keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Perillä

Tajusin juuri mikä sai Matildan keliakian ja uuden ruokavalion tuntumaan muutama viikko sitten yhtäkkiä vähemmän dramaattiselta: on helpompi olla ja elää kun en enää joka hetki vertaa tilannettani täällä Suomen tilanteeseen. Olen ehtinyt taas tottua tänne belizeläiseen todellisuuteeni ja Suomen kauppojen gluteenittomat ja laktoosittomat valikoimat tuntuivat etäisiltä. 

Ja niin se on oikeastaan aina kun palaan Euroopasta tänne maailman ääriin. Pari viikkoa paluun jälkeen kuluu ikään kuin ei kenenkään maalla - mieli on vielä matkalla vaikka ruumis yrittää jo perillä saada kiinni oikeasta vuorokaudenajasta. Kahden ensimmäisen viikon ajan molemmat todellisuudet ovat minulle olemassa samaan aikaan ja ristiriidan kanssa on haastavaa elää. Ehkä on siis ihan hyvä asia, että muutaman viikon kuluessa vähän kerrallaan Suomi ja Eurooppa himmenevät mielessäni kuin kauniiksi uneksi. Tai ehkä ennemminkin alan parin viikon jälkeen epäillä jollain tasolla, että kun me lähdemme takaisin tänne kaukaiseen kotiimme Suomi ja Eurooppa kokonaisuudessaan hiljakseen nukahtavat Ruususen uneen. On vaikea todella uskoa ja ymmärtää, että elämä ja arki Euroopassa oikeasti etenevät meidän poissaollessamme, joten salaa vähän arvelen, että elämä siellä yksinkertaisesti pysähtyy paikalleen odottamaan meidän seuraavaa vierailuamme. 

Vähän samanlainen epätodellinen olo on silloin kun suuntaamme täältä lomalla Eurooppaanpäin. Mutta osaan ehkä kuitenkin paremmin jättää tämän arjen taakseni. Pakolla suljen mieleni kun lähden Belizestä lomalle, enkä liikaa ajattele esimerkiksi koiria, ettei koko loma menisi niistä huolehtimiseen. Suomeen ja Eurooppaan on joka tapauksessa helpompi tulla kuin sieltä palata tänne takaisin. Tämä Belizehän se vasta kaunis uni onkin: palmunlehvät havisevat ja aurinko lämmittää paljasta ihoa… Kun seison Suomessa viimassa bussipysäkillä on helppo uskoa, että olen kuvitellut koko Belizen mielessäni! 

Olen aina maailmalla pyrkinyt pitkälti elämään maan tavalla. En ole koskaan tuonut ylenmäärin suomalaisia tai eurooppalaisia herkkuja mukanani tänne maailman ääriin, koska ennen pitkää ne kuitenkin loppuvat ja niitä ilman täytyy joka tapauksessa pystyä elämään pitkä tovi. En myöskään oikeastaan yleensä haikaile minkään ruuan perään, ellei sitä ole helposti saatavilla. En siis Belizessä juurikaan mieti salmiakkia tai sushia, en karjalanpiirakoita tai vitello tonnatoa. Belmopanissa minun saattaa tehdä palavasti mieli riisiä ja papuja, cevicheä tai paistettua kanaa - ne ovat turvallisia haluja jotka pystyn verrattain helposti tyydyttämään. Toisaalta en sitten Suomessa myöskään aktiivisesti kaipaa esimerkiksi belizeläistä ruokaa. Suomessa on omat herkkuruokansa, Belgiassa ja Italiassa omansa - ja niin edelleen. Yritän ottaa joka maassa ilon irti siellä tarjolla olevista herkuista ja olla miettimättä niitä ruokia ja juomia joita ei ole saatavilla.

Tähän tilaan olen nyt onneksi päässyt myös Matildan ruokavalion suhteen. Tuntuu siltä, että hänellä on ruokarajoitteistaan huolimatta täällä Belmopanissa ihan valtavasti valinnanvaraa! Hedelmiä ja vihanneksia, lihaa ja kalaa, papuja ja riisiä. Pähkinöitä ja rusinoita. Gluteeniton ja laktoositon viili jota ensi alkuun kaipasin tuntuu nyt kuukausi paluun jälkeen jo niin eksoottiselta, etten tiedä mitä siitä ajatella. En edes tiedä mitä viili on englanniksi. Miten kaivata jotain sellaista jonka nimeä en edes tiedä molemmilla kielilläni? 

