keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Uuden ajan aatto

Huomenna alkaa Mikon koulu. Tätähän on jo odotettu. Mutta mitä lähemmäs päivä tulee, sitä epävarmemmalta minusta tuntuu. Oliko oikea ratkaisu lähettää poika vähän pitemmän matkan päähän isompaan kouluun, jossa koulupäivä kestää kuutisen tuntia? Toinen vaihtoehto olisi ollut Mikon vanha leikkikoulu tässä lähellä ja puolta lyhyempi koulupäivä. Keväällä minusta vielä tuntui vahvasti siltä, että Miko kaipasi paremman koulun ja vähän pitemmän koulupäivän tuomia uusia haasteita. Mutta nyt kun tuo pitempi koulupäivä on vain muutaman yön päässä, minua kirpaisee ajatus siitä, että pojan täytyy pärjätä itsekseen - ilman äitiä - monta tuntia päivässä viikosta toiseen. 

Miko on kuitenkin vasta neljävuotias. Kuusi tuntia päivässä tuntuu pitkältä ajalta. Minä olen ollut Mikon elämän aikana hänen luotaan poissa vain kaksi kokonaista yötä (kun olin sairaalassa Matildan synnyttyä), ja päiväseltään olemme olleet erossa kerrallaan vain silloin tällöin ja ehkä enimmillään juuri kuutisen tuntia. Kyllähän monet paljon pienemmät lapset viettävät pitempiäkin päiviä päiväkodissa ja pärjäävät ihan hyvin. Mutta en ole vakuuttunut siitä, että pärjääminen on välttämättä hyvä mittari. Lapsethan joustavat vaikka miten ja tottuvat erilaisiin olosuhteisiin usein ihan hetkessä. Vaan onko oikein edellyttää pienen lapsen joustavan ja sopeutuvan? Miko on itsenäinen ja neuvokas pieni poika, mutta hänen itsenäisyytensä on saanut kehittyä pitkälti äidin turvallisessa läheisyydessä. Hän on saanut opetella pärjäämään omilla ehdoillaan ja kaikessa rauhassa, tietäen, että tarpeen tullen minä olen lähellä auttamassa. Se on tuntunut hyvältä ratkaisulta niin minulle kuin hänellekin.

En tarkoita nyt sohaista mitään ampiaispesää ja antaa ymmärtää, että minun valintani ovat oikeita ja toisella tavoin toimineiden vanhempien valinnat puolestaan vääriä. En tiedä mikä on paras ratkaisu pienten lasten hoitoon, ja oikeastaan epäilen, että sellaista ratkaisua onkaan mikä toimisi ehdottomasti jokaisen lapsen kohdalla. Nämä ovat vain minun tunnelmiani Mikon koulutien alussa. Koulun aloittaminen nelivuotiaana tuntuu suomalaisena minulle vieraalta, vaikka kyse siis onkin muutaman ensimmäisen vuoden ajan vain niin sanotusta esikoulusta (preschool). Mutta vieraalta olisi tuntunut myös laittaa Miko jo kolmevuotiaana koko pitkäksi päiväksi päiväkotiin, vaikka se onkin suomalaisittain ihan tavallinen ratkaisu ja vaikka itse olenkin aloittanut päiväkodin niillämain. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan edelleen tehdä päätöksiä lastemme hoidosta omista lähtökohdistani, ilman ulkopuolisia paineita.   

Tänä aamuna kävimme ostamassa Mikolle uuden repun ja isomman lounaslaatikon. Jonkun verran lähti kaupasta mukaan myös lounasaineksia. Mikon koulussa ei ole minkäänlaista ruokalaa, vaan vanhempien on pakattava lapsille lounaat mukaan. Tässä on nyt minulla opeteltavaa, kun yritän miettiä ravitsevia lounaita, jotka varmasti maistuvat pojalle ja antavat hänelle energiaa jaksaa läpi päivän. Miko on uudesta repusta ja lounaslaatikosta innoissaan ja uteliaana lähdössä huomenna katsomaan minkälaista isojen lasten koulussa oikein on. Hänen innostuksensa tarttuu vähän kerrallaan myös minuun. Uskon, että Miko kyllä nauttii uudesta koulustaan; oppimisesta ja muista uusista haasteista. Huolistani huolimatta olen kyllä oikeasti iloinen siitä, että Miko pääsee osaksi mahtavaa pientä kouluyhteisöä ja saa aloittaa koulutiensä näin kivassa koulussa, mukavien opettajien johdattamana.

Uusi aika edessä pojalla - ja koko perheellä.

