perjantai 30. marraskuuta 2012

Joulukoriste

Kodeissa ja toimistoissa on alkanut täällä Belmopanissa näkyä joulukoristeita jo jokin viikko sitten. Minä muistin vasta eilen, että meilläkinhän on yksi joulukoriste: pieni seimi enkeleineen ja viisaine miehineen. Ostimme kauniin seimen Guatemalasta jokin aika sitten; se on ollut kaapissa sanomalehtipaperissa odottamassa sopivaa hetkeä. Seimen kautta on hyvä ja helppo lähteä selittämään lapsille joulua ja kristinuskoakin. Vaikken olekaan kristitty, haluan lastemme tietävän, ettei joulu ole lahjojen ja yltäkylläisyyden juhla vaan itse asiassa jotain ihan muuta.

Lähikuvasta huomaan, että niin Jeesus-lapsen vanhemmat kuin Itämaan tietäjätkin näyttävät aika hämmentyneiltä. Sehän on oikeastaan hyvin sopivaa. Lapsen syntymä on aina pieni ihme ja Jeesuksen syntymäpäivässä oli vielä ihan sen tavallisen ihmeen lisäksi paljon outoa ja erikoista.




Musiikkia

Kirjoitin Matildan päiväunien aikana pitkän ärtyneen blogikirjoituksen. En kuitenkaan saanut kirjoitusta julkaistua, koska internet taas vaihteeksi lakkasi toimimasta juuri parahiksi. 

Siirryin keittiöön valmistamaan illalliseksi palapaistia, laitoin CD-soittimen pitkästä aikaa päälle. Miko tuli koulusta ja lapset rupesivat leikkimään somasti yhdessä, ja ottivat myöhemmin sopuisasti leikkiin mukaan myös vieraaksi tulleen kaverinsa. 

Lapset leikkivät, ruoka kypsyy, musiikki soi rauhoittavasti taustalla, ja nyt en enää olekaan ollenkaan ärsyyntynyt. Kaikkea muuta. Vuosien takaiset muistot ja tunnelmat palailevat mieleen hiljakseen ja tunnen kuinka jännitys lähtee minusta musiikin mukana. 

B-vitamiinia, urheilua, lepoa - ja musiikkia. Siinä minun ohjeeni väsymyksestä kärsiville. Toimii kuin taika!

torstai 29. marraskuuta 2012

Muistutus

Kun lähdimme viidakkoon, olin aika hyvässä vedossa. Syksyn aikana huvenneet voimani olivat alkaneet vähitellen palata. Hotellin ravintolassa aterioiminen pienen keliaakikkotyttäremme kanssa kohotti kuitenkin taas minun stressipisteitäni, ja tunsin olevani aika lailla alkupisteessä kun palasimme eilen aamulla Belmopaniin pikalomaltamme: väsynyt ja levoton. Tänään olenkin siis yrittänyt taas keräillä voimia. Ottaa rauhassa aikaa halia lapsia aamulla kun he ovat vielä unesta pehmoisia ja hitaita. Syödä hyvin, muistaa B-vitamiinit, nauttia kahvikupillisesta ajatuksella. Ratsastustunti osui tälle aamulle kuin tilauksesta. Vietimme tällä kertaa aamun ratsastustunnin kentällä harjoittelemassa perusasioita ja etenkin tekniikkaa. Kenttäharjoittelu ei ole ollenkaan niin nautinnollista kuin maastoratsastus, mutta tärkeää ja sinänsä antoisaa puuhaa kuitenkin. Sain vihdoin kunnolla kiinni muutamasta perusjutusta, joita en ollut tähän asti hallinnut.  

Tallissa ennen tunnin alkua harjasin hevosta ja katselin samalla toisella silmällä kuinka ratsastuksenopettajan pikkukoira leikki ravintolanomistajan suuren koiranpennun kanssa. Tästä kai sitä minun kaltaiseni eläintenystävät unelmoivat lapsesta asti: koirista ja hevosista ja rauhallisesta ajasta tallilla. Idylli tuntuu käytännössä juuri niin hyvältä kuin olisin voinut lapsena kuvitellakin, vaikka toisaalta samaan aikaan myös mukavalla tavalla arkipäiväiseltä. Jotenkin tallista on tullut yhtäkkiä osa minun elämääni, melkein huomaamatta ja itse asiassa aika yllättäen. Ennen kuin aloitin viime keväänä ratsastustunnit olin nimittäin ollut hevosen selässä elämäni aikana ehkäpä viitisen kertaa. Ratsastus oli minulle lapsena vain kaukainen haave, ja toisaalta se vaikutti minusta myös vähän pelottavalta. 

Kuten olen kai jo aikaisemminkin todennut, en ole mitenkään seikkailunhaluinen. En ole todellakaan varta vasten hakeutunut diplomaatinrouvaksi eksoottisiin maihin, vaan elämä vain kuljettanut minut tähän pisteeseen. Tällä hetkellä olen itse asiassa aika väsynyt tähän kiertolaisen elämääni ja ajatus tulevasta muutosta tuntuu melkein ylivoimaiselta. Hyvin mieluusti toistuvien muuttojen sijaan eläisin ihan tavallista elämää esimerkiksi jossain tavallisessa suomalaisessa kerrostalossa tai vaikkapa rivitalonpätkässä jossain ihan tavallisessa kaupunginosassa tai lähiössä. Veisin lapsia aamulla päiväkotiin läpi kylmän ja pimeän, ja pesisin illalla viime töikseni keittiön tiskivuoren. 

En kaipaa elämääni mitään erityistä tai jännittävää; en halua paeta todellisuutta minkäänlaisiin seikkailuihin tai benjihyppyihin. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se kuinka rakentaa tavallisista arjen aineksista hyvä elämä; kuinka kestää pieniä ja suurempia vastoinkäymisiä ja osata ja uskaltaa aina kuitenkin luottaa tulevaisuuteen ja pyrkiä innolla sitä kohti. Uskon, että on oikeastaan paljon haastavampaa oppia elämään yhdessä paikassa, opetella todella asettumaan aloilleen, kuin elää tätä kiertolaisen elämää, jossa vaihtuva ympäristö antaa jatkuvasti elämälle uutta virtaa ja uusia mahdollisuuksia. Paikalleen asettuminen on se haaste jonka haluaisin mielelläni itselleni ja perheelleni asettaa, mutta luulen, että asettuminen on meillä valitettavasti vielä aika kaukana tulevaisuudessa.

Ratsastus ei siis olekaan minulle tällä hetkellä niinkään piste i:n päällä - ei edustusrouvalle sopiva kallis harrastus - vaan ennen kaikkea helpottava muistutus siitä, että tässä erikoisessa elämässäni on kuitenkin paljon hyvääkin. Tuntuu suurelta lahjalta, että olen nyt aikuisiällä saanut tämän tilaisuuden tutustua hevosiin ja oppia ratsastamaan, etenkin kun saan harrastaa hevosia nyt näin rennoissa ja mukavissa olosuhteissa. Yhdistän tämän saamani tilaisuuden vahvasti tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kyllähän näillä asioilla onkin yhteyttä toisiinsa. Jos asuisin nyt Suomessa olisin joko töissä tai ehkäpä (ja todennäköisemmin) vielä hetken kotihoidontuella hoitamassa Matildaa kotona. Miko olisi kotona tai jo päiväkodissa. Minulla ei joka tapauksessa todennäköisesti olisi tilaisuutta käydä arkiaamuisin itsekseni ilman lapsia kahvilla saati sitten ratsastustunneilla! 

Kun tuskailen tulevaa muuttoa ja tätä meidän koko tämänhetkistä elämäntapaamme tekee hyvää muistaa, että tässä vähän erikoisessa arjessani on todellakin myös paljon hyvää. Onni saada olla huoletta ja hyvällä omallatunnolla pienten lasteni kanssa kotona. Tilaisuus toteuttaa itseäni oppimalla ratsastamaan. Mahdollisuus todella herkistyä monikulttuurisuudelle ja kaikenlaisen erilaisuuden arvostamiselle ja kunnioittamiselle. Olen kiitollinen.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kaksi yötä viidakossa

Monta kuukautta sitten voitimme kaksi hotellipakettia huutokaupassa, joka oli järjestetty tukemaan Belmopanin eläinsuojeluyhdistyksen toimintaa. Yhden voiton lunastimme jo aikaa sitten: vietimme kaksi päivää ihanalla Thatch Caye -saarella hoitokoiramme Scruffyn seurassa. Toista hotellipakettia emme olleet millään saada käytettyä. Ensin Cosimon pyytämät lomapäivät peruttiin ja sitten emme Matildan tuoreen keliakia-diagnoosin vuoksi uskaltaneet lähteä vieraaseen hotelliin tuntemattoman ravintolan armoille. Nyt Belizen turistisesonki on aluillaan ja huutokauppavoittomme viimeiset käyttöpäivät alkoivat olla käsillä - turistisesongin aikaan ei huutokauppavoittoja voi tavallisesti lunastaa koska hotellihuoneet täyttyvät tällöin ihan oikeista maksavista asiakkaista. Halusimme käyttää huutokauppavoiton hyväksemme ennen kuin oli liian myöhäistä. Sunnuntaina lähdimme siis vihdoin viidakkoon muutamaksi yöksi. Ian Anderson's Caves Branch on alle puolen tunnin ajomatkan päässä Belmopanista: ensin parisenkymmentä minuuttia pitkin kaunista Hummingbird-maantietä ja viimeinen kilometri-pari korkeiden puiden reunustamaa viidakkotietä. 

Caves Branchin hotellialueella on erilaisia asumuksia hosteltyyppisestä majoituksesta ylellisiin puumajoihin. Me asuimme isohkossa maantasolla olevassa majassa, joka oli jaettu kahteen erilliseen tilaan: makuuhuoneeseen ja olo- tai lastenhuoneeseen. Ikkunoiden sijaan taloa ympäröi kauttaaltaan hyttysverkko. Meillä oli yhdistetyn vessan ja suihkuhuoneen lisäksi myös viidakkosuihku: toinen suihkuhuone taivasalla. Majamme oli lyhyen kävelymatkan päässä hotellin päätalolta. Kaikki ateriat syötiin päätalon isossa avoimessa ruokasalissa, jonka yhteydessä oli myös hotellin vastaanotto, baari ja pieni kauppa. Ruokasalissa oli useampi pitkä pöytä joitten ääressä vieraat istuivat miten milloinkin; tarkoitus oli jutella muitten vieraitten kanssa aterioiden aikana. Aamiainen ja illallinen olivat molemmat seisovia pöytiä ja tarjolla oli useampia eri vaihtoehtoja, mutta päivän yksi ainoa lounasvaihtoehto tarjoiltiin pöytiin. 

