keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kissanviikset ja vaaleanpunaiset jalkapohjat

Kulkukissa synnytti pentueen äkäisen naisen pihapiiriin. Nainen katsoi kulmat rutussa pentuetta muutaman viikon. Sitten hän kerta kaikkiaan kyllästyi kissaperheeseen pihallaan ja hätyytti äitikissan tiehensä. Jonnekin katosi myös osa pennuista, liekö äitikissa uskaltautunut ne noutamaan pimeän turvin luokseen parempaan piilopaikkaan. Toivotaan niin. Yksi pentu jäi kuitenkin yksin pihalle. Äkäinen nainen huomasi pennun, nappasi sen maasta ja heitti aidan toiselle puolelle metsikköön, kevyesti ja ilman sen kummempaa ajatusta, kuin olisi heittänyt pois omenankannan tai jonkun muun mitättömän roskan. 

Naisen naapuri, nuori mies, oli kauhuissaan näkemästään. Hän haki pennun metsänreunasta, pisti sen kenkälaatikkoon ja polki pyörällään pennun kanssa eläinsuojeluyhdistyksen Lillyn luo. Mitä Lilly saattoi muuta kuin ottaa pennun vastaan? Pentu oli niin pieni, että olisi vielä tarvinnut äitinsä maitoa; eläinlääkärin arvion mukaan noin viiden viikon ikäinen. Pentu tuskin näki vielä eikä osannut oikein edes kunnolla liikkua. Eläinlääkäri määräsi pennulle antibiootteja flunssaan ja silmätippoja silmätulehdukseen. 

Nyt pentu asustelee meillä, ainakin niin kauan kunnes olen saanut sen antibiooteilla ja silmätipoilla lääkittyä terveeksi. Sen flunssa on helposti muihin kissoihin tarttuvaa laatua, joten sille piti löytää sijaiskoti jossa ei ole kissan kissaa. Mieluusti otin pennun hoitooni. Pieni pentu syö jo jonkin verran kissanruokaa mutta juo silti edelleen myös pullosta maitoa: koiranpentujen korviketta, koska koko maassa ei ole tarjolla kissanpennuille tarkoitettua korviketta. Se tarvitsee ruokaa muutaman tunnin välein läpi päivän, silmälääkettä useamman kerran päivässä ja antibioottia kaksi kertaa vuorokaudessa. Yöt pentu onneksi nukkuu hiljaa ja kaikessa rauhassa omassa suljetussa kopassaan, Cosimon ja minun makuuhuoneen nurkassa. 



Kunhan pentu on kokonaan parantanut flunssastaan, se voi toivottavasti muuttaa joksikin aikaa sellaiseen sijaiskotiin jossa on muitakin pentuja. Belmopanin kylällä on tällä hetkellä sijaishoidossa parikin äiditöntä kissapesuetta. Pikkupennulle tekisi varmasti hyvää nukkua lämpimässä kasassa muitten kissanpentujen kanssa vielä jokusen viikon verran ennen kuin se lopulta muuttaa lopulliseen kotiinsa. Meille ei voi tämäkään pentu pysyvästi jäädä, koska koiramme eivät ole kovin innostuneita kissoista, eivätkä kissat mielestäni sovi tähän kiertolaisen elämään muutenkaan yhtä hyvin kuin koirat.

Ei ole sanoja sille mitä ajattelen sellaisista ihmisistä kuin se äkäinen nainen, joka hätyytti pois pentujaan hoitaneen kissaäidin ja heitti kylmästi yhden pennuista yli aidan. Juuri mikään ei enää yllätä minua mitä tulee eläinten kohteluun maailmassa, mutta monet asiat silti masentavat ja turhauttavat. 

Mutta voi miten ihanaa on saada hoitaa tätä pientä oliota hetken verran. Olen taas muistanut kuinka olen ehkä kuitenkin ennen kaikkea kissaihminen. On mahtavaa seurailla kissan hienostunutta mutta samalla vähän hulluttelevaa kävelyä. Tämän pienen liikkeistä on toistaiseksi tosin hienostuneisuus aika kaukana: se ei ole oikein vielä oppinut hallitsemaan kaikkia raajojaan ja kulkee usein takapuoli vähän pystyssä, hapuillen ja kaatuillen. Vaan ihanaa on myös seurata pienen kissan väsähtämistä ja nukahtamista. Minulla on ollut onni useamman kerran tämän päivän aikana istua nukkuva kissanpentu sylissäni ja ihailla sen täydellisiä pieniä viiksikarvoja ja vaaleanpunaisia jalkapohjia. 

Vaikka en mihinkään yliluonnolliseen uskokaan taas kerran tuntuu siltä niin kuin kohtalo tai jokin muu voima olisi tajunnut mitä tarvitsin ja toimittanut sen perille juuri parahiksi, tällä kertaa pienen väliaikaisen kissatuttavuuden muodossa. Olen kärsinyt viime aikoina unettomuudesta. Tänään sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan otettua pienet päiväunet, torkkuva kissa kun on mitä parhain unilääke. Ja näillä puhein taidan seurata taas pennun hyvää esimerkkiä ja lähteä yöunille.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Monet unohtuneet kasvot

Olen elänyt jo aika monta elämää, tai siltä tuntuu. Jokainen muutto on uusi alku, ja uuden alun myötä osa vanhasta todellisuudesta unohtuu, katoaa taivaan tuuliin. Olen unohtanut monta ihmistä, jotka aikoinaan olivat tavalla tai toisella osa arkeani: suuren osan peruskoulukavereista, osan lukiokavereista, monet yliopistoaikaiset tutut, ja paljon myös aikuisiän tuttavia eri maista. En yksinkertaisesti muista heitä ollenkaan, tai he ovat kuin ihmisiä, jotka olen tavannut unessa tai nähnyt televisiossa.  

