perjantai 12. lokakuuta 2012

Ahdistuksen uusi aalto

Viime päivinä Matildan sairaus on taas ahdistanut minua vähän enemmän. Huolehdin muutaman viikon päässä odottavasta Halloweenista karkkeineen, hermoilen ennen pitkää edessä olevasta koulun aloituksesta, ja murehdin jopa kaukana tulevaisuudessa odottavia opiskeluvuosia. Viimeinen varsinkin on tietysti ihan typerä murhe. Parinkymmenen vuoden päästä keliakiaan on ehkä löydetty jonkinlaista lääketieteellistä apua ruokavalion lisäksi. Ja ehkäpä Matilda ei edes halua lähteä opiskelemaan samalla kaavalla kuin minä itse; istumaan pubeissa ja pizzerioissa pitkien opiskelupäivien päätteeksi. 

Taidan olla Matildan keliakia-diagnoosin käsittelyssä uudessa vaiheessa. Olen omalta osaltani jokseenkin sinut keliakian kanssa; olen toivottanut sen vähän vastahakoisesti tervetulleeksi meidän elämäämme ja olen vähitellen kehittänyt tapoja selvitä gluteenittomuuden kanssa arjessa. Olen löytänyt lohtua ja ilonaihetta siitä kuinka Matildan sairastumisen myötä olen saanut todeta miten ystävät todellakin tunnetaan hädässä. Nyt suren diagnoosia ennen kaikkea Matildan näkökulmasta. 

Täällä kotona sairaus ei toistaiseksi ole koitunut Matildalle itselleen ongelmaksi ja nyt kun olen itsekin tullut keliakian ja gluteenittomuuden kanssa kotioloissa sinuiksi, arki kotona on aika lailla yhtä ihanaa ja kamalaa kuin ennen Matildan sairauden toteamista. Lastenjuhlat ja ravintola-ateriat ovat sen sijaan haaste. Ravintoloissa emme käy edelleenkään paitsi pakon edessä. Kävimme muutama viikonloppu sitten Chetumalissa, Meksikossa hakemassa isäni luoksemme kyläilemään ja söimme sillä reissulla pakon edessä useamman aterian erilaisissa meille jo aikaisemmilta viikonlopuilta tutuissa paikallisissa ravintoloissa. Yritimme olla tarkkoja siitä mitä Matildalle tilasimme ja meidän mielestämme hän ei syönyt mitään sopimatonta. Chetumalin viikonloppua seuraavan viikon Matilda oli kuitenkin sairas. Hän oksensi useampana yönä perätysten ja oli kaikin puolin vähän surkeassa kunnossa. On mahdotonta tietää tuliko tyttö sairaaksi siksi, että sai vahingossa ravintolaruuan seassa gluteenia, vai saiko hän mahataudin vaikkapa hotellin uima-altaan vedestä jota varmasti vahingossa veti sisäänsä kulauksen tai pari. Mutta viikonloppu ei ainakaan rohkaissut minua viemään tyttöä ravintolaan, vaan päinvastoin. 

Muitten pienten keliaakikkojen vanhemmat ovat lohduttaneet minua, että ihan lapsena diagnosoidut keliaakikot kasvavat ruokavalioonsa ja tottuvat sairauteensa paremmin ja nopeammin kuin vanhempansa. Toivotaan, että näin on myös Matildan kohdalla! Matildan asenne ainakin lupaa hyvää. Aina kun minua oikein surettaa Matildan puolesta hän itse muistuttaa minua siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ja elämä on ihanaa. Matilda äksyilee kaksivuotiaiden tapaan monista asioista, mutta on ennen kaikkea aurinkoinen ja hyvin elämänmyönteinen pieni ihminen. Matildasta ja hänen yhtä lailla iloisesta ja ihanasta veljestään imenkin nyt hyvää energiaa ja uskoa tulevaisuuteen ja yritän mitä pikimmin selättää tämänkin ahdistuksen aallon. 

