torstai 22. marraskuuta 2012

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Koulun uskonnottomuus oli meille tärkeä asia, kun valitsimme Mikolle koulua. Emme ole uskonnollisia emmekä halunneet, että koulu aktiivisesti johdattaa Mikoa uskonnon suhteen suuntaan tai toiseen. Haluamme jättää hänelle ja Matildalle tilaa ja rauhaa rakentaa oman elämänkatsomuksensa. Mikon koulussa ei uskonnolla olekaan sijaa satunnaisten uskontotuntien ulkopuolella. Koulussa ei siis oppitunneilla tai oppimateriaalin kautta julisteta sen enempää kristinuskon kuin minkään muunkaan uskonnon sanomaa. Mutta vaikka koulu ei olekaan uskonnollinen, sen henkilökunta johtajattaresta siivoojaan kyllä on. Jumala ja uskonto tulevat usein esille heidän puheissaan, monesti kai melkein heidän huomaamattaan. 

Muutama viikko sitten Miko kertoi minulle sen jälkeen kun olimme lukeneet iltasadun, että hänen ihana opettajansa oli päivällä koulussa kertonut ihmisten siirtyvän kuolemansa jälkeen taivaaseen. Miko miettii aika ajoin kuolemaa - hän haluaa tietää kuolemmeko me kaikki joskus, koiratkin - ja voin siis hyvin kuvitella, että lapset olivat itse saattaneet hyvinkin johdattaa keskustelun koulussa kuolemaan. Arvostan sitä, että opettajat pyrkivät vastaamaan lasten vaikeisiinkin kysymyksiin, ja heidän on tietysti vastattava omasta näkökulmastaan. 

Mikon opettajalle ei varmasti ollut tullut edes mieleen, että hänen vastauksensa voisi meidän näkökulmastamme olla jotenkin ongelmallinen. Kuolemanjälkeinen elämähän on kaunis ajatus! Mutta suoraan sanottuna olisin kuitenkin ollut ihan tyytyväinen, jos Miko ei olisi vielä vähään aikaan kuullut mitään taivaasta. Miko ei nimittäin ollut aikaisemmin ollenkaan huolehtinut siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Olimme puhuneet hänen aloitteestaan siitä kuinka kaikki kuolevat ennen pitkää, mutta korostaneet sitä että melkein kaikki kuolevat vasta hyvin vanhoina. Vanhuus on Mikon näkökulmasta kaukana ja hän tuntui olevan tyytyväinen siihen, että elämää on hänellä vielä jäljellä vaikka kuinka. Hän tuntui oikeastaan pitävän ennen kaikkea mielenkiintoisena sitä, että me kaikki kuolemme. Äiti, isä, sisko, koirat, kaikki. 

Vaikka olimmekin jutelleet jo kuolemasta jonkun verran aikaisemmin, en ollut ollenkaan valmistautunut käsittelemään kuolemanjälkeistä elämää Mikon kanssa kun se iltasadun päätteeksi tuli puheeksi. Koska asia oli selvästi Mikolle tärkeä, tuntui, että minun oli kuitenkin otettava siihen jotenkin kantaa siltä istumalta. Kerroin Mikolle, että jotkut ihmiset uskovat taivaaseen, toiset johonkin muuhun. Sanoin, että minä en oikeastaan itse usko taivaaseen, mutta että Miko saa kyllä uskoa jos haluaa. Miko huolestui, etten minä ole tulossa taivaaseen, jos en kerran siihen usko. Lupasin, että jos hänelle on tärkeää minun tuloni taivaaseen, tulen sinne sitten minäkin. Se rauhoitti pojan mielen. Hän halusi kuitenkin vielä varmistaa, että koiratkin pääsevät varmasti taivaaseen. Sanoin, että minun arvioni on se, että jos kukaan pääsee taivaaseen, sinne varmasti pääsevät kyllä myös koirat.

