keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Kuudentoista vuoden lahja

Kolmetoista vuotta sitten olin silloisen poikaystäväni luona Yhdysvalloissa kun äitini soitti, että kissamme oli kadonnut Suomessa kesämökillä. Vanhempani epäilivät, että naapurustossa liikkuva kettu oli ehkä saanut kissan kiinni. Surimme kissaa Atlantin molemmin puolin. Minä eläinten ystävä tunsin suurta raivoa kettua kohtaan; teki mieleni taittaa siltä niskat nurin. Kävin poikaystäväni kanssa katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen Blair Witch Projectin ja surin läpi metsäkohtausten kissaparkaamme, joka oli hukassa jossain kesämökin läheisen metsän uumenissa. Epätietoisuus kissan kohtalosta painoi mielessäni jokaisen hereilläolohetken ja meni vielä uniinikin.

Pari päivää myöhemmin kissa tuli väsyneenä mutta muuten jokseenkin vahingoittumattomana takaisin mökille. Ties missä se oli ollut kuluneet päivät ja yöt? Kettu ei onneksi ollut sitä kuitenkaan saanut eikä mikään muukaan vaara vienyt lopullisesti mennessään.

*****

Kolmea vuotta aikaisemmin minä olin tuonut nuoren kissan kuumana kesäpäivänä eläinsuojeluyhdistyksen kissatalosta pikkuyksiööni, jotta se voisi minun luonani rauhassa synnyttää ja kasvattaa pentunsa. Kissa oli löytynyt tiineenä ja eksyksissä jostain helsinkiläisestä lähiöstä ja minä tutustuin siihen vapaaehtoistöissä kissatalolla. Niihin aikoihin kissatalolla ei ollut tiloja kissaperheille ja odottavia emokissoja pyrittiin sijoittamaan koteihin synnyttämään. Vapaaehtoistyöt kissatalolla vaihtuivat minun osaltani kissaperheen hoitoon kotioloissa. Se oli kokemus mitä en vaihtaisi pois mihinkään hintaan, vaikka pennut kasvaessaan olivatkin aikamoisia riiviöitä: repivät tapetteja alas ja hyppivät kirjahyllystä päälleni sänkyyn öisin. Sulkeuduimme välillä emokissan kanssa pienen yksiön pikkuruiseen eteiseen päästäksemme edes hetkeksi pakoon pentuja ja niitten villejä leikkejä. Pennuille löytyi hyvät kodit kullekin, mutta emokissan tilanne oli vielä auki, kun tein kesän jälkeen lähtöä Englantiin opiskelemaan. Ensimmäisenä iltanani yliopiston asuntolassa soitin kotiin ja äitini kertoi, että he pitäisivät emokissan. Olin riemuissani. Tieto rauhoitti minut asettumaan uuteen ympäristööni ja elämääni kaikessa rauhassa. Lomillani pääsin kotiin sohvannurkkaan silittämään rakasta kissaa. 

Ennen muuttoamme Jamaikalle kuutisen vuotta sitten, vanhempani ottivat hoitaakseen myös Cosimon ja minun kolme belgialaista kissaa, jotka Cosimo oli hankkinut jo ennen kuin olin häneen tutustunut. Jamaikalle emme kissoja voineet maan rabies-rajoitusten vuoksi viedä. Hetken olimme aikeissa jättää koko muuton kissojen vuoksi tekemättä, mutta onneksi kissoille järjestyi hyvä koti vanhempieni luota. Se oli belgialaisten kissojemme kannalta erittäin hyvä ratkaisu: en usko, että ne olisivat nauttineet tästä reissuelämästä. Ensimmäinen kissamme ei kuitenkaan ollut ihastunut saadessaan kolme uutta nuorta kissakaveria. Se oli ehtinyt tottua ylhäiseen yksinäisyyteensä vanhempieni luona. Useamman vuoden taisi viedä se, että neljän kissan kesken vallitsi jonkinlainen rauha ja yleinen kunnioitus. 

*****

Aikaisemmin tällä viikolla vanhuskissamme, iältään ainakin kahdeksantoista vuotta vanha, nukkui kotona ikuiseen uneen. Minulla on kissaa kova ikävä, mutta on hyvä tietää, että sillä oli kuollessaan kaikki hyvin. Se eli onnellisen ja pitkän elämän erinomaisessa kodissa. Suru kissasta on erilaista nyt kuin silloin vuosia sitten kun luulin ketun sen napanneen. Epätietoisuus nuoren kissan kohtalosta painoi ihan eri tavalla mielessä kuin vanhan kissan arvokas ja armollinen kuolema.

Tulee silti olemaan erikoista mennä kotiin Suomeen, kun odottamassa onkin neljän kissan sijaan vain kolme. Oli aina onni ja kunnianosoitus kun rakas ensimmäinen kissamme asettui viereen sohvalle hoidettavaksi. Se oli arvokas ja jotenkin juhlallinen kissa, jonka ystävyys tuntui suurelta lahjalta. 

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus. Tuli mieleen Doris Lessingin teos Kissoista (On Cats). Jos et ole lukenut, suosittelen lämpimästi. Vaikka ei olisi koskaan omistanut yhtään kissaa, se on hyvin mielenkiintoinen pieni kirja, todella kauniisti kirjoitettu (ja hyvin suomennettu, jos sen haluaa lukea suomeksi).

    Terv. Uusi lukija ja kahden kissan emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja tervetuloa blogin lukijaksi. Täytyypä etsiä tuo kirja käsiini, en ole sitä vielä lukenut.

      Poista
  2. On aina niin surullista menettää joku rakas. Lämpimät osanotot.
    Kokeileppa tämmöstä ... joskus kun illalla istut yksin rakkaimmassa kohdassa kotiasi, laita silmär kiinni ja anna ajatusten lentää rakkaan kissasi luo. Voin vannoa että tunnet sen pehmeällä poskellaan pukkaavan sua.

    Mun edesmennyt koira käy välillä terhakkaana mun moikkaamassa, saan niistä pikkuhetkistä lohtua ja se hetken fiilis siitä, että ihan ku Onni olis just tullut huoneeseen. Saa mut suunnattoman onnelliseksi <3

    Lemmikit on opettamassa meille pyyteetöntä rakkautta ja luopumista. Otetaan se oppi kiitollisena vastaan. Enkeleitä suruusi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Metsärannan Emäntä! Onneksi on tosiaan aina kauniit muistot kaikista jo menneistä eläinystävistä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!