En ollut varoittanut ravintolaa etukäteen Matildan keliakiasta, koska otan mieluummin mukaan varalta omia eväitä kuin yritän selittää Matildan ruokavaliota alusta alkaen vain muutaman aterian vuoksi. Olisi ehkä jälkeenpäin ajatellen kuitenkin ollut hyvä tehdä tytön sairaudesta vähän isompi asia heti alkuun. Ensimmäisellä ateriallamme, ensimmäisen päivän iltana, Matilda oli nimittäin juuri alkanut hyvällä ruokahalulla syödä maissilastuja, kun ystävällinen tarjoilija toi hänelle pöytään pienen Fruit Loops -muropurkin. Vehnämuroja, joita Matilda ei missään nimessä voi syödä. Tarjoilija tarkoitti hyvää tietysti, mutta lopputulos oli pienoinen katastrofi. Matilda halusi murot, Miko halusi murot. Kumpikaan ei halunnut enää maissilastuja. Seurue joka oli istuutunut kanssamme samaan pöytään siirtyi siinä vaiheessa toisaalle kun molemmat lapset olivat puhjenneet itkuun ja minä sihisin Mikolle, että unohtaisi jo muropaketin, jonka olin jo sujauttanut piiloon laukkuuni. Matilda suostui onneksi vihdoin taas syömään maissilastuja kun sai luvan dipata niitä vesilasiinsa ja Miko rauhoittui hänkin omia aikojaan ja söi loppuaterian kaikessa rauhassa. Minun ruokahaluni oli siinä vaiheessa kuitenkin jo aika tavalla mennyttä. 

Ravintolassa ruokailu pienen keliaakikko-lapsen kanssa on aika hankalaa ihan parhaissakin olosuhteissa, mutta seisovat pöydät ovat erityisen ongelmallisia. On huomattavasti helpompaa tilata ruokalistalta joku sopivaksi tuunattu ateria kuin yrittää selvittää mitkä ruokalajit seisovan pöydän valikoimasta saattaisivat sopia keliaakikolle. Ja seisovissa pöydissä on lisäksi ongelmana se, että ruokailijat saattavat vahingossa kastaa saman kauhan useampaan soppaan mikä voi tehdä ainoasta gluteenittomasta vaihtoehdosta hetkessä gluteenillista. Ateriat sujuivat sittemmin vähän ensimmäistä ilta-ateriaa paremmin, mutta ihan rentoja ei ruokailuistamme yksikään ollut. Maailmaa ei ole tehty keliaakikoille, eikä se ole hotellin tai ravintolan syytä. Mutta nyt me tiedämme, että meidän on parempi tästä lähin majoittua sellaisissa hotelleissa, joissa on mahdollisuus tilata ruokalistalta erilaisia vaihtoehtoja. Matilda on onneksi hyvin kaikkiruokainen ja sinänsä helppo ruokittava, kunhan hänelle sopivia ruokia vain on tarjolla edes muutama.  

Hotellin uima-altaalla ja porealtaassa kului lapsilta ja Cosimolta muutama tovi. Yöt alkavat tähän aikaan olla aika kylmiä läpi Belizen ja viidakossa on aina vielä muutaman asteen kylmempää. Uima-altaiden vesi ei ehdi kuumempienkaan päivien aikana kovin lämmitä kylmien öiden jäljiltä. Minä en siksi ollenkaan uskaltautunut altaaseen. En yhtään pidä kylmästä vedestä, en edes silloin kun siitä pääsee välillä pois lämmittelemään porealtaaseen. Vahdin siis lapsia Cosimon avuksi altaan reunalta käsin. Muuten aika hotellilla kului lepäillen. Nukuimme koko porukka päiväunet ja lapset katselivat minun tietokoneeltani muutaman lastenelokuvan. Öiksi molemmat lapset halusivat välttämättä äidin viereen nukkumaan. Vieras paikka jännitti ja pelotti vähän. Makuuhuoneen sänky oli liian pieni koko perheelle, joten Cosimo sai jäädä kaikessa rauhassa vierashuoneen puolelle ja minä valloitin lasten kanssa makuuhuoneen. Matilda, Miko ja minä nukuimme kaksi yötä somasti kuin kissaperhe, vierekkäin ja lomittain. Se sopi minulle ihan hyvin. Unenlämpöiset lapset ovat aika vastustamattomia ja jotenkin viidakon pimeydessä oli hyvä tietää ihan tarkkaan missä molemmat pienet olivat. 

Caves Branchin tekee minusta Belizen hotellien joukossa erityisen mielenkiintoiseksi kaikki se mitä siellä hotellitoiminnan ohella tehdään. Hotellialueella on hieno viidakkopuutarha ja oma pieni juustopaja, jossa hotellin omistaja tekee omia juustojaan myyntiin. Hotellin omistaja perheineen asuu hotellialueella ja on aktiivisesti mukana hotellin toiminnassa, mikä tuo Caves Branchiin oman tunnelmansa. Jos vain ateriapuoli saadaan Matildan osalta järjestykseen viettäisin hotellilla mielelläni vielä toistekin muutaman yön.
Hotellin uima-allasalue. Takana häämöttää hotellin ohi virtaava joki.

Crown of Thorns - kuka tietää mikä tämän kauniin kasvin nimi mahtaa olla suomeksi?

Torch Ginger - entä mikä lienee tämän vaikuttavannäköisen kasvin suomenkielinen nimi?




Hotellin kasvitieteellisen puutarhan orkideahuoneesta löytyi myös Belizen kansalliskukka, musta orkidea (encyclia cochleatum latinankieliseltä nimeltään)




sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vihaiset linnut

Belmopanilaisesta Fansico-ruokakaupasta löytyi Angry Birds -karkkeja. Eikä siinä vielä kaikki. Ne ovat gluteenittomia. Sekä Miko että Matilda ovat tutustuneet Angry Birds -peliin sen verran, että arvasin karkkien olevan heille kovasti mieleen. Ostimmekin kerralla monta pakettia; yksi paketti vasta on syöty. Ihan hyviä ovat, mutta makua paljon parempaa on se, että karkkeja yleensä löytyi täältä kylältä ja että ne kaiken lisäksi sopivat meille koko perheelle herkuiksi. Harvinaista huvia!



lauantai 24. marraskuuta 2012

Viikonloppua kohti hyvillä mielin

Kävin keskiviikkoaamuna ratsastamassa opettajan ja japanilaisen ystäväni kanssa. Satuloimme hevoset ja lähdimme saman tien maastoon, tallin läheiseen ylikasvaneeseen metsään, jonka poikki kulkee siellä täällä ratsupolkuja ja pieniä teitä. Harjoittelimme jyrkkien mäkien ratsastusta ylös ja alas, ravasimme ja lopulta laukkasimmekin läpi metsän keskellä aukeavien niittyjen. Korkealla mäenhuipulla näimme lähipuissa ja lennossa papukaijoja ja tukaaneja. Täydellinen ratsastustunti, kaikin puolin vielä paljon mahtavampi kokemus kuin miltä kuulostaa. Ja näitä on edessä tästä eteenpäin joka keskiviikkoaamu. Oi onnea.

Oli mielenkiintoista ja aika mukavaakin saada ratsastaa ensimmäistä kertaa ilman lapsia. Sain rauhassa keskittyä ihan vain itseeni ja omaan hevoseeni. Kun lapset ovat hevosen selässä puolet huomiostani on kuitenkin heissä, ja nyt olen ottanut viikonlopun tunneille huolekseni lisäksi myös ystävän lapsen. Tästä lähtien saavatkin viikonlopun tunnit mennä suosiolla lasten ehdoilla. Minä voin sitten toteuttaa itseäni kaikessa rauhassa keskiviikkoaamuisin. 

Ratsastustuntia seuraavana päivänä minua särki läpi melkein koko vartalon. Etenkin selkä ja jalat olivat selvästi saaneet tunnin aikana kyytiä ja käsivarsissakin tuntuu siltä, että ne ovat olleet töissä. Tänään tuntuu jäntevältä ja vahvalta, vaikka lihaksia vielä kivistääkin. En ollut oikein ennen tajunnutkaan kuinka kokonaisvaltaista urheilua ihan tavallinen ratsastus on. Ja kunnon ja lihasten lisäksi ratsastus tekee hyvää mielelle. Hevosen selässä täytyy keskittyä hevoseen ja varsinkin maastossa murheet ja huolet unohtuvat hyvin nopeasti. 

Muutenkin olen saanut nyt vähän huoleni ja pelkoni järjestykseen ja ainakin toistaiseksi taas vähän paremmin pois mielestä. Lievätkö B-vitamiinitabletit todella auttaneet näin tehokkaasti vai olenko vain osannut ottaa paremmin itselleni aikaa ja saanut sopivasti levättyä ja toisaalta urheiltua? Olemme alkaneet vihdoin aktiivisemmin suunnitella koirien muuttoa mikä on toisaalta tuonut huolia pintaan mutta myös auttanut tekemään huolten eteen jotain konkreettista. Toinenkin muuttoa toivottavasti helpottava projekti on aluillaan - siitä lisää sitten tuonnempana jos ja kun asiat vähän edistyvät.

*****

Torstaina vietimme koko perhe vapaapäivää. Cosimo on muutaman päivän lomalla ja Mikolla oli amerikkalaisten kiitospäivän vuoksi vapaata koulusta. Vein torstai-aamuna Mikon pirtelölle ja ranskalaisille Formosa-kahvilaan kun kerrankin oli mahdollisuus viettää vähän aikaa hänen kanssaan ihan kahden, ja sitten kävimme tervehtimässä Mikon entisen leikkikoulun opettajia ja leikkikavereita. Miko oli viimeksi ollut vanhalla koulullaan viimeisenä leikkikoulupäivänään viime kesänä. Ajattelin, että hänen olisi hyvä saada nähdä pitkästä aikaa vanha tuttu ympäristö, leikkikaverit ja opettajat. Oli ihan mukava nähdä leikkikouluporukkaa mutta vierailu myös varmisti minulle vielä kertaalleen, että oli ihan oikea päätös siirtää Miko toiseen kouluun tänä syksynä. 

