maanantai 16. heinäkuuta 2012

Edustusrouva lomailee

Taidan jäädä ihan suosiolla nyt lomalle enkä edes yritä päivittää blogia muutamaan viikkoon, ellen vallan yhtäkkiä inspiroidu. Syksymmällä sitten taas uusia tuulia ja kesänkirkastamia ajatuksia. Hyvää kesää!

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Kuudentoista vuoden lahja

Kolmetoista vuotta sitten olin silloisen poikaystäväni luona Yhdysvalloissa kun äitini soitti, että kissamme oli kadonnut Suomessa kesämökillä. Vanhempani epäilivät, että naapurustossa liikkuva kettu oli ehkä saanut kissan kiinni. Surimme kissaa Atlantin molemmin puolin. Minä eläinten ystävä tunsin suurta raivoa kettua kohtaan; teki mieleni taittaa siltä niskat nurin. Kävin poikaystäväni kanssa katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen Blair Witch Projectin ja surin läpi metsäkohtausten kissaparkaamme, joka oli hukassa jossain kesämökin läheisen metsän uumenissa. Epätietoisuus kissan kohtalosta painoi mielessäni jokaisen hereilläolohetken ja meni vielä uniinikin.

Pari päivää myöhemmin kissa tuli väsyneenä mutta muuten jokseenkin vahingoittumattomana takaisin mökille. Ties missä se oli ollut kuluneet päivät ja yöt? Kettu ei onneksi ollut sitä kuitenkaan saanut eikä mikään muukaan vaara vienyt lopullisesti mennessään.

*****

Kolmea vuotta aikaisemmin minä olin tuonut nuoren kissan kuumana kesäpäivänä eläinsuojeluyhdistyksen kissatalosta pikkuyksiööni, jotta se voisi minun luonani rauhassa synnyttää ja kasvattaa pentunsa. Kissa oli löytynyt tiineenä ja eksyksissä jostain helsinkiläisestä lähiöstä ja minä tutustuin siihen vapaaehtoistöissä kissatalolla. Niihin aikoihin kissatalolla ei ollut tiloja kissaperheille ja odottavia emokissoja pyrittiin sijoittamaan koteihin synnyttämään. Vapaaehtoistyöt kissatalolla vaihtuivat minun osaltani kissaperheen hoitoon kotioloissa. Se oli kokemus mitä en vaihtaisi pois mihinkään hintaan, vaikka pennut kasvaessaan olivatkin aikamoisia riiviöitä: repivät tapetteja alas ja hyppivät kirjahyllystä päälleni sänkyyn öisin. Sulkeuduimme välillä emokissan kanssa pienen yksiön pikkuruiseen eteiseen päästäksemme edes hetkeksi pakoon pentuja ja niitten villejä leikkejä. Pennuille löytyi hyvät kodit kullekin, mutta emokissan tilanne oli vielä auki, kun tein kesän jälkeen lähtöä Englantiin opiskelemaan. Ensimmäisenä iltanani yliopiston asuntolassa soitin kotiin ja äitini kertoi, että he pitäisivät emokissan. Olin riemuissani. Tieto rauhoitti minut asettumaan uuteen ympäristööni ja elämääni kaikessa rauhassa. Lomillani pääsin kotiin sohvannurkkaan silittämään rakasta kissaa. 

Ennen muuttoamme Jamaikalle kuutisen vuotta sitten, vanhempani ottivat hoitaakseen myös Cosimon ja minun kolme belgialaista kissaa, jotka Cosimo oli hankkinut jo ennen kuin olin häneen tutustunut. Jamaikalle emme kissoja voineet maan rabies-rajoitusten vuoksi viedä. Hetken olimme aikeissa jättää koko muuton kissojen vuoksi tekemättä, mutta onneksi kissoille järjestyi hyvä koti vanhempieni luota. Se oli belgialaisten kissojemme kannalta erittäin hyvä ratkaisu: en usko, että ne olisivat nauttineet tästä reissuelämästä. Ensimmäinen kissamme ei kuitenkaan ollut ihastunut saadessaan kolme uutta nuorta kissakaveria. Se oli ehtinyt tottua ylhäiseen yksinäisyyteensä vanhempieni luona. Useamman vuoden taisi viedä se, että neljän kissan kesken vallitsi jonkinlainen rauha ja yleinen kunnioitus. 

