keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ratsailla

Palasimme pitkän tauon jälkeen ratsastustunneille viime sunnuntaina. Tästä lähtien myös Matilda saa osallistua tunteihin. Miko ratsastaa jokaisesta tunnista puolet ja Matilda puolet. Minä ja lasten seitsemänvuotias kaveri ratsastamme siinä sivussa molemmat koko tunnin verran. Ratsastuksenopettaja istui sunnuntaina vuorotellen niin Mikon kuin Matildankin kanssa yhdessä hevosen selässä, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Miko on vielä kuitenkin sen verran pieni, että hänen on hankala itse ohjastaa isoa hevosta, ja Matildalta se ei tietysti vielä onnistu alkuunkaan. Minäkään en niin paljon huolehdi lapsista ratsastustunnin aikana kun tiedän, että lapsi ja hevonen ovat molemmat opettajan vahvassa ja ammattitaitoisessa otteessa. 

Matilda on meidän perheestä ehdottomasti innostunein ratsastaja. Ensimmäisellä tunnillaan sunnuntaina kaksivuotias Matilda komensi oma-aloitteisesti ja omin sanoin hevosta "giddy up, giddy up". Hänen kasvonsa loistivat onnesta koko sen ajan minkä hän istui hevosen selässä. Saa nähdä onko tämä nyt vain joku vaihe Matildan elämässä vai onko hänestä tulossa ihan oikea hevostyttö.

Minä ratsastin ensimmäistä kertaa tallin ainoalla ponilla. Rockstar-poni on nuori ja reipas ja oli koko ajan aikeissa lähteä raviin. Tunnin lopuksi ravasimmekin sitten Rockstar ja minä areenan mitan. Vauhdin huumaa! Minua vähän hirvitti palata tunneille, mutta kun pääsin pitkästä aikaa ratsaille tuntui vain ja ainoastaan hyvältä. 

Mieleeni on kuluneiden kuukausien aikana kasaantunut erilaisia huolia ja pelonaiheita. Monet näistä huolista ja peloista liittyvät tulevaan muuttoomme, mutta muuttoon liittyvien huolten lisäksi olen kehittänyt myös muita huolia; hermostuneisuus lisää hermostuneisuutta. En ole koskaan vielä pudonnut hevosen selästä mutta minua alkoi kesän aikana hirvittää se, että mitä kauemmin ratsastan sen todennäköisemmäksi kasvaa myös putoamisen mahdollisuus. Matildan sairastuminen toi mukanaan omat huolensa ja minun olikin pidettävä syksyllä ratsastuksesta kunnon tauko, koska en yksinkertaisesti kyennyt käsittelemään kaikkia tunnelmiani ja ajatuksiani samalla kertaa. Teki kuitenkin oikein hyvää nousta kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti taas hevosen selkään sunnuntaina. Hymyilin koko tunnin ajan. En miettinyt ratsailla hetkeäkään putoamista vaan nautin siitä, että poni liikkui minun toiveideni mukaisesti. Teki hyvää kohdata pelko.

Se on tässä meidän tämänhetkisessä elämäntilanteessamme kuluttavaa, että on vain huolen- ja pelonaiheita mutta hyvin vähän mitään konkreettista mitä voisin huolien ja pelkojen kohtaamiseksi tehdä. En tiedä muuton tarkkaa ajankohtaa enkä kohdetta. En tiedä millä tavalla uusi arkemme tulee rakentumaan. En tiedä minkälaisessa kulttuurissa tulemme elämään, millä kielellä. Ei ole aavistustakaan olemmeko muuttamassa kylmään vai kuumaan maahan. En tiedä onko meillä tulevassa kotimaassamme mahdollisuus asua omakotitalossa vai tulemmeko muuttamaan kerrostaloon. Voin vain istua ja odottaa ja arvailla ja huolehtia, mutta en valmistaa meistä ketään lähtöön vielä pitkään aikaan. 