Mikohan olisi nimittäin voinut jatkaa myös tuossa vanhassa leikkikoulussaan vielä tämän kouluvuoden, leikkikoulun esikoululuokalla. Leikkikoulun puolesta puhui se, että siellä koulupäivä kestää vain muutaman tunnin, aamu-yhdeksästä puoleenpäivään. Alkuun minua vähän hirvitti lähettää Mikoa pitemmäksi päiväksi uuteen kouluunsa ja mietiskelin vielä syksyllä olisiko puolipäiväisyys ollut silti vielä parempi ratkaisu.

Miko on kuitenkin onneksi osoittanut jaksavansa hyvin pitemmän koulupäivän. Hän lähtee uuteen kouluunsa aamulla hyvillä mielin ja palaa kotiin iltapäivällä iloisena ja reippaana. Pitkä päivä ei itse asiassa tunnu väsyttävän häntä ollenkaan niin paljon kuin leikkikoulu aikoinaan. Osin on varmasti kysymys siitä, että Miko on kasvanut ja kehittynyt, mutta suurin kiitos kuuluu kuitenkin Mikon uudelle koululle. Koulussa on osattu järjestää koulupäivä niin, että pienetkin koululaiset pysyvät hyvin mukana ja saavat paljon irti koulunkäynnistä. 

Mikon vanhan leikkikoulun esikoululaiset harjoittelevat kirjaimia ja numeroita niin kuin Mikokin, mutta eilisen vierailumme perusteella heillä näyttäisi olevan edelleen aika paljon ihan vain vapaata leikkiaikaa. Sehän kuulostaa sinänsä oikein hyvältä asialta: ei kai neljävuotiaiden tai sitä nuorempien vielä tarvitsekaan muuta kuin leikkiä! Mutta vapaa puuhailu on helposti aika kaoottista kun puuhailemassa on rajatussa tilassa päivästä toiseen parikymmentä lasta. 

En pidä ollenkaan tärkeänä, että pienille lapsille opetetaan kirjaimia ja numeroita - he oppivat ne kyllä tuonnempanakin - mutta järjestys ja ennalta-arvattavuus ovat mielestäni lapsille tärkeitä asioita niin kotona kuin päiväkodissa tai koulussakin. Järjestys ja rauhallinen tunnelma antavat lapsille tilaa omaksua niitä asioita, jotka ovat mielestäni tämän ikäisille tärkeitä oppeja: toisten huomioon ottamista, ystävällistä ja kohteliasta käytöstä, ja muita sosiaalisia taitoja. Mikon uuden koulun koulupäivät seuraavat aika lailla samaa kaavaa päivästä toiseen. Miko ja hänen pienet luokkakaverinsa oppivat leikin kautta kaiken mitä oppivat, ja heillä on päivän aikana myös jonkin verran ihan vapaata leikkiaikaa, mutta koulupäivässä on joka tapauksessa selvä järjestys. Se tuntuu sopivan Mikolle hyvin, ja me vanhemmat olemme iloisia, että poika viihtyy ja pärjää niin hyvin uudessa koulussaan.

Viikonloppua kohti menossa siis kaikin puolin hyvillä mielin!

torstai 22. marraskuuta 2012

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Koulun uskonnottomuus oli meille tärkeä asia, kun valitsimme Mikolle koulua. Emme ole uskonnollisia emmekä halunneet, että koulu aktiivisesti johdattaa Mikoa uskonnon suhteen suuntaan tai toiseen. Haluamme jättää hänelle ja Matildalle tilaa ja rauhaa rakentaa oman elämänkatsomuksensa. Mikon koulussa ei uskonnolla olekaan sijaa satunnaisten uskontotuntien ulkopuolella. Koulussa ei siis oppitunneilla tai oppimateriaalin kautta julisteta sen enempää kristinuskon kuin minkään muunkaan uskonnon sanomaa. Mutta vaikka koulu ei olekaan uskonnollinen, sen henkilökunta johtajattaresta siivoojaan kyllä on. Jumala ja uskonto tulevat usein esille heidän puheissaan, monesti kai melkein heidän huomaamattaan. 

Muutama viikko sitten Miko kertoi minulle sen jälkeen kun olimme lukeneet iltasadun, että hänen ihana opettajansa oli päivällä koulussa kertonut ihmisten siirtyvän kuolemansa jälkeen taivaaseen. Miko miettii aika ajoin kuolemaa - hän haluaa tietää kuolemmeko me kaikki joskus, koiratkin - ja voin siis hyvin kuvitella, että lapset olivat itse saattaneet hyvinkin johdattaa keskustelun koulussa kuolemaan. Arvostan sitä, että opettajat pyrkivät vastaamaan lasten vaikeisiinkin kysymyksiin, ja heidän on tietysti vastattava omasta näkökulmastaan. 

Mikon opettajalle ei varmasti ollut tullut edes mieleen, että hänen vastauksensa voisi meidän näkökulmastamme olla jotenkin ongelmallinen. Kuolemanjälkeinen elämähän on kaunis ajatus! Mutta suoraan sanottuna olisin kuitenkin ollut ihan tyytyväinen, jos Miko ei olisi vielä vähään aikaan kuullut mitään taivaasta. Miko ei nimittäin ollut aikaisemmin ollenkaan huolehtinut siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Olimme puhuneet hänen aloitteestaan siitä kuinka kaikki kuolevat ennen pitkää, mutta korostaneet sitä että melkein kaikki kuolevat vasta hyvin vanhoina. Vanhuus on Mikon näkökulmasta kaukana ja hän tuntui olevan tyytyväinen siihen, että elämää on hänellä vielä jäljellä vaikka kuinka. Hän tuntui oikeastaan pitävän ennen kaikkea mielenkiintoisena sitä, että me kaikki kuolemme. Äiti, isä, sisko, koirat, kaikki. 

Vaikka olimmekin jutelleet jo kuolemasta jonkun verran aikaisemmin, en ollut ollenkaan valmistautunut käsittelemään kuolemanjälkeistä elämää Mikon kanssa kun se iltasadun päätteeksi tuli puheeksi. Koska asia oli selvästi Mikolle tärkeä, tuntui, että minun oli kuitenkin otettava siihen jotenkin kantaa siltä istumalta. Kerroin Mikolle, että jotkut ihmiset uskovat taivaaseen, toiset johonkin muuhun. Sanoin, että minä en oikeastaan itse usko taivaaseen, mutta että Miko saa kyllä uskoa jos haluaa. Miko huolestui, etten minä ole tulossa taivaaseen, jos en kerran siihen usko. Lupasin, että jos hänelle on tärkeää minun tuloni taivaaseen, tulen sinne sitten minäkin. Se rauhoitti pojan mielen. Hän halusi kuitenkin vielä varmistaa, että koiratkin pääsevät varmasti taivaaseen. Sanoin, että minun arvioni on se, että jos kukaan pääsee taivaaseen, sinne varmasti pääsevät kyllä myös koirat.

Kuolemanjälkeinen elämä on todellakin kaunis ajatus ja minun uskoni tuntuu sen rinnalla aika kylmältä ja kalsealta: uskon, että kun elämä loppuu, se loppuu. Se ei ole lohduttava ajatus, mutta niin minä kuitenkin uskon. Ei tuntunut millään tavalla hyvältä idealta lähteä korostamaan tätä minun inhorealistista näkemystäni elämästä ja kuolemasta juuri ennen nukkumaanmenoa. Haluan olla lapsilleni rehellinen, mutta haluan heidän ennen kaikkea tietävän, että olen heille aina olemassa. Menisin heidän vuoksensa vaikka läpi harmaan kiven. Ja lähden siis kyllä poikani kanssa vaikka taivaaseen, johon en itse asiassa usko, jos se häntä lohduttaa. 

*****

Eilen illalla Miko kertoi minulle, että hänen opettajansa oli päivällä koulussa sanonut, että jos rukoilee kovasti, joulupukki tulee jouluna ja tuo lahjoja. Ahhhhh. Meillä ei rukoilla eikä myöskään pyritä uskottelemaan lapsille, että joulupukki on totta. Kuten sanottu, haluan olla lapsilleni rehellinen. Tuntuu minulle ihan vieraalta ajatukselta huijata lapsia sen enempää joulupukilla kuin millään muullakaan asialla. Vietämme kyllä joulua pienimuotoisesti siitäkin huolimatta, ettemme Cosimo ja minä ole kumpikaan siitä erityisen innostuneita. Lapsemme saavat siis myös toki joululahjoja. Mutta me haluamme heidän tietävän, että lahjat tulevat ihmisiltä, jotka välittävät heistä niin paljon, että haluavat nähdä vaivaa ja hankkia heille mieluisia tavaroita. 

Ymmärrän, että koulussa on joulupukin oltava totta koska tähän aikaan vuodesta joulu ja joulupukki tulevat tietysti väistämättäkin puheeksi ja niin monet perheet haluavat pitää joulupukkimyytistä kiinni. En siis paheksu Mikon opettajaa siitä, että hän teeskentelee lasten vuoksi joulupukin olevan olemassa. Ja rukoileminenkin tulee tietysti opettajalta niin luonnostaan, ettei hän sitä edes sen kummemmin ajattele. Emme ole koulussa tehneet uskonnottomuudestamme asiaa, eikä Mikon opettaja siis itse asiassa edes tiedä, ettemme ole ollenkaan uskonnollisia eikä rukoileminen kuulu meidän arkipäiväämme. Emme tietysti ole myöskään käyneet kertomassa, ettemme omalta osaltamme puhu lapsille joulupukista todellisena ja olemassaolevana henkilönä. Nämä eivät ole meille asioita, joista haluaisimme julistaa sen enempää kotona kuin kodin ulkopuolella, vaikka ne meille tärkeitä asioita ovatkin. 