5 kommenttia:

  1. Olisi kovin helppo sanoa, että huolesi ovat minimaalisen pieniä, tyttösi tauti ei ole vakava, maailmassa on paljon isompiakin huolia jne. Mutta tietenkin huolesi ja surusi ovat juuri sinun omiasi, pakko tuntea, käsitellä ja puhua pois. Ihailen rehellistä tapaasi kirjoittaa. Valoisaa syksyä koko teidän perheelle! Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se on, että surun hetkellä ei oikeastaan lohduta, että lapsi voisi olla hyvin paljon sairaampi, ja että aivan erittäin paljon kamalampaakin tapahtuu maailmassa kuin keliakia-diagnoosi. Vaikka sen tietysti pitäisi lohduttaa ja tavallisina päivinä saan siitä paljonkin lohtua, että meillä ei lopulta ole mitään oikeaa hätää. Keliakiahan on todellakin aika pientä ja tavallista. Mutta kun ahdistus iskee katoaa minulta hetkeksi suhteellisuudentaju ja jään pyörimään ajatuksineni yhä pienenevää kierrosta. Silloin surettaa kaikin voimin vaikka ymmärränkin samaan aikaan, ettei suruun lopulta ole niin suurta aihetta.

      Nyt on tyttönen taas sairas, oksenteli läpi yön enkä tiedä miksi. Pienen laihan tytön huonovointisuus tietysti itsessään tuo tunteita pintaan. Ja niin ajattelen minä, että jokainen surun ja ahdistuksen kerros on surtava pois, olivat ne sitten miten kevyitä ja pieniä hyvänsä, että sitten ei enää tarvitsisi surra - se on minun tapani olla ja elää. Sen vuoksi olen ehkä lopulta kuitenkin aika myönteinen ihminen. Käyn ahdistusta päin raivokkaasti, pureskelen sen palasiksi ja syljen sitten pois, että saisin taas olla ja miettiä iloisia asioita :)

      Valoisaa syksyä myös sinulle Maija! Ja kiitos kannustavasta kommentista.

      Poista
    2. Se tuli vielä tässä mieleen, että se on tähän keliakiaan tottumisessa hankalaa, että vaikka itse sairaus on tosiaan itsessään sinänsä monessa mielessä aika pieni juttu, perheenjäsenen (varsinkin lapsen) diagnoosin myötä muuttuu silti koko perheen arki ja elämä aika ratkaisevanlaatuisella tavalla. Esimerkiksi meidän perheemme pieni huvi, ravintola-ateriat silloin tällöin arkea piristämässä, ovat näissä oloissa käytännössä tätä nykyä aika lailla mahdottomuus. Rennosta aterioinnista ei ainakaan voi puhua, sillä keliakia on täällä ravintoloissa ihan vieras asia ja riski saada ravintolassa vahingossa gluteenia on aika suuri. Koska koko perheen yhteisiä huvituksia ei täällä Belizessä muutenkaan ole liiaksi asti tarjolla, meidän elämänpiirimme on diagnoosin myötä aika lailla pienentynyt ihan kodin ympärille, kun ravintolalounaatkin ovat nyt jääneet pois.

      Vähän kerrallaan tulee mieleen näitä pieniä asioita, joista joko Matilda itse tai me koko perhe jäämme diagnoosin myötä paitsi ja ne kirpaisevat. Jokainen yksittäinen muutos tuntuu aika suurelta asialta kun kyseessä on kuitenkin koko elämän pituinen sopeutuminen. Ja vaikka todella asiat voisivat olla paljon pahemmin, menetyksiä ne ovat pienetkin menetykset. Varsinkin kun näissä meidän oloissa on aika haastavaa löytää uutta menetetyn tilalle, niin ruuan kuin huvitustenkin suhteen. Vaan ei auta kuin yrittää ylöspäin ja kohti uusia kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia!

      Poista
    3. Hei vielä! Uskon, että juuri tuo kykysi käsitellä asiaa monelta eri kantilta ja tuoda se kirjoittamalla näkyviin, auttaa myös osaltaan sopeutumisessa, tottumisessa, menetyksistä toipumisissa. Lapsen sairastaminen on aina kamalaa, oli syy mikä hyvänsä. Te selviätte kyllä, sekä Matilda että koko perhe, se on aivan varmaa! Lämpimin terveisin, Maija

      Poista
    4. Kiitos Maija! Kommenteista ja rohkaisusta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!