keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Perillä

Tajusin juuri mikä sai Matildan keliakian ja uuden ruokavalion tuntumaan muutama viikko sitten yhtäkkiä vähemmän dramaattiselta: on helpompi olla ja elää kun en enää joka hetki vertaa tilannettani täällä Suomen tilanteeseen. Olen ehtinyt taas tottua tänne belizeläiseen todellisuuteeni ja Suomen kauppojen gluteenittomat ja laktoosittomat valikoimat tuntuivat etäisiltä. 

Ja niin se on oikeastaan aina kun palaan Euroopasta tänne maailman ääriin. Pari viikkoa paluun jälkeen kuluu ikään kuin ei kenenkään maalla - mieli on vielä matkalla vaikka ruumis yrittää jo perillä saada kiinni oikeasta vuorokaudenajasta. Kahden ensimmäisen viikon ajan molemmat todellisuudet ovat minulle olemassa samaan aikaan ja ristiriidan kanssa on haastavaa elää. Ehkä on siis ihan hyvä asia, että muutaman viikon kuluessa vähän kerrallaan Suomi ja Eurooppa himmenevät mielessäni kuin kauniiksi uneksi. Tai ehkä ennemminkin alan parin viikon jälkeen epäillä jollain tasolla, että kun me lähdemme takaisin tänne kaukaiseen kotiimme Suomi ja Eurooppa kokonaisuudessaan hiljakseen nukahtavat Ruususen uneen. On vaikea todella uskoa ja ymmärtää, että elämä ja arki Euroopassa oikeasti etenevät meidän poissaollessamme, joten salaa vähän arvelen, että elämä siellä yksinkertaisesti pysähtyy paikalleen odottamaan meidän seuraavaa vierailuamme. 

Vähän samanlainen epätodellinen olo on silloin kun suuntaamme täältä lomalla Eurooppaanpäin. Mutta osaan ehkä kuitenkin paremmin jättää tämän arjen taakseni. Pakolla suljen mieleni kun lähden Belizestä lomalle, enkä liikaa ajattele esimerkiksi koiria, ettei koko loma menisi niistä huolehtimiseen. Suomeen ja Eurooppaan on joka tapauksessa helpompi tulla kuin sieltä palata tänne takaisin. Tämä Belizehän se vasta kaunis uni onkin: palmunlehvät havisevat ja aurinko lämmittää paljasta ihoa… Kun seison Suomessa viimassa bussipysäkillä on helppo uskoa, että olen kuvitellut koko Belizen mielessäni! 

Olen aina maailmalla pyrkinyt pitkälti elämään maan tavalla. En ole koskaan tuonut ylenmäärin suomalaisia tai eurooppalaisia herkkuja mukanani tänne maailman ääriin, koska ennen pitkää ne kuitenkin loppuvat ja niitä ilman täytyy joka tapauksessa pystyä elämään pitkä tovi. En myöskään oikeastaan yleensä haikaile minkään ruuan perään, ellei sitä ole helposti saatavilla. En siis Belizessä juurikaan mieti salmiakkia tai sushia, en karjalanpiirakoita tai vitello tonnatoa. Belmopanissa minun saattaa tehdä palavasti mieli riisiä ja papuja, cevicheä tai paistettua kanaa - ne ovat turvallisia haluja jotka pystyn verrattain helposti tyydyttämään. Toisaalta en sitten Suomessa myöskään aktiivisesti kaipaa esimerkiksi belizeläistä ruokaa. Suomessa on omat herkkuruokansa, Belgiassa ja Italiassa omansa - ja niin edelleen. Yritän ottaa joka maassa ilon irti siellä tarjolla olevista herkuista ja olla miettimättä niitä ruokia ja juomia joita ei ole saatavilla.

Tähän tilaan olen nyt onneksi päässyt myös Matildan ruokavalion suhteen. Tuntuu siltä, että hänellä on ruokarajoitteistaan huolimatta täällä Belmopanissa ihan valtavasti valinnanvaraa! Hedelmiä ja vihanneksia, lihaa ja kalaa, papuja ja riisiä. Pähkinöitä ja rusinoita. Gluteeniton ja laktoositon viili jota ensi alkuun kaipasin tuntuu nyt kuukausi paluun jälkeen jo niin eksoottiselta, etten tiedä mitä siitä ajatella. En edes tiedä mitä viili on englanniksi. Miten kaivata jotain sellaista jonka nimeä en edes tiedä molemmilla kielilläni? 

Ja näin olen asettunut taas Belmopanin kylälle, elämään yksinkertaisen kaunista arkea lapsineni, miehineni ja koirineni. 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Edustusrouvan lomakuvia

Naurattaa, että kesäloman alussa kirjoittamani blogikirjoitus on viime viikkojen aikana noussut yhdeksi blogin luetuimmista kirjoituksista. Edustusrouva lomailee taitaa kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin mitä kirjoituksen sisältö itse asiassa on?

Mielikuvissa edustusrouvat lomailevat hulppeasti. Me emme kuitenkaan lomailleet kesällä Rivieralla tai New Yorkin osavaltion Hamptonsissa, emme huvijahdeilla emmekä suurissa huviloissa. Vietimme aikaa Espoossa, Oulun seudulla ja ruotsinlaivalla. Jonkun hetken olimme myös Tukholmassa ja Brysselissä, mutta sielläkin ihan lasten ehdoilla; päivämme kuluivat leikkipuistoissa ja lasten nähtävyyksissä - eivät pitkillä nautinnollisilla lounailla tai iltamenoissa. Kaiken kaikkiaan lomamme koostui lapsiperheille tutuista ja tavallisista aineksista: ajasta isovanhempien ja ystävien kanssa, leikeistä ja päiväunista. 

Edustusrouva-sanaan ja -ilmiöön liittyy Suomessa lähinnä negatiivisia ajatuksia ja oletuksia: Edustusrouva on rikas ja elää sen mukaisesti. Edustusrouvalla ei ole omaa identiteettiä eikä elämää, vaan hän elää kaikin puolin miehensä siivellä. Diplomaatinrouvassa ja kotirouvassakin on vähän sama kaiku kuin edustusrouvassa. Me rouvat olemme monen mielestä vähän säälittäviä tapauksia. Kotiäitikin tuntuu Suomessa olevan melkein kirosana, mutta yleisessä keskustelussa tuntuisi silti olevan hyväksyttävämpää olla kotiäiti kuin kotirouva: jos nainen ei määritä itseään oman työnsä kautta niin määrittäköön sentään lastensa kautta! 

Työ tuntuu olevan monille tärkein ja keskeisin tapa kuvailla ja arvioida itseään ja muita. Monet nostavat työnsä tai ammattinsa esille esimerkiksi silloin kun lyhyesti esittelevät itsensä uusille ihmisille. Kukaan ei kuitenkaan taida olettaa, että opettaja on vain opettaja, tai sairaanhoitaja vain sairaanhoitaja. Lienee kaikille selvää, että työ on lopulta vain yksi osa ihmisen arkea ja olemusta. Se ettei ihminen syystä tai toisesta ole palkkatyössä ei tee hänestä sen yksiulotteisempaa. Meitä kotiäitejä ja edustusrouvia on ihan yhtä monenlaisia kuin on vaikkapa bussinkuljettajia tai lääkäreitäkin… 

Mutta pitemmittä puheitta alla muutama lomakuva, kun kesälomasta on jo sen verran aikaa, että lomakuvia on muistinvirkistykseksi kiva vähän katsella.









sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Syntymäpäiviä

Kuluneella viikolla on juhlittu niin Belizen itsenäisyyttä kuin Pongon ja minun syntymäpäiviä. Minun osaltani juhlallisuudet ovat sujuneet kaikin puolin matalalla profiililla kodin piirissä. Cosimo on puolestaan viettänyt kuluneen viikon aikana useamman päivän ja yön työn puolesta Belize Cityssä, erilaisissa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Minä jätin kaikki itsenäisyyspäivänjuhlat suosiolla väliin, koska en halua edustaa tunnin ajomatkan päässä kotoa, enkä varsinkaan useampaa päivää yhteen menoon. En usko, että kukaan Cosimoa lukuunottamatta minua juuri juhlamenoissa kaipasi. Mutta täällä kotona olisi kyllä kaivannut isompikin seurue, jos olisin viettänyt viime päivät poissa kotoa. 