*****

On vaikea tietää mitä pyörii pienen pojan kiireisessä päässä näitten keskustelujen jälkeen! Miko muodostaa nyt omaa elämänkatsomustaan ja toivon, että onnistumme ennen kaikkea antamaan hänelle tilaa käsitellä elämää ja kuolemaa sellaisella tavalla joka sopii hänelle itselleen. Minusta vaikuttaa lupaavasti siltä, ettei Miko sokeasti usko sen enempää meitä vanhempiaan kuin rakasta opettajaansakaan vaan yrittää muodostaa omaa mielipidettään eri asioista. Taivas ja joulupukki vetävät toisaalta puoleensa, mutta toisaalta häntä tuntuvat kiinnostavan myös muut mahdolliset näkemykset näistä ja muista kysymyksistä. Ja siihenhän Cosimo ja minä juuri pyrimmekin: että Miko saisi sulateltavakseen erilaisia vaihtoehtoja eikä valmiita ja absoluuttisia totuuksia. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tonttupukuja ja henkseleitä

Jotenkin tulin värväytyneeksi Mikon koulun joulunäytelmän pukukomitean jäseneksi. Onneksi joku muu sentään ompelee asut! Minä ja kolme muuta äitiä olemme kuitenkin ottaneet näytelmän puvustuksen noin niin kuin muuten vastuullemme. Lupauduin mukaan ajattelematta asiaa sen kummemmin ja nyt vähän kyllä hirvittää. Olen ollut viime aikoina uuvuksissa ja tarvitsen omaa aikaa ja lepoa enkä kaikenmaailman kokouksia. Mutta ihan hyväksi ajanvietteeksi taitaa tämä pieni projekti lopulta kehittyä. Mikon koulu on niin mukava paikka ja siellä on niin leppoisa ilmapiiri, että kaikki mikä liittyy Mikon kouluun on automaattisesti mukavaa ja leppoisaa. Lapset ja koulun henkilökunta ovat kaikki aina yhtä iloisen ja rauhallisen oloisia, ja heidän ilonsa ja rauhansa on tarttuvaa. Koulun johtajatar on täynnä elämäniloa siitäkin huolimatta, että hänen miehensä kuoli traagisesti ja yllättäen vain puolisen vuotta sitten. Siinä ihminen jolta opetella elämisen taitoa! 

Pukukomitea kokoontui eilen koululla ensimmäisen kerran koulun johtajattaren johdolla. Japani, Nicaragua, Hollanti, Kanada ja Suomi olivat edustettuna esikoululaisten pöydän ympärillä - monikulttuurinen pukukomitea. Monikulttuurisuus on nykyään minun elämässäni enemmän normi kuin poikkeus, enkä sitä usein tulekaan sen kummemmin ajatelleeksi. Joskus kuitenkin pysähdyn ihmettelemään elämääni. Ihan hyvä etten ole koskaan pyrkinyt juurikaan suunnittelemaan elämää eteenpäin; en olisi ikinä osannut kuvitella tätä kaikkea: kotia Belizessä, kolmea koiraa, mahtavaa italialaista miestä ja erinomaisen ihania kolmikielisiä lapsia, ystäviä eri puolilta maailmaa ja perhettäkin useammassa eri maassa. Milloin ja miten tämä kaikki on tapahtunut? Juurihan vasta hypin narua Eläintarhan ala-asteen pihalla ja olin mitä suomalaisin pieni tyttö.

Joulukuusiasuja, tonttupukuja, henkseleitä ja kiiltäviä liivejä on joulunäytelmän pukukomitean tehtävälistalla - perinteinen jouluesitys on siis valmisteilla. Minähän en itse asiassa ole ollenkaan jouluihminen vaikka olenkin joulupukin kotimaasta. Ihan mukavaa on katsella pimeydessä loistavia jouluvaloja, enkä toki sylje glögimukiin, mutta en ole kovin innostunut joulusta noin muuten. Täällä tropiikin lämmössä on helppoa unohtaa koko joulunodotus. Koska melkein aina matkustamme jonnekin pois jouluksi, minulla on myös hyvä syy olla koristelematta taloa joulun kunniaksi. Mutta näin vain olen kuitenkin koulun joulunäytelmän kanssa tekemisissä ja se on varmasti oikeastaan minulle ihan hyväksi ja oikein. Nyt kun en ole enää ihan niin väsynyt kuin vielä muutama viikko sitten on ihan hyvä olla pientä puuhaa, joka pitää virkeänä eikä liiaksi stressaa.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Päivä rannalla

Eilen vietettiin Belizessä Garifuna-päivää. Garifuna-päivää juhlitaan joka vuosi 19. marraskuuta sen muistoksi, että vuonna 1832 ensimmäiset garifunat saapuivat Belizeen. Me ajelimme juhlapäivän kunniaksi ystävämme ja hänen poikansa kanssa juhlimaan päivää Hopkinsiin, garifuna-kylään muutaman tunnin ajomatkan päähän Belmopanista. Kuuntelimme kylän keskustassa vähän aikaa garifuna-rummutusta ja vietimme sitten loppupäivän rannalla ihastellen kaunista säätä ja merituulessa suhisevia palmupuita. Lounaaksi söimme garifuna-ruokaa hudutia, kalaa kookosmaidossa; minun lempiruokaani täällä Belizessä.

Päivä oli kaikin puolin mukava ja rento, mutta minä en silti ihan osannut rentoutua. Voimakas auringonpaiste ja lapset leikkimässä ihan veden äärellä vetävät minun äidinvaistoni kireälle. En pysty ihan kunnolla rauhoittumaan ja nauttimaan kauniista päivästä kun samaan aikaan täytyy läträtä aurinkovoiteen kanssa ja huudella lapsia varjoon, ja toisaalta pitää koko ajan molempia silmällä siltä varalta, että he yhtäkkiä keksivätkin juosta suoraan laineisiin.

Päivän aikana ottamistani kuvista onneksi sentään heijastuu ennen kaikkea rauha ja täydellinen talvipäivän sää Belizessä.







Voimaa tallilta

Olen tässä syys-talven mittaan ollut useamman viikon hyvin väsyksissä, jotenkin voimaton niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt lääkärin määräämä B-vitamiini on kai alkanut toimia, tai sitten olen saanut sopivassa suhteessa lepoa ja liikuntaa. Jostain olen joka tapauksessa parin viime päivän aikana saanut taas vähitellen vähän lisää voimaa. Sain muutama ilta sitten vihdoin ommeltua Skippylle kunnollisen oman koiransängyn. Lauantaina heti ensi töikseni aamulla pesin käsin koirien pedit ja kuivatin ne päivän aikana auringossa kuiviksi. Aikaisin sunnuntaiaamuna leikkasin koirien kynnet. Kaikki asioita, jotka minun olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Pieniä asioita jotka kaikki yhdessä kasvoivat liian pitkäksi listaksi, johon en väsymykseltäni saanut mitään otetta. 

Sunnuntai-iltapäivällä kävin hakemassa lasten kanssa lisää voimaa ratsastustunnilta. Lapset ratsastivat Mr Brownilla, suurella ja melko rauhallisella hevosella, joka ei varmasti yhtäkkiä innostu lähtemään juoksuun. Minä ratsastin tällä kertaa tallin suurimmalla hevosella, vanhalla Grandpa-ratsulla, joka reagoi juuri sopivasti ohjastukseen. Ravasin ja ensimmäistä kertaa laukkasinkin vähän.

Ratsastustunneista on nyt talven myötä tullut riemukkaita ja nautinnollisia. Tässä kotiäidin elämässäni onnistumisen hetket ovat aika harvassa. Hyvänä päivänä lapset syövät hyvin, eivät pahemmin riitele ja käyvät illalla nukkumaan kauniisti. Hyvän päivän palkinto on rauhallinen ja hiljainen iltahetki lasten nukkumaanmenon jälkeen. Onnistumisen tunteet jäävät minun arjessani aika usein väsymyksen alle. (En jaksa enää osallistua Suomessa kuukaudesta toiseen jatkuviin kotiäitiensyyllistämistalkoisiin paitsi toteamalla, että mikään työni ei ole ollut näin kokonaisvaltaista, raskasta ja väsyttävää kuin tämä kotiäitinä oleminen. Mikään muu homma ei ole myöskään ollut näin antoisaa tai tuntunut yhtä olennaiselta.)

Autolla ajaminen ja ratsastaminen ovatkin olleet viime kuukausina ja vuosina niitä asioita joissa olen tuntenut oppivani uutta ja välillä tuntenut suorastaan onnistumisen riemua. Haluan ja hamuan lisää onnistumisen tunteita ja lisää riemua: olen aikeissa ruveta käymään toisella ratsastustunnilla viikossa, arkiaamuna kaksin ystävän kanssa, ilman lapsia. Toivottavasti suunnitelma onnistuu. Tekisi hyvää saada ratsastaa ihan ilman huolta lapsista - Miko koulussa ja Matilda lastenhoitajan hyvässä huomassa - ja tehdä jotain ihan vain itseäni varten ja omaksi ilokseni. 

Keväällä ja kesällä kävin ihan innolla ratsastustunneilla, mutta jotenkin kuitenkin jännitin tunneille menoa niin, että suurin ilo tunneista oli itse asiassa tunnin jälkeinen helpotus! Nyt olen ihan eri tavalla innostunut menemään ratsastustunneille ja ratsastaminen tuntuu ihan erilaiselta. Nautin joka hetkestä tallilla, niin hevosten kanssa puuhailusta kuin itse ratsastuksestakin. En muista, että olisin ollut tällä tavalla innostunut pitkään aikaan oikein mistään. Olen elänyt hyvinkin tyytyväisenä tavallista arkeani eteenpäin, mutta intoa ja riemua on elämästä tainnut viime aikoina kyllä puuttua. Tekee hyvää olla innostunut! Näillä ratsastustunnista saamillani voimilla saatan hyvinkin saada tällä viikolla yläkerran lipaston laatikot vihdoin siivottua ja kylpyhuoneen hyllyt järjestettyä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Minun uskontoni

Olin lapsena kiinnostunut erilaisista koiraroduista. Luin rotuoppaita ja mietin mikä rotu sopisi minulle parhaiten. Vielä joku vuosi sitten puolitosissani harkitsin Poppylle kaveriksi pientä koiraa joltain paikalliselta kasvattajalta. Olisin mielelläni ottanut Poppylle kaveriksi koiran, joka olisi sopinut lasten syliin vähän paremmin kuin isokokoinen Poppy. Mieluiten olisin ottanut löytökoiran, mutta pieniä koiria ei täältä Belizestä juurikaan löydy kaduilta kodittomina eikä täällä ole oikeastaan ollenkaan eläintaloja joista käydä koditonta lemmikkiä valitsemassa. Leikittelin siis ajatuksella pienen koiranpennun hankkimisesta kasvattajalta - mutta sitten kohtasin Pongon. Pongo oli surkeassa kunnossa, ja enemmän tai vähemmän koditon. Siinä oli Poppylle kaveri, joka toisaalta todella myös tarvitsi meitä. 