Ja näin olen asettunut taas Belmopanin kylälle, elämään yksinkertaisen kaunista arkea lapsineni, miehineni ja koirineni. 

10 kommenttia:

  1. Tämä on just se paras asenne, maassa maan tavalla. Kun näin ajattelee voi elää ihan missä vaan. Jos aina haikailee jonkin perään, siinähän se elämä vasta ohi menee. Ja se on totta että mieli tulee aina jälkijunassa vaikka elimistö on jo perillä. Mukavaa päivää sinulle Kata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hetken menee, että saa kiinni taas maan arjesta, mutta tosiaan näin sitä tuntuu pärjäävän melkein missä vain. Mukavaa päivää myös sinulle Sofia!

      Poista
  2. Tassa piilee varmasti toiseen maahan sopeutumisen idea, ettei haikaile aina sen toisen maan asioita tai vertaile jatkuvasti. Itsekaan en kaipaa Suomen herkkuja tai mieti aina taalla virastossa asioidessa etta Suomessa tama hoidettaisiin nain. Taito siirtya ja elaa sen hetkisessa todellisuudessa on aika tarkea ja saastaa turhilta stressaamisilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailman eri äärissä voi myös oppia parempia tapoja olla ja elää kun jättää lapsuudesta ja nuoruudesta tutun suomalaisen tavan hoitaa asioita Helsinki-Vantaan kentälle lähtiessä. Jamaikalla opin rentoutumaan ja olemaan miettimättä asioita ja niiden hoitamista niin tunnin tai päivän päälle - jos vaikkapa televisionkorjaaja ei tullutkaan silloin kun lupasi, se ei ollut maailmanloppu. Jos olisin pitänyt kiinni suomalaisesta tavasta hoitaa asioita, olisi varmasti mennyt pahasti hermot useamman kerran, mutta nyt kävikin niin, että opin kärsivällisyyttä ja kykyä elää hetkessä.

      Poista
  3. Ihan totta, että "toisten maailmoiden" aika tuntuu pysähtyvän silloin, kun on itse poissa. Vuoden aikanahan ei yleensä tapahdu tavallisessa arjessa mitään suuren suuria asioita vaan jokapäiväisiä pieniä juttuja, joita ei muista tai viitsi kertoa, kun kysytään vuoden jälkeen "Mitä kuuluu?" Olen kokenut saman tunteen itse Suomeen palatessani. Nyt Facebook-aikaan tämä ero on kyllä tasoittunut, kun kuulee kaukanakin asuvilta ystäviltä pikku-uutisia tämän tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on itse asiassa aina vähän shokki palata Suomeen tai vaikka Italiaan ja huomata, että kaikkien elämät ovat siirtyneet eteenpäin - tai sivuun! - niistä kohdista mihin heidät jätimme viimeksi. Nuo pienet jutut arjessa muuttavat kuitenkin ihmisiä ja heidän elämäänsä. Täällä kaukana maailmalla vain tuntuu siltä, että ei ole mahdollista, että te kaikki siellä elätte arkeanne eteenpäin ihan ilman meitä! :) Se on varmaankin jotain itsesuojelua; tuntuu tylsältä jäädä paitsi läheisten arjesta kuukaudesta toiseen.

      Facebook kyllä tosiaan auttaa pysymään vähän paremmin perillä pienemmistä ja isommistakin kuulumisista ja se on hyvä juttu. Lomilla tulee tätä nykyä vähän vähemmän ihan todella isoja yllätyksiä vaan monet asiat ovat onneksi selvinneet jo vähän kerrallaan ennen lomaa.

      Poista
  4. Kulttuureihin sopeutumisessa on omat vaiheensa. Ensin ihastutaan (ah, kuinka eksoottista), sitten vihastutaan (äh, tämäkin tehtäisiin Suomessa niiiin paljon paremmin) ja lopuksi sopeudutaan. Toisilla prosessi kestää pitkään, toisilla vähemmän pidempään. Ja helpottaa varmasti sopeutumista, jos takana on muutto maasta toiseen jos kolmanteenkin :)

    Minä en varmasti koskaan lopeta tuskailemista tanskalaisten viranomaisten kanssa. Jos asuisin jossain hieman eksoottisemmassa maassa, ymmärtäisin tällaisen tehottomuuden mutta pohjoismaissa, ei - en ymmärrä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuureihin sopeutumisen vaiheista on tosiaan se perinteinen kaavio missä päästään kuherruskuukauden ja masennuksen kautta asettumaan uuteen todellisuuteen. En ole ihan vakuuttunut siitä, että se(kään) teoria toimii aina ja kaikissa olosuhteissa kaikilla ihmisillä.