Itsenäisyyspäivän aattona valvoin yli puolenyön koirien seurana, sillä tiesin odottaa koirien säikähtävän jokavuotisia itsenäisyyspäivän ilotulituksia, jotka alkoivat vuorokauden vaihteessa. Itsenäisyyspäivän aattoa juhlistetaan Belmopanissa perinteisesti ihan tässä meidän kulmilla ja ilotulitusten melu olikin sitten sen mukainen. Pongo ja Poppykin poukkoilivat pitkin alakertaa hermostuksissaan ja hätääntyneinä, ja Matildakin heräsi ilotulituksien ääniin. Siinä minä sitten yritin olla rauhoittavana tukena niin Matildalle kuin koirillekin. Onneksi Miko ja Skippy sentään nukkuivat kaikessa rauhassa ilotulitusten läpi, koko sen kaksikymmentä minuuttia mitä ne kestivät. Koskaan en ole nähnyt enkä kuullut niin pitkiä ilotulituksia kuin täällä Belizessä, köyhässä maassa jossa rahalle löytyisi varmasti parempaakin käyttöä.

Belizen valtio ei elokuussa kyennyt maksamaan velkojilleen lainansa 23 miljoonan dollarin korkomaksua ja on nyt velkajärjestelyssä. En suoraan sanottuna oikein kunnolla tiedä enkä ymmärrä mitä velkajärjestely käytännössä Belizelle tarkoittaa. Eikä asiaa muuten näytä ymmärtävän moni paikallinenkaan; Belizen heikko taloudellinen tilanne ei täällä arjessa kovin näy eikä kuulu. Haastava tilanne on kuitenkin ehkä antanut jonkinlaista lisäpuhtia itsenäisyyspäivän juhlintaan. Belize on kansalaisilleen rakas ongelmistaan huolimatta ja juhlallisuuksien kautta ja aikana on haluttu ehkä tavallistakin innnokkaammin osoittaa solidaarisuus kotimaata kohtaan. En tiedä kuka Belmopanin ilotulitukset maksoi, mutta ne kuulostivat kyllä joka tapauksessa minun korviini vähän irvokkailta maan tilanteen huomioon ottaen. Tosin ainakin Belize Cityssä ilotulitukset kustansi kuulemma ihan muu taho kuin kaupunki tai valtio; ehkäpä näin oli myös Belmopanissa. 

torstai 20. syyskuuta 2012

Vain Belmopanissa?

Kävin tänä aamuna kauppakierroksella hakemassa kaupasta kananmunia, koirien matolääkettä, Skippylle uuden kaulapannan eilen hajonneen tilalle, ja pakastamisen kestäviä muovirasioita. Kiersin koko kylän itse asiassa etsimässä leluja koirille. Koiramme repivät viimeisen kestävämmän lelunsa juuri palasiksi, mutta koko kylästä ei löytynyt sen tilalle uutta. Meidän suurille ja vahvaleukaisille koirillemme on vaikea täältä kylältä löytää juuri mitään. Koiranpedit, puruluut ja kauniit kaulapannat ovat kaikki pienille koirille. Isoja koiria pidetään täällä vahtikoirina, jotka eivät nähtävästi juuri muuta tarvitse kuin vähän ruuantähteitä ja parhaimmillaan koirankopin. 

Koiranlelujen sijaan sain kuitenkin taas pussillisen elämyksiä kotiin vietäväksi muitten ostoskassien mukana:

Käväisin A&R-kaupassa, joka on vähän niin kuin paikallinen Tiimari: paperitavaraa, muovikukkia, leluja ja keittiötarvikkeita sikin sokin. Jäin pitkäksi aikaa hypistelemään Angry Birds -sälää, joka näyttää siis löytäneen perille myös Belizeen. Oli jotenkin liikuttavaa koskea täällä maailman ääressä suomalaisen Rovion Angry Birds -kyniin ja -lautasiin. Niin harvoin kun täällä kohtaan mitään suomalaista tai Suomesta aktiivisesti muistuttavaa. 

Liikuttava oli myös kaupassa samaan aikaan kanssani kiertävä seurue. Luokan verran alakoululaisia oli tullut kauppaan jonkinlaiselle luokkaretkelle. Kaupan edessä seisoi lasten kauppareissun ajan heitä odottamassa suuri keltainen koulubussi. Lapset kiertelivät koskettelemassa kaupan valikoimaa niin kuin minäkin. Ihailivat pieniä lelurekkoja ja ihmettelivät värikkäitä koulureppuja, pyörittivät käsissään Halloween-koristeita. Belmopanissa ei ole yhtäkään varsinaista museota, ei teatteria eikä edes kunnollista leikkipuistoa. Minäkin käyn A&R-kaupassa silloin tällöin kiertelemässä ihan vain jotain tehdäkseni. Ihmettelemässä mitä kaikkea täältä kylältä löytyykään. Mikseivät sitten koululaisetkin suuntaisi luokkaretkeään kaupalle? 

Teimme samaan aikaan kaupasta lähtöä, minä ja lapset opettajineen. Opettaja antoi lähtiessä jokaisen lapsen ostaa itselleen kaupan oven tuntumasta automaatista pienen purukumipallon. Täällä ei usein tunnu olevan niin väliä sillä mitä lapset syövät. Syntymäpäiväjuhlissa piñatan sisältä purkautuvat erilaiset karkit annetaan pientenkin lasten mässyttää ilman sen kummempaa huolta siitä jäävätkö ne ehkä pienten kurkkuun. Kukaan ei myöskään tunnu kantavan sen kummempaa huolta siitä minkälaisia karkkeja piñatan sisään alunperin tungetaan. Lapsille tarkoitetut keksit ovat nekin toinen toistaan äklömpiä ja epäterveellisempiä. Ei siis ole sinänsä yllättävää, että opettaja tarjoaa koulussa lapsille purukumipalloja, eikä siinä varmasti sinänsä mitään niin pahaa olekaan. Olen silti tyytyväinen, että Miko on amerikkalaistyylisessä koulussa jonka päivittäisestä menosta me vanhemmat olemme aika hyvin perillä. Sielläkin Mikolle oli muuten opetuksen yhteydessä annettu vaahtokarkkeja tällä viikolla. En muista, että Suomessa olisi koulussa koskaan tarjottu mitään herkkuja koulun puolesta, paitsi tietysti kouluruokaa. Mutta maassa maan tavalla. En niinkään hätkähdä ja hämmenny täällä kylällä enää mistään vaan hymyilen vain hetken itsekseni sitä, että yleensä mikään minua enää vähääkään yllättää. 