Kuolemanjälkeinen elämä on todellakin kaunis ajatus ja minun uskoni tuntuu sen rinnalla aika kylmältä ja kalsealta: uskon, että kun elämä loppuu, se loppuu. Se ei ole lohduttava ajatus, mutta niin minä kuitenkin uskon. Ei tuntunut millään tavalla hyvältä idealta lähteä korostamaan tätä minun inhorealistista näkemystäni elämästä ja kuolemasta juuri ennen nukkumaanmenoa. Haluan olla lapsilleni rehellinen, mutta haluan heidän ennen kaikkea tietävän, että olen heille aina olemassa. Menisin heidän vuoksensa vaikka läpi harmaan kiven. Ja lähden siis kyllä poikani kanssa vaikka taivaaseen, johon en itse asiassa usko, jos se häntä lohduttaa. 

*****

Eilen illalla Miko kertoi minulle, että hänen opettajansa oli päivällä koulussa sanonut, että jos rukoilee kovasti, joulupukki tulee jouluna ja tuo lahjoja. Ahhhhh. Meillä ei rukoilla eikä myöskään pyritä uskottelemaan lapsille, että joulupukki on totta. Kuten sanottu, haluan olla lapsilleni rehellinen. Tuntuu minulle ihan vieraalta ajatukselta huijata lapsia sen enempää joulupukilla kuin millään muullakaan asialla. Vietämme kyllä joulua pienimuotoisesti siitäkin huolimatta, ettemme Cosimo ja minä ole kumpikaan siitä erityisen innostuneita. Lapsemme saavat siis myös toki joululahjoja. Mutta me haluamme heidän tietävän, että lahjat tulevat ihmisiltä, jotka välittävät heistä niin paljon, että haluavat nähdä vaivaa ja hankkia heille mieluisia tavaroita. 

Ymmärrän, että koulussa on joulupukin oltava totta koska tähän aikaan vuodesta joulu ja joulupukki tulevat tietysti väistämättäkin puheeksi ja niin monet perheet haluavat pitää joulupukkimyytistä kiinni. En siis paheksu Mikon opettajaa siitä, että hän teeskentelee lasten vuoksi joulupukin olevan olemassa. Ja rukoileminenkin tulee tietysti opettajalta niin luonnostaan, ettei hän sitä edes sen kummemmin ajattele. Emme ole koulussa tehneet uskonnottomuudestamme asiaa, eikä Mikon opettaja siis itse asiassa edes tiedä, ettemme ole ollenkaan uskonnollisia eikä rukoileminen kuulu meidän arkipäiväämme. Emme tietysti ole myöskään käyneet kertomassa, ettemme omalta osaltamme puhu lapsille joulupukista todellisena ja olemassaolevana henkilönä. Nämä eivät ole meille asioita, joista haluaisimme julistaa sen enempää kotona kuin kodin ulkopuolella, vaikka ne meille tärkeitä asioita ovatkin. 

*****

On vaikea tietää mitä pyörii pienen pojan kiireisessä päässä näitten keskustelujen jälkeen! Miko muodostaa nyt omaa elämänkatsomustaan ja toivon, että onnistumme ennen kaikkea antamaan hänelle tilaa käsitellä elämää ja kuolemaa sellaisella tavalla joka sopii hänelle itselleen. Minusta vaikuttaa lupaavasti siltä, ettei Miko sokeasti usko sen enempää meitä vanhempiaan kuin rakasta opettajaansakaan vaan yrittää muodostaa omaa mielipidettään eri asioista. Taivas ja joulupukki vetävät toisaalta puoleensa, mutta toisaalta häntä tuntuvat kiinnostavan myös muut mahdolliset näkemykset näistä ja muista kysymyksistä. Ja siihenhän Cosimo ja minä juuri pyrimmekin: että Miko saisi sulateltavakseen erilaisia vaihtoehtoja eikä valmiita ja absoluuttisia totuuksia. 

9 kommenttia:

  1. Meillä nämä ihan samat asiat tulivat eteen kummankin lapsen kohdalla, kun he olivat noin 4-5 -vuotiaita. Luulen, että se ikä on sellainen, jossa lapset alkavat itsestään pohtia elämän ja kuoleman kysymyksiä.

    Varsinkin M pohdiskeli paljon alle kouluikäisenä sitä, mihin kaikki menevät, kun kuolevat. Ensimmäisen kerran hänelle tuli mieleen, että myös lapset saattavat kuolla nuorena ja kaikki rakkaat eläimet kuolevat joskus. Meillä on alusta asti ollut puhetta siitä, että ihmiset eri puolilla maailmaa uskovat eri asioihin ja ihmiset myös uskovat eri tavalla siihen, mihin he menevät kuoleman jälkeen.