Pongo silloin - ja nyt.
Pongon ja sen pitkän toipilasajan myötä heräsin laajemmin ajattelemaan kodittomien koirien surullisia kohtaloita, koirien kasvatusta ja sitä kuinka ensiarvoisen tärkeää on koirien sterilointi, niin tyttö- kuin poikakoirienkin kohdalla. Olin näitä asioita toki ajatellut paljon jo ennenkin, mutta jokin silti muuttui ratkaisevalla tavalla kun aloin hoitamaan terveeksi Pongoa, jonka sen alkuperäinen omistaja oli käytännössä hylännyt kun koira oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Kodittomien eläinten ja varsinkin koirien kohtalosta on sittemmin kehittynyt vähän kerrallaan ikäänkuin minun henkilökohtainen uskontoni. Enää en voisi kuvitellakaan ostavani koiraa. Kaikki kolme koiraamme ovat löytökoiria ja niin tulevat olemaan myös kaikki ne koirat, jotka ehkä vielä joskus tulevaisuudessa otamme omaksemme.

Tämän minun uskontoni keskeinen ajatus on se, että kaikki koirat tulisi steriloida mahdollisimman nuorena eikä kenenkään tulisi varta vasten lisätä maailmaan yhtään pentuetta koiria. Koirat eivät tule kuolemaan sukupuuttoon vaikka kaikki koirankasvattajat heti huomenna kerta kaikkiaan lakkaisivat pentueiden teettämisen ja jokainen vastuullinen koiranomistaja tästä eteenpäin varmistaisi ettei hänen koiransa lisäänny. Koiranpennut eivät tästä maailmasta lopu ikinä. Vastuuttomia koiranomistajia tulee riittämään maailman loppuun asti, ja myös vahinkoja tulee aina tapahtumaan. 

Ja koiria on maailmassa yksinkertaisesti liikaa: koiranpentuja, nuorempia ja vanhempia koiria, kaikenrotuisia koiria. Kaikille maailman koirille ei mitenkään löydy hyviä koteja. Monille ei löydy minkäänlaista kotia koskaan. Jo Belmopanin kylänraitilla kulkee useampia kodittomia koiria. Ne elävät ruuantähteillä ja yrittävät pysyä poissa ihmisten ja muitten koirien tieltä. Joskus ne liittäytyvät yhteen toisten kulkukoirien kanssa ja tien vartta kulkeekin kahden tai kolmen koiran seurue, kodittomia koko porukka. Ennen pitkää kaupungin myrkytysohjelma saa kulkukoirat kiinni, ne syövät viimeisen ateriansa ja kuolevat kivuliaan kuoleman. Belmopanin kylä on vain pieni piste maailmankartalla. Väli-Amerikka on täynnä samanlaisia kyliä ja kaupunkeja kodittomine koirineen, ja kodittomia koiria riittää myös Etelä-Amerikkaan, Aasiaan, Euroopan eri kulmiin - kaikkialle maailmaan.

Joka kerta kun tuleva koiranomistaja ostaa kasvattajalta lemmikin sen sijaan, että ottaisi omakseen jonkun maailman monista kodittomista koirista, taas yksi koditon koira jää edelleen elämään ulos kaduille tai eläintalon suojiin. Vielä pahempaa, jokainen kasvattajalta ostettu lemmikki antaa kasvattajalle syyn kasvattaa taas uusi pentue. Uusi pentue tarkoittaa noin kuudesta kahteentoista pentua lisää maailmaan, jossa joka päivä syntyy ilman kasvattajiakin käsittämättömiä määriä pentueita koiria. Kodittomat leikkaamattomat tyttökoirat saavat vähintäänkin kaksi pentuetta vuodessa. Kodittomien koirien pennuista kasvaa sukupolvi toisensa jälkeen kodittomia koiria. 

Kodittomat koirat odottavat kadulla tai eläintalojen häkeissä, että joku tulisi ne ottamaan omakseen. Monet niistä olisivat aivan erinomaisia lemmikkejä kunhan vain saisivat tilaisuuden. Ennen pitkää suuri osa kodittomista koirista kuitenkin kuolee kaduille; tai ne lopetetaan, jotta saataisin eläintaloissa tilaa taas uusille kodittomille eläimille, joita kukaan ei halua. Ja samaan aikaan ihmiset edelleen lueskelevat rotuoppaita ja valitsevat itselleen täydellistä lemmikkiä; odottavat vuodenkin verran, että saavat jonkun tietynmerkkisen koiran tietyltä kasvattajalta. 

En enää ollenkaan ymmärrä miksi kukaan hankkii pennun kasvattajalta. En käsitä miksi ihmiset välttämättä haluavat jonkun tietynrotuisen koiranpennun. Roduissa on toki eroja, mutta lopulta koirat ovat kuitenkin koiria. Kaikkia koiria yhdistää niitten koiramaisuus ja ne ovat kaikki valloittavia ja ihania olivat sitten mitä rotua hyvänsä. Kaikki kuulemani argumentit koirankasvatuksen puolesta ovat mielestäni vähintäänkin käsittämättömiä ja pahimmillaan irvokkaita. En oikeastaan näe eroa niin sanotun vastuullisen kasvattamisen ja pentutehtaiden välillä. Jokainen kasvattaja lisää joka tapauksessa jokaisen pentueen myötä maailman koiraongelmaa useammalla koiralla, olivat hänen motiivinsa miten hyvät tahansa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Keliaakikon äidin mietteitä

Keliakialiiton mukaan keliakia on astman ja diabeteksen rinnalla yleisimpiä lasten pitkäaikaissairauksia Suomessa. Keliakialiitto kertoo internetsivuillaan, että alle 16-vuotiaista suomalaisista 1600 on keliaakikkoja. Aika vähäiseltä kuulostaa tuo määrä oikeastaan minun korviini, ja verrattain harvinaista taitaa kuitenkin olla keliakian toteaminen lapsena. Tavallisemmin se kai edelleen todetaan vasta aikuisiällä. Oma kokemukseni on joka tapauksessa se, että aika yksinäiseltä ja hämmästyttävältä tuntuu olla yhtäkkiä pienen keliaakikon äiti. 

Keliakialiitto ei jostain syystä kuitenkaan ota juuri ollenkaan esille diagnoosista seuraavaa shokkia nettisivuillaan, ei sen enempää lasten kuin aikuistenkaan kohdalla. Suomen Keliakialiiton sivut saavat minun mielestäni keliakian kaiken kaikkiaan vaikuttamaan hyvin pieneltä jutulta. Ehkä on niin, että Suomessa keliakia ei olekaan kovin iso asia? Suomalaisista kaupoista saa runsaasti keliaakikoille sopivia tuotteita, ravintoloitten ruokalistoilla on gluteenittomia ruokalajeja ja maasta löytyy jopa useampi kokonaan gluteeniton ruokapaikka. Ravintoloissa ei Suomessa kai tarvitse keliakiaa, gluteenia ja gluteenittomuutta selittää joka ruokailukerralla uusina ja ihmeellisinä asioina. 

Pitkäaikaisen sairauden diagnoosi on kuitenkin aina shokki ja uuteen ruokavalioon tottuminen tuntuu alkuun vaikealta vaikka sen toteuttaminen ei olisikaan kovin hankalaa. Monet Suomen keliaakikoista eivät varmaankaan myöskään tiedä kuinka onnellisessa asemassa ovat siinä mielessä, että gluteenitonta ruokaa on Suomessa niinkin laajasti tarjolla ja saatavissa - heitä ei siis lohduta edes se asia joka helpottaisi meidän arkeamme täällä aivan huomattavasti. 

Arvaan, että Keliakialiiton sivuille hakeutuvat ennen kaikkea sellaiset ihmiset jotka ovat äskettäin saaneet diagnoosin ja yrittävät ymmärtää miten asiaan suhtautua. Siinä vaiheessa kun sairaus on arkipäivää erilaisten tukiryhmien ja -sivustojen merkitys vähenee, tai näin on ainakin ollut minun kohdallani. Keliakialiiton sivuilta olisi siis mielestäni hyvä löytyä enemmän tukea diagnoosin kanssa painiskeleville, niin itse keliaakikoille kuin heidän perheenjäsenilleen. Ruokareseptit ovat käytännöllisiä, mutta alkuun voi tuntua ylivoimaiselta ajatukselta ruveta tekemään ruokaa tai leipomaan uusin aineksin. Minua auttoi alun ahdistuksessa hyvin paljon ihan vain se, että ihmiset ymmärsivät pahan oloni. Minua lohdutti sen tajuaminen, että on ihan normaalia olla ahdistunut, kun on saanut elämänpituisen sairauden diagnoosin tai sen on saanut joku läheinen perheenjäsen. Yllätysdiagnoosin hetkellä ei juuri lohduta se, että paljon pahempiakin sairauksia on olemassa, vaikka minä ainakin olen kyllä saanut paljonkin lohtua siitä ajatuksesta nyt kun Matildan diagnoosia seurannut shokki on ehtinyt jo lientyä. 