*****

Aikaisemmin tällä viikolla vanhuskissamme, iältään ainakin kahdeksantoista vuotta vanha, nukkui kotona ikuiseen uneen. Minulla on kissaa kova ikävä, mutta on hyvä tietää, että sillä oli kuollessaan kaikki hyvin. Se eli onnellisen ja pitkän elämän erinomaisessa kodissa. Suru kissasta on erilaista nyt kuin silloin vuosia sitten kun luulin ketun sen napanneen. Epätietoisuus nuoren kissan kohtalosta painoi ihan eri tavalla mielessä kuin vanhan kissan arvokas ja armollinen kuolema.

Tulee silti olemaan erikoista mennä kotiin Suomeen, kun odottamassa onkin neljän kissan sijaan vain kolme. Oli aina onni ja kunnianosoitus kun rakas ensimmäinen kissamme asettui viereen sohvalle hoidettavaksi. Se oli arvokas ja jotenkin juhlallinen kissa, jonka ystävyys tuntui suurelta lahjalta. 

torstai 5. heinäkuuta 2012

Säteilevä päivä

Minulla on melkein koko viikon ollut iltapäivisin hoidossa yksinhuoltaja-ystävämme kuusivuotias poika, Mikon hyvä kaveri. Tai hoidossa ja hoidossa: Miko ja kaveri leikkivät yhdessä ja minä lähinnä vain seurailen, että leikit pysyvät verrattain rauhallisina. Kaveri nimittäin katkaisi kätensä muutama viikko sitten eikä nyt saa remuta tai juosta tai muuten loukata kipsattua kättään. Pojat rakentelevat Lego-linnoja tai junarataa, ja aika monta tuntia kerrallaan jaksavat onneksi leikkiä aina hiljakseen. Haastavampaa onkin oikeastaan ollut pitää Matilda kiireisenä ja tyytyväisenä sillä aikaa kuin pojat leikkivät isompien lasten juttuja. Pikkusisko mahtuu välillä poikien leikkeihin mukaan, mutta välillä ne eivät häntä kiinnosta tai hän ei vaan muuten pysy leikeissä mukana. Matilda onkin saanut tällä viikolla katsoa vähän tavallista enemmän televisiota.  

Iltaisin olen tehnyt koko porukalle ruokaa ja poika äiteineen on jäänyt meille syömään. Illat ovat venyneet vähän pitkiksi mikä näkyi eilen siinä, että Miko oli nukkumaanmenoaikaan raivokkaan väsynyt. Mutta toisaalta lapset ovat nukkuneet aamulla tavallista pitempään, mikä on ollut oikein mukavaa. 

Tänäänkin on kaveri meillä leikkimässä. Mutta tänä iltana Cosimo on työmatkalla eteläisessä Belizessä ja tulee vasta myöhemmin huomenna takaisin, enkä minä ehtinyt käydä aamulla kaupassa, joten kovin kummoista illallista en taida tänään saada aikaiseksi. Olen myös vähän väsy. Tuntuu, että olen viime viikonlopusta asti ollut liikekannalla, eikä tekemiselle näytä ihan heti tulevan loppua. Ensi viikolle asti on kalenterissa joka päivälle kaikenlaisia menoja ja hoidettavia asioita.