10 kommenttia:

  1. Poika itse vaikuttaa ainakin innokkaalta, jospa se olisi hyva merkki siita etta on valmis lahtemaan uusiin haasteisiin? Jokainen aiti varmasti pohtii ratkaisuja koskien paivakotia, koulua tms. Loppujen lopuksi tarkeinta on varmaan vain se etta kotona on asiat hyvin, valittamista ja rakkautta. Itsekin olen viime aikoina pohtinut tytön hoitoomenoa silla se tulee ajankohtaiseksi ehka vuoden tai viimeistaan kahden paasta ja kun tuo tuntuu niiiin pienelta etta miten se parjaa ikina missaan ilman meita :) Tsemppia muutokseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieneltä näytti poika tänään koulussa isompien lasten keskellä ja pieneltä hän tuntuukin vielä, vaikka vähän kerrallaan tietysti aina vähän isommalta ja kykenevämmältä olemaan hetken omillaan. Ennen kaikkea minua ehkä huolestuttaa, että hänellä ehtii koulussa pitkän päivän aikana tulla kova koti-ikävä. Kyllähän hän varmasti sen ikävänsä kanssa lopulta pärjää ja oppii sitä käsittelemään, mutta jotenkin juuri se pärjääminen tuntuu äidin näkökulmasta vähän surulliselta: miten pienenä sitä oikein täytyy oppia pärjäämään? Kun olen itse kuitenkin täällä kotosalla tuntuu kurjalta ajatella, että samaan aikaan pojalla olisi surullinen mieli jossain muualla! Mutta turvallinen on tuo kouluympäristö ja se helpottaa kyllä oloa, niin kuin sekin, että koululla on hyvin samanlaiset arvot kuin meillä täällä kotonakin.

      Poista
  2. Olen käynyt nämä samat ajatuskuviot läpi aikoinani, joten tiedän, mitä tunteita käyt läpi. En myöskaan minä osaa sanoa, milloin on oikea aika laittaa lapsi kodin ulkopuolelle muutamaksi tunniksi hoitoon/kouluun/tarhaan, joten voin vain puhua omista ja lasteni kokemuksista...

    Miron meni päiväkotiin 3-vuotiaana, Ira oli 1,5-vuotias ja he olivat siellä noin 6-7 tuntia/pvä. Parina ensimmäisenä viikkona jännitys purkautui kiukutteluna kotona, mutta hyvillä mielin he aina päiväkotiin menivät... Nykyään molemmat muistelevat erittäin mielellään tarha-aikojaan ja niistä ajoista kertyneitä valokuvia ja piirustuksia katsellaan edelleen kovin haikein mielin.

    Uskon, että Micolla kaikki menee hyvin. Äitihän ei mihinkään pääse ajatuksistaan, kyse on kuitenkin tietynlaisesta luopumisesta omasta lapsestaan. Mä yritän aina muistaa, että maailma on avoin ja paras tuki ja turva lapselle on luja ja rakastava perhe -mikä teillä kyllä onkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon minäkin oikeastaan, että Mikolla menee varmasti kaikki lopulta koulussa ihan hyvin. Muutaman viikon jälkeen emme varmaan enää oikein muistakaan millaista oli elämä ennen koulun alkua. Luopuminen on vaikeaa, mutta luovuttava sitä vain on vähän kerrallaan. Toivottavasti nyt oli tosiaan oikea hetki tähän vaiheeseen!

      Ihana kuulla, että teidän lapset muistelevat tarha-aikojaan mielellään. Minulle oli myös päiväkotiaika suurimmaksi osin ihanaa aikaa ja se tietysti rohkaisee toivomaan, että sama pätee nyt myös tähän Mikon esikouluaikaan.

      Hetken päästä lähdetään poikaa hakemaan kotiin... Jännä kuulla miltä hänestä ensimmäinen päivä on vaikuttanut!

      Poista
  3. :) Minä en olisi voinut kuvitellakaan laittavani lapsia hoitoon alle 1-vuotiaina, kuten täällä on tapana. Ei ne siellä varmasti vinoon kasva, mutta halusin itse olla mukana siinä arjessa ja kasvussa ja kaikessa mitä tapahtuu. Nyt tätä ihanuutta (heh, joskus vähän vähemmän) kestää ainakin siihen, kun tytöt ovat 2v. Ehkä jopa kolmeen vuoteen, jos oma pää jaksaa. Välillähan tämä on rankkaa, kun meillä ei juuri mitään apua ole.

