torstai 29. marraskuuta 2012

Muistutus

Kun lähdimme viidakkoon, olin aika hyvässä vedossa. Syksyn aikana huvenneet voimani olivat alkaneet vähitellen palata. Hotellin ravintolassa aterioiminen pienen keliaakikkotyttäremme kanssa kohotti kuitenkin taas minun stressipisteitäni, ja tunsin olevani aika lailla alkupisteessä kun palasimme eilen aamulla Belmopaniin pikalomaltamme: väsynyt ja levoton. Tänään olenkin siis yrittänyt taas keräillä voimia. Ottaa rauhassa aikaa halia lapsia aamulla kun he ovat vielä unesta pehmoisia ja hitaita. Syödä hyvin, muistaa B-vitamiinit, nauttia kahvikupillisesta ajatuksella. Ratsastustunti osui tälle aamulle kuin tilauksesta. Vietimme tällä kertaa aamun ratsastustunnin kentällä harjoittelemassa perusasioita ja etenkin tekniikkaa. Kenttäharjoittelu ei ole ollenkaan niin nautinnollista kuin maastoratsastus, mutta tärkeää ja sinänsä antoisaa puuhaa kuitenkin. Sain vihdoin kunnolla kiinni muutamasta perusjutusta, joita en ollut tähän asti hallinnut.  

Tallissa ennen tunnin alkua harjasin hevosta ja katselin samalla toisella silmällä kuinka ratsastuksenopettajan pikkukoira leikki ravintolanomistajan suuren koiranpennun kanssa. Tästä kai sitä minun kaltaiseni eläintenystävät unelmoivat lapsesta asti: koirista ja hevosista ja rauhallisesta ajasta tallilla. Idylli tuntuu käytännössä juuri niin hyvältä kuin olisin voinut lapsena kuvitellakin, vaikka toisaalta samaan aikaan myös mukavalla tavalla arkipäiväiseltä. Jotenkin tallista on tullut yhtäkkiä osa minun elämääni, melkein huomaamatta ja itse asiassa aika yllättäen. Ennen kuin aloitin viime keväänä ratsastustunnit olin nimittäin ollut hevosen selässä elämäni aikana ehkäpä viitisen kertaa. Ratsastus oli minulle lapsena vain kaukainen haave, ja toisaalta se vaikutti minusta myös vähän pelottavalta. 

Kuten olen kai jo aikaisemminkin todennut, en ole mitenkään seikkailunhaluinen. En ole todellakaan varta vasten hakeutunut diplomaatinrouvaksi eksoottisiin maihin, vaan elämä vain kuljettanut minut tähän pisteeseen. Tällä hetkellä olen itse asiassa aika väsynyt tähän kiertolaisen elämääni ja ajatus tulevasta muutosta tuntuu melkein ylivoimaiselta. Hyvin mieluusti toistuvien muuttojen sijaan eläisin ihan tavallista elämää esimerkiksi jossain tavallisessa suomalaisessa kerrostalossa tai vaikkapa rivitalonpätkässä jossain ihan tavallisessa kaupunginosassa tai lähiössä. Veisin lapsia aamulla päiväkotiin läpi kylmän ja pimeän, ja pesisin illalla viime töikseni keittiön tiskivuoren. 

En kaipaa elämääni mitään erityistä tai jännittävää; en halua paeta todellisuutta minkäänlaisiin seikkailuihin tai benjihyppyihin. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se kuinka rakentaa tavallisista arjen aineksista hyvä elämä; kuinka kestää pieniä ja suurempia vastoinkäymisiä ja osata ja uskaltaa aina kuitenkin luottaa tulevaisuuteen ja pyrkiä innolla sitä kohti. Uskon, että on oikeastaan paljon haastavampaa oppia elämään yhdessä paikassa, opetella todella asettumaan aloilleen, kuin elää tätä kiertolaisen elämää, jossa vaihtuva ympäristö antaa jatkuvasti elämälle uutta virtaa ja uusia mahdollisuuksia. Paikalleen asettuminen on se haaste jonka haluaisin mielelläni itselleni ja perheelleni asettaa, mutta luulen, että asettuminen on meillä valitettavasti vielä aika kaukana tulevaisuudessa.

Ratsastus ei siis olekaan minulle tällä hetkellä niinkään piste i:n päällä - ei edustusrouvalle sopiva kallis harrastus - vaan ennen kaikkea helpottava muistutus siitä, että tässä erikoisessa elämässäni on kuitenkin paljon hyvääkin. Tuntuu suurelta lahjalta, että olen nyt aikuisiällä saanut tämän tilaisuuden tutustua hevosiin ja oppia ratsastamaan, etenkin kun saan harrastaa hevosia nyt näin rennoissa ja mukavissa olosuhteissa. Yhdistän tämän saamani tilaisuuden vahvasti tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kyllähän näillä asioilla onkin yhteyttä toisiinsa. Jos asuisin nyt Suomessa olisin joko töissä tai ehkäpä (ja todennäköisemmin) vielä hetken kotihoidontuella hoitamassa Matildaa kotona. Miko olisi kotona tai jo päiväkodissa. Minulla ei joka tapauksessa todennäköisesti olisi tilaisuutta käydä arkiaamuisin itsekseni ilman lapsia kahvilla saati sitten ratsastustunneilla! 