Tänä aamuna kiirehdin otattamaan röntgenkuvan Skippyn lonkista, kun eläinlääkäri oli sopivasti menossa ottamaan toisesta koirasta röntgenkuvaa eläinsuojeluyhdistyksen tilalle. Ajelin Skippyn kanssa tilalle, odottelin meidän vuoroamme, ja houkuttelin sitten koiran eläinsuojeluyhdistyksen vessaan, mihin röntgenlaite on pystytetty. Pidin koiraa paikallaan etupäästä, eläinlääkäri piti sen jaloista kiinni, ja eläinsuojeluyhdistyksen johtaja painoi röntgenkoneen nappia. Meillä ei tietenkään kellään ollut mitään suojaliivejä; eläinsuojeluyhdistyksen ainoat suojaliivit söivät rotat palasiksi jokin aika sitten eikä täältä taida edes saada niitten tilalle uusia. Kuinkakohan monen viikon tai kuukauden varalta sain tänään ylimääräistä säteilyä?

Kuvauksen jälkeen pakkasin valtavan röntgenkasetin ja Skippyn autoon, heitin koiran kotiin, ja kiirehdin röntgenkasetin kanssa röntgenkuvia käsittelevään pieneen puotiin tutun kauppakeskuksen alakertaan. Maksoin röntgenkuvan käsittelystä vaivaiset 15 Belizen dollaria. Halvalla pääsin, koska eläinsuojeluyhdistys ei minua kuvan ottamisesta laskuttanut eikä eläinlääkäri myöskään. Jätin kuvan käsiteltäväksi ja kiirehdin ystäväni luo juomaan pari kuppia ihanaa iranilaista teetä. Se olikin aamun ainoa rauhallinen hetki. Ystävän luota ajoin kiireellä takaisin röntgenkuvia käsittelevään puotiin, jossa minulle paljastui, että röntgenkuva oli jostain syystä epäonnistunut. Filmillä ei näkynyt oikein mitään, vain harmaa juova ehkäpä Skippyn selkärangan merkiksi. Kaikesta huolimatta minun oli vielä kiirehdittävä viemään röntgenkasetti takaisin eläinsuojeluyhdistyksen johtajan luo. Ja sieltä ajettava kiireen vilkkaa taas takaisin kotiin, koska lastenhoitaja oli jo tehnyt täyden aamun töitä molempien lasten hoitajana. Mikolla ei ole enää leikkikoulua, joten hän on nyt Matildan tavoin aamut kotosalla. 

Huomenaamuna yritämme ottaa kuvaa uudestaan. Toivotaan, että silloin onnistaa. Skippy oli onneksi kuvattaessa ihan rauhallinen, eli sinänsä huomennakaan ei varmaan ole mitään kummempaa taistoa odotettavissa. On silti tylsää, että Skippy ja minä joudumme röntgenaaltojen kanssa kosketuksiin kahtena päivänä peräkkäin, varsinkin kun ei ole mitään takeita, että kuva huomennakaan onnistuu. Tosin kai tässä elellään muutenkin kaikenlaisen säteilyn ulottuvilla ja elämä on vaaroja täynnä. Joskus silti raivostuttaa se, miten vähän täälläpäin maailmaa huolehditaan tällaisista asioista. 

Nyt Matilda nukkuu päiväunia ja istutin pojat DVD-elokuvan eteen, etteivät he häiritsisi tytön unta. Päivän toinen hiljainen hetki. Ennen iltaa näitä ei taida muita enää kertyäkään. Onneksi sentään Matilda on tällä viikolla elämänsä ensimmäistä kertaa nukkunut kaksi yötä peräkkäin heräämättä lainkaan. Minussa on siis vähän enemmän virtaa kuin tavallista, kun olen saanut nukkua useamman yön yhtäjaksoisesti. Toiveissa kolmas yhtenäinen yö unta, onnistunut röntgenkuva huomenna, ja mahdollisimman rento viikonloppu.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Uusia tuulia

