maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kuinkas sitten kävikään...

On niitä ihmisiä, jotka heittävät kissanpennun pahvilaatikossa roskien joukkoon kuolemaan, ja niitä, jotka kaivavat kissanpennun roskien seasta ja tuovat sen mukanaan kotiin:

Eilen illalla koirien ilta-aterian jälkeen huomasin, että koiranruoka oli melkein lopussa ja aika monet muutkin ruokatarvikkeet olivat viikonlopun kuluessa ehtineet hupenemaan. Onneksi Belmopanin kiinalaiset kaupat aukeavat jo varhain aamulla. Ajattelimme, että ehtisimme ostamaan koiranruokaa ennen kuin koirat edes ehtisivät huomata, että aamuateria oli aavistuksen myöhässä, ja lähdimme jo ennen kahdeksaa ruokaostoksille. Kun Cosimo tuli kaupan luona autosta ulos, hän oli kuulevinaan omalla puolellaan autoa kissan hätäisen kuuloista maukunaa mutta ei nähnyt kissaa missään. Teimme ostokset, pakkasimme ne ja lapset autoon, ja menimme vielä yhdessä katsomaan oliko kaupan kulmilla jossain kissa pulassa. Hetken siinä seistyämme minäkin kuulin pienen äänen. Kaupan viereen oli roskille rakennettu tiileistä aukinainen roskasäiliö, joka oli täpösen täynnä kaupan tyhjiä laatikkoja ja naapuruston roskakasseja. Jostain kasan alta kuului kuin kuuluikin kissan surkeaa maukunaa. 

Yritimme ensin nostella päällimmäisiä laatikkoja pois, mutta kissa oli selvästikin kaikkien laatikkojen alla, roskasuojan pohjalla. Seisoin ensin säiliön reunalla ja yritin sieltä käsin nostella laatikoita pois tieltä, mutta kun vihdoin näin vilauksen pikkupennusta säiliön pohjalla rohkaistuin astumaan roskasuojaan roskien keskelle. Nostelimme Cosimon kanssa lopulta puolet laatikoista ja roskapusseista kokonaan ulos säiliöstä. Cosimolla oli jalassa vain flipflopit ja minulla mokkasiinit, jotka suojasivat jalkojani roskilta sentään vähän, joten minun tehtäväkseni jäi seistä roskien keskellä ja nostella säiliön sisältä Cosimolle laatikkoja. Kaivoimme roskapinoa ainakin puolisen tuntia. Lapset istuivat käsittämättömän rauhallisina autossa koko ajan; auton ovi toki auki, ettei autossa tullut liian kuuma. Miko ja Matilda ymmärsivät millä asialla olimme ja olisivat varmasti olleet kovasti huolissaan, jos olisimme lähteneet kaupalta ilman roskien alla uikuttavaa kissaa. He eivät siis hoputtaneet meitä mutta kyselivät autosta, koska saisivat nähdä kissan. Toivo meinasi mennä muutamankin kerran, mutta lopulta meitä onnisti: roskasuojan takaseinän vieressä kyhjötti käsieni ulottuvilla pieni harmaa kissanpentu. Kissa karkasi käsistäni kerran mutta toisella kertaa en päästänyt sitä pakoon. 

Valitsimme roskapinosta puhtaimman oloisen pahvilaatikon, pakkasimme kissan siihen ja lähdimme lapsinemme, ostoksinemme ja kissoinemme kaikkinemme kotiin. Pidin kissaa kädelläni kiinni laatikon sisällä, ettei se pääsisi poukkaamaan minulta auton sisällä pakoon. Automatkan aikana kissa rentoutui vähitellen makaamaan kättäni vasten. Se on vielä aika pieni, vain aavistuksen verran isompi kuin minun käteni, ja laihanoloinen, mutta vaikuttaa muuten ihan kohtalaisen terveeltä. Teimme kissalle kotona pienen pesän Cosimon ja minun huoneen nurkkaan. Cosimo kävi vielä toisella kauppakierroksella ostamassa kissanhiekkaa ja -ruokaa. Lasten lautasista muutama muuttui helposti kissan ruoka- ja vesilautasiksi, ja kissanpentu innostui heti syömään ja juomaankin. Iso alumiinivuoka saa toimittaa kissanhiekkalaatikon virkaa. 

Minulla on onneksi kissojen hoidosta aika paljon kokemusta: olin aikoinaan jonkun kuukauden ajan vapaaehtoistöissä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalossa. Eräs talon kissoista tuli vielä kotiini synnyttämään ja kasvattamaan kolme pentuaan luovutusikäisiksi asti, koska kissataloa ei pidetty pentueille tarpeeksi rauhallisena paikkana. Etsin pennuille uudet kodit, ja suloinen emokissa jäi lopulta vanhempieni kissaksi ja elelee heidän luonaan edelleen. Kun tapasin Cosimon hänellä oli kolme ihanaa kissaa, joista tuli minunkin kissojani, kun muutin Cosimon kanssa yhteen asumaan. Kolme kissaamme muuttivat nekin lopulta vanhempieni luo, kun Cosimolle ja minulle tuli eteen muutto Jamaikalle ja ikäväksemme paljastui, etteivät kissamme olleet maahan tervetulleita. Olen siis hoitanut erilaisia kissoja vastasyntyneistä pennuista aikuisikään asti. Cosimolla on kissoja puolestaan ollut koko ikänsä. Oli siis onnellinen sattuma, että juuri me kuulimme kissan maukunan roskien seasta. Sitä ei ollut helppo löytää roskasäiliöstä eikä myöskään ihan helppo saada kiinni. Kaikki eivät ehkä olisi lähteneet edes yrittämään.