Lähdin ajelemaan kotiinpäin ja huomasin tien keskellä uuden kyltin. Huolella käsinkirjoitettu pieni valkoinen kyltti ohjasi busseja pitäytymään tien oikealla reunalla. En tiedä kuka on kyltin tehnyt ja mikä on syy siihen, että kyseisellä tienpätkällä bussien tulisi ajaa oikealla puolella. En tiedä mistä tietävät bussinkuljettajatkaan ottaa kyltin tosissaan - yhtä hyvin olisin minä voinut kirjoittaa ajo-ohjeita ja asettaa ne liikenteenjakajan keskelle. Mutta tosiasia on, että todennäköisesti kaikki kylän läpi ajavat bussikuskit tietävät kuin tietävätkin hyvin kuka on kyltin pystyttänyt ja miksi. Todennäköisesti asia on selvä myös suurimmalle osalle kylän asukkaista; jostain syystä se ei vain vielä ole minulle selvinnyt. Ei aikaakaan niin minäkin tiedän kyltin tarinan. Kaikki täällä tuntevat tavalla tai toisella toisensa ja kylän asiat ovat meidän kaikkien asioita. Voisi kuvitella, että olisi ahdistavaa elää näin, mutta itseasiassa minusta on erittäin lohduttavaa tietää, että kaikki täällä tuntevat meidät ja tietävät meidän asiamme. On myös mukava tietää, että kaikki mysteerit tapaavat täällä selvitä muutamassa päivässä. 

Kiitollinen ärtyilijä

Keliakia ja gluteenittomuus alkavat enemmän ja enemmän siirtyä mielessäni taka-alalle. Gluteenittomaan ruuanlaittoon on nyt tullut rutiinia. Ruokakaupassa ei enää ahdista ja jonkun verran olen ehtinyt kehittää selviytymiskeinoja myös kyläreissuihin. Ravintolaan emme ole vieläkään uskaltautuneet, mutta eiköhän sekin ole kohta ajankohtaista. Viime aikoina en tosin ole itse asiassa ravintolaan edes niin kaivannut, ruuanlaitto on vienyt niin mennessään. Kotiravintolassa on valmistunut viime päivinä muun muassa maistuvaa vihannessosekeittoa sekä lasagnea lampaanjauhelihapinaattitäytteellä. Vehnäjauhoton bechamel-kastike lasagnea varten ei ollut temppu eikä mikään vaikka siitä etukäteen vähän huolehdin. Käytin gluteenitonta jauhosekoitusta vehnän sijaan, mutta maissijauhot olisivat tainneet käydä yhtä hyvin. Lasagne on yksi omista lempiherkuistani ja olen helpottunut ja iloinen, että sen tekeminen koko perheelle onnistuu edelleen. Gluteenittomia lasagnelevyjä löytyi ihan täältä kylältä, luontaistuotekaupasta. Ne täytyy keittää ennen käyttöä mutta se ei ole suuri vaiva. 

Tuntuu siltä, että olen nyt vähäksi aikaa ainakin saanut puhuttua ja kirjoitettua pois Matildan sairastumisesta aiheutuneen surun ja huolen. Olen valmis elämään uutta arkeani ja huolehtimisen ja suremisen sijaan minun tekee nyt mieli miettiä ihan muita asioita. En enää joka kerta Matildaa katsoessa ajattele, että hän on sairas. Matilda on ihastuttava lapsi; huumorintajuinen, herkkä ja päättäväinen. Hänen kanssaan on ilo viettää aikaa. On hienoa pystyä taas näkemään hänet kaikessa ihanuudessaan eikä enää olla kiinni siinä pienessä yksityiskohdassa ettei hän siedä gluteenia. 

Matildan veli on puolestaan osoittautunut vuosiaan viisaammaksi tässäkin asiassa; Miko on diagnoosista asti ollut hienosti mukana tukemassa Matildaa ja tämän uutta ruokavaliota. Miko ei ole kertaakaan napissut siitä ettei saa solidaarisuussyistä hänkään syödä jotain, ja osaa rauhallisesti neuvoa Matildalle, että jotkut ruuat eivät sovi hänelle. Miko luo minuun uskoa siitä, että parin vuoden päästä Matildakin pystyy ehkä yhtä kypsästi käsittelemään ruokarajoitteitaan. Ei ole sanoja sille kuinka ylpeä olen näistä lapsistani ja kuinka kiitollinen siitä, että he sulostuttavat minun elämääni päivästä toiseen. 

Olen siis suruni nyt surrut tältä erää ja olen palannut omaksi onnelliseksi itsekseni. Mutta yksi asia jaksaa päivästä toiseen minua kuitenkin ärsyttää: gluteenitonta ruokaa huvikseen syövät ihmiset joista kuulen melkein joka päivä suunnasta tai toisesta. En todella ole alan asiantuntija enkä tiedä gluteenista juuri mitään, mutta minun on vaikea uskoa, että gluteenittomasta ruuasta on juurikaan hyötyä sellaisille ihmisille jotka eivät todella ole gluteenille yliherkkiä. Olen ymmärtänyt, että gluteenittomasta ruokavaliosta on apua muun muassa autisteille, enkä tarkoitakaan nyt heitä, enkä tietysti keliaakikkoja tai gluteeniallergikkojakaan, vaan niitä ihmisiä jotka syövät gluteenitonta ruokaa koska epäilevät siitä olevan apua laihdutuksessa tai vaikkapa ihonhoidossa. 

Taloudessamme on vältetty gluteenia aktiivisesti nyt kuukauden verran ja huomaan, että syömme nyt koko perhe entistäkin terveellisemmin. On helpompi tehdä ruoka ihan alusta asti itse kuin yrittää päätellä onko erilaisissa puolivalmisteissa gluteenia, ja kun ruuan tekee kokonaisuudessaan itse, se on usein tervellisempää. Kun lisäksi valmisherkkujen sijaan syökin välipalaksi vesimelonia tai omenaa, on gluteenittoman ruuan terveyshyöty helposti nähtävissä ja tunnettavissa. Ja kuten olen tainnut aikaisemminkin sanoa aineslistojen lukeminen avartaa mieltä: vaikka gluteenia ei listalta löytyisikään, loputtomat lisäaineet ja väriaineet epäilyttävät ihan sellaisenaan. Gluteeniton ruoka vaatii vähän enemmän vaivaa ja ajattelua kuin gluteenillinen ruoka, ja ajatteleminen on hyvä asia mitä ruokaan tulee.

Uskon siis kyllä, että gluteenittomalla ruokavaliolla voi välillisesti parantaa omaa hyvinvointia. Mutta epäilen, että gluteiinilla ei ole asian kanssa välttämättä juurikaan tekemistä. Gluteenittoman ruuan terveyshyöty tulee varmasti kyllä (gluteenia sietävälle ihmisille) siitä, että joka suupalaa täytyy harkita ja suunnitella, mutta muuten on vaikea uskoa, että vain gluteenia välttämällä terve ihminen tulisi terveemmäksi. Gluteeni ei myöskään itsessään varmaankaan ketään lihota. Kuten eräs alan lääkäri sanoi, keliaakikolle lihominen on itse asiassa tavallisesti hyvä merkki. Gluteeniton ruoka ei siis siinä mielessä ole mitään erityistä laihdutus- tai terveysruokaa. 