Lastenhoitajamme löysi uuden työn. Olen häntä kannustanut hakemaan muita töitä, koska me emme ole täällä ikuisesti ja hänen olisi hyvä saada kokemusta myös muunlaisista hommista kuin lasten- ja kodinhoidosta. Muutaman viikon päästä lastenhoitaja lopettaa meillä ja vaihtaa uuteen työhönsä. Olen todella iloinen hänen puolestaan ja uskon, että hän pärjää hyvin uudessa työssään, mutta Matildan puolesta olen surullinen. Matilda pitää lastenhoitajasta kovasti ja lastenhoitaja on ollut puolentoista vuoden ajan tuttu ja turvallinen ihminen Matildan elämässä. 

Omalta osaltani en osaa oikein vielä edes kuvitella minkälaista tulee olemaan elämä ilman tuttua lastenhoitajaa. Syksy tuo joka tapauksessa tullessaan kaikin puolin uudenlaisen todellisuuden. Miko on viimeiset pari vuotta käynyt leikkikoulussa kaksi ja puoli tuntia joka arkiaamu. Syksyllä hän alkaa käydä esikoulussa aamusta pitkälle iltapäivään. Arki tulee Mikon pitemmän koulupäivän myötä jäsentymään ihan eri tavalla kuin tähän asti. Vaikka vähän hirvittää mitä tuleman pitää, odotan toisaalta oikeastaan ihan uteliaan innostuneena Mikon kouluvuoden alkua ja sen mukanaan tuomia muutoksia. 

Matilda voisi syksyllä aloittaa Mikon leikkikoulussa mutta olen kahden vaiheilla haluanko Matildaa leikkikouluun lähettää. En halua pitää tyttöä kädestä joka hetki tai ohjata hänen jokaista askeltaan, mutta mieluusti seisoskelisin kyllä vielä toistaiseksi jossain huoneen tai pihan nurkassa etäältä seurailemassa miten tyttönen yksin pärjää isompien lasten kanssa. Leikkikoulussa se ei ole mahdollista, vaan sinne pitäisi aika nopeasti jättää lapsi itsekseen. En tiedä olemmeko Matilda ja minä siihen vielä ihan valmiita. Tämä tuntuu ehkä päättömältä ja turhalta huolelta niille, jotka ovat laittaneet lapsensa jo paljon varhaisemmin päiväkotiin. Mutta minä otan asian siltä kannalta, että kun kerran olen tällaisessa tilanteessa, että minulla on mahdollisuus pitää lapsi myös kanssani kotona, haluan miettiä kaikkia vaihtoehtoja tarkkaan. Mikon kohdalla jälkeenpäin kaduin, että olin laittanut hänet leikkikouluun ensimmäistä kertaa jo kaksivuotiaana ja sitten kunnolla kun poika oli vasta vähän alle kahden ja puolen. Alkuajat leikkikoulussa olivat pienelle pojalle nimittäin vähän hankalaa aikaa. Vaikka Miko yleensä ottaen kyllä viihtyi ihan hyvin muutaman tunnin verran aamulla leikkikoulussa, jännitys purkautui silti painajaisina ja yleisenä levottomuutena, ja poika saattoi itkeä kun jätin hänet aamulla kouluun leikkimään. Se oli äidille raastavaa, varsinkin kun se tuntui niin tarpeettomalta: olisihan hän voinut olla kotonakin. Kolmevuotiaasta eteenpäin leikkikoulussa käynti oli sen sijaan Mikolle mukavaa ja helppoa, eikä hän enää sittemmin oirehtinut siitä millään tavalla. Ero kaksivuotiaan ja kolmevuotiaan välillä oli ainakin Mikon kohdalla aika valtava. 