Luulen, että jos olisin asunut koko ikäni yhdessä paikassa, tai muuttanut vaikkapa vain kerran, muistini ei olisi pyyhkinyt mielestäni niin monia ihmisiä. Monet muutot ja lukemattomat uudet ihmiset ja yksityiskohdat ovat kuitenkin tehneet mahdottomaksi pitää mielessäni kirkkaana kaiken kokemani ja kaikki ne ihmiset jotka olen joskus tuntenut. Oli miten oli, tilanne on nyt tämä. Saan Facebook-kaveripyyntöjä ihmisiltä, joitten nimet kuulostavat jotenkin tutulta, jotka ovat ystäviä joidenkin muiden Facebook-ystävieni kanssa, mutta joita en yksinkertaisesti itse muista juuri ollenkaan. Tuntuu tylsältä olla rupeamatta heidän ystäväkseen, mutta toisaalta valheelliselta ruveta. En halua vaikuttaa ylimieliseltä, mutta en toisaalta halua jakaa elämäni yksityiskohtia minulle käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa. 

Jokaisesta elämänvaiheesta on jäänyt minulle kirkkaana mieleen muutama ihminen. He ovat eri elämänvaiheitteni muistojen keskiössä. Heidän vierellään ja takanaan on mielessäni sumuinen ryhmä muita, joitten kasvoja tai nimiä en enää muista. Samalla tavalla ovat monet yksittäiset muistot pyyhkiytyneet mielestäni, samoin kuin myös esimerkiksi televisiosarjat, joita joskus kauan sitten hartaudella seurasin. 

Unohdettuja yksityiskohtia ja ihmisiä mielenkiintoisempaa on ehkä kuitenkin se mikä on jäänyt, ketkä ovat ne ihmiset jotka määrittävät minulle eri elämänvaiheitani, mitkä muistot muodostavat mielessäni minun historiani. On kummallista miten vahvoja voivat olla jotkut muistot vuosien takaa, kun niin monet asiat ovat kokonaan unohtuneet. Aina uudestaan mietin pitäisikö muistoja kirjata paremmin talteen vai vain luottaa siihen, että mieli kerää varastoihinsa juuri sen mitä tarvitsee ja mikä minun on hyvä muistaa. 

torstai 25. lokakuuta 2012

Viikonloppu Cancunissa

Vietimme pitkän viikonlopun Cancunissa. Isäni vieraili luonamme kolmisen viikkoa ja hänen lentonsa takaisin kohti Eurooppaa lähti Cancunista. Päätimme viedä hänet perille asti ja samalla tutustua yhdessä vähän Cancuniin. 

Belmopanista ajaa Cancuniin rauhallisesti ajellen noin kahdeksan tuntia. Mielen tasolla Belmopanista on Cancuniin kuitenkin hyvin paljon pitempi matka: Cancunissa on kaikkea, Belmopanissa ei juuri mitään. Minusta tuntui Cancunissa tänä viikonloppuna vähän samalta kuin Dorothystä joka yhtäkkiä löysi itsensä mustavalkoisen Kansasin sijaan värikkäästä Ozin maasta. Belmopanin kylä on minulle rakas, mutta teki oikein hyvää nähdä välillä vähän suurempiakin kuvioita: Karibianmeri parhaassa turkoosissa värityksessään, hotellin korkea aula ja kattokruunut, hyväkuntoiset tiet autovirtoineen. 

Cancunin hotellialue on vähän epätodellinen ja keinotekoinen paikka, mutta toisaalta kuitenkin rakennettu luonnonkauneuden yhteyteen. Meri ja mangrovemetsät, palmut ja sininen taivas - ne ovat kaikki aitoja ja luonnonmukaisia ja huikaisevan kauniita. Ja sitä paitsi, kun asuu pienessä ja pelkistetyssä Belmopanissa tekee itse asiassa ihan hyvää viettää hetki ihan toisenlaisessa ympäristössä ja nauttia kaikesta siitä hyvästä mitä kehityksellä ja kapitalismilla on tarjota. Kiertelimme Cancunin hotellialueella parissa ostoskeskuksessa, teimme vähän ostoksia ja nautimme ihmisvilinästä. Söimme viikonlopun mittaan sushia ja thai-ruokaa ja meksikolaistakin. Cancunissa ravintolassa syöminen oli itse asiassa aika helppoa ja mukavaa. Gluteeni oli tuttu käsite ja ravintoloista löytyi asiansaosaavia kokkeja ja useammasta paikasta myös muun muassa gluteenitonta soijakastiketta. 

Arvaan, että Cancun voi olla aika painajaismainen paikka kun turistisesonki on huipussaan; täynnä tungosta ja melua. Varsinainen turistikausi täälläpäin maailmaa alkaa Yhdysvaltojen kiitospäivän aikoihin marraskuun loppupuolella ja jatkuu useamman kuukauden eteenpäin. Nyt olemme sopivasti vielä hurrikaanisesongin puolella ja saimme siis nauttia Cancunissa hiljaisemman kauden rauhasta. Rannalla ja hotellin uima-altaalla oli ruhtinaallisesti tilaa. Ravintoloista ei tarvinnut varata pöytää etukäteen ja hotellissa oli kaikin puolin rauhallista. Kohdalle osui säänkin puolesta melko täydellinen viikonloppu: aurinko paistoi melkein koko ajan, mutta toisaalta taivaalla oli ajoittain sopivasti pilvipeitettä, ettei kuumuus käynyt aivan kestämättömäksi.

Kävimme hotellialueen lisäksi lyhyesti tarkastamassa myös Cancunin keskustan. Minä halusin nähdä minkälainen gluteeniton valikoima Cancunin Walmartista löytyi. Olisin toivonut useampaa hyllyä gluteenittomia tuotteita; sen verran taitaa hyvinvarustetuissa Walmarteissa Yhdysvalloissa olla tarjolla gluteenittomia vaihtoehtoja. Cancunin Walmartin valikoima ei ollut läheskään niin laaja, mutta onneksi kaupasta löytyi sentään muutamia gluteenittomia murolaatuja ja pari jauhosekoitustakin. Saimme Walmartista ostettua myös tortillapressin ja isoja juomalaseja joista voimme toivottavasti pian nauttia kotitekoista limonadia tai vaikkapa mojitoja. 

