keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Lamaantunut

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontevin tapa ilmaista itseäni. Puhuessa minulla on tapana toistaa asiani turhan monta kertaa - kysykää vaikka Cosimolta… - ja jos joku asia on minulle oikein tärkeä minun on vaikea puhua siitä liikuttumatta. Kirjoittaessakin saatan liikuttua, mutta se ei häiritse asian ilmaisemista. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ajatuksiani. Mustat kirjaimet valkoisella taustalla muodostuvat sanoiksi, nappaavat ajatusten päästä kiinni ja pakottavat ajatukset järjestykseen: lauseiksi, kappaleiksi, kokonaisuuksiksi joissa on jotain tolkkua.

Mutta viime päivinä ja viikkoina minua vaivanneet ajatukset ovat paenneet minulta: en ole saanut niitä nipistettyä sormenpäihini, naputettua ruudulle, pakotetuksi järjestykseen. Olen kyllä kirjoitellut niitä näitä, mutta mieltäni oikeasti painavista ajatuksista en ole oikein saanut otetta. Liian paljon suuria asioita on tapahtunut verrattain pienen ajan sisällä. Tuttavapiirissämme Belmopanissa on tapahtunut surullinen kuolemantapaus, jota minun on ollut jotenkin hyvin vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Samaan aikaan päivänpolttava puheenaihe pääkaupunkikylässämme ovat Belizen pääministerin vaimon syöpähoidot Floridassa. On vaikea olla asettumatta pääministerin vaimon, nuorehkon äidin, asemaan. Hän olisi rukouksissani, jos olisin uskonnollinen ihminen. Nyt hän on vain usein ajatuksissani.

Hiljakseen suren edelleen vähän myös Scruffy-koiraa, jolla on kuitenkin oikeasti hyvä elämä paratiisisaarellaan. Suren kai ennen kaikkea Scruffya surressani sitä etten voi itse henkilökohtaisesti hoitaa kaikkia maailman kodittomia eläimiä. En edelleenkään tiedä miten päättää mitä eläintä milloinkin auttaa ja miten, kun kylänraitit ovat täynnä enemmän tai vähemmän kodittomia ja vapaana kulkevia koiria. Mitkä kulkukoirista nauttivat vapauden huumasta ja osaavat pitää huolta itsestään, ja mitkä toisaalta tarvitsisivat aterian tai kirppulääkettä? Mikä eläin tarvitsee apua niin paljon, että minun tulisi ottaa se omakseni? 

Vielä Scruffy-koiraa ja kaikkia Belmopanin ja maailman kodittomia koiria enemmän suren tänään pientä poikaa, joka on ollut useamman kuukauden tuttavieni sijaislapsena, mutta joka huomenna, taas kerran, heivataan uuteen osoitteeseen. Kaksivuotiasta poikaa heitellään kodista toiseen. Kukaan ei kunnolla sitoudu häneen ja hoida poikaa kuin omaansa. Tunnen oloni todella voimattomaksi ja surulliseksi, kun ajattelen kaksivuotiasta ja kaikkia hänen kaltaisiaan lapsia. Miten kertoa kaksivuotiaalle, että hän on mahtava pieni poika niin että hän sen aina muistaisi ja kantaisi mukanaan kaikissa elämän tulevissa koettelemuksissa? Poika sai minulta tänä aamuna suukon ja ison halauksen. Toivon, että se riittää edes jonnekin asti.  

En aina osaa enkä jaksa hoitaa omia lapsiani ja koiriani erinomaisesti, väsyn ja ärtyilen. Yritän silti tehdä kaikkeni ollakseni heille paras mahdollinen äiti ja emäntä. Minusta kuitenkin tuntuu enenevässä määrin, että ei riitä, että yritän parhaani mukaan pitää huolta vain omista lapsistani ja koiristani. Niin monet kun eivät pidä huolta omistaan! Mutta miten auttaa onnettomia ja kodittomia lapsia ja eläimiä ilman, että suorastaan teen kodistani eläintarhan ja lastenkodin? Siinäpä kysymys. Eikä se ole vain köyhän Belizen kysymys. Kaikkialla maailmassa on onnettomia ja kodittomia lapsia ja eläimiä. Hyviä sijais- ja adoptioperheitä kaivataan joka maassa; ja kaikkialla maailmassa on myös eläimiä jotka tarvitsisivat uuden hyvän kodin.

Kun ajattelee asiaa koko maailman mittakaavassa lamaantuu eikä jaksa tehdä mitään: mitä hyötyä on auttaa yhtä koiraa, yhtä lasta, yhtä nuorta kun koskaan ei kuitenkaan pysty auttamaan kaikkia? Joku viisas sanoi, että ei pidäkään yrittää vastata kaikkiin maailmaan tarpeisiin, vaan keskittyä yhteen asiaan, ihmiseen, eläimeen kerrallaan. Mutta sekään ei ole aina helppoa. Ei ole aina selvää miten auttaa. Onko hyvä antaa kerjäävälle lapselle rahaa vai ei? Tuleeko kulkukoirille tarjota ruokaa? Milloin minun tulee sanoa, että olen eri mieltä, ja milloin minun pitäisi ymmärtää olla hiljaa?