Aamut Matildan kanssa ilman lastenhoitajaa sujuvat sinänsä varmasti kaikessa järjestyksessä. Kotiapulainen onneksi jatkaa näillä näkymin meillä edelleen. Hän tulee mahtavan hyvin toimeen lasten kanssa ja on heitä hoitanutkin aina silloin tällöin. Olemme jo sopineet, että syksystä alkaen hän joskus vahtii Matildaa taloudenhoidon sijaan, että saan silloin tällöin aamuisin muutaman vapaahetken. Mutta kotiapulainen ei voi oman pienen lapsensa hoidon vuoksi juurikaan auttaa meitä lasten iltahoidossa, eikä tämänhetkinen lastenhoitajammekaan taida enää kokopäiväisen työnsä jälkeen jaksaa tehdä lastenhoitotöitä iltaisin. Minun täytyy siis jostain löytää lapsille satunnainen iltavahti tai jättää suosiolla niin edustus- kuin muutkin iltamenot väliin. Ei ole ihan helppoa löytää ihmistä jonka hoiviin luotan lapseni, eli tuo toinen vaihtoehto näyttää tällä hetkellä aika lailla todennäköisemmältä. En ole tätä nykyä mikään kummoinen iltajuhlaihminen vaan viihdyn erinomaisen hyvin täällä kotosalla, että sinänsä tuo ei olisi suuri menetys. Mutta uskon kyllä, että jossain vaiheessa alan kyllä kaivata rauhallista aikaa aikuisten kesken.

En yhtäältä pidä ollenkaan muutoksista, mutta toisaalta nautin kyllä tavallaan siitä, että korttipakka sekoittuu ja saan käteeni ihan uudenlaiset kortit. Elämä muuttuu ja minä muutun sen mukana; ilman muutoksia ja uusia tuulia ei tulisi uusia ajatuksia ja oivalluksiakaan. Joten antaa tulla mitä tuleman pitää! Olen melkein valmis...  

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Onnellinen loppu

Pikkukissalle löytyi uusi koti. Lähetystyöntekijäystäväni oli jo jonkun aikaa miettinyt kissan hankkimista. Hän näki mainokseni kotia etsivästä pikkukissasta Facebookissa ja kissan kuva ja tarina vetivät häntä puoleensa. Ystäväni tuli tänään lounaan jälkeen perheineen tutustumaan kissanpentuun. He ihastuivat kissaan ja kissa rauhoittui heti kehräämään ystäväni miehen syliin. He veivät kissanpennun mukanaan pois, suoraan eläinlääkärille rokotettavaksi. Onneksi sattui olemaan sellainen päivä, että eläinlääkäri oli virka-aikana paikalla. 

Olen helpottunut ja onnellinen niin kissan kuin sen uusien omistajienkin puolesta, mutta ennen kaikkea olen väsynyt. Viikonloppu oli ilman kissanpentuakin kiireinen, ja viime yönä uni jäi minulta vähiin. Pentu heräili kahden tunnin välein maukumaan hämmennystään, minä raukeana yritin sitä sängystä käsin rauhoitella. Keskellä yötä kävin hakemassa kissanpentuparalle lisää ruokaa, kun se näytti maukuvan ihan ruokalautasensa vierellä, mutta ei se tainnut kummemmin innostua syömään. Maukui vain edelleen. Viideltä heräsin lopulta istumaan kissa sylissäni. Pentu rohkaistui lähtemään sylistäni liikkeelle, kiersi vihdoin koko huoneen, leikki vähän verhoillakin.

Jos minulla olisi ollut aikaa, olisin mieluusti istunut tuntikaupalla kissan kanssa. Kissan hommailuja on ihana seurata, ja oli onni saada kuluneen vuorokauden aikana muutaman rauhallisen hetken verran pidellä sylissä kaunista kissanpentua. Mutta onni on myös, että kissalle löytyi hyvä koti ja että nyt meidän sekava seurueemme on taas alkuperäisessä kokoonpanossaan. Juurihan vasta ehdimme tottua uusimpaan perheenjäseneen Skippyyn!

Arasta kissasta oli vaikea saada hyvää kuvaa!

Kuinkas sitten kävikään...