    Meidän koti on myöskin uskonnoton koti, mutta täällä lapsille tulevat uskonnolliset aiheet esille koulussa. Silloin lapsia hämmensi kovasti se, etten minä uskonut Jumalaan ja halusivat kovasti tietää syyn siihen -se oli heidän tapansa yrittää ymmärtää.

    Aika monta päivää siinä keskusteltiin eri uskonnoista. M päätti 7-vuotiaana, että menee joskus taivaaseen ja haluavansa uskoa siihen. En voi lapselta sitä kieltää, mutta selitin, miksi hänen on myös annettava jonkun ihmisen olla uskomatta.

    nämä ovat loppujen lopuksi kovin vaikeita asioita selittää lapselle. Itse en osaa antaa vastauksia tällaisiin kysymyksiin, olen vain yrittänyt tuoda esille, että maailmassa on monia tapoja uskoa tai olla uskomatta, ja kaikkia on kunnioitettava.

    Lapset uskoivat pienenä joulupukkiin ja hammaskeijuun, mutta iän myötä ne uskomukset ovat jääneet :) Hyvillä mielin he muistelevat, että "kyllä sillä Pukilla olikin smanlaiset hanskat, kuin Kimmo-sedällä..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeita asioita ovat tosiaankin nämä, ja haastavalta tuntuu ruveta illan pimetessä juuri ennen nukkumaanmenoa selittämään nelivuotiaalle lyhyesti ja tyhjentävästi taivaasta ja erilaisista uskonnoista... :) Ei ole minullakaan mitään oikeita vastauksia tämäntyyppisiin kysymyksiin, mutta haluan jotenkin kyseenalaistaa sitä, että niitä olisi kellään muullakaan. Nämähän ovat kirjaimellisesti uskonasioita. Haluankin siis yrittää osoittaa Mikolle, että näitä samoja asioita voi katsoa monesta eri kulmasta, että maailmassa riittää uskontoja ja erilaisia tapoja selittää elämää ja kuolemaa, eikä kristinuskon malli ole suinkaan se ainoa ja taatusti oikea.

      Olen ihan valmistautunut siihen, että Mikosta ja Matildasta saattaa hyvinkin kasvaa uskonnollisia ihmisiä enkä pidä sitä sinänsä ollenkaan pahana asiana. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä johonkin tiettyyn uskontoon tai sitten uskonnottomuuteen kriittisen ajattelun kautta eivätkä siksi, että joku tarjoaa heille kyseenalaistamattomana totuutena jonkun ajatusmallin.

      Poista
  2. Neljävuotias ja jo koulussa! Anteeksi, etten ole kaikkea aiempaa lukenut, mutta aloittiko hän juuri koulun vai onko se alkanut jo kuinkakin nuorena?
    Ps. Meillä on aina kerrottu lapsille, että joulupukki on satu, jota voimme leikkiä. Eipä ole tarvinnut huijata lapsia mitenkään, vaan ollaan yhdessä kikatettu yhteistä salaisuuttamme milloin kenenkin meistä toimiessa pukkina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Belizessä aloitetaan koulunkäynti jo nelivuotiaana; Mikokin siis aloitti nyt syksyllä koulutiensä. Pari ensimmäistä vuotta koulu on enemmän päiväkodin omaista touhua tai enimmilläänkin esikoulua. Mikon koulupäivä kestää kahdeksasta kahteen ja pienet koululaiset muun muassa nukkuvat koulupäivän aikana päiväunet. Oudolta tuntui minusta alkuun lähettää pieni poika kouluun, mutta tämä syksy on mennyt todella hienosti. Kiitos kuuluu ennen kaikkea Mikon mahtavalle pienelle kansainväliselle koululle, jonka henkilökunta on erinomaisen omistautunutta ja innostunutta.

      Samalla tavoin lähestyn minäkin tuota joulupukki-asiaa jos se tulee puheeksi: sanon, että se on mukava satu, johon jotkut ihmiset haluavat uskoa. Ja tuo onkin huomattavasti mukavampaa, että yhdessä lasten kanssa kikatellaan joulupukkileikille kuin se vaihtoehto, missä vanhemmat naureskelevat hölmöille lapsille jotka ovat uskoneet vanhempien tarinan joulupukista! Sitä jotenkin lapsena jo ihmettelin (minun lapsuudenkodissani ei myöskään huijattu lapsille joulupukin olevan totta).