Onnistunut matka kaikin puolin. Vähän haikealta tuntui palata kotiin. Oli ihanaa kun isä oli täällä seurana ja apuna; talo tuntuu nyt aika hiljaiselta vaikka jaloissa pyöriikin kaksi lasta ja kolme koiraa, ja Cosimokin ehtii silloin tällöin töiltään kotiin.

Isoisä ja tyttärenpoika Karibianmeren rannalla

Matilda sandaalit rantahiekassa
Simpukankuorikokoelma

Tyhjää oli rannalla...

...ja tyhjää ja mukavan rauhallista myös altaan äärellä

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Päivä Las Floresissa

Teimme maanantaina täsmäiskun Las Floresiin, Guatemalaan, noin kolmen tunnin ajomatkan päähän Belmopanista. Belizessä juhlittiin maanantaina pyhäpäivää ja halusimme näyttää minun isälleni hänen Belizen-lomansa aikana vähän jotain muutakin kuin Belmopanin.

Rajanylitykset sujuvat Belizen ja Guatemalan välillä ainakin diplomaattikilvillä varustetulla autolla hyvin kivuttomasti ja nopeasti. Tosin Guatemalan armeija pysäytti meidät tällä kertaa matkalla molempiin suuntiin ja pyysi Cosimolta ajokorttia ja toisella kertaa myös auton rekisteripapereita. Minua hieman hermostuttivat sotilaat, jotka seisoivat pysähdysten aikana auton molemmin puolin, vaikka työtänsähän he vain tekivät. Kun paperit oli tarkistettu ja sotilaat olivat vielä varmistaneet Cosimolta, ettei meillä ollut autossa aseita, pääsimme jatkamaan matkaa.

Las Flores on ihana pieni turistikylä. Värikkäitä pieniä taloja, ravintoloita ja baareja. Hämäriä matkamuistokauppoja täynnä toinen toistaan kauniimpia tavaroita ja kankaita. Vaikka olimme kovasti aikeissa tehdä ennen kaikkea joululahjaostoksia, löysimme taas lähinnä kaikkea kaunista omaan kotiin. Pastellinvärisiä luurankoja, erilaisia eläinnaamioita ja tilkkutäkkejä lähti jälleen mukanamme kotiin Belizeen. Pyhä Franciscus sai rinnalleen Pyhän Johanneksen ja soman pienen seepran, ja vyötiäiskokoelma kasvoi muutamalla minivyötiäisellä. 

Lounastimme Las Floresissa tutussa ravintolassa, jossa tarjoilija onneksi ymmärsi Matildan ruokavalion rajoitukset puolesta espanjaksi änkytetystä sanasta. Paistettu kala ja voiperunat maistuivat koko seurueelle. Pysähdyimme kotimatkalla vielä ostoksilla paikallisessa ruokakaupassa, jonka hinnat ovat huomattavasti Belizen ruokakauppojen hintoja halvemmat ja valikoima vähintäänkin yhtä laaja. 

Teki hyvää käydä ajelulla ja ostoksilla. Nyt täytyy vain löytää taas kaikille uusille guatemalalaisille aarteille kotoa sopivat paikat.































lauantai 13. lokakuuta 2012

Rikoksista ja rangaistuksista - ja uutisista

Belizeläiset ovat kyllästyneet rikollisuuteen, joka on kuluneiden vuosien ja kuukausien aikana levinnyt enenevässä määrin entisestä pääkaupungista Belize Citystä myös muualle maahan. Rikollisuus on löytänyt unisen Belmopaninkin. Belmopanissa alkoholilla ja huumeilla on usein osuutta asiaan, mutta viime aikoina ovat lisääntyneet myös suunnitelmallisemmat rikokset. Viime viikolla muutaman päivän sisällä Belmopanissa ja sen tuntumassa tapahtui kuusi murhaa. Se on näillä kulmin aika paljon ja on antanut kyläläisille ajattelemisen aihetta.

San Ignacion kaupungissa, noin neljänkymmenenviiden minuutin ajomatkan päässä Belmopanista, on tämän vuoden puolella tapahtunut kaksi koko maata järkyttänyttä henkirikosta: kesäkuussa löytyi kuolleena 13-vuotias Jasmine ja viime viikolla 20-vuotias Suzenne. San Ignacion ja Santa Elenan niin sanotuista kaksoiskaupungeista on Jasminen ja Suzennen murhien myötä nyt alkanut kansalaisliike, jonka yrityksenä on saada Belizeen uusi järjestys. Kaksoiskaupunkien asukkaat vaativat, että pääministeri ja maan hallitus ottavat tehtäväkseen tainnuttaa kasvavan rikollisuuden ja puuttuvat poliisin ja oikeusistuimen puutteisiin. Ja puutteita kyllä riittää:

