keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Lähtemisiä ja uusia tuttavuuksia

Perjantaina juhlittiin Mikon elämän ensimmäisiä läksiäisiä. Erään tutun diplomaattiperheen lapsi on muuttamassa Belizestä Yhdysvaltojen kautta Kolumbiaan. Miko vietti perjantai-iltana poikien yhteisen ystävän luona yhdessä iltaa viimeistä kertaa pizzan ja DVD-elokuvan merkeissä. Miko ja pois muuttava poika eivät koskaan olleet ylimmät ystävät, mutta juhlat tuntuivat silti minusta suurelta hetkeltä. Miko oli ensinnäkin ensimmäistä kertaa vierailulla ystävän luona ihan ilman äitiä tai isää, ystävänsä vanhempien hoidossa. Ja toisekseen perjantain illanistujaisista alkoi minun mielessäni Mikon elämässä kavereiden lähtöjen ja läksiäisten aikakausi. 

Tosin Miko muistutti minua ennen juhlia, että yksi hänen ystävistään muutti pois jo aiemmin; Miko kertoi ikävöivänsä edelleen poikaa, joka oli tuttujemme sijaislapsena ja lähetettiin pois sijaiskodistaan useampi kuukausi sitten. Ja ikävä tulee kuulemma myös tätä pois muuttavaa kaveria. On surullista, että jo nelivuotiaana joutuu kokemaan eroja kavereista ja tuntemaan ikävää. Mutta toisaalta ajattelen, että on hyvä merkki, että Miko osaa ja uskaltaa avoimesti ikävöidä ystäviään ja esimerkiksi kaukana asuvia isovanhempiaan. Ikävä on todellisuutta ja sen kanssa täytyy kuitenkin ennen pitkää oppia elämään. 

Ystävien lähtöjen kautta poika toivottavasti tottuu vähitellen myös ajatukseen meidän muutostamme. Nämä lähdöt ja muutot kun ovat valitettavasti myös osa tätä meidän tämänhetkistä elämäämme. Mikolla on täällä Belizessä paikallisiakin ystäviä, mutta osa hänen ystävistään on joka tapauksessa tätä expat-porukkaa joka menee ja tulee niin kuin mekin. Toivonkin tavallaan, että lähdöistä ja muutoista tulee toisten lasten muuttojen myötä vähän kerrallaan jollain tavalla arkipäiväistä, vaikka se ikävää ja surua tuottaakin. 

*****

En ehtinyt kovin kauaa perjantai-iltana tunnelmoida ja miettiä lähtemisiä, sen enempää omia kuin muidenkaan. Cosimo kävi illalla viemässä Mikon tämän ystävän luo läksiäisiin; kotiinpäin ajaessaan hän soitti matkalta ja kysyi mitä tehdä tien varressa kyhjöttävälle likaiselle ja sairaalle kissanpennulle. Mitä siihen saatoin vastata muuta kuin että tuo kissa kotiin niin katsotaan miten voimme sitä auttaa? Cosimo ajoi siis kissa kyydissään kotiin. Minä houkuttelin kissanpennun esiin auton penkin alta minne se oli kaivautunut. Likainen ja surkea oli pentu tosiaan, mutta kehräsi heti kun avasin auton oven. Suljin koirat pihalle,  pesin kylpyhuoneessa kissan kirppu- ja punkkisaippualla ja pitelin sitä sitten pyyhkeen sisällä sylissäni lämmittelemässä. Pentuparka kehräsi ahkerasti koko ajan.

Cosimon toimiston autonkuljettaja, ihana ihminen, tuli ja haki pennun kotiinsa ennen kuin Miko ehti edes iltajuhlistaan takaisin kotiin. Me emme itse voineet kissaa pitää meillä hoidossa, koska olimme lähdössä heti lauantai-aamuna Meksikon rajan toiselle puolen hakemaan minun isääni, joka tuli sitä kautta tänne luoksemme kyläilemään. Heti kissaa hakiessaan autonkuljettaja sanoi, että jos sopii hän pitäisi mielellään kissan omanaan. Niin löytyi surkealle pennulle hetkessä hyvä uusi koti. Kissaa on nyt käytetty eläinsuojeluyhdistyksen tarkastuksessa ja eläinlääkärillä. Näyttää siltä, että siitä tokenee vielä oikein hyvä kissa autonkuljettajan perheeseen.

Kunpa muistaisin aina näitten eläindraamojen keskellä muistaa, että asiat järjestyvät tavallisesti lopulta parhain päin. Joskus ihan muutaman tunnin sisällä voi onnettoman eläimen elämä kääntyä huonosta oikein hyväksi. 

2 kommenttia:

  1. "Ikävä on todellisuutta ja sen kanssa täytyy kuitenkin ennen pitkää oppia elämään."

    Niin suuri ajatus yhdessä lauseessa.
    kiitos, Kata! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö se vähän niin ole, että ikävän kanssa on vain tultava kaveriksi, niin kuin muidenkin vaikeampien tunteiden.

      Kiitos itsellesi Pia kivasta kommentista!

      Poista

Kiitos kommentistasi!