Ei tietysti pitäisi olla minulle väliä sillä vaivautuuko joku syömään gluteenitonta ruokaa huvikseen. Paitsi että pelkään mitä siitä saattaa seurata. Äskettäin luin sattumalta muutamaa kuukautta vanhan uutisen jossa kerrottiin, että amerikkalainen Domino's -pizzeriaketju oli tämän vuoden toukokuussa alkanut tarjota Yhdysvalloissa gluteenitonta pizzapohjavaihtoehtoa. Ikävä kyllä kyseinen pizza ei kuitenkaan itse asiassa käynyt keliaakikoille tai kenellekään joka ei terveytensä vuoksi todella siedä gluteenia. Pizzeria ei nimittäin voinut taata pizzapohjan olevan täysin gluteeniton. Pizza sopii siis mainiosti niille, jotka syövät gluteenitonta ruokaa ikäänkuin huvikseen, mutta on ihan yhtä tyhjän kanssa niille joitten tulee gluteenia välttää ihan oikeasti. Huoleni on se, että useammatkin ravintolat ja kauppaketjut intoutuvat tarjoamaan näitä melkein gluteenittomia tuotteita sen sijaan, että keskittyisivät ihan oikeasti gluteenittomiin ruokiin. Raha ratkaisee. Jos riittävän monelle kuluttajalle riittää vähän sinnepäin gluteeniton tuote, miksi vaivautua tekemään kokonaan gluteenitonta? 

Kyynisyyttäni tasoittamaan luin toisaalta myös, että Chicagon yliopisto pyrkii löytämään keliakiaan parannuskeinon vuoteen 2026 mennessä, ja ilahduin. Tuohon projektiin minä lähden mielelläni mukaan! 

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Ensimmäinen kouluviikko takana

Kouluaamuja on nyt ehtinyt kertyä jo kokonainen viikko. Innoissaan lähtee Miko joka aamu kouluun ja iloisena palaa taas iltapäivällä takaisin kotiin. Enää en huolehdi siitä oliko oikea ratkaisu lähettää poika isompaan kouluun tekemään vähän pitempää päivää. Pojan rauhallinen ja iloinen käytös koulupäivien jälkeen kertoo kaiken: hän oli kuin olikin valmis uusiin kokemuksiin ja haasteisiin ja Mikon uusi ihana pieni koulu on hyvä paikka uuden kohtaamiseen.

Entisestä leikkikoulustaan Miko tuli usein kotiin rauhattomana ja vihaisenakin, vaikka olisi lähtenyt aamulla leikkimään ihan hyvillä mielin. Koskaan en voinut olla varma siitä kumman saan koulusta iltapäiväksi kotiin, levollisen vai levottoman pojan. Kommunikaatio vanhempien ja leikkikoulun välillä ei toiminut mielestäni riittävän hyvin, enkä siis koulusta saanut kuvaa siitä mikä pojan teki leikkikoulussa levottomaksi. Uudesta koulusta sen sijaan palaa iltapäivisin takaisin sama poika, jonka aamulla lähetän kouluun. Mikon uuden esikoulun koulupäivässä on selkeä toistuva rakenne, jonka Miko tuntuu jo omaksuneen, ja koululla on yksinkertaiset säännöt, jotka lapset pystyvät helposti hyväksymään ja ymmärtämään. Mikon esikouluryhmä on niin pieni, että jokainen oppilas saa paljon henkilökohtaista huomiota. Riidat ja muut ongelmat selvitetään saman tien ja reilusti, koska opettaja on aina läsnä ja kykenee pienen ryhmäkoon vuoksi pitämään jatkuvasti silmällä koko pientä porukkaa. Kommunikaatio pelaa hyvin koulun ja kodin välillä: Joka päivä Mikon opettaja lähettää pojan mukana kotiin lyhyen raportin siitä miten päivä on kulunut. Kerran viikossa opettaja lähettää pitemmän selvityksen viikon tapahtumista.

Kävimme koululla vanhempainillassa keskiviikkona kuulemassa vähän lisää koulun yleisistä periaatteista ja jonkun verran myös tulevan lukuvuoden ohjelmasta. Mikon koulu on osa suurempaa kansainvälisten yksityisten koulujen ketjua, jossa tuetaan jokaisen oppilaan yksilöllistä kehitystä. Lapset eivät saa varsinaisia arvosanoja, vaan he oppivat koulussa hallitsemaan asiakokonaisuuksia. Jokainen lapsi edistyy omassa aikataulussaan. Kun oppilas hallitsee yhden asiakokonaisuuden, kokonaisuus merkitään käsitellyksi ja hän pääsee siirtymään seuraavaan. Koulussa opetetaan tietojen ja taitojen lisäksi myös muun muassa hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista. Koulun periaatteet kuulostavat minuun korviini oikein hyvältä, vaikkeivät ihan kaikki niistä esikoululaisia vielä koskekaan. Esikoulussa opitaan toistaiseksi vain leikin kautta eivätkä pienet esikoululaiset samalla tavalla pyri hallitsemaan mitään kokonaisuuksia vaan opettelevat vasta koulun tavoille. 

Ilahduin siitä, että vanhempainillan kuvaukset tämän kansainvälisen koulusysteemin periaatteista muistuttivat minua suomalaisten koulujen tavoitteista ja tavoista. Suomalainen koulusysteemi kun on minulle tuttu ja maailmanlaajuisestikin hyväksi todettu. Luulen, että Mikon pieni koulu kykenee käytännössä myös todella toteuttamaan koululle ja oppilaille asettamansa tavoitteet. Oppilaita on yhtä opettajaa kohti vain muutama ja kaikki opettajat vaikuttavat hyvin innostuneilta ja motivoituneilta. Koululla on myös ehkä eri tavalla paineita vastata vanhempien odotuksiin opetuksen tasosta, koska yksityisen koulun lukukausimaksu ei ole ihan halpa. 

Olen nyt ensimmäisen kokonaisen viikon jälkeen todella tyytyväinen siihen, että Miko on saanut aloittaa koulutiensä näin mahtavassa ympäristössä. Tosin nyt jo vähän huolehdin siitä, että muutto odottaa kulman takana eikä Miko saa käydä koko kouluaikaansa tässä ihanassa pienessä koulussa. Pahaa pelkään, että joudummekin ennen pitkää aika lailla madaltamaan odotuksiamme lastemme koulunkäynnin suhteen. Ellei meille sitten käy niin onnellisesti, että pääsisimme muuttamaan johonkin sellaiseen maahan jossa on tämän saman ketjun koulu. 

Tämän viikon ohjelmaan kuului vanhempainillan lisäksi ystäväni vauvajuhlat ja lisäksi vielä yksi edustustilaisuus, johon olin jo jokin aika sitten lupautunut menemään Cosimon seuraksi. Nyt kun juhlat on juhlittu ja edustamiset edustettu olen siivonnut kalenterini kaikista iltamenoista ainakin muutaman viikon päähän. Tarvitsemme nyt ennen kaikkea aikaa olla vaan ja tottua uusiin kuvioihin: Mikon kouluun ja Matildan ruokavalioon. 

Viikonloppu on toistaiseksi sujunut tavalliseen tahtiin ja ihan mukavasti. Aamulla kävimme koko porukka Mikon uimatunnilla ja nyt rentoudumme kotona mukavan raukeina uima-allasleikkien jälkeen. Tosin minä en ole ehtinyt vielä kovin rentoutumaan: tein myöhäiseksi lounaaksi ison kattilallisen kalakeittoa josta riitti myös pakastimeen ensi viikon varalle.

