perjantai 31. elokuuta 2012

Elämä opettaa

Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että elämä pyrkii opettamaan minua. Skippy-koira on yksi uusista opettajistani. Minä joka aivan turhan herkästi korotan ääneni ja määräilen läheisiäni omistan nyt kuuron koiran jota en voikaan huutaen määrätä. Skippyn kanssa täytyy rauhassa hakea katsekontakti ja sitten pyrkiä ystävällisesti kommunikoimaan koiralle mitä siltä milloinkin haluaa. Minua oikeasti suorastaan hykerryttää tämä sattuma. Ihan oikein minulle! Tämä on opetus jonka todella tarvitsin. Mutta elämän opetukset eivät tältä vuodelta ole jääneet Skippyyn.

Olen jollain tasolla ajatellut, että ihmiset joille on tapahtunut jotain surullista tai järkyttävää ovat olleet jotenkin valmistautuneita kohtaloonsa. Olen uskotellut itselleni, että esimerkiksi vakavasti tai kroonisesti sairaiden lasten vanhemmat jollain tavalla ovat aavistaneet jo ennalta, mitä on tulossa; että lapsen sairastuminen ei ole ollut heille kriisin paikka. Olen ajatellut näin itseäni suojellakseni; tällä logiikallahan minun lapseni tulevat aina olemaan terveitä koska en missään määrin ole valmistautunut siihen, että he sairastuisivat mihinkään flunssaa vakavampaan. 

Mutta elämä yllättää ja opettaa: Matilda sai nimittäin muutama viikko sitten Suomessa suureksi yllätykseksemme keliakia-diagnoosin. Vielä odottelemme koepala-analyysin tuloksia mutta Matildaa tutkineet lääkärit vaikuttivat aika yksimielisen varmoilta siitä, että keliakia-diagnoosi on oikea. Keliakia on elinikäinen sairaus, jossa vehnän, ohran ja rukiin sisältämä proteiini, gluteeni, aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehdusreaktion ja vauroittaa suolinukkaa. Kun suolinukka on vaurioitunut ravintoaineet eivät imeydy kunnolla. Keliakian ainoa hoitotapa on gluteiiniton ruokavalio. 

Keliakia ei todellakaan ole sairauksista pahimpia tai hankalimpia, mutta eihän sitä lapselleen toivoisi minkäänlaista sairautta. Nyt ymmärrän hyvin, ettei lapsen sairastumiseen ole kukaan varautunut. Diagnoosia seuraa shokki, joka surun ja ahdistuksen kautta muuttunee ennen pitkää tilanteen hyväksymiseksi. Mitään muuta vaihtoehtoahan ei ole kuin hyväksyä uusi todellisuus. En ole itse vielä perillä; hyväksymiseen on edelleen matkaa. Välillä minusta tuntuu edelleen siltä, että sairaus olisi ollut jotenkin vältettävissä. Palaan mielessäni raskausaikaan ja Matildan ensimmäisiin kuukausiin ja kuluneisiin vuosiin ja yritän jälkikäteen muuttaa todellisuutta. Vaikka keliakiahan on itse asiassa piirretty Matildan geeneihin. Ja sitten tunnenkin syyllisyyttä omista huonoista geeneistäni. Olen kaikesta päätellen keliakia-geenin kantaja; tautia löytyy laajemmaltikin minun suvustani.

Konkreettisiakin opetuksia on nyt sairauden myötä edessä. En ole koskaan ollut oikein innostunut leipomisesta. Ruuanlaitto on mielestäni yleensä ottaen mukavan suurpiirteistä ja siitä nautin kyllä, mutta leipomisessa täytyy noudattaa liian tarkkaan ohjeita ja se ei ole siksi koskaan minua oikein huvittanut. Mutta minun kohtaloni näyttää olevan oppia leipomaan… Vaikka Suomessa ja muissa länsimaissa alkaa gluteenittomia tuotteita olla laajasti tarjolla, meiltä ei täältä Belizestä niitä juurikaan löydy. Minun on nyt siis opittava leipomaan Matildalle gluteenitonta leipää, pullaa ja leivoksia. Jonkun verran olemme onneksi sentään löytäneet Belizestä gluteenitonta pastaa ja murojakin. 