  • En tiedä mikä on tilanne muualla maassa, mutta Belmopanin poliisin puhelinnumero ei kuulemma lainkaan vastaa. Ja vaikka numeroon saisikin yhteyden, kylän poliisilla ei ole aikoihin ollut toimivaa autoa, joten heillä ei ole mahdollisuutta pyyhältää paikalle selvittämään rikoksia saati sitten estämään niitä. En ole juuri koskaan nähnyt Belmopanin kylällä poliisia sen enempää jalan kuin pyörällä tai autollakaan. Kuluneen viikon aikana vastaan on kuitenkin nyt tullut parikin kertaa paikallinen poliisiauto. Joko Belmopanin poliisin auto taas kulkee, tai kylään oli lähetetty levottoman viikon jälkeen partio jostain muualta. 
  • San Ignacion poliisi otti pian Suzennen murhan jälkeen kiinni miehen, jolla oli hallussaan Suzennen tavaroita. Miestä vastaan ei ole kuitenkaan nostettu henkirikossyytettä. Miehellä oli hallussaan myös Belmopanissa edellisenä päivänä kotonaan murhatun miehen tavaroita. Belmopanissa murhatun miehen vaimo oli ymmärtääkseni nähnyt rikollisen omin silmin, mutta miestä ei silti ainakaan toistaiseksi syytetä myöskään Belmopanissa tapahtuneesta murrosta ja henkirikoksesta. 
  • Belizessä ei ole kunnollista rikoslaboratoriota, joten rikosten selvittäminen ilman silminnäkijöitä ei ole helppoa. Eikä juuri kukaan ole valmis todistamaan silminnäkijänä oikeudessa rikollisia vastaan. Belize on pieni maa, jossa melkein kaikki tuntevat tavalla tai toisella toisensa. Ihmiset eivät halua todistaa ystäviään ja perheenjäseniään vastaan. Maa on myös niin pieni, että täällä on syytä pelätä sitä minkälainen kosto oikeudessa todistamisesta saattaa seurata. Belizen kokoisessa maassa ei ole helppoa kadota maan alle - muutamassa päivässä kaikki tietävät mihin kylään on ilmestynyt uusi tulokas. 
  • Belizen oikeusistuimen toiminta ei itsessään kannusta ketään todistamaan rikollisia vastaan. Liian usein selvästi syylliset rikolliset pääsevät Belizessä syystä tai toisesta vapaiksi. Belizeläiset vaativatkin nyt kovaan ääneen vahvempaa oikeusistuinta, tiukempia tuomiota ja etenkin kuolemanrangaistuksen palauttamista. En itse pidä kuolemanrangaistusta hyvänä ratkaisuna; itse asiassa olen kaikesta sydämestäni sitä vastaan. En ole toisaalta yhtä varma siitä mitä ajatella vankeusrangaistuksista ja niiden toimivuudesta. Mutta täytyy sanoa, että mieltäni silti rauhoittaa, että Suzennen ja belmopanilaisen miehen murhasta epäilty mies istuu nyt Hattievillen vankilassa tuomittuna varastetun tavaran hallussapidosta. On mahdollista, että hän saa syytteen myös kahdesta henkirikoksesta, kunhan tutkimukset edistyvät. 

Rikoksista ja lisääntyneestä rikollisuudesta puhutaan kylällä nyt paljon. On välillä vaikea tietää mikä on totta ja mikä vilkkaan kollektiivisen mielikuvituksen kehittämää hysteriaa. Kaikki ovat yhtäkkiä näkevinään epämääräisiä hiippareita eri kylänosissa. Tuttavani oli seurannut jotain omasta mielestään epäilyttävää miestä läpi naapurustomme; viereisessä kylänosassa kuuluu viettävän aikaa kokonainen hämärämiesten porukka. Voi olla, että kyse on todellakin epämääräisistä ihmisistä joitten liikkeitä on hyvä pitää silmällä. Mutta on myös hyvä pyrkiä pitämään kiinni omasta arvostelukyvystä. Rikollisuus on lisääntynyt, mutta se ei kuitenkaan edelleenkään vaani kaikkialla. Kaikki vastaantulijat eivät ole rikollisia ja jokainen kadunkulmassa toimettomana viidakkoveitsen kanssa seisova nuori mies ei itse asiassa suunnittele murtoa tai murhaa.

Luin muutama päivä sitten BBC:n uutisista, että Trinidadin ja Tobagon turvallisuusministeri on kieltänyt maan poliisia raportoimasta saarilla tapahtuneista murhista, koska ministerin arvion mukaan uutiset murhista saattavat itsessään kannustaa rikollisuuteen. Paikallinen poliisi ei kuulemma ole kuitenkaan aikeissa totella ministeriä. En tiedä mikä olisi Trinidadin ja Tobagon tilanteessa paras ratkaisu; kumpi on oikeassa, ministeri vai poliisipäällikkö. Olisiko tosiaan parempi olla raportoimatta jokaisesta rikoksesta, vai onko sivistyneiden valtioiden poliisin ja median velvollisuus tiedottaa kaikista tapahtuneista rikoksista? 

Minä olen joka tapauksessa omalta osaltani huomannut, etten jaksa seurata Belizen uutisia kovin aktiivisesti. En ole ollenkaan varma, että minun on hyvä ja tarpeellista tietää jokaisesta maassa tapahtuneesta murhasta. Uutisointi täälläpäin maailmaa on hyvin erilaista kuin vaikkapa Suomessa. Uutistoimittajat eivät juurikaan analysoi uutisia vaan tavallisesti yksinkertaisesti vain raportoivat tapahtuneesta. Rikosuutisissa kerrotaan monesti kaikki kamalat yksityiskohdat, mutta rikoksen taustoja ei toisaalta usein juurikaan käsitellä. Uhrien lähisukulaisia haastatellaan useasti heti järkyttävän tapahtuman jälkeen. Kukaan ei kai tiedä eikä viitsi neuvoa uhrien läheisiä olemaan puhumatta shokin keskellä lehdistölle. Ulkopuolisen näkökulmasta on raastavaa kuulla lapsensa menettäneen äidin kertovan uutisissa surustaan, enkä tiedä onko hyvä omaisille itselleen olla yhtäkkiä julkisuuden valokeilassa suuren surunsa kanssa.

Samaan aikaan monia tärkeitä asioita ei mediassa käsitellä lainkaan. Viime vuosilta tuttuja hyttysmyrkytyksiä ei ole tänä syksynä näkynyt eikä kuulunut. Olen kuullut huhuja, että myrkytyksiin ei ole Belizen taloudellisen tilanteen vuoksi rahaa. Toinen aiheesta liikkunut huhu on se, että Belmopanin myrkytysauto varastettiin eikä uutta ole vielä saatu tilalle. Ystäväni lapsi sairastui joka tapauksessa ihan äskettäin Belmopanissa dengue-kuumeeseen, jota hyttyset levittävät. Meilläkin on tänä syksynä hyttysiä talossa ensimmäistä kertaa Belizen-vuosien aikana. Uutisissa ei ole toistaiseksi tänä syksynä kuitenkaan mainittu minun tietoni mukaan denguestä sanaakaan. On siis mahdotonta tietää miten laajalle kuumetauti on nyt levinnyt ja mitä taudin leviämisen rajoittamiseksi ollaan aikeissa tehdä. Dengue hirvittää minua vähän siksi, että olemme sen Cosimo ja minä kertaalleen jo sairastaneet Jamaikalla. Jos denguen saa useamman kerran, riski vaarallisemman verenvuoto-denguen saamiseen kohoaa jonkun verran. Ja ikävä tautihan se on joka tapauksessa enkä haluaisi lasten sitä saavan ensimmäistäkään kertaa. 