Myöhemmin iltapäivällä juhlistetaan erään lasten pienen ystävän ensimmäisiä syntymäpäiviä. Sunnuntaina olemme puolestaan menossa juhlimaan koulun alkua grillijuhliin Yhdysvaltain suurlähettilään luo. Niin syntymäpäivien kuin grillijuhlienkin on tarkoitus olla mukavia rentoja tilaisuuksia, mutta minulle hieman ylimääräistä stressiä ja työtä tuo se, että molempiin on vietävä mukana jotain tarjottavaa. Haluan omalta osaltani tarjota gluteenittomia herkkuja, jotta voin olla varma siitä, että Matildallekin löytyy molemmista juhlista siten ainakin jotain syötävää. Mutta gluteenittomien leipomusten tekeminen ei ole vielä minulle ihan helppoa enkä koskaan etukäteen voi olla ihan varma tuloksesta. Jauhottomat maapähkinävoikeksit ovat onneksi onnistuneet hyvin jo useamman kerran peräkkäin ja saavatkin olla riittävän hyvä vieminen syntymäpäiväjuhliin. Grillijuhliin lupauduin viemään suklaaneliöitä (chocolate brownies). Toivon mukaan gluteenittomat neliöt maistuvat myös gluteenia sietäville. Leipomusten lisäksi minun täytynee tehdä mukaan varalle Matildalle molempiin juhliin jotain pientä syötävää, koska pahaa pelkään, että muut tarjolla olevat herkut eivät hänelle sovi. 

*****

Mutta ennen kuin rupean leivonta- ja ruuanlaittohommiin istun kuitenkin kahvikupposen kanssa kaikessa rauhassa ihan hetken verran.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Ravintolaan... tai ei ehkä sittenkään

Entisessä elämässämme, ennen Matildan diagnoosia, söimme ravintolassa keskimäärin kerran viikossa. Tai ainakin söimme sen verran usein ravintolaruokaa, toisinaan kotiin tilattuna tai noudettuna. Sitten Belizeen paluun emme ole kuitenkaan käyneet ravintolassa kertaakaan. Minua hirvittää ajatus ruokailusta paikallisessa ravintolassa Matildan uutta ruokavaliota noudattaen enkä tiedä milloin olen siihen valmis.

Belmopanin kylältä löytyy pääasiassa belizeläisiä ravintoloita, kiinalaisia ravintoloita ja muutama huono pizzapaikka. Pizza ei tietysti keliaakikolle käy, mutta se ei onneksi ole näissä oloissa suuri menetys; emme ole juurikaan syöneet pizzaa Belmopanissa muutenkaan koska amerikkalaistyylinen paksu ja yltiörasvainen sähköuunissa paistettu pizza ei meille italialaisen pizzan ystäville oikein maistu. 

Paikallisten kiinalaisten ravintoloitten työntekijät ovat täällä suurimmaksi osaksi kiinalaisia tai taiwanilaisia ja aika monet puhuvat huonosti englantia jos puhuvat englantia ollenkaan. Kun ihan tavallisetkin tilaukset uhkaavat välillä kielimuurin vuoksi mennä pieleen, en luota siihen, että osaisin selittää asiani ymmärrettävästi ja tilata Matildalle takuuvarmasti gluteenitonta ruokaa yhdestäkään kylän kiinalaisesta ravintolasta. 

Belizeläiset ravintolat ovat siinä mielessä parempi vaihtoehto, että niissä ei juuri kieliongelmia tule vastaan, mutta toistaiseksi emme ole rohjenneet lähteä niihinkään yrittämään. Riisi ja pavut ilman kastiketta ja vaikkapa joku kalafile olisivat Matildalle sinänsä sopiva ateria, mutta en tiedä miten voin varmistaa, että ruokaan ei vahingossakaan ole eksynyt mitään maustesekoitusta jossa onkin gluteenia, tai ettei filettä ole esimerkiksi paistettu leivitettyjen fileitten kanssa samalla pannulla. 

Vahingoista toki oppii, mutta olen huomannut, että juuri nyt minun stressipisteeni nousevat huomattavasti silloin kun Matilda syö jotain sellaista minkä sopivuudesta hänelle en ole ihan sataprosenttisen varma. Diagnoosi on niin uusi ja minulla on tietysti suuri huoli siitä, että saisimme mahdollisimman nopeasti Matildan sellaiseen kuntoon, että hänen painonsa alkaisi nousta. Ravintolakäynnit toivat ennen helpotusta arkeen, mutta ravintolassa syömisen mukavuus vähenee huomattavasti, jos minun täytyy valmistaa tytölle omat ruuat mukaan tai vaihtoehtoisesti stressata ravintolassa ja jälkeenpäin siitä oliko Matildan syömä ruoka varmasti gluteenitonta. Toistaiseksi tuntuu helpommalta syödä kotona vaikka se tarkoittaakin sitä, että joka päivä ruokaa on laitettava useamman aterian verran.

Haluan uskoa, että ruokailusta myös kodin ulkopuolella tulee vielä joskus taas mukavaa, mutta nyt vielä suren sitä, että ravintolassa syöminen ei tule ikinä enää Matildan osalta olemaan ihan helppoa ja huoletonta. Ei ainakaan täälläpäin maailmaa missä gluteenittomuus on ihan vieras ilmiö. Harva paikallinen on kuullut keliakiasta, eikä koko maassa ole tietoni mukaan yhtään ravintolaa tai kahvilaa jossa olisi edes osin gluteeniton ruokalista. Kaiholla muistelen Helsingin keskustan gluteenitonta kahvilaa, josta kävin Matildan kanssa ostamassa kanelipullat Matildan ensimmäisenä gluteenittomana päivänä. Belmopanin kylällä on tuskin kahviloita ollenkaan saati sitten, että täältä löytyisi jokin gluteeniton paikka… 

Ei siis auta kuin aloittaa oma gluteeniton kahvila tämän gluteenittoman kotiravintolan lisäksi!

Tänään kotiravintolassa on päivän mittaan tarjoiltu muun muassa raikasta pitaija-papaija-vesimeloni-banaani-juomaa. Illalliseksi nautitaan tänä iltana maissitortilloita täytteineen. Taas on huomioitava yksi hyvä asia, jonka olen Matildan ruokavalionmuutoksen myötä huomannut: syömme koko perhe paljon terveellisemmin tätä nykyä. Välipalaksi syömme keksien sijaan hedelmiä ja vihanneksia, ja muutenkin olen kaikin puolin tarkempi siitä mitä me suuhumme laitamme. Kun katsoo päivät pääksytysten erilaisten ruokien ainesluetteloita ja tutustuu lähemmin aineisiin outojen nimien takana, ei tee enää mieli syödä tai tarjoilla niitäkään ruokia joitten epämääräiset lisäaineet paljastuvat itse asiassa gluteenittomiksi.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Sunnuntairauha

Ihana harmaa, sateinen ja suorastaan melkein kylmä sunnuntaipäivä! Lapset ovat iltapäivällä edelleen pyjamissaan, me vanhemmat rennoissa kotivaatteissa. Koirat ovat käpertyneet kukin omaan petiinsä. Ei ole kiire minnekään, ei paineita reippailla pihalla tai käydä vaikkapa pyörälenkillä. On aikaa hoitaa hissukseen vähän kotia, siivoilla vähän jääkaappia ja pestä astioita. Tein aamulla ison kannullisen jääteetä ja suunnittelin vähän tulevan viikon ruokalistaa. Lounaaksi syötiin porsaspaistia, joka sai rauhassa valmistua meheväksi hiljaisella tulella. Televisio ei huonon sään vuoksi oikein toimi, mutta DVD-elokuvat ovat viihdyttäneet meitä läpi sateisen päivän. Olemme katselleet lastenelokuvia ja herkutelleet popcornilla, joka maistuu koko perheelle ja on onneksi myös meille kaikille sopivaa herkkua. 