On sinänsä onni, että Matildan keliakia todettiin jo näin nuorena eikä hän itse ymmärrä asiasta vielä juuri mitään. Hän saa rauhassa kasvaa tähän todellisuuteensa eikä tule näin ensi alkuun oikeastaan edes tietämään muusta. Ja tietysti onni kaikin puolin, että sairaus huomattiin jo nyt. Vaikuttaa nimittäin siltä, että keliakia on Matildalla ollut ihan syntymästä asti - hänen kasvukäyränsä romahti samoihin aikoihin kun hän siirtyi pelkästä äidinmaidosta maistelemaan myös kiinteitä ruokia. Jos tautia ei olisi huomattu nyt, Matilda olisi pahimmillaan voinut ehtiä sairastaa monta vuotta. Me emme nimittäin oikeastaan ollenkaan huomanneet, että tytössä oli mitään vialla. Hänellä ei ollut juurikaan mitään oireita. Ihmettelin kyllä miten hän söi niin paljon muttei koskaan lihonut ja päivittelin sitä kuinka kalpea hän oli. Mutta muuten tyttö vaikutti ja vaikuttaa iloiselta ja terveeltä. Diagnoosi oli meille täysi yllätys vaikka meillä suvussa keliakiaa onkin. 

Toivon, että gluteeniton ruokavalio alkaa pian tehdä tehtävänsä ja tytön paino alkaa vihdoin nousta. Uskon, että kun saamme konkreettista näyttöä siitä, että Matildan keliakia on kuin onkin ruokavalion kautta hallittavissa, minun on helpompi hyväksyä, että ihanalla pienellä tytölläni on elämänpituinen sairaus. 

tiistai 28. elokuuta 2012

Kysymyksiä ja vastauksia

Jenni Georgiasta lähetti jokin aika sitten minulle faktahaasteen ja kysyi niin herkullisia kysymyksiä, että lähdin niihin mielelläni miettimään vastauksia. Omasta päästä ei jotenkin tänään irtoa haasteen yhtätoista faktaa itsestä eikä myöskään kysymyksen kysymystä, joten kutsunkin kaikki halukkaat vastaamaan omalta osaltaan myös Jennin hyviin kysymyksiin. 

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?
Belizessä on paljon hyviä ruokalajeja, mutta parasta on ehkä paikallinen ceviche. 

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?
Viimeisin uusi nähtävyys taisi olla Belizen kasvitieteellinen puutarha. 

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?
Muutin Suomesta ensimmäisen kerran vuonna 1996 ja silloin mukaan taisi lähteä matkalaukku tai kaksi. Sittemmin muutin tavarani kymmenen vuoden ajan maasta toiseen matkalaukuissa ja jonkin kerran muuttolaatikoissakin. Ensimmäisen kerran koko talous lähti kontissa mukaan kuusi vuotta sitten muutossa Belgiasta Jamaikalle. Tätä nykyä muutamme siis kaikkine kimpsuinemme, koriste-esineistä ja vaatteista kirjahyllyihin ja sänkyihin. 

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?
Lähinnä tuon tuliaisiksi Suomesta suomalaista designia, tällä kertaa esimerkiksi Paola Suhosen suunnitteleman savuhälyttimen.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?
Paikallisia chili-kastikkeita ja hilloja, guatemalalaisia kankaita lähinnä on viime vuosina kulkenut mukana täältä Suomeen ja muualle Eurooppaan.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?
Tulen kaipaamaan Belizen hyviä ihmisiä ja maan aivan erikoislaatuista yhteisöllisyyden ilmapiiriä. 

7. Nimeä yksi paikka, jossa "pitäisi käydä kun täälläpäin maailmaa ollaan", mutta jossa et ole vielä käynyt.
Olisi kai aika vihdoin vääntäytyä San Pedroon, "La Isla Bonitaan", näkemään sekin puoli Belizeä.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?
Minulla on niin täällä kuin maailmallakin useampi "paras kaveri"; kolmeen läheisimpään ystävääni täällä Belmopanissa tutustuin Mikon leikkikoulun kautta. 

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?
Lomalla Tukholmassa tänä kesänä olin selvästi ulkomaalainen. Ruotsi on minulle lopulta aika vieras maa enkä rohkene oikein puhua ruotsia punastumatta vaikka itse asiassa osaankin sitä ihan hyvin. 

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?
Eilen kauppakierroksella Belmopanin kylällä törmäsin moniin tuttuihin ja olin kirjaimellisesti kuin kotonani. 