    Ajattelin hakea tarhapaikkaa ennakkoon niin, että meillä on aikaa harjoitella lyhyemmillä päivillä muutama viikko ennen kokopäivähoitoa. Toivottavasti se silloin joskus onnistuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on onnekseni kodinhoitoapua ja muutaman tunnin verran arkisin myös lastenhoitoapua, ja se tekee tietysti tästä kotonaolemisesta sen helpompaa ja mukavampaa. Mutta luulen, että ilman apuakin henkisesti rankempaa minulle olisi viettää päivät lasten luota poissa; työpaikalla sillä aikaa kun lapset olisivat koulussa ja/tai muunlaisessa päivähoidossa. Minusta tuntuu siltä, että minulle ei mitään parempaa paikkaa ole nyt kuin olla täällä kotona lasten kanssa.

      Päivähoitoa on varmasti hyvä harjoitella vähän kerrallaan jos se vain onnistuu. On se niin suuri muutos pienten elämässä. Miko oli onneksi tottunut jo olemaan muutaman hetken "omillaan" leikkikoulussa ja se varmasti osaltaan auttaa sopeutumista nyt pitempään päivään ja isompaan kouluun. Hyvä oli myös, että tämä ensimmäinen päivä oli vain puolikas ja saimme itse kukin menoon kevyen laskun. Äiti on ainakin ihan poikki :)

      Poista
  4. Kirjoitat kauniisti tästä(kin) asiasta. Varmasti on juuri noin, että oikeaa, kaikille lapsille, toimivaa ratkaisua ei ole. Ihanaa, että teillä on mahdollisuus ratkoa asiaa pohtien ja lasta ajatellen. Onneksi käytäntö on osoittanut, että monenlaiset ratkaisut, vaikkeivat aina ehkä ihan "ideaaleja" olekaan, saadaan toimimaan perheissä. Sinun kannaltasi onnellista on myös se, että olet saanut 4 vuoden aikana rauhassa ja syvällisesti tutustua poikaasi, hänen luonteensa erityispiirteisiin. Se saattaa helpottaa ratkaisuja, vaikka tietenkin on niinkin, että koskaan emme varmasti tiedä, miten toinen ihminen (tässä tapauksessa poikasi) kokee, mieltää ja muistaa asiat. Kaikkea hyvää Mikolle uuteen kouluun ja teille kaikille kotiin! Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia Maija rauhaa henkivästä ja fiksusta kommentistasi. Se tuli tänä aamuna oikein tarpeeseen!

      Lähetin Mikon tänä aamuna ensimmäistä kertaa toisen esikoululaisen isän kyydissä koululle. Iltapäivällä tuo Cosimo puolestaan koulusta kotiin koko setin esikoululaispoikia. Jotenkin tuntui niin kuin olisin konkreettisemmin päästänyt pojasta irti tänään, kun hän lähti täältä kotiovelta omaan uuteen arkeensa. Ja ihan eri tavalla kirpaisikin minua tämä päivä kuin eilinen. Eilen me vielä veimme ja haimme Cosimon kanssa yhdessä pojan ja koulupäivä kesti vain puoleenpäivään - tänään jo iltapäivän puolelle asti.

      Minusta tuntuu kyllä siltä, että poika on nyt valmis tähän elämänvaiheeseen; vähän pitempään päivään turvallisessa kouluympäristössä. Hän lähti onneksi kouluun tänään hyvin mielellään. Nyt kun saadaan vielä äitikin hyväksymään tämä elämänvaihe ja löytämään sen hyvät puolet! Outoa on, että neljässä vuodessa vastasyntyneestä kasvaa niinkin itsenäinen pieni ihminen. Sitä täytyy minun tässä tulevien viikkojen aikana sulatella!

      Poista
  5. Voih, ihania juttuja aiheista joita me monet ulkosuomalaiset äidit pohdimme päivät päästään--kunnes päädymme jonkinsortin-kompromissi-tilanteeseen, josta on pakko olla iloinen, vaikka joskus tuntuu ihan toiselta. Kiva kuulla edustusrouvan tunteita tilanteista, jossa itse asuu ihan joka ikinen päivä:) ja onneksi jaksanut löytää ilon juuria ja naurun aiheita. Tsempit meille kaikille;) xxx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat tosiaan ihan universaaleja huolia joita pohditaan varmasti ihan maailman äärestä toiseen, niin ulkosuomalaisten kuin kantasuomalaisten ja sen puoleen ihan kaiken maalaisten kesken. Mutta harmi vaan niihin ei sitten olekaan universaaleja vastauksia ja ratkaisuja!

      Minä olen huono esittämään iloista, mutta onneksi olen ihan aidosti iloinen aika usein kuitenkin :) Tällä hetkellä iloisuus on minulla tosin vähän työn takana... mutta eiköhän tämä tästä kun poika pääsee koulutiellä eteenpäin vähän matkaa ja tytön sairaus saadaan hallintaan.

      Tsemppiä sinne maailman ääriin ja kiitos kommentista!

      Poista

Kiitos kommentistasi!