Olin enemmän kuin valmis tällaiseen hiljaiseen kotipäivään. Mikon koulun aloitus jännitti meitä kaikkia ja olemme ensimmäisten koulupäivien jäljiltä aika väsynyttä porukkaa. Ensimmäisten koulupäivien päälle osui vielä syksyn ensimmäinen edustusiltakin. Perjantai-iltana juhlistettiin Brasilian itsenäisyyttä, jota on aina yhtä mukava juhlia, etenkin kun juhlapaikka on vain kivenheiton päässä meiltä. Minun oli kuitenkin perjantai-iltana vaikea lähteä kotoa ja päästä juhlatunnelmaan. Ennen juhliinlähtöä laitoimme lapset yöpuulle; lastenhoitaja tuli valvomaan lasten unta. Mutta Miko oli ensimmäisen pitemmän koulupäivän jäljiltä perjantaina niin läpipoikki, ettei meinannut saada nukahdettua, ja Matilda haluaa tällä hetkellä olla äidin kanssa kaiken aikaa. Molemmat itkivät siis lohduttomasti kun teimme perjantaina lähtöä juhliin. Olisin vaihtanut samantien mekon pyjamaan ja jäänyt lasten kanssa kotiin köllimään, jos olisi ollut kyse jostain omasta menosta. Mutta Cosimon oli töitten puolesta mentävä juhliin ja minä olin jo aikaa sitten ilmoittanut meneväni hänen seurassaan. Ei siis auttanut kuin pyyhkiä tuskanhiki otsalta, virittää hymy naamalle ja kävellä naapuriin.

Eilen kävimme aamulla koko porukka Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueen altaalla Mikon uimatunnilla. Uimatunnin jälkeen ajoimme ostamaan lihaa muutaman viikon tarpeiksi ja sen päälle ajelimme vielä mennoniittakylään Spanish Lookoutiin ruokaostoksille. Jaksoin lauantaipäivän riennot sen tiedon voimin, että tänään oli edessä päivä ilman minkäänlaisia suunnitelmia. Sateinen ja viileä sää tuli tälle päivälle kuin tilauksesta. 

Syyskuu on Belizessä juhlakuukausi. Ensi viikonloppuna juhlistetaan Meksikon itsenäisyyttä ja myöhemmin syyskuussa Belizen itsenäisyyttä juhlitaan useamman päivän ajan. Minä aion suosiolla jättää väliin useamman syyskuun tilaisuuden. Minulla ei ole mitään varsinaista velvollisuutta edustaa Cosimon rinnalla; silloin kun kutsu koskee minuakin menen mukaan oman valintani mukaan ja ennen kaikkea Cosimon seuraksi. En esimerkiksi lähde lainkaan Belize Cityssä järjestettäviin tilaisuuksiin, koska en halua olla tunnin ajomatkan päässä lapsista siltä varalta, että täällä kotona sillä välin sattuu jotakin. Nämä kotikylän cocktail-kutsut ovat siitä mukavia, että ne ovat harvoin viittä minuuttia kauempana kotoa, tunnelma on tavallisesti hyvin rento ja tapaan tilaisuuksissa aina tuttavia ja usein ystäviäkin. Mutta kyllä melkein aina valitsisin silti tavallisen koti-illan edustustilaisuuksien sijaan. On toki mukava viettää aikaa aikuisten ihmisten seurassa, vähän parempaa päällä ja viinilasi kädessä, mutta mikään ei minusta lopulta vedä vertoja ihan tavalliselle arjelle ja arkirutiineille. Nyt kun uusista ruokailurutiineista on ollut paluun jälkeen vaikea saada kunnon ote, ja Mikon koulunaloitus on tuonut myös omat uudet elementtinsä arkeen, tuntuvat kaikki vanhat tutut ja toimivat arkirutiinit entistäkin lohdullisemmilta. 

Seuraavassa maassa - mikä se sitten onkaan - Cosimolla on tuskin juuri ollenkaan edustusvelvollisuuksia, joten siinä mielessä yritän kyllä nauttia nyt Cosimon rinnalla edustustamisesta sen verran kuin sitä vielä kestaa. Siinäpä onkin muuten edustusrouvalla miettimistä: pitääkö blogin nimi siinä vaiheessa muuttaa kun muutto ja vähän toisenlaiset kuviot tulevat ajankohtaiseksi, vai voiko tämän nimen alla kuvata elämää johon ei edustamista kuulu edes vitsin verran? Tätä minulla on aikaa pohdiskella vielä jonkin aikaa.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Voi vehnä (ja ohra ja ruis)

Endoskopiassa Suomessa otetut näytepalat varmistivat Matildan keliakia-diagnoosin. Kolmisen viikkoa tyttö on nyt syönyt gluteenitonta ruokaa. Niin vähän aikaa vasta! Nämä kuluneet viikot ovat tuntuneet pitkiltä, mutta olemme kuitenkin vasta ihan alussa. Kestää vielä kuukausikaupalla ennen kuin Matilda alkaa toipua siinä määrin, että paino lähtee toivottavasti vihdoin nousuun. 

Näen melkein joka yö unta missä unohdan katsoa kunnolla erilaisten ruoka-aineiden ainesosalistoja ja kauhistun kun tajuan, että Matilda on saanut ajattelemattomuuttani syödäkseen gluteenia. Kun Matilda nukkuessaan valittaa tai pyörii sängyssään minä puolihorroksessa ajattelen, että nyt Matilda on huonovointininen koska omassa unessani annoin hänen vahingossa syödä gluteenia. Huoli ja epämääräiset syyllisyydentunteet kulkeutuvat uniini ja estävät minua saamasta yöllä kunnolla lepoa. Levottomien unien lisäksi herään harva se yö aamuyöllä enkä saa pitkään aikaan unta. Päässä pyörivät yön pimeinä ja hiljaisina tunteina viime viikkojen tapahtumat ja mieleni yrittää hahmottaa miten tähän uuteen tilanteeseen tulisi suhtautua. 

Hereilläollessani alan onneksi sentään olla täällä kotona Matildan uuden ruokavalion kanssa jokseenkin sinut. Meillä on jääkaapissa, pakastimessa ja ruokakaapissa hyvin vähän mitään sellaista mitä Matilda ei saisi syödä. Ruuanlaitto on siis sinänsä helppoa: kotona minun ei tarvitse enää tarkistaa jokaista purnukkaa ja tölkkiä; ne on kaikki jo tarkastettu ja hyviksi todettu. Mutta ruokakaupassa ahdistaa edelleen joka kerta. Voin kirjaimellisesti vähän pahoin kun kiertelen hyllyltä toiselle enkä löydä juurikaan mitään tytölle sopivaa. Osin pahoinvointi on huolta: mitä ihmettä tarjoan lapselleni syötäväksi? Miten voin olla varma, että annan takuulla hänelle turvallista ruokaa? Ja osin huonovointisuuteni kaupassa on menetyksen surua: ruokaostokset eivät enää koskaan tule sujumaan kevyesti ja puolihuolimattomasti. Pimeissä kaupoissa on vaikea tihrustaa jokaisen purkin ja pullon kyljestä pienellä kirjoitettuja ainesosalistoja. 