On niitä ihmisiä, jotka heittävät kissanpennun pahvilaatikossa roskien joukkoon kuolemaan, ja niitä, jotka kaivavat kissanpennun roskien seasta ja tuovat sen mukanaan kotiin:

Eilen illalla koirien ilta-aterian jälkeen huomasin, että koiranruoka oli melkein lopussa ja aika monet muutkin ruokatarvikkeet olivat viikonlopun kuluessa ehtineet hupenemaan. Onneksi Belmopanin kiinalaiset kaupat aukeavat jo varhain aamulla. Ajattelimme, että ehtisimme ostamaan koiranruokaa ennen kuin koirat edes ehtisivät huomata, että aamuateria oli aavistuksen myöhässä, ja lähdimme jo ennen kahdeksaa ruokaostoksille. Kun Cosimo tuli kaupan luona autosta ulos, hän oli kuulevinaan omalla puolellaan autoa kissan hätäisen kuuloista maukunaa mutta ei nähnyt kissaa missään. Teimme ostokset, pakkasimme ne ja lapset autoon, ja menimme vielä yhdessä katsomaan oliko kaupan kulmilla jossain kissa pulassa. Hetken siinä seistyämme minäkin kuulin pienen äänen. Kaupan viereen oli roskille rakennettu tiileistä aukinainen roskasäiliö, joka oli täpösen täynnä kaupan tyhjiä laatikkoja ja naapuruston roskakasseja. Jostain kasan alta kuului kuin kuuluikin kissan surkeaa maukunaa. 

Yritimme ensin nostella päällimmäisiä laatikkoja pois, mutta kissa oli selvästikin kaikkien laatikkojen alla, roskasuojan pohjalla. Seisoin ensin säiliön reunalla ja yritin sieltä käsin nostella laatikoita pois tieltä, mutta kun vihdoin näin vilauksen pikkupennusta säiliön pohjalla rohkaistuin astumaan roskasuojaan roskien keskelle. Nostelimme Cosimon kanssa lopulta puolet laatikoista ja roskapusseista kokonaan ulos säiliöstä. Cosimolla oli jalassa vain flipflopit ja minulla mokkasiinit, jotka suojasivat jalkojani roskilta sentään vähän, joten minun tehtäväkseni jäi seistä roskien keskellä ja nostella säiliön sisältä Cosimolle laatikkoja. Kaivoimme roskapinoa ainakin puolisen tuntia. Lapset istuivat käsittämättömän rauhallisina autossa koko ajan; auton ovi toki auki, ettei autossa tullut liian kuuma. Miko ja Matilda ymmärsivät millä asialla olimme ja olisivat varmasti olleet kovasti huolissaan, jos olisimme lähteneet kaupalta ilman roskien alla uikuttavaa kissaa. He eivät siis hoputtaneet meitä mutta kyselivät autosta, koska saisivat nähdä kissan. Toivo meinasi mennä muutamankin kerran, mutta lopulta meitä onnisti: roskasuojan takaseinän vieressä kyhjötti käsieni ulottuvilla pieni harmaa kissanpentu. Kissa karkasi käsistäni kerran mutta toisella kertaa en päästänyt sitä pakoon. 

Valitsimme roskapinosta puhtaimman oloisen pahvilaatikon, pakkasimme kissan siihen ja lähdimme lapsinemme, ostoksinemme ja kissoinemme kaikkinemme kotiin. Pidin kissaa kädelläni kiinni laatikon sisällä, ettei se pääsisi poukkaamaan minulta auton sisällä pakoon. Automatkan aikana kissa rentoutui vähitellen makaamaan kättäni vasten. Se on vielä aika pieni, vain aavistuksen verran isompi kuin minun käteni, ja laihanoloinen, mutta vaikuttaa muuten ihan kohtalaisen terveeltä. Teimme kissalle kotona pienen pesän Cosimon ja minun huoneen nurkkaan. Cosimo kävi vielä toisella kauppakierroksella ostamassa kissanhiekkaa ja -ruokaa. Lasten lautasista muutama muuttui helposti kissan ruoka- ja vesilautasiksi, ja kissanpentu innostui heti syömään ja juomaankin. Iso alumiinivuoka saa toimittaa kissanhiekkalaatikon virkaa. 

