan jne. Harmittaa kuitenkin se, että en usko, että Miko olisi tässä meidän oman kodin piirissä tullut edes ajatelleeksi tyttöjä ja poikia jotenkin erilaisina ilman tuota leikkikoulun painottamaa sanomaa. Ei olisi ollut tarvetta näille meidän selityksille, jos leikkikoulu ei olisi ohjannut lapsia toiseen suuntaan.

      Täällä suhtaudutaan usein tyttölapsiin hyvin suojellen kun taas poikien pitäisi jo hyvin pienestä pitäen ruveta itsenäisiksi ja reippaiksi. Se raivostuttaa minua! Lapsia tulee mielestäni suojella ja kannustaa itsenäisyyteen ihan samassa määrin riippumatta heidän sukupuolestaan.

      Poista
  3. Mielestäni on erittäin upeaa, että uskallatte elää täysillä ja tutustua uusiin ihmisiin, vaikka tiedätte muuttavanne jossakin vaiheessa uuteen paikkaan. Sitä aika helposti voisi kyynistyä ja ajatella, että se ei kannata, koska asioista ja ihmisistä pitää kuitenkin luopua jossakin vaiheessa. Mminusta se osoittaa suurta ja ihailtavaakin vahvuutta. Ja uskoa huomiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen vuosien ja muuttojen myötä todennut, että lopulta raskaampaa on elää väliaikaiselämää ilman tärkeitä ja läheisiä ihmisiä kuin kokea menetyksen surua asuinpaikan ja ystävien suhteen muuton yhteydessä. On tässä siis ehkä vahvuuttakin mukana, mutta ennen kaikkea ihan käytännön kokemus on johdattanut tähän pisteeseen :)

      On hämmentävää ja upeaa miten kaikista maailmankolkista näyttää ennen pitkää löytyvän sielunsiskoja ja -veljiä! On ollut myös hienoa huomata miten muutto ihan toiselle puolelle maailmaa ei ole välttämättä ystävyyden loppu vaan kaikkea muuta. Melkein jokaisesta maasta jossa olen vuosien aikana asunut minulle on jäänyt tärkeitä ystäviä joitten kanssa olen edelleen tekemisissä ja joita tapaan eri puolilla maailmaa tilaisuuden tullen.

      Poista
  4. Mikä ero on leikkikoululla ja esikoululla? En ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän tuota leikkikoulu-sanaa noin virallisen oloisesti kuin sinä, mutta ehkä se onkin eri asia kuin esikoulu joka on minulle tutumpi. Osaatko sanoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Englanniksi tuo Mikon aamupäiväkoti kulkee nimikkeillä "playschool" tai "playgroup". Playschool viittaa amerikanenglanniksi epäviralliseen ja puolipäiväiseen leikki-ikäisten hoitopaikkaan (määritelmä löytyy muun muassa täältä: http://www.thefreedictionary.com/playschool), ja tuollaisestahan tosiaan on Mikon leikkikoulun kohdalla kyse. Yhdysvalloissa tällainen puolipäiväinen hoitopaikka on kai (ainakin kotiäitien lapsille) aika yleinen hoitomuoto.

      Miko on käynyt tuota leikkikouluaan kahden ja puolen vuoden ikäisestä nelivuotiaaksi asti. Leikkikoulu on siis tosiaan lähinnä leikkipaikka tai jonkinlainen lastenparkki eikä siellä aktiivisesti pyritä oppimaan mitään vaikka kyllähän nuo kirjaimia ja numeroita yms ovat vähän harjoitelleet. Esikoulu puolestaan aloitetaan täällä Belizessä neljän tai viiden vuoden ikäisenä ja siellä aletaan sitten ihan oikeasti opetella lukemaan ja laskemaan. Monet viisivuotiaat osaavat täällä jo lukea. Toivon, että Mikon tulevassa koulussa aloitetaan tuo oppiminen aika hitaaseen tahtiin koska en kannata sitä että pieniä lapsia pakotetaan hyvin koulumaiseen elämäntapaan ja oppimiseen turhan varhain.

      Poista

Kiitos kommentistasi!