Soitin jo ruokakaupalta eläinsuojeluyhdistyksen Lillylle, koska halusin kysyä oliko hänellä kissanpyydystämiseksi mitään taikakeinoja. (Lilly ei keksinyt muuta kuin mitä olin jo yrittänyt: kissanruokapurkin avaaminen houkuttelee usein karkulaiskissan esiin. Me olimme jo ehtineet koittaa temppua, mutta kissanpentuparka ei kai roskien keskeltä haistanut herkkuruokaa tai oli muuten niin hermostunut, ettei purkin avaamiseen lainkaan reagoinut.) Lilly tiesi kissanpennulle jo mahdollisen hoitopaikan ja toivon, että pentu pääsee siirtymään hoitopaikkaan mahdollisimman pian, tai vielä parempaa, että sille löytyisi pian pysyvä uusi koti. Pikkukissa vaikuttaa aika aralta. Ei varmaan ihme, ottaen huomioon, että sen on joku mitä todennäköisimmin nakannut laatikossa roskien sekaan kuolemaan. Kissa on niin pieni, ettei se olisi roskakasaan löytänyt omin avuin.

Meille kissa ei voi jäädä asumaan, vaikka miten haluaisimme. Tähän kiertolaisen elämään eivät minun mielestäni kissat sovi eivätkä sopeudu yhtä hyvin kuin koirat, ja siksi meillä ei kissoja olekaan, vaikka olemmekin ehkä vielä enemmän kissaihmisiä kuin koiraihmisiä niin Cosimo kuin minäkin. Ja onhan meillä tässä jo lasten ja koirienkin kanssa ihan riittävästi tekemistä! Varsinkin kun olemme tässä viikonlopun aikana varmistuneet siitä, että Skippy-paran takajaloissa on jotain vikaa. Luulen, että sillä on lonkkavika tai jaloissa tai lonkissa joku muu rakenteellinen ongelma. Täytyy yrittää saada se eläinlääkärille ja röntgenkuviin mahdollisimman pian, että saadaan diagnoosista varmuus ja päästään hoitamaan koiraa ainakin silloin tällöin vaivaavaa kipua ja särkyä.

3 kommenttia:

  1. Voi miten tuli surku, mutta tarinalla oli onneksi onnellinen loppu :). Kissa on se eläinlaji, joka saa sydämeni sykähtämään ja olen ehdottomasti enemmän kissa- kuin koiraihminen. Toivon, että joskus eläkkeellä voin (taas) ottaa kissan. Sillä olen ihan samaa mieltä kanssasi, että kissat eivät reissuelämään sovi. Ne kiintyvät enemmän paikkaan kuin ihmisiin, toisin kuin koirat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä usein sanotaan, että kissat kiintyvät enemmän paikkaan kuin ihmisiin. En ole ihan samaa mieltä; minun mielestäni kissatkin kyllä kiintyvät ihmisiin kovasti. Kissojen kiintymys ehkä ilmenee eri tavalla kuin koirilla, mutta yhtä syviä voivat minun kokemukseni mukaan olla kissojen tunteet omia ihmisiään kohtaan kuin koirienkin. Se onkin ehkä niin päin, että koirat eivät ehkä ole niin paikkaan orientoituneita kuin kissat, jotka tohottaen asettuvat aloilleen minne vaan kunhan on oma ihminen ja ruokakuppi ulottuvilla. Kissat eivät yleensä ottaen ole yhtä joustavia kuin koirat. Kissojen sielunelämä on monimutkaisempaa kuin koirien. Sanoisin minä joka pidän kyllä oikeastaan yhtä paljon mutta eri tavalla niin koirista kuin kissoistakin.

      Toivon minäkin saavani vielä elämässä oman kissan tai pari. Kissat tuovat elämään ihan oman ulottuvuutensa.

      Poista
    2. Siis tarkoitin tuossa yllä sanoa, että "koirat eivät ehkä ole niin paikkaan orientoituneita, vaan tohottaen asettuvat aloilleen minne vaan kunhan on oma ihminen ja ruokakuppi ulottuvilla". En tiedä mistä nuo kissat ovat tuonne lauseen keskelle eksyneet... Taisin muuttaa lauserakennetta kesken kirjoittamisen huomaamattani. Toivottavasti ensi yönä saan paremmin unta, tämä päivä on mennyt juuri tällaisessa sumussa - mitäköhän kaikkea outoa olen tullut päivän kuluessa sanoneeksi ja kirjoittaneeksi väsyneenä?

      Poista

Kiitos kommentistasi!