Minulla on onneksi kissojen hoidosta aika paljon kokemusta: olin aikoinaan jonkun kuukauden ajan vapaaehtoistöissä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalossa. Eräs talon kissoista tuli vielä kotiini synnyttämään ja kasvattamaan kolme pentuaan luovutusikäisiksi asti, koska kissataloa ei pidetty pentueille tarpeeksi rauhallisena paikkana. Etsin pennuille uudet kodit, ja suloinen emokissa jäi lopulta vanhempieni kissaksi ja elelee heidän luonaan edelleen. Kun tapasin Cosimon hänellä oli kolme ihanaa kissaa, joista tuli minunkin kissojani, kun muutin Cosimon kanssa yhteen asumaan. Kolme kissaamme muuttivat nekin lopulta vanhempieni luo, kun Cosimolle ja minulle tuli eteen muutto Jamaikalle ja ikäväksemme paljastui, etteivät kissamme olleet maahan tervetulleita. Olen siis hoitanut erilaisia kissoja vastasyntyneistä pennuista aikuisikään asti. Cosimolla on kissoja puolestaan ollut koko ikänsä. Oli siis onnellinen sattuma, että juuri me kuulimme kissan maukunan roskien seasta. Sitä ei ollut helppo löytää roskasäiliöstä eikä myöskään ihan helppo saada kiinni. Kaikki eivät ehkä olisi lähteneet edes yrittämään.

Soitin jo ruokakaupalta eläinsuojeluyhdistyksen Lillylle, koska halusin kysyä oliko hänellä kissanpyydystämiseksi mitään taikakeinoja. (Lilly ei keksinyt muuta kuin mitä olin jo yrittänyt: kissanruokapurkin avaaminen houkuttelee usein karkulaiskissan esiin. Me olimme jo ehtineet koittaa temppua, mutta kissanpentuparka ei kai roskien keskeltä haistanut herkkuruokaa tai oli muuten niin hermostunut, ettei purkin avaamiseen lainkaan reagoinut.) Lilly tiesi kissanpennulle jo mahdollisen hoitopaikan ja toivon, että pentu pääsee siirtymään hoitopaikkaan mahdollisimman pian, tai vielä parempaa, että sille löytyisi pian pysyvä uusi koti. Pikkukissa vaikuttaa aika aralta. Ei varmaan ihme, ottaen huomioon, että sen on joku mitä todennäköisimmin nakannut laatikossa roskien sekaan kuolemaan. Kissa on niin pieni, ettei se olisi roskakasaan löytänyt omin avuin.

Meille kissa ei voi jäädä asumaan, vaikka miten haluaisimme. Tähän kiertolaisen elämään eivät minun mielestäni kissat sovi eivätkä sopeudu yhtä hyvin kuin koirat, ja siksi meillä ei kissoja olekaan, vaikka olemmekin ehkä vielä enemmän kissaihmisiä kuin koiraihmisiä niin Cosimo kuin minäkin. Ja onhan meillä tässä jo lasten ja koirienkin kanssa ihan riittävästi tekemistä! Varsinkin kun olemme tässä viikonlopun aikana varmistuneet siitä, että Skippy-paran takajaloissa on jotain vikaa. Luulen, että sillä on lonkkavika tai jaloissa tai lonkissa joku muu rakenteellinen ongelma. Täytyy yrittää saada se eläinlääkärille ja röntgenkuviin mahdollisimman pian, että saadaan diagnoosista varmuus ja päästään hoitamaan koiraa ainakin silloin tällöin vaivaavaa kipua ja särkyä.