Keliakialiiton sivuilta heijastuu ehkä suomalainen asiallisuus ja tapa käsitellä vaikeitakin asioita ilman suuria tunteita? Taidan olla vieraantunut suomalaisuudesta tältä osin, sillä minä olen yllättäen tuntenut saavani enemmän tukea ja apua amerikkalaisilta keliakia-sivustoilta. Kun Keliakialiitto keskittyy kannustamaan keliaakikkoja elämään "keliakia on osa arkea ja sen kanssa kyllä pärjää" -asenteella, amerikkalaiset sivustot viipyilevät vähän pitempään myös negatiivisten tunteiden puolella ja antavat niille tilaa. Mielestäni on hyvä käsitellä kunnolla myös diagnoosia seuraavaa shokkia ja ahdistusta sen sijaan, että negatiiviset tunteet jätetään kokonaan huomioimatta tai niitä vähätellään. On helpompi uskoa ja ymmärtää, että alkushokki ja sen eri vaiheet menevät todellakin ennen pitkää ohi, kun itse shokkia käsitellään kunnolla ja rehellisesti. (Tosin amerikkalaisilla sivuilla kyllä ärsyttää toisaalta liioittelu. Monet amerikkalaiset keliaakikot ovat vaihtaneet kaikki ruokailuvälineetkin keliakia-diagnoosin myötä. Ikäänkuin gluteenia ei voisi pestä ruokailuvälineistä pois!)

Pian Matildan keliakia-diagnoosin jälkeen tajusin, että en ole juurikaan koskaan surrut sitä, että olen koko ikäni joutunut enemmän tai vähemmän välttelemään maitotuotteita - tai itse asiassa laktoosia. Kasvoin laktoosittomuuteen ja se on ollut itsestäänselvä ja epäolennainen osa minua aina. Lapsena minusta oli välillä suorastaan vähän jännittävää se, että olin erilainen kuin monet muut lapset siltä osin, etten saanut syödä suurta osaa maitotuotteista. Matildan diagnoosin jälkeen oloani helpottikin paljon se kun ymmärsin, että gluteenittomuudestakin tullee koko perheellemme ajan myötä yhtä arkipäiväistä kuin laktoosittomuudesta. Toivon, että ennen pitkää Matildalle keliakia ja gluteenittomuus ovat vain mielenkiintoinen yksityiskohta, niin itsestäänselvä ja tavallinen asia, ettei sitä ole syytä sen kummemmin ruokailujen ulkopuolella ajatella.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Paino nousussa!

Muutama viikko sitten huomasin, että Matildan käsivarret näyttivät vähän paksummilta. Hän tuntui myös olevan painavampi. Ja kas kummaa, kun punnitsin tytön huomasin, että hän oli kuin olikin noin viikon sisällä yhtäkkiä lihonut yli puoli kiloa. Tämä on ensimmäinen kerta melkein vuoteen kun Matildan paino on lähtenyt nousuun. Gluteeniton ruokavalio on siis alkanut tehdä tehtävänsä ja tytön maha parantua siinä määrin, että ruoka imeytyy jälleen. Voi onnea. Niin kuin joku pian diagnoosin jälkeen sanoikin, lapsen keliakia alkaa tuntua huomattavasti helpommalta asialta siinä vaiheessa kun uuden ruokavalion vaikutukset alkavat näkyä ja tuntua. 

Joku viikko sitten tajusin myös, ettei Matildalla ole enää ihottumaa, joka vaivasi häntä melkein koko ajan pari ensimmäistä elinvuotta. Ei ole kai niinkään kyse siitä, että ihottuma on mennyt menojaan vaan siitä, että Matilda ei enää hikoile ylenmäärin. Liiallinen hikoilu ärsytti varsinkin kasvojen ja rintakehän ihoa. Ja hikoilu olikin siis nähtävästi keliakian oire sekin, vaikken sitä koskaan aikaisemmin tajunnutkaan. Olen myös vasta jälkeenpäin ymmärtänyt, että Matilda kärsi keliaakikoille tyypillisistä aftoista suussaan. Noin vuoden verran Matilda arasteli avata suutaan; oli vaikea pestä hänen hampaitaan eikä hän ollut suostua ollenkaan avaamaan lääkärintarkastuksissa suutaan. Samoihin aikoihin kun Matildan paino lähti gluteenittoman ruokavalion ja mahan paranemisen myötä vihdoin nousuun huomasin, että Matilda antaakin yhtäkkiä minun koskea suunsa sisäpuolelle, suo minun pestä hampaitaan, ja antaa minun vihdoin myös laskea kuinka monta hammasta hänellä itse asiassa suussaan onkaan. Kaikki hampaat olivat ehtineet puhjeta ihan huomaamatta ja omia aikojaan. En ollut todella koskaan päässyt niitä kunnolla laskemaan ennen kuin vasta muutama viikko sitten.

Tyttöparka on siis elänyt kaikenlaisten kipujen ja särkyjen kanssa ainakin vuoden verran melko lailla meidän huomaamattamme. Hän on aina ollut aurinkoisen iloinen lapsi. Onkin vaikea ymmärtää miten hän ei ole juurikaan koskaan valittanut muun muassa kipeätä suutaan. Joko Matildan kipukynnys on korkealla tai sitten hän kasvoi kipuihinsa niin, ettei edes oikein tiennyt muusta. Parin viime viikon aikana Matilda on kuitenkin useampaan kertaan sanonut minulle kesken kaiken "mamma mahaan ei enää satu" (tosin englanniksi mutta siitä enemmän toisella kertaa). Nyt hän siis alkaa tietää millaista on olla ilman kipuja ja osaa arvostaa hyvää vointiaan. 

Oli hyvin lähellä, ettei Matildalta olisi lainkaan otettu kesällä keliakiavasta-ainekokeita. Hän oli kuitenkin verrattain hyvässä voinnissa eikä tosiaan koskaan itse valittanut huonoa oloa. Ainut epäilyttävä asia oli se, että Matilda söi kuin hevonen mutta ei lihonut ollenkaan. Lääkäri oli kahden vaiheilla maksaako vaivaa ottaa verikokeita. Minä olin varma, ettei niistä mitään ilmenisi, mutta haluan aina mieluummin otattaa kaikki mahdolliset kokeet kuin jäädä epätietoisuuteen. Onneksi teimme lääkärin kanssa yhdessä päätöksen ottaa kokeet kaiken varalta. Kauhistuttaa ajatellakin kuinka pahimmillaan olisi voinut viedä vielä vaikkapa useamman vuoden päästä tähän pisteeseen missä nyt jo olemme, jos keliakiaepäilyä ei olisi viime kesänä lähdetty tarkemmin tutkimaan. 

torstai 15. marraskuuta 2012

Vartijoista ja vahtikoirista

Hämmästyttävää kyllä alan tottua siihen, että taloni edessä on jatkuvasti vieras ihminen. Vartijat ovat myös tietysti joka päivä itse asiassa vähän vähemmän vieraita. Päivävartijoihin olemme sattuneesta syystä tutustuneet vähän paremmin kuin yövartijoihin. Joka tapauksessa olemme kohdanneet nyt jo useamman kerran kaikki taloamme vartioivat miehet ja hekin taitavat jo aika hyvin tietää meidän rutiinimme. Tämä on uusi todellisuutemme, niin meidän kuin vartijoidenkin.

Koirat ovat sopeutuneet ihan yllättävän hyvin vartijoihin. Poppy jonka luulin hermostuvan vartijoista viikkokausiksi onkin ollut alusta asti hyvin rauhallinen heidän suhteensa. Pongokaan ei onneksi sentään murise olohuoneen ikkunan edessä seisoville vartijoille mutta herää kuitenkin edelleen joka yö haukkumaan vartioautoa, joka pysähtyy alkuyöstä aina hetkeksi talomme eteen. Skippy ei piittaa vartijoista ollenkaan, mutta ihmettelee kyllä vähän sitä, ettei enää pääse niin usein nuuskimaan etupihalle kuin aikaisemmin.

Pongo ja Poppy

Taitaa olla niin, että mitä enemmän minä totun vartijoiden läsnäoloon, sitä nopeammin sopeutuvat myös koirat. Ja toisaalta myös päinvastoin: nyt kun olen huomannut, että koirat ovat ottaneet uudet olosuhteet vastaan ilman sen kummempia ongelmia on myös minun ollut vähän helpompi asennoitua uuteen tilanteeseen. 

On vaikea sanoin kuvailla miten rakkaita ja tärkeitä ovat nämä kolme koiraa minulle, kaikki omalla yksilöllisellä tavallaan mutta silti jokainen ihan yhtä lailla.

Pongo
Poppy tuli meille ihan pienenä pentuna vuonna 2009, Pongo muutaman kuukauden ikäisenä loppuvuodesta 2010. Molemmat koirat olivat ensimmäiset kaksi elinvuottaan aikamoisia toheloita. Rakkaitahan ne olivat toki alusta asti, mutta niitten pentumaiselta sähellykseltä minun oli vaikea hahmottaa kummankaan koiran todellista luonnetta. Niihin aikoihin kun Poppy täytti kaksi vuotta ymmärsin vihdoin miten lojaali ja jalo koira se onkaan, ja kuinka sen elämän tarkoitus on suojella meitä, sen omia ihmisiä, ja yhteistä kotiamme. Vähän samaan tapaan Pongon todellinen luonne on avautunut minulle todella vasta nyt kun se on tänä syksynä, kaksivuotiaana, vähän rauhoittunut. Pongo on täynnä hyväntahtoista energiaa. Se on kolmesta koirastamme kiltein. Se jaksaa loputtomasti ottaa vastaan lasten hellyydenosoituksia ja antaa myös koirakavereidensa pomottaa sitä aika tavalla ennen kuin näyttää missä sen raja tulee vastaan. Poppy ja Skippy ovat tässä mielessä vähän arvaamattomampia ja tarvitsevat enemmän omaa tilaa niin lapsilta kuin toisilta koiriltakin.

Poppy kookospähkinän kimpussa
Rakkaista koirista on myös paljon huolta. Poppy sai riehakkaan leikin kesken vahingossa jommankumman koirakaverinsa hampaat kylkeensä muutama viikko sitten. Haavan paranemiseen tarvittiin useampi antibioottipiikki ja paljon hellää huolenpitoa. Nyt on Poppy jo taas loistokunnossa, mutta Skippyn huono takajalka on puolestaan viime viikkoina alkanut vaivata sitä todella. Yöt ovat täällä Belizessä kuluneiden viikkojen aikana viilentyneet huomattavasti ja kylmempi yöilma selvästi ottaa koiran jalkaan. Olemmekin päätelleet, että sillä on todennäköisesti takajalassa reuma. Jalka on jäykkä ja vähän turvonnutkin, ja koira on selvästi kipuinen. Onneksi reuman hoitoon pitäisi olla ihan hyvä lääke, jonka saamme toivottavasti pian käyttöön Skippyn oloa kohentamaan. Toistaiseksi yritän pitää koiran mahdollisimman lämpimänä ja hieroa sen särkevää jalkaa joka ilta. 