Murhista ja hyttysmyrkytyksistä saakin minun kokemukseni mukaan Belizessä usein uutisia paremmin tiedon kyselemällä tutuilta mitä he eri asioista tietävät. Täytyy tietysti valita tiedonlähteensä tarkkaan. Cosimo on minulle hyvä uutisfiltteri: hän ei kerro minulle murhista jos niillä ei ole mitään kosketusta minun elämääni, ja on toisaalta työnsä puolesta yhdessä erilaisiin viranomaisiin ja saa sitä kautta ajoittain sellaistakin ajankohtaista tietoa, joka ei välttämättä ikinä tule uutisoiduksi. Huomenna palaa uutistiedottajani työmatkalta Brysselistä ja pian olenkin toivottavasti siis taas perillä siitä missä Belmopanin kylällä oikein mennään. Tervetuloa kotiin Cosimo!

Skippy-hyeena


Eikö olekin koira vähän hyeenan värinen? Toisaalta näyttää niin kuin joku olisi ottanut valkoista koiraa hännänpäästä kiinni, uittanut nopeasti mustassa maalipurkissa ja ravistanut sitten ylimääräiset mustat maalit pois. Hassunvärinen koira. Skippy on mitä ihanin lisä sekalaiseen perhekuntaamme. Alkaa olla jo vaikea muistaa aikaa ennen kuin se oli osa perhettämme. 

Vaikka Skippyn kuurous ei juuri arjessa näy eikä kuulu, eikä toisen takajalan ylimääräisestä varpaasta ole sille mitään haittaa, on silti selvää, ettei koiraparalla ole kaikki ihan kohdallaan. Skippyn hengitys ei tunnu kulkevan ihan normaalisti. Emme tiedä onko keuhkoissa vikaa vai ehkä sydämessä, vai miksi koira hengittää usein niin raskaankuuloisesti. Koira pitäisi saada kunnolliseen eläinlääkärintarkastukseen mutta sellainen jää täällä kylällä vain haaveeksi. Skippy jaksaa kyllä leikkiä ja temmeltää Poppyn ja Pongon kanssa päivät pitkät, eli mistään akuutista ongelmasta ei taida olla kyse, enkä tiedä mitä hyötyä lopulta olisi tässä vaiheessa viedä Skippyä Belize Cityyn eläinlääkärin tarkastukseen ja tietää varmuudella mikä sitä vaivaa. Belizessä emme mitään vaikeampaa vaivaa pysty kuitenkaan hoitamaan.

Niin kauan kuin koira on iloisella mielellä, syö ja leikkii, emme viitsi sitä kiusata tunnin automatkalla ja erilaisilla kokeilla. Elelemme vain ja nautimme toinen toistemme seurasta; Skippy rapsutuksista, koirat reippaasta leikkikaverista, ja me ihmiset uskollisesta ystävästä, joka on minun riemukseni oppinut jo kaksi viittomaa: "istu" ja "paikka".

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ahdistuksen uusi aalto

Viime päivinä Matildan sairaus on taas ahdistanut minua vähän enemmän. Huolehdin muutaman viikon päässä odottavasta Halloweenista karkkeineen, hermoilen ennen pitkää edessä olevasta koulun aloituksesta, ja murehdin jopa kaukana tulevaisuudessa odottavia opiskeluvuosia. Viimeinen varsinkin on tietysti ihan typerä murhe. Parinkymmenen vuoden päästä keliakiaan on ehkä löydetty jonkinlaista lääketieteellistä apua ruokavalion lisäksi. Ja ehkäpä Matilda ei edes halua lähteä opiskelemaan samalla kaavalla kuin minä itse; istumaan pubeissa ja pizzerioissa pitkien opiskelupäivien päätteeksi. 

Taidan olla Matildan keliakia-diagnoosin käsittelyssä uudessa vaiheessa. Olen omalta osaltani jokseenkin sinut keliakian kanssa; olen toivottanut sen vähän vastahakoisesti tervetulleeksi meidän elämäämme ja olen vähitellen kehittänyt tapoja selvitä gluteenittomuuden kanssa arjessa. Olen löytänyt lohtua ja ilonaihetta siitä kuinka Matildan sairastumisen myötä olen saanut todeta miten ystävät todellakin tunnetaan hädässä. Nyt suren diagnoosia ennen kaikkea Matildan näkökulmasta. 

Täällä kotona sairaus ei toistaiseksi ole koitunut Matildalle itselleen ongelmaksi ja nyt kun olen itsekin tullut keliakian ja gluteenittomuuden kanssa kotioloissa sinuiksi, arki kotona on aika lailla yhtä ihanaa ja kamalaa kuin ennen Matildan sairauden toteamista. Lastenjuhlat ja ravintola-ateriat ovat sen sijaan haaste. Ravintoloissa emme käy edelleenkään paitsi pakon edessä. Kävimme muutama viikonloppu sitten Chetumalissa, Meksikossa hakemassa isäni luoksemme kyläilemään ja söimme sillä reissulla pakon edessä useamman aterian erilaisissa meille jo aikaisemmilta viikonlopuilta tutuissa paikallisissa ravintoloissa. Yritimme olla tarkkoja siitä mitä Matildalle tilasimme ja meidän mielestämme hän ei syönyt mitään sopimatonta. Chetumalin viikonloppua seuraavan viikon Matilda oli kuitenkin sairas. Hän oksensi useampana yönä perätysten ja oli kaikin puolin vähän surkeassa kunnossa. On mahdotonta tietää tuliko tyttö sairaaksi siksi, että sai vahingossa ravintolaruuan seassa gluteenia, vai saiko hän mahataudin vaikkapa hotellin uima-altaan vedestä jota varmasti vahingossa veti sisäänsä kulauksen tai pari. Mutta viikonloppu ei ainakaan rohkaissut minua viemään tyttöä ravintolaan, vaan päinvastoin. 

