torstai 5. heinäkuuta 2012

Säteilevä päivä

Minulla on melkein koko viikon ollut iltapäivisin hoidossa yksinhuoltaja-ystävämme kuusivuotias poika, Mikon hyvä kaveri. Tai hoidossa ja hoidossa: Miko ja kaveri leikkivät yhdessä ja minä lähinnä vain seurailen, että leikit pysyvät verrattain rauhallisina. Kaveri nimittäin katkaisi kätensä muutama viikko sitten eikä nyt saa remuta tai juosta tai muuten loukata kipsattua kättään. Pojat rakentelevat Lego-linnoja tai junarataa, ja aika monta tuntia kerrallaan jaksavat onneksi leikkiä aina hiljakseen. Haastavampaa onkin oikeastaan ollut pitää Matilda kiireisenä ja tyytyväisenä sillä aikaa kuin pojat leikkivät isompien lasten juttuja. Pikkusisko mahtuu välillä poikien leikkeihin mukaan, mutta välillä ne eivät häntä kiinnosta tai hän ei vaan muuten pysy leikeissä mukana. Matilda onkin saanut tällä viikolla katsoa vähän tavallista enemmän televisiota.  

Iltaisin olen tehnyt koko porukalle ruokaa ja poika äiteineen on jäänyt meille syömään. Illat ovat venyneet vähän pitkiksi mikä näkyi eilen siinä, että Miko oli nukkumaanmenoaikaan raivokkaan väsynyt. Mutta toisaalta lapset ovat nukkuneet aamulla tavallista pitempään, mikä on ollut oikein mukavaa. 

Tänäänkin on kaveri meillä leikkimässä. Mutta tänä iltana Cosimo on työmatkalla eteläisessä Belizessä ja tulee vasta myöhemmin huomenna takaisin, enkä minä ehtinyt käydä aamulla kaupassa, joten kovin kummoista illallista en taida tänään saada aikaiseksi. Olen myös vähän väsy. Tuntuu, että olen viime viikonlopusta asti ollut liikekannalla, eikä tekemiselle näytä ihan heti tulevan loppua. Ensi viikolle asti on kalenterissa joka päivälle kaikenlaisia menoja ja hoidettavia asioita.

Tänä aamuna kiirehdin otattamaan röntgenkuvan Skippyn lonkista, kun eläinlääkäri oli sopivasti menossa ottamaan toisesta koirasta röntgenkuvaa eläinsuojeluyhdistyksen tilalle. Ajelin Skippyn kanssa tilalle, odottelin meidän vuoroamme, ja houkuttelin sitten koiran eläinsuojeluyhdistyksen vessaan, mihin röntgenlaite on pystytetty. Pidin koiraa paikallaan etupäästä, eläinlääkäri piti sen jaloista kiinni, ja eläinsuojeluyhdistyksen johtaja painoi röntgenkoneen nappia. Meillä ei tietenkään kellään ollut mitään suojaliivejä; eläinsuojeluyhdistyksen ainoat suojaliivit söivät rotat palasiksi jokin aika sitten eikä täältä taida edes saada niitten tilalle uusia. Kuinkakohan monen viikon tai kuukauden varalta sain tänään ylimääräistä säteilyä?

Kuvauksen jälkeen pakkasin valtavan röntgenkasetin ja Skippyn autoon, heitin koiran kotiin, ja kiirehdin röntgenkasetin kanssa röntgenkuvia käsittelevään pieneen puotiin tutun kauppakeskuksen alakertaan. Maksoin röntgenkuvan käsittelystä vaivaiset 15 Belizen dollaria. Halvalla pääsin, koska eläinsuojeluyhdistys ei minua kuvan ottamisesta laskuttanut eikä eläinlääkäri myöskään. Jätin kuvan käsiteltäväksi ja kiirehdin ystäväni luo juomaan pari kuppia ihanaa iranilaista teetä. Se olikin aamun ainoa rauhallinen hetki. Ystävän luota ajoin kiireellä takaisin röntgenkuvia käsittelevään puotiin, jossa minulle paljastui, että röntgenkuva oli jostain syystä epäonnistunut. Filmillä ei näkynyt oikein mitään, vain harmaa juova ehkäpä Skippyn selkärangan merkiksi. Kaikesta huolimatta minun oli vielä kiirehdittävä viemään röntgenkasetti takaisin eläinsuojeluyhdistyksen johtajan luo. Ja sieltä ajettava kiireen vilkkaa taas takaisin kotiin, koska lastenhoitaja oli jo tehnyt täyden aamun töitä molempien lasten hoitajana. Mikolla ei ole enää leikkikoulua, joten hän on nyt Matildan tavoin aamut kotosalla. 

Huomenaamuna yritämme ottaa kuvaa uudestaan. Toivotaan, että silloin onnistaa. Skippy oli onneksi kuvattaessa ihan rauhallinen, eli sinänsä huomennakaan ei varmaan ole mitään kummempaa taistoa odotettavissa. On silti tylsää, että Skippy ja minä joudumme röntgenaaltojen kanssa kosketuksiin kahtena päivänä peräkkäin, varsinkin kun ei ole mitään takeita, että kuva huomennakaan onnistuu. Tosin kai tässä elellään muutenkin kaikenlaisen säteilyn ulottuvilla ja elämä on vaaroja täynnä. Joskus silti raivostuttaa se, miten vähän täälläpäin maailmaa huolehditaan tällaisista asioista. 

Nyt Matilda nukkuu päiväunia ja istutin pojat DVD-elokuvan eteen, etteivät he häiritsisi tytön unta. Päivän toinen hiljainen hetki. Ennen iltaa näitä ei taida muita enää kertyäkään. Onneksi sentään Matilda on tällä viikolla elämänsä ensimmäistä kertaa nukkunut kaksi yötä peräkkäin heräämättä lainkaan. Minussa on siis vähän enemmän virtaa kuin tavallista, kun olen saanut nukkua useamman yön yhtäjaksoisesti. Toiveissa kolmas yhtenäinen yö unta, onnistunut röntgenkuva huomenna, ja mahdollisimman rento viikonloppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!