Viime viikolla kohtasin sattumalta sen lähetystyöntekijänaisen, joka hoitaa kotonaan pientä tyttöä, jonka adoptioprosessin on pannut alkuun itse Isä Jumala. Olisiko minun pitänyt sanoa naiselle, että mielestäni amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden ei tulisi ruveta adoptiotoimistoiksi? Että toivon, ettei hän enää koskaan lähde mukaan vastaavaan prosessiin? Ja mitä kaikkea olenkaan jättänyt sanomatta kaksivuotiaan sijaisäidille… Olen useamman kerran kääntänyt pääni pois, ettei sijaisäiti näkisi kuinka pöyristynyt ja raivostunut olen siitä kuinka hän poikaan suhtautuu; sijaisäiti puhuu pojasta niin kuin poika olisi huonekasvi, jonka kastelun voi tarvittaessa hoitaa kuka vain. Nämä ihmiset, niin lähetystyöntekijänainen kuin kaksivuotiaan sijaisäitikin, ovat usein mielessäni, mutta en osaa kuitenkaan tilaisuuden tullen kertoa heille ajatuksiani. En tiedä mitä sanoa ja toisaalta vähän pelkään, että jos avaan suuni syöksenkin ehkä sanojen sijaan tulta. 

Toivon, että se oivallus, jonka äärellä olen viime viikkoina tuntenut lamaannuksesta huolimatta olevani, liittyy näihin mieltäni painaviin kysymyksiin.

4 kommenttia:

  1. Tuttuja ajatuksia ja ajankohtaisiakin. Mina olen nyt hankkimassa meille ulkokissoja, ihan kaksin kappalein. Juuri tanaan olin yhteydessa eraaseen kulkukissayhdistykseen. He loukuttavat kissoja, leikkauttavat ja laakitsevat ja kissasta riippuen joko adoptoivat lemmikki tai "navettakissoiksi" tai palauttavat takaisin "luontoon" (jos nailla on joku ruokkija siella). Meille ei allergian vuoksi voi tulla sisakissaa, mutta ulkokissa on oikein oivallinen meille ja tuollainen villikissa varsinkin, jotta minun ei tarvi kantaa huonoa omaatuntoa sen ulkona asumisesta.

    Lisaksi juuri tanaan ehdotin miehelle, josko alettais kriisiperheiksi, lyhytaikaista sijoitusta tarvitseville lapsille. Valitettavasti tuolla mun miehella ei ole ihan yhta suuri sydan kuin minulla, mutta en aio haudata asiaa ihan heti kokonaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että teiltä löytyy kotitila kahdelle villille kissalle. Noitten villikissojen kohdalla varmaan onkin niin, että ne nauttivat vapaudesta ja kaipaavat ihmiseltä ennen kaikkea ruokaa ja jonkun vähän suojaisan paikan nukkua. Teillä yhdistyy nyt siis kaikkien toiveet hienosti ja pelastettujen eläinten ryhmään liittyy taas uusia onnekkaita! Miten teidän hevossuunnitelmat edistyy? Ja kuinka voi pentu? On jotenkin helpottavaa tietää, että eri puolilla maailmaa joku aina siellä täällä auttaa ja hoitaa heikompia ja apua tarvitsevia. ♥

      Toivotaan, että sun mies ennen pitkää lämpenee myös kriisiperheajatukselle. Meillä on vähän niin, että jos miehestä olisi kiinni meillä olisi se eläintarha ja lastenkoti jo hyvällä alulla... Toisaalta siis taistelen näitten tunnelmieni kanssa ja haluan yrittää olla olemassa erinäisille eläimille ja ihmisille, ja toisaalta jouduin aika usein toppuuttelemaan miestä, ettemme kuitenkaan voi ihan kaikkia lapsia ja eläimiä ottaa kotiin meille asumaan!

      Poista
  2. Tieto lisaa tuskaa, maailmalla sita vasta ymmartaa miten paljon avuntarvitsijoita on ja miten vahan isot valtakoneistot naiden tarpeisiin vastaavat. Tuo voimattomuuden tunne taman kaiken edessa on tuttua. Olisi niin paljon helpompaa ettei olisi koskaan mihinkaan lahtenyt, sivuuttaisi uutiset olankohautuksella eika vaivaisi paata sen enempaa omien seinien ulkopuolella tapahtuvilla vaaryyksilla, sellaisiakin ihmisia on. On helpompaa olla kyyninen kuin inhimmillinen. Sellaiset ihmiset tuskin ovat kuitenkaan elaneet lahella naita avuntarvitsijoita tai sitten he ovat vain todella kylmasydamisia. Ehka se oivallus on juuri se etta itseltaan ei voi vaatia liikaa, pieni asia, ajatus tai teko on riittava ja se voi olla iso asia jollekin toiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista Petra! Olet varmaankin oikeassa, että olisi helpompaa olla kyyninen kuin inhimillinen, helpompaa kääntää katse pois kuin olla tietoinen maailman murheista.

      Onneksi on aina noita pienempiä ja vähän isompiakin tekoja, jotka auttavat ehkä edes vähän niin tekijää kuin teon kohdettakin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!