Muitten pienten keliaakikkojen vanhemmat ovat lohduttaneet minua, että ihan lapsena diagnosoidut keliaakikot kasvavat ruokavalioonsa ja tottuvat sairauteensa paremmin ja nopeammin kuin vanhempansa. Toivotaan, että näin on myös Matildan kohdalla! Matildan asenne ainakin lupaa hyvää. Aina kun minua oikein surettaa Matildan puolesta hän itse muistuttaa minua siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ja elämä on ihanaa. Matilda äksyilee kaksivuotiaiden tapaan monista asioista, mutta on ennen kaikkea aurinkoinen ja hyvin elämänmyönteinen pieni ihminen. Matildasta ja hänen yhtä lailla iloisesta ja ihanasta veljestään imenkin nyt hyvää energiaa ja uskoa tulevaisuuteen ja yritän mitä pikimmin selättää tämänkin ahdistuksen aallon. 

tiistai 9. lokakuuta 2012

Hääpäivä

Kuluneelle viikonlopulle osui Cosimon ja minun kuudes hääpäivä. Emme juhlistaneet päivää ollenkaan. Itse asiassa olimme juhlapäivänä suorastaan eri mantereilla; Cosimo on parhaillaan työmatkalla Brysselissä. Toivotimme toisillemme hyvää hääpäivää Skypessä, kun asia muistui minulle puhelun lopuksi mieleen. Ja siinä se oli. Minulle epäjuhlallinen hääpäivän vietto sopi oikein hyvin. En ole koskaan ollut kovin innostunut vuosipäivistä, sen enempää kuin omista syntymäpäivistäni tai vaikkapa äitienpäivästäkään. Onni on se, että olemme - tässäkin asiassa - Cosimon kanssa niin samoilla linjoilla. Kummankaan ei tarvitse toisen vuoksi olla tai tehdä jotain mikä ei tunnu omalta ja tärkeältä. 

Alkuperäinen hääpäivämme kuusi vuotta sitten oli ihana ja onnistunut päivä. Tuntui hyvältä ja oikealta mennä naimisiin. Häämme olivat parhaat häät missä olen ikinä ollut - mutta siltä kai kaikista tuntuu omien häittensä kohdalla? Oli mahtavaa, että niin monet rakkaat perheenjäsenet ja ystävät olivat koolla samalla kertaa. Vieraamme saapuivat häihin joka puolelta Eurooppaa ja jopa Thaimaasta asti. Häätilaisuus asuinalueemme Anderlechtin kaupungintalolla Brysselissä oli samaan aikaan juhlallinen ja rento. Kaupungintalon häähuone muodosti kauniit ja juhlavat puitteet siviiliseremonialle. Onneksemme olimme löytäneet myös täydellisen juhlapaikan hääateriaa varten: kauniin Solvay-kirjaston Brysselin Leopold-puistossa. En muista, että koko päivän aikana mikään olisi mennyt vikaan. Viranomainen, joka vihki meidät, oli niin liikuttunut, että itki kilpaa anopin kanssa, mutta se oli jotenkin sympaattista eikä ollenkaan ärsyttävää. Kakut eivät meinanneet ehtiä juhlapaikalle ajoissa, mutta en osannut siitäkään hermostua; anoppi huolehti asiasta huomattavasti Cosimoa ja minua enemmän. 

Hääpukuni oli ja on edelleen yksi kauneimmista vaatekappaleista jonka tiedän, ja sen tekemisprosessi oli ihastuttava kokemus joka on mielessäni nivoutunut yhteen hääpäivän kanssa. En ollut löytää mistään sopivaa asua häihin, kunnes aika viime hetkellä osuin Brysselin Avenue Louisella hää- ja juhlapukuompelimoon, jossa lopulta teetin itselleni sopivan puvun. Hääpuvun teettäminen muodostui keskeiseksi osaksi häävalmisteluja. Hääpukuliikkeessä ei valmistunut vain puku, vaan sovitukset myös valmistivat minua tulevaan suureen päivään. Oli mahtavaa nähdä kauniin vaatteen valmistuvan jokaisen sovituksen myötä vähän kerrallaan valmiimmaksi. Ja mahtavaa oli myös seurata sitä miten minä itse vähän kerrallaan valmistuin mekon mukana morsiammeksi ja valmiiksi viettämään päivän huomion keskipisteessä.

Jos syntymäpäivien tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, että oli aika ennen kuin rakasta ihmistä oli olemassa, hääpäivän tarkoitus on ehkä muistuttaa meitä olemaan ottamatta toisiamme itsestäänselvyytenä. On hyvä silloin tällöin muistella alkuperäistä hääpäivää ja niitä tunnelmia ja ajatuksia jotka alunperin johtivat päätökseen naimisiinmenosta. Minusta tosin tuntuu siltä, etten juuri tarvitse muistutusta: harva se päivä ajattelen, että olen todellakin onnentyttö kun löysin Cosimon, tai hän löysi minut.



perjantai 5. lokakuuta 2012

Humanisti kukkahattutäti

Minä kasvoin onnellisten tähtien alla. Minut on kasvatettu saduilla ja tarinoilla, ja lapsuuteni oli hyvä ja turvallinen. Olin kai ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa, kun kouluun tuli tutkijoita tekemään jonkinlaista yhteiskuntaan liittyvää tutkimusta. Tutkijat juttelivat lasten kanssa yksi kerrallaan ja kysyivät meiltä erilaisista asioista. Minulta kysyttiin muun muassa osasinko sanoa miksi joillain ihmisillä ei ole rahaa. "He ovat varmaankin unohtaneet lompakkonsa kotiin," arveli ala-asteikäinen minä. 