      Poista
    2. Meillä lapset ovat aina tajunneet, että joulupukiksi pukeutuu joku tuttu ihminen (yleensä veljeni). Yhdessä sitten ollaan todellakin hihitelty, kuinkas sattuikaan, että Joulupukilla on samanlaiset hanskat tai samanlainen ääni tai samanlaiset kengät, kuin veljelläni.

      Enemmänkin se taitaa olla niin, että joulupukin tulo on meidän perheessä sellainen jouluun liittyvä tapa, vaikka lapsetkin ovat jo hyvän aikaa tienneet lahjojen tulevan vanhempien toimesta kaupasta, ja että Joulupukki onkin tuttu henkilö. En minäkään kannata sitä, että lapsille suorastaan valehdellaan, tai jopa pelotellaan ikkunasta kurkkivilla tontuilla.

      Mielestäni nykyään on todella tärkeää, että lapsille kerrotaan, että eri puolilla maailmaa on erilaisia tapoja ja uskomuksia. Olen aika pitkälti samoilla linjoilla Katan kanssa.

      Poista
    3. Tästä joulupukkihuijauksesta onkin varmasti monta variaatiota eivätkä kaikki vanhemmat todella suoranaisesti valehtele lapsilleen - koko juttu on minulle niin vieras, kun en ole sitä omakohtaisesti kokenut sen enempää lapsena kuin nyt aikuisenakaan, etten tietysti oikeasti tiedä siitä oikein mitään.

      Saisin varmasti pojan erittäin hyvin järjestykseen, jos sanoisin, että ikkunasta häntä vahtivat kaiken aikaa tontut ja joululahjat riippuvat hänen omasta hyvästä käytöksestään... Mutta oli miten oli en halua siihen ruveta. Todellakin tuntuu aika pelottavalta ajatukselta tuollainen, että joku koko ajan vahtii puuhia ikkunasta! Meillä taitaisi sitä paitsi mennä lapsilla tontut talon edessä seisovien vartijoiden kanssa sekaisin ;)

      Poista
  3. Hihityttää ylläolevan kommenttisi loppukaneetti - vartijalle vaan tonttulakki päähän! ;)

    Oikeastaan tulin kommentoimaan sitä sivuseikkaa, että koska itse olen kristitty, minua vähän harmittaa, että opettaja kertoo joulupukin tuovan lahjoja palkaksi rukoilemisesta. Siinä menevät paitsi joulupukki ja Jumala sekaisin, tulee rukoilemisesta silkkaa pyytämistä tai vähintään suorittamista palkkion toivossa. No, se "teologiasta".

    Minunkaan lapsuudenkodissani joulupukkiin ei uskottu. Lahjojen jako oli yksi joululeikeistä, kun joku sisaruksista pukeutui joulupukiksi. Nuorin veljeni jo kolmevuotiaana, pumpulipussi partana. Ihania joulumuistoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin vähän ihmettelin sitä, että joulupukki ja rukoukset tulivat niputetuksi samaan pakettiin. En ollut koskaan ennen kuullut kenenkään rukoilevan joulupukilta lahjoja. Luulen, että se oli kuitenkin vain opettajan yritystä muistuttaa lapsia siitä, että joulu on ennen kaikkea uskonnollinen juhla. Lapset kaipaavat vastauksia yllättäviin kysymyksiinsä usein niin nopeasti, ettei ole aina aikaa miettiä miten asian parhaiten esittäisi. Osaan vain kuvitella minkälaisia tarinoita Miko kertoo koulussa siitä mitä minä olen mistäkin asiasta kiireessä sen kummemmin ajattelematta sanonut tai tehnyt...

      Onpa mielenkiintoista kuulla, että näinkin monissa perheissä ei ole itse asiassa uskoteltu lapsille joulupukin olevan totta. Lapsena tuntui, että kaikki uskoivat joulupukkiin ja minun perheeni oli yksin "outo" :)

      Poista
    2. Juu, tilanteen tuoksinassa varmasti on vaikea aina pitää ne puurot ja vellit erillään. :) Minäkin luulin, että joka muussa perheessä joulupukkiin uskottiin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!