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?
Tällä hetkellä mielessä ovat lähinnä Australia ja Kanada, vaan toisaalta paluu jonnekin Eurooppaan ei olisi paha juttu sekään.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Lomalaisen satunnaisia ajatuksia

Helsinki on kaunis kaupunki.  
Akateeminen kirjakauppa! Kunpa voisin käydä siellä viikoittain hakemassa kirjahyllyihin lisää täytettä.
Helsingin seudun reittiopaspalvelu toimii käsittämättömän hienosti. Että voivatkin bussit kulkea minuutilleen ajallaan!

Pihlajasaareen menevän laivan vessassa on hieno käsipaperikone, joka syöttää paperia ulos kun sen edessä heilauttaa kättään. Olen vastaaviin laitteisiin kyllä ennenkin törmännyt, mutta että pienessä laivassa... Kulttuurishokki.
Mustasaaressa puolestaan saa mahtavankokoisia pullia. Ne ja loistava seura tekivät ahtaassa laivassa matkustamisen hyvinkin vaivan arvoiseksi.
Linnanmäellä viihtyi koko perhe. Onneksi Lintsipäiväksi osui oikein kaunis kesäpäivä ja erinomainen huvipuistoseuralainen oman porukan lisäksi. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Lintsin likellä ja onkin erityisen mukavaa käydä nyt omien lasten kanssa siellä vanhoilla kotikulmilla. 

Oulu on mukavan oloinen pieni kaupunki. Oulun torilla on leppoisaa istua kauniina kesäpäivänä juomassa kahvia ja kuuntelemassa haitarinsoittoa.
Vaan mukava on myös istua vanhojen tuttujen ja sukulaisten seurassa aurinkoisella pihanurmella kaukana kaupungin humusta.

Ruotsinlaivalla on vähän epätodellinen tunnelma. Tällaistäkö tämä suomalainen matkailu on: tuoppi kädessä puolella silmällä (jos ollenkaan) vahditaan lapsia jotka laskevat pää edellä pallomereen? Me vaikutimme kai laivalla monien mielestä aivan fanaattisilta vanhemmilta kun kaiken aikaa läheltä seurasimme missä pienet lapsemme viilettivät. 
Mutta jotain sympaattista on laivamatkailussa kuitenkin: oma soma pieni hytti jonka ikkunasta katselimme niin Ruotsin kuin Suomenkin kaunista saaristoa; laivan hyrinä ja tärinä kohti määränpäätä. 

Tukholma on ihana kaupunki, ehkä vähän liiankin ihana. Junibacken ja Vasa-laiva, Östermalmin kauppahalli, loputtomilta tuntuvat ostoskadut ja valtavat ihmismassat. Onko Tukholma aina ollut noin suuri?

Bryssel ei tunnu juurikaan muuttuneen, vaan on sitten kuitenkin: metrossa ei lueskellakaan enää vain kirjoja vaan myös taulutietokoneita! 
Arts-Loi, Maalbeek, Schuman, Merode, Montgomery. Hämmästyttävän hyvin päässäni ovat säilyneet Brysselin metroreitit siitäkin huolimatta, että muutimme Brysselistä kohta kuusi vuotta sitten ja metrokarttaa on sittemmin muutettukin aika lailla. 

*****

Kotiinpaluu maailman äärestä toiseen on aina erikoista. Joskus helpompaa ja toisinaan vaikeampaa, mutta aina joka tapauksessa vähän outoa. Mukavaa on istua taas iltaa omalla sohvalla, ihanat koirat reporankoina jaloissa, lapset yläkerrassa omissa sängyissään. Vaan ikävä on vanhempia, ystäviä ja muita perheenjäseniä. Ikävä Suomen ja Brysselinkin tuttuutta. 

Toisaalta huikaisevan ihanaa oli nähdä tänään Belizen kauniita maisemia kun kävimme kauppakierroksella pitemmän kaavan kautta: San Ignacion torilla, Spanish Lookoutissa ruokakaupassa ja luontaistuotekaupassa, Central Farmilla sijaitsevassa lihakaupassa, ja lopuksi vielä Belmopanissa ostamassa kokonaisen kanan. 

Taitaa mennä taas parisen viikkoa, että hyväksyn tämän elämäni monijakoisuuden; että koti-ikävä tasoittuu mielessä taka-alalle kun arki vie mennessään. Pari viikkoa mennee myös siihen, että saamme koko seurue aikaerosta kiinni. Nyt pitemmittä puheitta nukkumaan. Väsyttää ihan vietävästi.