Olin tällä tavalla yhteiskunnallisesti viaton aika pitkään, ja olen kai jollain tasolla vähän edelleen. Tämän viattomuuteni vuoksi en pitkään aikaan todella ymmärtänyt, että Suomessa on niin paljon rasismia. Olen toki ollut tajunnan tasolla jo kauan tietoinen rasismista Suomessa ja muualla maailmassa. Olen lukenut uutisia äärioikeiston noususta Euroopassa, norjalaisen joukkomurhaajan motiiveista, ja Suomen viime eduskuntavaalien tuloksesta. Olen opiskellut sosiologiaa ja valtio-oppia ja opiskelujenkin kautta lähestynyt näitä kysymyksiä. Olen ääneen päivitellyt sitä kuinka ennakkoluuloisia monet suomalaiset ovat ulkomaalaisia kohtaan. Mutta jotenkin suomalaisten rasismi oli pitkään silti minulle etäinen ja vähän epätodellinen asia. Olen halunnut uskoa hyvää kansanmiehistäni ja -naisistani, ja ihmisistä yleensä. 

Jokin aika sitten osuin saman päivän sisällä ihan sattumalta useampaan blogiin, joissa tavalla tai toisella fiksusti käsiteltiin monikulttuurisuutta Suomessa. Samaan aikaan seurasin ulkosuomalaisten keskustelupalstalla läheltä keskustelua maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Sain blogikirjoitusten ja ulkosuomalaisten keskustelun kautta ensimmäistä kertaa kunnolla kosketuspintaa monikulttuurisuuteen liittyviin asenteisiin, ajatuksiin ja ongelmiin Suomessa. Vähän kerrallaan ymmärsin, että keskustelupalstan maahanmuuttoa käsittelevässä keskustelussa esille tulleet, minulle vieraat ja pöyristyttävät toteamukset ovat suomalaisen maahanmuuttokritiikin keskeisiä teesejä: Ulkomaalaisiin kuluu Suomessa paljon rahaa, joka on maahanmuuttokriitikoiden näkemyksen mukaan suoraan kantasuomalaisilta pois. Pakolaisiin käytetyt rahat pitäisi kriitikoiden mielestä mieluummin käyttää kantasuomalaisten hyödyksi ja iloksi. Ulkomaalaiset rikolliset tulisi lähettää Suomesta takaisin kotimaahansa, ja itse asiassa joiltain alueilta ei tulisi ulkomaalaisia päästää Suomeen lainkaan, koska heidän kulttuurinsa on niin erilainen, etteivät he mitenkään kykene ikinä ymmärtämään suomalaisia arvoja. Ja niin edelleen.

Silmäni aukesivat: Suomessa on paljon enemmän rasismia ja muukalaisvihaa kuin olin aikaisemmin ymmärtänyt. 

Vaikka rasismiksi ja muukalaisvihaksihan ei sovi ihmisten asenteita kutsua. Hehän ovat maahanmuuttokriittisiä, siinä kaikki. Maahanmuuttokritiikki on kyllä erikoinen ja harhaanjohtava termi. Maahanmuuttokritiikki kun näyttää useimmiten itse asiassa olevan pakolaiskritiikkiä tai ihonvärikritiikkiä. Aika harvalla maahanmuuttokriitikolla tuntuu lopulta olevan sanottavaa vaikkapa valkoisista amerikkalaisista maahanmuuttajista tai muista suomalaiseen katukuvaan helposti katoavista ulkomaalaisista. Miksi edes puhutaan maahanmuutosta ja maahanmuuttokritiikistä, kun erilainen väritys ja pakolaistausta ovat todellisuudessa ne asiat, jotka tuntuvat Suomen rasisteja erityisesti huolestuttavan? Mielenkiintoista on myös se, etten ole vielä toistaiseksi kuullut kenenkään koskaan missään myöntävän, että olisi rasisti. "Rehellisyyden", "maahanmuuttokritiikin" ja "avoimen keskustelun" nimissä on sopivaa sanoa vaikka mitä, mutta mikään ei ole koskaan rasismia. Rasismisyytöksistä ihmiset tuohtuvat, ryhtyvät puolustuskannalle ja usein suorastaan vastahyökkäykseen.

Jos vastustaa rasismia tai esittää rasistisille toteamuksille vastalauseita tuomitaan kukkahattutädiksi tai humanistiksi. On vaikea kuvitella minkälaisen ihmisen mielestä humanisti on haukkumanimi. Humanistit kai puolustavat ja edustavat humaaneja arvoja? Kyseinen nimike on heitetty minuakin päin kesken kiivaan keskustelun ikään kuin yrityksenä halventaa minua ja mielipiteitäni. Olen kuitenkin ottanut sen ihan vain kohteliaisuutena. Minä olen ihan varmasti mieluummin humanisti kun epähumaani; hyvin paljon mieluummin kukkahattutäti kuin rasisti.

Pakolaisten kotouttaminen on maahanmuuttokriitikkojen mukaan mennyt pahasti pieleen, koska pakolaiset ja muut maahanmuuttajat eivät ole hetkessä osanneet omaksua kaikkia suomalaisten tärkeinä pitäviä ominaisuuksia ja arvoja. Kotouttamisessa on ihan varmasti puutteensa, mutta pahasti on mennyt pieleen myös monien suomalaisten kohdalla monikulttuurisuuskasvatus. Erilaisuutta pidetään Suomessa vaarallisena, ja ulkomaalaiset ovat monelle kaiken pahan alku. Jos ihmiset näkisivät vaivaa tutustuakseen näihin pelkäämiinsä ihmisiin, he todennäköisesti löytäisivät yhtymäkohtia itseensä, saattaisivatpa suorastaan saada uusia ystäviä. Mutta rasisti mieluummin kieltää toisen ihmisyyden kuin pyrkii lähestymään omaa ihmisyyttään tutustumalla erilaisista lähtökohdista kotoisin olevaan ulkomaalaiseen. 

