torstai 7. kesäkuuta 2012

Lähellä

Belizessä ja varsinkin Belmopanissa melkein kaikki tuntevat toisensa. On ollut vähän erikoista totutella siihen, että leikkikoulun johtajatar on meille tuttu myös muun kuin koulun kautta, ja että kylän lastenlääkäri kuuluu ystäväpiiriimme. Torimyyjät ja kaupanmyyjät ovat tulleet vähintään kasvojen perusteella vuosien kuluessa hyvin tutuiksi; monet tuntevat meidät ja lapsemme nimeltä. Täällä Belmopanin kylällä en osaa käydä joogatunnilla tai zumbaamassa, kun sekä opettajat että kaikki oppilaat ovat minulle tuttuja mutteivät kuitenkaan läheisiä ystäviäni. Liikunta on minulle tapa unohtaa itseni ja ympäristöni, mutten tunne sitä mahdolliseksi jos vieressäni hikoilee joku todella ärsyttävä tuttu. Ihmisiin ei Belmopanissa voi pitää kunnioittavaa etäisyyttä, kukaan ei ole vain opettaja tai lääkäri tai jumppaohjaaja, vaan julkiset persoonat sekoittuvat yksityispersoonien kanssa, ja kaikki elävät, urheilevat ja juhlivat yhdessä. 

Viimeisen muutaman päivän aikana olen mielessäni vetänyt viivan parin paikallisen ravintolan yli; niissä emme enää käy vaikka kotoa olisi kaikki ruoka lopussa. Olen nimittäin saanut tietooni, että ravintoloiden omistajat ovat toimineet eläimiä tai ihmisiä kohtaan niin kyseenalaisella tavalla, etten halua enää tukea heidän yritystään. Tuntuu hyvältä voida vaikuttaa ja osoittaa mieltäni edes tällä pienellä tavalla, mutta toisaalta on myös aika väsyttävää elää näin vahvasti kaiken elämän keskellä.

Se kai on suurempien kaupunkien etu, että elämän voi pitää vähän etäämpänä. Lääkärit ovat suurissa kaupungeissa olemassa vain oviensa takana, opettajat luokkahuoneissaan, aerobic-opettajat kuntosaleillaan. Ravintolat ovat vain ravintoloita, kaupat kauppoja. Jokaiseen ihmiseen ja yritykseen ei ole henkilökohtaista suhdetta. Suuressa kaupungissa ei ole mahdollista tuntea kaikkia, ja tuntemattomuuden ilmapiirissä helposti jäävät tuntemattomaksi myös ihan lähinaapurit. Suurissa kaupungeissa ei ole mahdollista surra lukemattomia elämänkohtaloita eivätkä ne pääse niin lähelle, koska kyse on tuntemattomista ihmisistä, vain otsikoista sanomalehden sivuilla. 

Siksi kai tämän kylän elämänkohtalot, niin ihmisten kuin eläintenkin, koskettavat minua niin syvältä, koska kuviot ovat niin pienet. Kun kuulee uutisia tai huhuja, ei ole kyse vain jostain kasvottomasta lapsesta tai tuntemattomasta koirasta. Piirit ovat niin pienet. Kaikkien lapset leikkivät yhdessä, ja suuri osa kylän kulkukoiristakin tulee ennen pitkää tutuksi. Onnettomiin tarinoihin on vähintään toisen asteen yhteys tai sitten ne koskettavat ihan läheltä. 

*****

Meillä oli suunnitteilla matka Miamiin kesäkuun alussa, mutta se peruuntui Cosimon työkiireiden vuoksi. Harmi. Aika olisi tainnut olla minun osaltani hyvinkin kypsä suurkaupungin humulle, kasvottomille tuntemattomille joitten elämästä minä en tiedä mitään.

2 kommenttia:

  1. Entas sun gyne tai laakari? Kuuluvatko hekin tuttavapiireihin, vai kaytko jossakin muualla? Jotenkin tuntuu, etten itse haluais heidan kuuluvan ystavapiiriin taikka tuttaviin vaikka katevaahan se olisi ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että jotenkin sitä haluaa mielellään pitää omaan lääkäriin vähän etäisyyttä, ellei ole kyse ihan erityisestä lääkäripersoonallisuudesta - tai ainakin mä haluan. Musta tuntuu vähän oudolta jo sekin, että lastenlääkäri kuuluu meidän tuttavapiiriin. Mutta siis vastauksena kysymykseesi, meillä on täällä Belmopanissa perhelääkäri, joka ei onneksi ole meidän tuttu muuten kuin työnsä kautta. Tiedän hänestä sen verran, ettei meistä ikinä ystäviä tulisikaan (omaamme hyvin erilaiset arvot), mutta hän on hyvä lääkäri ja siinä ominaisuudessa myös tosi mukavan oloinen ihminen. Lähes kaikki erikoislääkärit ovat puolestaan joka tapauksessa käytännössä Belize Cityssä eikä me siis tunneta onneksi myöskään heistä ketään sen lähemmin. On kyllä vähän hankalaa joutua aina lähtemään Belize Cityyn asti, tunnin ajomatkan päähän erikoislääkäriin! Varsinkin kun mä en halua ajella sinne yksin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!