Kun tuskailen tulevaa muuttoa ja tätä meidän koko tämänhetkistä elämäntapaamme tekee hyvää muistaa, että tässä vähän erikoisessa arjessani on todellakin myös paljon hyvää. Onni saada olla huoletta ja hyvällä omallatunnolla pienten lasteni kanssa kotona. Tilaisuus toteuttaa itseäni oppimalla ratsastamaan. Mahdollisuus todella herkistyä monikulttuurisuudelle ja kaikenlaisen erilaisuuden arvostamiselle ja kunnioittamiselle. Olen kiitollinen.

8 kommenttia:

  1. Ihan mahtavaa, että sulla on tilaisuus oppia jokin uusi taito ja vieläpä ratsastus! Aikuisena urautuu helposti tuttuihin juttuihin ja unohtaa, minkälaista oppimisen ilo on. Pari vuotta sitten joogasin ahkerasti ja onnistuin ensimmäistä kertaa seisomaan hetken päälläni. Se oli aivan mahtava tunne. Nyt en tietenkään enää pysty siihen, mutta muistan hyvin, miltä itsensä ylittäminen ja uuden taidon oppiminen, edes hetkeksi, tuntui.
    Onneksi ratsastusharrastuksen ja monen muunkin asian voi ottaa mukaan melkein minne vaan muuttaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu jotenkin erityisen huimalta oppia jotain uutta aikuisena, kun sitä sen verran harvoin kuitenkin tapahtuu. Ja olen juurikin ajatellut niin, että tätä harrastusta voimme halutessamme jatkaa myös muualla. Olemme tähän asti lainanneet tallin kypäröitä, mutta nyt olen vihdoin tilannut lapsille ja itselleni ihan omat kypärät ja saapasostoksillekin täytyisi päästä piakkoin. Sitten ei enää tarvita juuri muuta kuin hevonen :)

      Minä joogasin aika ahkerasti opiskeluaikoina ja joogaisin kovin mielelläni edelleenkin mutten ole oikein mistään löytänyt sopivaa ja mieluisaa opettajaa sitten yliopistolla opettaneen joogin. Koskaan en kuitenkaan oppinut päälläni seisomaan! Se on todellakin hieno saavutus.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Mua lohduttaa huonoina/huolestuttavina hetkinä japanilaisen kirjailijan Banana Yoshimoton muotoilema ajatus siitä, että maailma ei ole olemassa vain minua varten ja siksi ikävien asioiden määrä ei koskaan muutu - muista asioista on vain tehtävä mielettömän iloisia. (Ei nyt tullut täsmällinen siteeraus, ulkomuistista). Aikuisena uuden taidon oppiminen on mielettömän iloista! Valoa päivääsi, MaijaH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maija! Hieno ajatus Banana Yoshimotolta.

      Valoa ja iloa myös sinulle.

      Poista
  3. Minusta tuntuu, että olet maailman viisain diplomaatinrouva :) Viisaita sanoja kirjoitit taas. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisas haluaisin juuri olla, noin niin kuin elämän suhteen, mutta suurimman osan ajasta tunnen itseni ennen kaikkea aikamoiseksi pöllöpääksi! :) Kiitos siis Pia hienosta palautteesta, se ilahdutti mua heti aamutuimaan.

      Poista
  4. Oli jotenkin ihana tuo sun tunnustus, että kaipaat tavallista elämää kiertolaisen sijaan. Kivasti kirjoitat muutenkin. Taas olisi yksi blogi lisää, jota seurata. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sirpa. Olen tosiaan ehkä yllättävänkin vastentahtoinen seikkailija! Tiedä sitten häntä kaipaisinko koko ajan jonnekin pois, jos oikeasti asuisin yhdessä paikassa? Sitä en nyt ainakaan vähään aikaan pääse itselleni selvittämään. Sen kuitenkin tiedän, että ennen kaikkea ihailen niitä ihmisiä, jotka kykenevät rakentamaan itselleen ja perheelleen pysyvän todellisuuden yhteen paikkaan. Se vaatii hyvin monenlaisia taitoja joita me kiertolaiset emme aina niin pääse kehittämään.

      Tosi kiva kuulla, että viihdyt lukemassa blogia. Tervetuloa toistekin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!