Me olemme kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia toisistamme tässä maailmassa. Ei ole mahdollista keskittyä itse kukin ainoastaan omaan kansallisvaltioomme; emme voi hoitaa vain omaa tonttiamme ja toivoa, että kaikki muut hoitavat omansa. Maailman moninaisuus on tosiasia eikä katoa mihinkään sillä, että maat sulkevat rajansa ja ihmiset silmänsä muitten maitten kansalaisten kokemuksilta ja kärsimyksiltä. Minä en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä ymmärtämään toinen toistemme erilaisuutta, löytämään yhtymäkohtia, ja pyrkimään kunnioittamaan ja tukemaan toinen toisiamme. Meidän on pakko oppia jotenkin elämään yhdessä, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. 

Tervetuloa siis Belizeen opettelemaan monikulttuurisuutta! Täällä elävät rinta rinnan hyvin erilaiset etniset ryhmät, osin omissa yhteisöissään, mutta pitkälti kaikki ryhmät sekaisin keskenään, suurimmaksi osaksi kaikessa rauhassa ja ystävyydessä, köyhyydestä ja rajallisista resursseista huolimatta. Jos se on mahdollista täällä, niin miksei Suomessakin?

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Lähtemisiä ja uusia tuttavuuksia

Perjantaina juhlittiin Mikon elämän ensimmäisiä läksiäisiä. Erään tutun diplomaattiperheen lapsi on muuttamassa Belizestä Yhdysvaltojen kautta Kolumbiaan. Miko vietti perjantai-iltana poikien yhteisen ystävän luona yhdessä iltaa viimeistä kertaa pizzan ja DVD-elokuvan merkeissä. Miko ja pois muuttava poika eivät koskaan olleet ylimmät ystävät, mutta juhlat tuntuivat silti minusta suurelta hetkeltä. Miko oli ensinnäkin ensimmäistä kertaa vierailulla ystävän luona ihan ilman äitiä tai isää, ystävänsä vanhempien hoidossa. Ja toisekseen perjantain illanistujaisista alkoi minun mielessäni Mikon elämässä kavereiden lähtöjen ja läksiäisten aikakausi. 

Tosin Miko muistutti minua ennen juhlia, että yksi hänen ystävistään muutti pois jo aiemmin; Miko kertoi ikävöivänsä edelleen poikaa, joka oli tuttujemme sijaislapsena ja lähetettiin pois sijaiskodistaan useampi kuukausi sitten. Ja ikävä tulee kuulemma myös tätä pois muuttavaa kaveria. On surullista, että jo nelivuotiaana joutuu kokemaan eroja kavereista ja tuntemaan ikävää. Mutta toisaalta ajattelen, että on hyvä merkki, että Miko osaa ja uskaltaa avoimesti ikävöidä ystäviään ja esimerkiksi kaukana asuvia isovanhempiaan. Ikävä on todellisuutta ja sen kanssa täytyy kuitenkin ennen pitkää oppia elämään. 

Ystävien lähtöjen kautta poika toivottavasti tottuu vähitellen myös ajatukseen meidän muutostamme. Nämä lähdöt ja muutot kun ovat valitettavasti myös osa tätä meidän tämänhetkistä elämäämme. Mikolla on täällä Belizessä paikallisiakin ystäviä, mutta osa hänen ystävistään on joka tapauksessa tätä expat-porukkaa joka menee ja tulee niin kuin mekin. Toivonkin tavallaan, että lähdöistä ja muutoista tulee toisten lasten muuttojen myötä vähän kerrallaan jollain tavalla arkipäiväistä, vaikka se ikävää ja surua tuottaakin. 

*****

En ehtinyt kovin kauaa perjantai-iltana tunnelmoida ja miettiä lähtemisiä, sen enempää omia kuin muidenkaan. Cosimo kävi illalla viemässä Mikon tämän ystävän luo läksiäisiin; kotiinpäin ajaessaan hän soitti matkalta ja kysyi mitä tehdä tien varressa kyhjöttävälle likaiselle ja sairaalle kissanpennulle. Mitä siihen saatoin vastata muuta kuin että tuo kissa kotiin niin katsotaan miten voimme sitä auttaa? Cosimo ajoi siis kissa kyydissään kotiin. Minä houkuttelin kissanpennun esiin auton penkin alta minne se oli kaivautunut. Likainen ja surkea oli pentu tosiaan, mutta kehräsi heti kun avasin auton oven. Suljin koirat pihalle,  pesin kylpyhuoneessa kissan kirppu- ja punkkisaippualla ja pitelin sitä sitten pyyhkeen sisällä sylissäni lämmittelemässä. Pentuparka kehräsi ahkerasti koko ajan.

Cosimon toimiston autonkuljettaja, ihana ihminen, tuli ja haki pennun kotiinsa ennen kuin Miko ehti edes iltajuhlistaan takaisin kotiin. Me emme itse voineet kissaa pitää meillä hoidossa, koska olimme lähdössä heti lauantai-aamuna Meksikon rajan toiselle puolen hakemaan minun isääni, joka tuli sitä kautta tänne luoksemme kyläilemään. Heti kissaa hakiessaan autonkuljettaja sanoi, että jos sopii hän pitäisi mielellään kissan omanaan. Niin löytyi surkealle pennulle hetkessä hyvä uusi koti. Kissaa on nyt käytetty eläinsuojeluyhdistyksen tarkastuksessa ja eläinlääkärillä. Näyttää siltä, että siitä tokenee vielä oikein hyvä kissa autonkuljettajan perheeseen.

Kunpa muistaisin aina näitten eläindraamojen keskellä muistaa, että asiat järjestyvät tavallisesti lopulta parhain päin. Joskus ihan muutaman tunnin sisällä voi onnettoman eläimen elämä kääntyä huonosta oikein hyväksi.