Uskon, että Cosimo sopeutuu oloihin kuin oloihin, ja luotan myös siihen, että lapsemme kyllä pärjäävät meidän vanhempien tuella ja avulla, vaikka muutto tuleekin olemaan heille suuri muutos. Eniten minua suoraan sanottuna hirvittää koirien muutto maasta toiseen. Kuinka pärjäävät pitkän lentomatkan ajan Pongo, joka pelkää kaikenlaisia kovia ääniä ja Skippy, jolla on paljon erilaisia terveysongelmia? Miten vahtikoira-Poppy asettuu uuteen ympäristöön? Minun oma sopeutumiseni myös huolestuttaa siksi, että tiedän aikani ennen muuttoa ja muuton jälkeen kuluvan ennen kaikkea lasten ja koirien tukemiseen ja auttamiseen. Missä välissä ehdin itse käsitellä muuttoon liittyvät tunteet ja tunnelmat, kulttuurishokin ja ikävän? 

Ratsastukseen liittyvien pelkojen voittaminen loi onneksi kuitenkin uskoa siihen, että minä kyllä pärjään kävi miten kävi. Nyt vähän jo odotan tulevan sunnuntain ratsastustuntia. Ohjastuksen opettelua, ravaamista, ja sitä voiman ja hyvän olon tunnetta jonka viime sunnuntain tunnilla ponin selässä sain. 

6 kommenttia:

  1. Kyllä sinä pärjäät Kata, tähänkin päivään asti olet pärjännyt loistavasti! Anna mennä vaan, välillä pelko on se paras ystävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sofia taas kerran kannustuksesta! Täytyykin tosiaan yrittää lähestyä näitä huolia ja pelkoja siitä näkökulmasta, että nekin ovat omanlaisiaan ystäviä.

      Poista
  2. Hevosista ja omien tunteiden kohtaamisesta saa aivan valtavasti voimaa. Olen onnellinen puolestasi, kun sait lastesi kanssa niin upean kokemuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain ihan ainutlaatuista on siinä hetkessä kun saa ison eläimen tottelemaan! Kun saisin nämä kaikki mieltä vaivaavat asiat kohdattua ja taltutettua samalla tapaa... Mutta on todellakin suuri onni ja tilaisuus saada käydä yksityisillä ratsastustunneilla lasten kanssa ja siitä täytyy kyllä muistaa iloita.

      Poista
  3. Tämä runo tuli mieleeni, kun luin tekstiäsi. Jaan sen sinulle lohduksi: Kun pelko on tulossa,/ menen sitä ovelle vastaan, / päästän sen sisälle, /istun sen kanssa samaan pöytään / ja yritän olla rohkea ja pitää seuraa sille / jolle kukaan ei kunnolla puhu / annan sen jäädä, levähtää tässä / ja saan tilaisuuden tutustua siihen: / koskaan ei pelko ole se / miksi sitä luulee. Liisa Laukkarinen
    Lämpimin terveisin, MaijaH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno runo! Tuo on niin totta, ettei pelko ole koskaan sitä miksi sitä luulee. Harva asia on lopulta käytännössä niin kamala tai vaikea kestää kuin pelko siitä. Ja toisaalta sitä saattaa yhden pelon taakse kasata vaikka mitä muita käsittelemättömiä tunteita ja asioita.

      En ole mielestäni yleisesti ottaen mitenkään erityisen pelokas ihminen ja kohtaan tavallisesti ihan reippaasti ajatukseni ja tunteeni kaikessa kauheudessaankin. Mutta jotenkin tätä en nyt osaakaan yhtäkkiä niin hyvin käsitellä, että ei olekaan oikein mitään konkreettista kohdattavaa. Epämääräistä odottelua vain ja epämääräisiä huolia ja tunnelmia. Mutta ei auta, täytyy yrittää kutsua pelko pöytään joka tapauksessa!

      Kiitos vielä runosta. Tätä jään nyt miettimään.

      Poista

Kiitos kommentistasi!