Internetin keliakia-sivustoja en jaksa tutkia kuin hetken kerrallaan. Kuten ruokaostoksillakäynti, keliakia-sivustot ovat minulle konkreettinen muistutus arjen uusista haasteista. Hengästyn ja minua alkaa huimata kun luen taas kerran kuinka ensiarvoisen tärkeää on, etteivät gluteenittomat tuotteet pääse kosketuksiin gluteenillisten tuotteiden kanssa. Kuinka jopa naarmuuntuneet paistinpannut saattavat kuulemma olla keliaakikolle ongelma, koska naarmuihin on voinut jäädä edellisiltä paistokerroilta gluteenia. On vaikea saada ulkopuolisia ymmärtämään kuinka tiukasta ruokavaliosta onkaan kyse. Mutta on myös vaikea itse hyväksyä, että ongelmaksi saattavat todella osoittautua vanhat raapiintuneet paistinpannut, jollaisia meiltä kyllä kaapeista löytyy. On hankala päättää voinko huoletta antaa tytölle maissitortilloita vai onko minun joka tortillan kohdalla varmistettava onko se paistettu lähellä vehnätortilloita, ja jos on niin miten lähellä. Taitaisin tarvita tähän arkeen alkuun avuksi ravitsemusterapeuttia, mutta en tiedä osaanko tarpeeksi tyhjentävästi selittää vaikkapa suomalaiselle ravitsemusterapeutille näitä paikallisia olojamme ja niitten haasteita. Ja toisaalta pelkään pahaa, että paikalliset ravitsemusterapeutit eivät puolestaan juurikaan tunne keliakiaa, eivätkä siksi osaa ehkä olla oikealla tavalla avuksi. 

Vaikealta tuntuu tämä kaikki juuri nyt siis. Mutta uusia hyviä asioitakin olen kyllä diagnoosin myötä taas huomannut. Minulle on kirkastunut ketkä täällä kylällä ovat todellisia ystäviäni. Eräs ihana ystäväni toi Belize Citystä meille hyllymetrillisen gluteenittomia muroja ja mantelimaitoa. Toinen mahtava ystävätär aikoo ensi viikonloppuna tutkia mitä gluteenittomia tuotteita löytyy Chetumalista, Meksikon rajan toiselta puolen, ja on kovaa kyytiä myös järjestämässä ostosreissua kanssani Belize Cityyn tutkimaan siellä eri kauppojen tarjontaa. Kolmas rakas ystävä tajusi puolesta sanasta minkälaisen myllerryksen keskellä elämme juuri nyt ja jaksoi ihan vain kuunnella minua. Kun tunnen itseni ymmärretyksi, ei minun edes tee mieli jauhaa tästä yhdestä asiasta vaan voin miettiä ihan muita asioita ja olen aidosti kiinnostunut kuulemaan vastavuoroisesti mitä ystävilleni kuuluu. 

Toisaalta olen huomannut, että sellaisessa seurassa missä suruani ja huoltani Matildan sairaudesta ei ymmärretä tai haluta ollenkaan huomioida, en osaakaan sitten tällä hetkellä oikein ajatella mitään muuta kuin tytön keliakiaa. Muutamat tutut ja ystävätkin täällä eivät tunnu ymmärtävän ollenkaan mitä Matildan sairaus perheellemme merkitsee ja kuinka herkällä mielellä minä olen asian vuoksi juuri nyt. En tiedä olisinko itsekään ystävieni ja tuttujeni tilanteessa osannut asennoitua paremmin, mutta todella toivon, että olisin. Asian vähättely tai toisaalta äärimmäinen sääli eivät nimittäin kumpikaan ole kovin mukavan tuntuisia tapoja reagoida toisen ihmisen huoleen ja suruun. 

Lastenhoitajan uusi työ peruuntui, mikä on meidän onnemme. Palkkasin hänet taas avuksi arkiaamuiksi, muutamaksi tunniksi per päivä. Kauppakierrokset ja kokkailu aamupäivisin onnistuvat sukkelammin ja tehokkaammin, kun Matildan seurana on lastenhoitaja. Paljon aikaa nimittäin kuluu tässä uudessa todellisuudessa siihen, että kierrän kauppoja etsimässä Matildalle sopivaa syötävää ja valmistan alusta loppuun useamman aterian joka päivä. Lisähaasteena ovat myös nuo Mikon koululounaat, joitten pakkaamiseen en ole vielä ehtinyt kehittää minkäänlaista rutiinia tai oikein systeemiäkään. Yritän laittaa Mikolle kouluun mukaan myös sellaisia ruokia mitä hän ei nyt kotona voi Matildan vuoksi syödä, ja toisaalta tietysti yleensäottaen mahdollisimman ravitsevaa ja hyvää ruokaa, joka maistuisi pojalle. Toivotaan, että ajan kanssa sekä koululounaat että Matildan ruokavalio tulevat niin tutuiksi, ettei erilaisten aterioiden suunnittelu ja toteuttaminen enää täytä ihan koko päivääni. 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Uuden ajan aatto

Huomenna alkaa Mikon koulu. Tätähän on jo odotettu. Mutta mitä lähemmäs päivä tulee, sitä epävarmemmalta minusta tuntuu. Oliko oikea ratkaisu lähettää poika vähän pitemmän matkan päähän isompaan kouluun, jossa koulupäivä kestää kuutisen tuntia? Toinen vaihtoehto olisi ollut Mikon vanha leikkikoulu tässä lähellä ja puolta lyhyempi koulupäivä. Keväällä minusta vielä tuntui vahvasti siltä, että Miko kaipasi paremman koulun ja vähän pitemmän koulupäivän tuomia uusia haasteita. Mutta nyt kun tuo pitempi koulupäivä on vain muutaman yön päässä, minua kirpaisee ajatus siitä, että pojan täytyy pärjätä itsekseen - ilman äitiä - monta tuntia päivässä viikosta toiseen. 

Miko on kuitenkin vasta neljävuotias. Kuusi tuntia päivässä tuntuu pitkältä ajalta. Minä olen ollut Mikon elämän aikana hänen luotaan poissa vain kaksi kokonaista yötä (kun olin sairaalassa Matildan synnyttyä), ja päiväseltään olemme olleet erossa kerrallaan vain silloin tällöin ja ehkä enimmillään juuri kuutisen tuntia. Kyllähän monet paljon pienemmät lapset viettävät pitempiäkin päiviä päiväkodissa ja pärjäävät ihan hyvin. Mutta en ole vakuuttunut siitä, että pärjääminen on välttämättä hyvä mittari. Lapsethan joustavat vaikka miten ja tottuvat erilaisiin olosuhteisiin usein ihan hetkessä. Vaan onko oikein edellyttää pienen lapsen joustavan ja sopeutuvan? Miko on itsenäinen ja neuvokas pieni poika, mutta hänen itsenäisyytensä on saanut kehittyä pitkälti äidin turvallisessa läheisyydessä. Hän on saanut opetella pärjäämään omilla ehdoillaan ja kaikessa rauhassa, tietäen, että tarpeen tullen minä olen lähellä auttamassa. Se on tuntunut hyvältä ratkaisulta niin minulle kuin hänellekin.