Harmittaa Skippyn puolesta. Se on vasta yksivuotias ja sen pitäisi vain touhottaa pentumaisena ympäriinsä ilman minkäänlaista huolta tai kipua. Skippy vaikuttaa ikäistään vanhemmalta koska se ei yksinkertaisesti jaksa toheltaa niin kuin tavallinen yksivuotias koira. Skippyyn onkin toisaalta tavallaan ollut helpompi luoda syvällisempi suhde jo nyt, ennen maagista kahden vuoden ikää, koska se on niin rauhallinen. Kyllä Skippylläkin energiaa riittää ja se on tarvittaessa nopea kuin salama, mutta se ei kuitenkaan jaksa peuhata koko päivää vaan makailee mieluusti pehmeällä pedillään suuren osan päivästä, sieltä tarkkailee muitten touhua ja torkahtelee välillä. 

Skippy
Poppy on nopea ja toisaalta kestävä, ja Pongo on lempeä jättiläinen. Molemmat vahtivat taloamme raivokkaan innostuneesti. Skippy pitää koirien kesken puolensa mutta on ihmisten suhteen kuin vahaa: se haluaa olla mieliksi ja toisaalta on myös hyvin mielellään hoidettavana. Ja toki nuo kaksi muutakin kaipaavat paljon rapsutuksia. Iltaisin kun olen saanut lapset unten maille istunkin tavallisesti pitkän pätkän alakerrassa koirien kanssa ja rapsutan yhtä korvan takaa, toista mahasta, samalla kun hieron kolmannen kipeää jalkaa. Ihanaa ja rauhoittavaa puuhaa niin koirille kuin minullekin.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ratsailla

Palasimme pitkän tauon jälkeen ratsastustunneille viime sunnuntaina. Tästä lähtien myös Matilda saa osallistua tunteihin. Miko ratsastaa jokaisesta tunnista puolet ja Matilda puolet. Minä ja lasten seitsemänvuotias kaveri ratsastamme siinä sivussa molemmat koko tunnin verran. Ratsastuksenopettaja istui sunnuntaina vuorotellen niin Mikon kuin Matildankin kanssa yhdessä hevosen selässä, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Miko on vielä kuitenkin sen verran pieni, että hänen on hankala itse ohjastaa isoa hevosta, ja Matildalta se ei tietysti vielä onnistu alkuunkaan. Minäkään en niin paljon huolehdi lapsista ratsastustunnin aikana kun tiedän, että lapsi ja hevonen ovat molemmat opettajan vahvassa ja ammattitaitoisessa otteessa. 

Matilda on meidän perheestä ehdottomasti innostunein ratsastaja. Ensimmäisellä tunnillaan sunnuntaina kaksivuotias Matilda komensi oma-aloitteisesti ja omin sanoin hevosta "giddy up, giddy up". Hänen kasvonsa loistivat onnesta koko sen ajan minkä hän istui hevosen selässä. Saa nähdä onko tämä nyt vain joku vaihe Matildan elämässä vai onko hänestä tulossa ihan oikea hevostyttö.

Minä ratsastin ensimmäistä kertaa tallin ainoalla ponilla. Rockstar-poni on nuori ja reipas ja oli koko ajan aikeissa lähteä raviin. Tunnin lopuksi ravasimmekin sitten Rockstar ja minä areenan mitan. Vauhdin huumaa! Minua vähän hirvitti palata tunneille, mutta kun pääsin pitkästä aikaa ratsaille tuntui vain ja ainoastaan hyvältä. 

Mieleeni on kuluneiden kuukausien aikana kasaantunut erilaisia huolia ja pelonaiheita. Monet näistä huolista ja peloista liittyvät tulevaan muuttoomme, mutta muuttoon liittyvien huolten lisäksi olen kehittänyt myös muita huolia; hermostuneisuus lisää hermostuneisuutta. En ole koskaan vielä pudonnut hevosen selästä mutta minua alkoi kesän aikana hirvittää se, että mitä kauemmin ratsastan sen todennäköisemmäksi kasvaa myös putoamisen mahdollisuus. Matildan sairastuminen toi mukanaan omat huolensa ja minun olikin pidettävä syksyllä ratsastuksesta kunnon tauko, koska en yksinkertaisesti kyennyt käsittelemään kaikkia tunnelmiani ja ajatuksiani samalla kertaa. Teki kuitenkin oikein hyvää nousta kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti taas hevosen selkään sunnuntaina. Hymyilin koko tunnin ajan. En miettinyt ratsailla hetkeäkään putoamista vaan nautin siitä, että poni liikkui minun toiveideni mukaisesti. Teki hyvää kohdata pelko.

Se on tässä meidän tämänhetkisessä elämäntilanteessamme kuluttavaa, että on vain huolen- ja pelonaiheita mutta hyvin vähän mitään konkreettista mitä voisin huolien ja pelkojen kohtaamiseksi tehdä. En tiedä muuton tarkkaa ajankohtaa enkä kohdetta. En tiedä millä tavalla uusi arkemme tulee rakentumaan. En tiedä minkälaisessa kulttuurissa tulemme elämään, millä kielellä. Ei ole aavistustakaan olemmeko muuttamassa kylmään vai kuumaan maahan. En tiedä onko meillä tulevassa kotimaassamme mahdollisuus asua omakotitalossa vai tulemmeko muuttamaan kerrostaloon. Voin vain istua ja odottaa ja arvailla ja huolehtia, mutta en valmistaa meistä ketään lähtöön vielä pitkään aikaan. 

Uskon, että Cosimo sopeutuu oloihin kuin oloihin, ja luotan myös siihen, että lapsemme kyllä pärjäävät meidän vanhempien tuella ja avulla, vaikka muutto tuleekin olemaan heille suuri muutos. Eniten minua suoraan sanottuna hirvittää koirien muutto maasta toiseen. Kuinka pärjäävät pitkän lentomatkan ajan Pongo, joka pelkää kaikenlaisia kovia ääniä ja Skippy, jolla on paljon erilaisia terveysongelmia? Miten vahtikoira-Poppy asettuu uuteen ympäristöön? Minun oma sopeutumiseni myös huolestuttaa siksi, että tiedän aikani ennen muuttoa ja muuton jälkeen kuluvan ennen kaikkea lasten ja koirien tukemiseen ja auttamiseen. Missä välissä ehdin itse käsitellä muuttoon liittyvät tunteet ja tunnelmat, kulttuurishokin ja ikävän? 

Ratsastukseen liittyvien pelkojen voittaminen loi onneksi kuitenkin uskoa siihen, että minä kyllä pärjään kävi miten kävi. Nyt vähän jo odotan tulevan sunnuntain ratsastustuntia. Ohjastuksen opettelua, ravaamista, ja sitä voiman ja hyvän olon tunnetta jonka viime sunnuntain tunnilla ponin selässä sain. 

Kissamuistoja

Suloinen kissanpentu muutti uuteen kotiinsa sunnuntaina. Oli samaan aikaan haikeaa ja hienoa erota pennusta. Olin iloinen ja helpottunut, että pikkukissa oli parantunut ja että sille löytyi hyvä oma koti, mutta toisaalta talo tuntui yhtäkkiä kovin tyhjältä kun pentu oli lähtenyt uusien omistajiensa matkassa pois. Pieni kissanpentu täytti muutaman viikon ajan meidän kotimme tyhjät nurkat hyrisevällä kissamaisuudellaan; kun kissaa ei yhtäkkiä enää ollutkaan, oli kuin se olisi vienyt vähän kotimme onnesta mukanaan. Lapset ja koirat onneksi sukkelaan ottivat ja täyttivät taas tyhjentyneet nurkat. Ja nyt kun minulla on yksi hoidettava vähemmän ehdin taas huomata koirien erikoisominaisuudet ja -tarpeet ja paremmin keskittyä lasten asioihin ja tarinoihin. 

Tässä kuitenkin vielä vähän kissamuistoja. Voi suloisuutta!

Vaaleanpunaiset jalkapohjat!

Kisu leikkimässä minun tukallani.

Tassujenpesuhommissa.

Ajatuksissaan.

Katsomassa televisiota keskittyneesti.

Sylikissana.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Edustusrouva erakoituu

Olen ollut vähän huonossa vireessä ja yrittänyt siksi vähän erakoitua, ladata akkuja kaikessa rauhassa. Vaan en ole kovin hyvin onnistunut vetäytymään omiin oloihini. Viime viikon aikana jännitin Cosimon ja monen muun kanssa Yhdysvaltain suurlähettilään kotona Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta; odottelin, että turvafirmamme saisi hälyttimen toimimaan kunnolla ja kuuntelin siinä yhteydessä useampaan otteeseen kaikenlaista porausta ja muuta hurinaa; kävin herkullisella iranilaisella aterialla rakkaiden ystävien luona ja pitkästä aikaa ehdimme ratsastustunnillekin. Suloinen kissanpentuhoidokkimme löysi uuden kodin ja minä tajusin, että Skippyllä taitaa olla toisessa takajalassa reuma. Rauhan sijaan kohdalle osuikin ihan harvinaisen kiireinen ja levoton viikko. 

Kaiken kiireen keskellä kannettava tietokoneeni lakkasi toimimasta ja onnistuin pahemman kerran sotkemaan kotikoneemmekin samassa hötäkässä. Ihana tuttuni onneksi korjasi lopulta molemmat koneet, mutta viikon verran olin ilman kannettavaa konettani. Nyt yritän uudemman kerran rauhoittaa arjen ja totutella sormia taas kannettavan näppäimille. Saapa nähdä onnistunko tällä viikolla oikeasti rauhoittumaan ja tuottaako erokoituminen enemmän vai vähemmän blogikirjoituksia kuin tavallista. Muutamaa kirjoitusta olen viime viikon aikana mielessäni ja puhelimen näppäimillä hiljakseen luonnostellut.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Vuosi elämästäni...