      Minun kokemukseni on tähän asti ollut maasta toiseen muuttaessani ehkä jotenkin sisäisempi, ei siis niinkään suhteessa uuteen maahan kuin irrottautumiseen yhdestä paikasta ja sitoutumiseen toiseen. Erilaisia tunnelmia olen siis toki kohdannut maasta toiseen muuttaessa, mutta en aina juuri noita vaiheita enkä välttämättä tuossa järjestyksessä. Etenkään en ole koskaan käynyt pitemmän kaavan kautta läpi tuota "Suomessa tämä tehtäisiin niin paljon paremmin" -vaihetta. Totta kai sellaisia tunnelmia saattaa tulla mieleen joissain yksittäisissä tilanteissa, mutta ne ovat minulla tavallisesti aika lyhyitä hetkiä ja liittyvät yksittäisiin asioihin, eivätkä siis kasva vaiheeksi tai yleiseksi tunnelmaksi asti.

      Kaikissa maissa on omat puolensa. Tällä maassa maan tavalla -asenteella en tule itse asiassa niin kovin maita mielessäni aktiiviseksi verranneeksi, tuota kahden viikon sopeutumisvaihetta lukuunottamatta. Elämä on sitä mitä se sillä hetkellä on, enkä tule juurikaan ajatelleeksi miten sama asia hoituisi jossain toisaalla. Se on säästänyt varmasti kerran jos toisenkin minut turhautumiselta ja ärsyyntymiseltä!

      Poista
  5. Onpa kiva kuulla että Matildan keliakiasta on tullut osa tavallista arkea (jos näin voi sanoa) vaikka varmasti purkkeja ja purnukoita tulee tutkittua tarkasti aina. Vielä on itsellä muistissa aika jolloin olin allerginen muutamalle yleisimmälle mausteelle ja se tuotteselosteiden tutkiminen oli lähes joka kauppareissulla tuttua puuhaa. Alkuun ärsyttävää ja aikaa vievää, mutta kaikkeen tottuu :) Ja ihanasti Miko on ottanut huomioon Matildan ruokavalion! Voi että kuinka ihana isoveli <3
    Miten teillä lapset sopeutuvat lomien jälkeiseen kotiinpaluuseen? Varmasti ihana nähdä oma koti ja omat lelut ja kaverit, mutta kestääkö heillä sopeutua "vanhoihin" kuvioihin miten kauan?
    Peetu aina välistä kyselee että mikä sen maan nimi on missä Miko asuu :) Täytyy istua joku kerta Peetun kanssa koneen ääreen ja saa sanella Mikolle sähköpostin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvä kysymys Sari! Minä täällä vaan itseäni mietin ja ihmettelen, enkä ole tullut lasten asettumisesta sanoneeksi mitään...

      Matilda kyseli useamman viikon verran paluun jälkeen: milloin ollaan menossa kotiin? Kysymys oli jäänyt lomalta päälle, mutta riipaisi kyllä minua, että useamman viikon loman ja maasta toiseen matkustelun jälkeen tyttö oli omassa kodissaan vähän hukassa. Toisaalta molemmat lapset elävät onneksi sen verran hetkessä, että sopeutuminen on tavallaan aika helppoa. Omat lelut, oma sänky, omat kaverit kiinnittävät heidät aika nopeasti tähän todellisuuteen. Sekä Miko että Matilda kyselevät silti kyllä melkein päivittäin mumminsa ja taatansa perään. Miko muuttaisi Suomeen isovanhempiensa luokse vaikka heti huomenna, vaikka ei noin muuten haluaisikaan muuttaa Belizestä pois. Onneksi on Skype ja vierailuja puolin ja toisin.

      Yritetään tosiaan auttaa poikia kirjoittamaan toisilleen postia! Se olisi hieno tapa molempien ymmärtää kuinka yhteyttä voi pitää matkojen päähänkin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!