En tarkoita nyt sohaista mitään ampiaispesää ja antaa ymmärtää, että minun valintani ovat oikeita ja toisella tavoin toimineiden vanhempien valinnat puolestaan vääriä. En tiedä mikä on paras ratkaisu pienten lasten hoitoon, ja oikeastaan epäilen, että sellaista ratkaisua onkaan mikä toimisi ehdottomasti jokaisen lapsen kohdalla. Nämä ovat vain minun tunnelmiani Mikon koulutien alussa. Koulun aloittaminen nelivuotiaana tuntuu suomalaisena minulle vieraalta, vaikka kyse siis onkin muutaman ensimmäisen vuoden ajan vain niin sanotusta esikoulusta (preschool). Mutta vieraalta olisi tuntunut myös laittaa Miko jo kolmevuotiaana koko pitkäksi päiväksi päiväkotiin, vaikka se onkin suomalaisittain ihan tavallinen ratkaisu ja vaikka itse olenkin aloittanut päiväkodin niillämain. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan edelleen tehdä päätöksiä lastemme hoidosta omista lähtökohdistani, ilman ulkopuolisia paineita.   

Tänä aamuna kävimme ostamassa Mikolle uuden repun ja isomman lounaslaatikon. Jonkun verran lähti kaupasta mukaan myös lounasaineksia. Mikon koulussa ei ole minkäänlaista ruokalaa, vaan vanhempien on pakattava lapsille lounaat mukaan. Tässä on nyt minulla opeteltavaa, kun yritän miettiä ravitsevia lounaita, jotka varmasti maistuvat pojalle ja antavat hänelle energiaa jaksaa läpi päivän. Miko on uudesta repusta ja lounaslaatikosta innoissaan ja uteliaana lähdössä huomenna katsomaan minkälaista isojen lasten koulussa oikein on. Hänen innostuksensa tarttuu vähän kerrallaan myös minuun. Uskon, että Miko kyllä nauttii uudesta koulustaan; oppimisesta ja muista uusista haasteista. Huolistani huolimatta olen kyllä oikeasti iloinen siitä, että Miko pääsee osaksi mahtavaa pientä kouluyhteisöä ja saa aloittaa koulutiensä näin kivassa koulussa, mukavien opettajien johdattamana.

Uusi aika edessä pojalla - ja koko perheellä.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Pullanpala hampaankolossa

Kuulin vuosia sitten, kun erään eurooppalaisen Suomi-kirkon pappi kertoi kuinka oli piilottanut sohvan taakse vanhan pullanpalan testataakseen hoitiko hänen siivoojansa kotia kunnolla papin poissaollessa. Pappi oli kiireinen mies eikä voinut päivystää kotona vahtimassa siivoojan työtä. Hän halusi pullanpalan avulla varmistaa, että sohvantaustat tulivat joka siivouskerralla puhdistetuiksi.

Siivoojan testaaminen kuulosti minun korviini hyvin epäeettiseltä - ja epäkristilliseltä. Niihin aikoihin minulla ei kuitenkaan ollut vielä omakohtaista kokemusta siivoojista ja kotiapulaisista enkä siis voinut olla varma millainen työnantaja minusta tällä saralla ehkä jonain päivänä tulisi. Nyt kun minulla on jo vuosia ollut kotonani siivousapua olen edelleen sitä mieltä, että pappi käyttäytyi epäasiallisesti testatessaan siivoojaansa tämän tietämättä. Olen ehkä ollut siinä mielessä onnekas, että meillä on aina ollut hyviä kotiapulaisia apunamme. Mutta minun on vaikea kuvitella, että olisin heitä varta vasten ruvennut testaamaan vaikka he olisivat tehneet työnsä vähän huonomminkin. 

En tiedä löytyikö papin jättämä pullanpala siivoojan käynnin jälkeen paikaltaan tai mitä pappi teki seuravaksi. Toki jos pala oli siivottu pois, kaikki oli kai sinänsä hyvin. Ainakin sillä kertaa. Mutta entä sitten kun epäilys ja epäluulo taas vähitellen alkoivat nostaa päätään papin mielessä? Papille olisi voinut ehkä olla helpompaa ystävällisesti muistuttaa siivoojaa tarkistamaan ajoittain myös sohvantaustat. Tai jos hän oli niitten siivoamisesta hyvin tarkka, pappi olisi suorastaan voinut ottaa imurin kauniiseen käteen ja siivota sohvantaustat ihan itse. 

Silloin tällöin itse kukin tekee varmasti työnsä vähän suurpiirteisesti: ei tarkista jokaista lähtevää sähköpostia pilkuntarkasti tai vaipuu omiin ajatuksiinsa kokouksessa. Minä kotiäiti en todellakaan aina hoida näitä omia hommiani täydellisen hyvin. Aika ajoin annan lasten katsoa liikaa televisiota vain siksi että minua väsyttää, tai kiirehdin lasten iltatoimien läpi koska en malta enää odottaa illan tuloa ja sitä että pääsen istumaan sohvalle kaikessa rauhassa omissa ajatuksissani. 

Olimme taas vaihteeksi paluumatkalla Euroopasta Belizeen kaikkea muuta kuin diplomaattinen seurue. Väsymyksestä harmaina Cosimo ja minä sähisimme toisillemme mitä typerimmistä asioista. Lapset jaksoivat pitkän matkan hienosti mutta kitisivät tietysti välillä hekin väsymystään. Arvaan, että muutamakin kulmakarva nousi hämmästyksestä, kun me pitkän lennon jälkeen seisoimme diplomaateille varatussa passintarkastusjonossa Miamin lentokentällä. Vaatteet rytyssä, tukat pystyssä, väsymyksestä sekaisin. Nämäkö toisilleen ärtyilijät muka diplomaatteja? 

Pitkän loman jälkeen minun - rönttyisen ärtyilijän - täytyy yrittää löytää itsestäni taas edustusrouva ennen pitkää. Edustusrouvan hommassa olen aika harvoin yksiselitteisen hyvä, parantamisen varaa on ihan varmasti. Minun on jo siksikin helppo antaa myös muille anteeksi se jos ja kun he eivät aina tee töitään täydellisen hyvin. En ole niin erinomaisen hyvä ja täydellinen, että voisin odottaa muilta jatkuvajuonista erinomaisuutta. Ja arvaan, ettei ole kukaan muukaan. Meillä kaikilla on varaa ja aikaa ja syytä yrittää asettua toisen ihmisen asemaan ja pyrkiä kohtelemaan muita niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. 

lauantai 1. syyskuuta 2012

Tunnustus

Sain Pialta tunnustuksen. Lämmittää mieltä tällainen palaute! Kiitos Pia.



Pidän aika monista blogeista mutta tällä kertaa haluan omalta osaltani kiittää viittä blogia ja bloggaajaa. Nämä viisi blogia ovat keskenään aika erilaisia. Mutta on niissä jotain yhteistäkin: ne ovat kaikki minulle ennen kaikkea hyvän mielen blogeja, vaikka eivät aina käsittelekään kevyitä ja iloisia asioita vaan antavat aihetta myös vakavammalle pohdiskelulle. Kaikilla viidellä bloggaajalla on mielestäni asenne elämää kohtaan kohdallaan ja se heijastuu heidän blogeihinsa ja tekee niistä mielenkiintoista ja miellyttävää luettavaa. 

Pitemmittä puheitta tunnustus lähtee minulta seuraaviin osoitteisiin:


Käykäähän tutustumassa jos eivät vielä ole tuttuja. 

*****
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post it -lapulla, ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.