…on nyt kirjautunut blogiin. Aloitin blogin tasan vuosi sitten, 3. marraskuuta 2011. Onneksi rohkaistuin aloittamaan blogin! Tekee yliaktiiviselle mielelleni hyvää kirjoittaa ja samalla jäsentää ajatuksiani. On vieläkin vähän käsittämätöntä, että ruudun toisella puolella te ihanat ihmiset luette kirjoituksiani ja vielä kommentoittekin niitä! Toisinaan kommentit lohduttavat ja toisinaan naurattavat, välillä jotkut ehkä vähän ärsyttävätkin, mutta hyvin usein joka tapauksessa antavat minulle ajattelemisen aihetta. Blogikirjoitusten ja kommenttien vuoropuhelu on minulle lanka ulkomaailmaan täältä pienestä väli-amerikkalaisesta kylästä. 

Blogin ensimmäistä syntymäpäivää juhlimme tänään Halloween-juhlien merkeissä. Lapset on kutsuttu Yhdysvaltain suurlähetystön asuinalueelle leikkimään Halloween-leikkejä ja kulkemaan siellä ovelta ovelle hakemassa karkkeja tai kepposia lähetystön asukkailta. Me vieraat jaamme puolestamme herkkuja auton takakontista. Minua väsyttää jo etukäteen ja vähän hirvittääkin miten sujuu meiltä tämä ensimmäinen gluteeniton Halloween. Minulla on onneksi kotona odottamassa kokoelma gluteenittomia karkkeja joihin aion kotona vaihtaa lasten saamat herkut. Toivottavasti vaihtokauppa sujuu ilman kyyneliä.

En oikein tiedä mitä ajatella koko Halloweenista. Joka vuosi tuntuu yhtä erikoiselta se, että lapsille varta vasten annetaan käsittämätön määrä karkkia. Suurin osa lapsista ei kai saa itse syödä kaikkia saamiaan karkkeja, mutta täytyykö lapsia muutenkaan varta vasten kannustaa syömään karkkia? Enkä oikein myöskään ymmärrä lastenjuhlia joissa kummitukset ja hämähäkit ovat keskeisessä roolissa. Mutta täällä on lapsille sen verran vähän tekemistä, ettei tällaisista juhlista oikein voi kieltäytyäkään. 

Tärkeintä onkin, että lapsilla on hauskaa. Miko aikoo pukeutua merirosvoksi ja Matilda prinsessaksi. Vanhempienkin tulee pukeutua näihin lastenjuhliin. Meillä on onneksi useammat erilaiset eläimenkorvapannat joista aiomme Cosimo ja minä valita sopivat päähämme illaksi. Saatanpa piirtää itselleni kajaalikynällä vielä kuononkin, mutta se saa kyllä riittää minun osaltani.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Vartioitu

Kesti muutaman vuoden tottua siihen, että meillä oli kotiapulainen. Ensi alkuun Jamaikalla minun oli todella vaikea olla niinä päivinä kun kotiapulainen oli meillä siivoamassa. Piilottelin häneltä talon eri kerroksissa tai yritin itsekin puuhailla jotain hänen työskennellessään. Tuntui nololta vain istua ja levätä tai vaikkapa katsoa televisiota kun toinen samaan aikaan puunasi taloa puhtaaksi. Tuttavani joille kotiapulaiset olivat arkipäivää sanoivat minulle, ettei kotiapulaiselle ole lopulta lainkaan väliksi mitä minä teen; he tekevät omat hommansa joka tapauksessa. Minun oli kuitenkin jotenkin vaikea sisäistää sitä ajatusta, enkä yksinkertaisesti osannut muutamaan ensimmäiseen vuoteen oikein rauhoittua kotiapulaisen seurassa.

Nyt osaan jo rentoutua kun kotiapulainen ja lastenhoitaja ovat arkiaamuisin talossa. Teen mitä milloinkin. En sinänsä koskaan unohda heidän olevan paikalla; me juttelemme aamun kuluessa niitä näitä ja huomioimme toinen toisiamme läpi aamun. Mutta en yritä näyttää siltä niin kuin olisin kiireinen tai tekisin jotain tärkeää. Saatan jopa käydä päiväunille, niin kuin muutama päivä sitten kun väsymys yhtäkkiä yllätti minut kesken aamun. Nyt ymmärrän mitä tarkoittivat Jamaikan aikaiset tuttavani, jotka sanoivat, että kotiapulaiselle on jokseenkin samantekevää mitä talon rouva tekee sillä aikaa kun hän siivoaa: katsoi televisiota tai teki tietokoneella töitä, sillä ei ole kotiapulaiselle juuri merkitystä. 

Olen miettinyt viime päivinä paljon ensimmäisiä vuosia Jamaikalla ja totuttelua ihan uudenlaiseen todellisuuteen: kaltereihin ikkunoissa, hälytysjärjestelmään, kotiapulaiseen; siihen ettei ulkona käveleminen ollut käytännössä juuri mahdollista muuta kuin Kingstonin harvoissa puistoissa. Vanhat muistot ovat palanneet mieleeni siksi, että opettelemme taas kerran uuteen elementtiin arjessamme. Meillä on tätä nykyä talomme edessä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa turvallisuusfirman vartija. Ajatus vartijasta oven edessä toisaalta rauhoittaa mieltäni ja toisaalta saa minut levottomaksi ja suorastaan vähän ahdistuneeksi. Tämä tuli niin äkkiä. Asiasta oli ollut epämääräistä puhetta, mutta tieto pysyvästä vartijasta saapui meille silti aika yllättäen muutama päivä sitten illalla. Jo heti seuraavana aamuna kello seitsemän oli ensimmäinen vartija paikallaan.

Meidän pihapiirimme ei ole suuren suuri. Toistaiseksi vartijan vartiopaikka on ihan olohuoneemme ikkunan alla. Käytännössä vartijat ovat siis välillisesti mukana kaikessa arjessamme; he kuulevat kaikki keskustelumme ja riitamme, lasten kiukuttelun ja leikkihetket. Ennen pitkää vartijat saavat kai oman koppinsa talomme läheisyyteen. Kaukana he eivät ole silloinkaan, mutta sentään vähän kauempana. Mutta kopin rakentaminen tulee kestämään hyvinkin useamman viikon verran. Sinä aikana minun on jotenkin opittava elämään vartija ikkunamme alla päivästä ja yöstä toiseen.

Belmopan on todella pieni paikka. Täällä ei ole mahdollista pitää vartijoihin etäisen kohteliasta suhdetta. Heidän kanssaan tulee juteltua niitä näitä ja on tietysti mukavakin tietää vähän heidän elämästään ottaen huomioon, että he tietävät meistä pian jotakuinkin kaiken. Tuntuu erikoiselta, että vieraat ihmiset ovat yhtäkkiä meitä näin lähellä.

Lapsille puhun onneksi suomea ja voin siis edelleen sentään rauhassa heidän kanssaan jutella mistä tahansa ilman, että talon edessä seisovat vartijat ymmärtävät mitä sanon. Mutta Cosimo ja minä puhumme keskenämme englantia, Belizen virallista kieltä ja kieltä jota kaikki vartiofirman vartijat myös puhuvat. Pahaa pelkään, että jätän tästä lähin paljon sanomatta Cosimolle, koska en halua kenenkään ulkopuolisen kuulevan ajatuksiani. Minun tulee kai odotella yhteisiä automatkoja tai hyvin satunnaisia iltoja ulkona ilman lapsia, että pääsen puhumaan mieheni kanssa niin ettei kukaan ylimääräinen ole kuulemassa? Vai onko minun vihdoin opittava puhumaan italiaa? 

Ja mitä kertoo Belmopanin turvallisuustilanteesta se, että talomme edessä on tästä lähin jatkuvasti vartija? Olin juuri ehtinyt vähän tottua tähän uuteen turvattomuuden tunteeseen. Nyt en ole ihan varma mitä ajatella. Onko turvallisuustilanne kylällä todella huonontunut parin viimeisen kuukauden aikana näin ratkaisevasti? Cosimon toimistoa on vartioitu ympärivuorokautisesti melkein heti siitä asti kun toimisto avattiin kohta kolme vuotta sitten. Amerikkalaisten suurlähetystössä ja asuinalueella on tiukka vartiointi, samoin niin Brittien edustustossa kuin Brittien korkeimman edustajan asuinalueellakin. Mutta muut kylän suurlähetystöt ja suurlähetystöjen työntekijöiden residenssit Belmopanissa ovat toistaiseksi kokonaan ilman vartijaa, vaikka osalla on kyllä sentään käytössään hälytysjärjestelmä. 

On sinänsä aika tavallista, että EU:n delegaatioissa maailman eri äärissä työtä tekevät ihmiset asuvat taloissa tai asuinalueilla, joita vartioidaan ympäri vuorokauden. Jamaikallakin meillä oli sekä vartija asuinalueen portilla että lisäksi talossa turvajärjestelmä. Ero tähän nykyiseen tilanteeseemme on se, että Jamaikalla asuimme noin kymmenisen taloa käsittävällä asuinalueella ja nyt olemme omakotitalossa. Vartijankoppi oli lopulta aika kaukana meidän Kingstonin talostamme eikä vartija siis samalla tavalla ihan vieressä koko ajan. Toinen ero on se, että Belmopanin kylällä vartija portilla on harvinaisuus, kun taas Kingstonissa se oli paremmissa kaupunginosissa arkipäivää.  

Elämässäni on juuri nyt useampia elementtejä jotka tuntuvat vähän vierailta ja omituisilta. Minulla on epätodellinen olo enkä oikein tiedä miten saada taas tavallisesta, vähän uudenlaisesta arjesta kiinni. Kun saisin nukutuksi niin kaikki tuntuisi varmaan paljon valoisemmalta, mutta unettomuus vaivaa minua edelleen ja kaksi viimeistä yötä olen myös heräillyt muutaman kerran yössä vartijan radiopuhelimen rätinään. Koirat ovat hekin olleet levottomia ja heräilleet ärähtelemään vartijalle, joka on heidän mielestään kiertänyt vartiohommissaan liian läheltä taloa. Mahdotonta selittää koirille, että vartija on itse asiassa heidän kanssaan samoissa hommissa, pitämässä meistä huolta! 

Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu, toistelen itselleni ja toivon, että se on totta.